Part 3

Katsahdan hämmästyen pikku kyytipoikaani. Jäinen, eloton ilme kasvoilta on sulanut, silmäkulmassa kimmeltää heikko kosteus ja poskipäille kohoaa hieno punanheijastus. Mutta se kaikki kestää vain hetkisen — ja vierelläni istuu jälleen eloton kivikuva.

"Äitini... minun äitini... se ol' ihmiseks' hyvä", kaikuu yhä mielessäni niin kummasti. Ja nekö sanat oli todellakin lausunut, ja lausunut niin hellästi, tuo jäinen ihmisenalku, jonka sisimmässä ei olisi luullut olevan sijaa minkäänlaiselle herkemmälle tunteelle.

Äitini... minun äitini...

Harmaa salo värähtää, yötuuli huokaa surumielisesti, ja katseeni kiitää kauas, kauas yli äärettömän yksinäisyyden...

Allivuotson autiotuvassa 1913.

Kuun kääntäjä.

"Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, kun viikon lopulla tulee kuunkääntöönkin lähtö!"

Kuusamolainen sananparsi.

Lauantai-ilta alkoi laskeutua maille. Viikon työt lähenivät loppuaan. Tukitkin olivat jo löytäneet rauhaisen lepopaikan Kerälän koskien alla tyynessä suvannossa. Ruuhkain purkamisessa oli päivä kulunut, ja suurimmat niistä olivatkin jo irtautuneet. Pari pientä vain alakoskessa vielä jäljellä.

— Olipa, mies, totta tosiaan aika mies tuo Puolangan poika, Jyrykarin ruuhkan laukaisija! Kun siinä ruuhka purkautui, niin hyppivätpä silloin tukit kuin huuhkaimen pojat maailmanlopun edellä. Ja pauke kävi! Kävi totta tosiaan! Nuolaisivatpa kuohut jo purkajan housujakin, mutta niin hän vain vihdoin kymmentuumaisen selkään kiepsahti ja sillä tulla viiletti koskea alas kuin vanha paholainen Kerpun muijan venheessä.

— Mikäpäs oli tulla, kun muu ei auttanut, eihän hän rannalle enää voinut päästä, ja jos ei tuo sallimuksen tukki hänen jalkainsa alle sattunut, niin koskeenpa jäi kuin kiiliäinen... ja me olisimme saaneet kunnon hautajaiskahvit...

— Hm! Mutta kenenkäs se onkaan huomenna kahvinkeittovuoro?

— Eikö tuo lie Mäkeläisen!

— Hehei, Mäkeläinen!

Ei vastausta.

— Mäkeläinen!!

Sama juttu.

— Mies nukkuu jo!

− − −

Pienessä tuohikattoisessa kojussa kosken partaalla taukosi vihdoin puhelu. Siinä nukkui kuusi miestä. Koski lauloi heille tuttua lauluaan, ja hiljaa rätisten paloi rakovalkeinen honkanuotio oviaukon edustalla.

Äärimmäisenä vasemmalla nukkui Aaretti Mäkeläinen. Punerva liekki valaisi hänen ahavoituneita kasvojaan, joilta kuvastui elämän onni ja rauhaisuus. Ja suupielessä lepäsi hyväntahtoinen hymy, sama unessa, sama valveilla, ikuisesti, niin sateella kuin poudallakin, niin rukiin ja viinan ääressä kuin jäkäläkeiton ja pettuleivänkin.

Salomaalla hän oli syntynyt, kasvanut ja seitsentoistavuotiaasta lähtien ei hän ollut kirkollakaan käynyt kuin kerran, nimittäin vihillä ollessaan. Korven kohtuun hänen isävainajansa, Vanha-Aaretti, oli uutistalonsa raivannut. Nyt se oli pojalla ja eli hän siinä aika reilusti. Tavallisina vuosina ei tarvinnut kuin puoleksi panna peiäjätä leipään, ja kun oikein hyvä kesä sattui, pääsi talven yli neljännekselläkin.

Maanviljelemistä hän melkein halveksi. Tukinuitossa hän siksi keväänsä ja puolet kesäänsä aina kuluttikin, vaimonsa Ellin ja poikiensa taloa hoitaessa. Syksyt hän taas metsiä kävi, rihlapyssyllään lintuja ja oravia rouskutellen. Monet salot hän jo olikin samonnut, monet kosket kolunnut ja kaikki pohjolan jokivarret juossut. Harvan miehen keksi oli niin monta tukkia kosken kuohuihin kohauttanut kuin hänen. Monta oli hän honkaa nähnyt kannoltaan kaatuvan ja monen nuotiosavun lävitse oli hän tarkannut syksyisen tähtitaivaan tuikeita jo viitenäkymmenenä vuonna peräkkäin.

Kaikki tukkilaiset hänet tunsivat ja kaikki hänestä vilpittömästi pitivät — pitivät ehkä myöskin sen vuoksi, että häntä oli niin hauska huiputtaa. Yksinkertainen hän oli, perin yksinkertainen, mutta rehellinen kuin raamattu ja hyväntahtoinen kuin herranenkeli. Hänen rajaton rehellisyytensä ilmeni siinäkin, ettei hän voinut uskoa kenenkään muunkaan valehtelevan. Leikin hän kyllä leikiksi käsitti, mutta mitä hänelle vain vakavalla naamalla vakuutettiin, sen hän arvelematta uskoi ja pureksimatta nieli. Sen vuoksi olikin senkin tuhannet lystit hänen kustannuksellaan pidetty, mutta kaikki otti ukko vastaan hyväntahtoisesti hymyillen, hiljaa itsekseen myhäillen ja välittämättä vähääkään koko maailman pahuudesta...

Valkenee valkenemistaan kesäinen sunnuntaiaamu. Kilpaa helisevät linnut lehtomailla, ja kaukana korpisuolla hirvi toveriaan huutaa, ammuu aamutervehdyksen, jotta kumajavat vaarat.

Tuohikojun ovesta pilkistää uninen pää. Aaretti Mäkeläinen sieltä kahvinkeitolle kohoutuu. Hiljaa hissuttelee hän rantakiville, huuhtaisee silmiään solisevassa koskessa, täyttää nokisen pannun, nousee kojulle jälleen, puhaltaa valkean ja istahtaa sen ääreen, katsellen kuinka tulenliekit nuoleskelevat pannun pohjaa ja kylkiä.

Hänen katseensa siirtyy vähitellen koskeen ja sen vaahtoaviin ryöppyihin sekä niistä vihdoin lekottelevaan usvaan, jota aamutuuli ajelee suvannolla kosken alla...

— So so! Mitäs Mäkeläinen taas miettii? kuuluu kojusta. — Johan siellä kahvi kuohuu ylitse! Elähän ukko-kulta sammuttele hiiliä kalliilla kahvillamme!

Ukko vavahtaa, kohauttaa näreistä keitinsalkoa ja laskee pannun sammalikkoon selviämään.

Miehet tuohikojusta vääntäytyvät yksi toisensa jälkeen kytevän hiiloksen reunustalle, istahtavat siihen ja kurkottelevat keittäjälle tuohisia lippiään.

— Saapas vaan nähdä, millaiseksi nyt sää muuttuu. Huomenna kääntyy kuu, ja laneetta sattuu tällä kertaa niin hullulle paikalle, virkkaa muuan miehistä, nokista almanakkaansa tutkiskellen.

— Vai huomenna kääntyy! Kukahan tuota nyt on kääntämässä? tokaisee hymysuin toinen.

Mäkeläisen katse teroittuu ja jää tarkkaavasti kuuntelemaan viimeisiä sanoja.

— Niin, kukahan sitä todellakin kääntelee? tuumii ukko salaa itsekseen. — Kai niillä on allakkaherroilla omat miehensä siinä hommassa! Ja mitähän vehkeitä ne sinne lie rustailleetkaan, sen jälkeen kuin ne matkankin sinne vallan kyynärän päälle tarkkaan ovat mitanneet?

Ukon päässä rupeavat kiertämään ihmeelliset ajatukset. Hän oli kyllä kuullut joskus puhuttavan kuun tervaushommista ja sen kääntämisestä, mutta aina oli ollut hänelle suuri arvoitus, miten tämä kaikki tapahtui. Hän istuu mättäällään ja näyttää täysin unohtaneen ympäristönsä.

— Hehei! Onkos Mäkeläinen päättänyt paastota pyhän kunniaksi, vai mikäs on, kun ei ruoka maistu? kysäisee muuan miehistä.

Ei vastausta. Ukko istuu yhä mättäällään, visapiippuaan imeskellen. Katse tähtää pitkin pieksun vartta kosken kohisevan kitaan, kohoutuen siitä vain joskus silmäilemään taivaanrannalla rauhattomasti juoksentelevia pilven hattaroita.

Tulipa jo puolipäiväisenkin aika, mutta mietteissään istuu yhä ukko.

— No saisiko tuota sivullinen tietää, mitä meidän Mäkeläinen miettii, kun ei syöntikään käy koko päivänä? tokaisee vihdoin taas joku, ravistaen ukkoa käsivarresta.

Ukko kohottaa hiukan päätään:

— Niin, sitähän minä vain tässä... vielä sitä aamullista asiata... että kukahan sen kuun kääntämisen oikein toimittaa... matkankin sinne ne ovat mitanneet... kääntämiset allakkaansa merkinneet... mitähän muuten koko kääntäminen pyhittänee...? Vanhat miehet kertoivat kuun ennen aina paistaneen pyöreenä kuin leivän ja kääntämättä yöt läpeensä, viikot ja vuodet...

Hämmästynyt hymy leviää miesten kasvoille.

— Niin, että kukako kuun kääntää? Eikös Mäkeläinen sitä tiedä? Herrat tietysti! Juuri ne allakkaherrat, vetää muuan jätkä ukolle vasten naamaa.

— Ka sitähän minäkin olen arvellut ja niin sanottavan kuullut, vaikk'en sitä varmana ole pitänyt, tuumii ukko.

— Manttaaliluvun mukaan siihen työhön kukin talo on velvollinen vuorollaan miehiä panemaan. Yksi mies aina kuudestoistaosa manttaalia kohti. Ja kukin pitäjä kautta koko maailman aina ajallaan pitää siitä huolen, herrain määräyksen mukaan. Kunta maksaa matkat kääntöpaikalle. Eikös Mäkeläinen sitä tiedä, vaikka se näinä kuukausina juuri on meidän pitäjän asiana? lisää toinen jätkä ensimäisen puheeseen.

— Korpelankyläläiset kuuluvat viime viikolla jo sinne menneen, jatkaa sama mies. — Mitenkäs se onkaan Mäkeläisen manttaaliluku?

— Yksi kahdeksatta osaa.

— Jaha, vai yksi kahdeksatta osaa, jatkaa sama jätkä, muuan oikea otsatukkajätkä, ja siepaten käteensä tuohikaistaleen hän alkaa siihen hiilellä piirrellä numeroita, kuin jotakin tärkeätä laskua suorittaakseen.

Aaretti Mäkeläinen seuraa jännityksellä jätkän hommia. Mies näyttää vihdoinkin saaneen laskelmansa valmiiksi, kohottaa katseensa, rykäisee ja lausuu tärkeällä äänellä:

— Niin, eihän siitä mihinkään päästä. Kyllä sinne on ensi viikolla Mäkeläisenkin talosta kaksi miestä laitettava.

Mäkeläinen hypähtää seisaalleen ja vilkaisee arasti puhujaa silmiin.

— Meidänkö talosta? pääsee häneltä kuin hätähuuto.

— Teidän! Niin juuri teidän! Eikös kunta siitä ole ilmoitusta lähettänyt?

— En tiedä, kun en kohta kuukauteen ole kotona käynyt...

Nousipa siitä pojille aika ilo, kun Aaretti-ukko poistui hiukan syrjään, rauhassa kuulemiaan mietiskelemään.

Ilta olikin pian käsissä, ja vähitellen painuttiin taas yöpuulle.

Miesten tasainen hengitys tiesikin pian unettaren saapuneen. Mutta kojun vasemmalla seinustalla kiilsi yhä kaksi silmää, jotka hievahtamatta tähtäsivät tuohikaton raosta ulos avaruuteen. Aaretti Mäkeläinen siinä vielä valveilla mietiskeli asioitaan.

Tuli aamu. Miehet nousivat viikon työtä alkamaan. Mutta Aaretti Mäkeläistä ei löytynyt mistään! Huudettiin ja haeskeltiin, mutta turhaan. Samassa huomattiin, että yksi veneistäkin oli poissa.

— Minnekä mies on keskellä yötä lähtenyt? Ja sanaa puhumatta! Ei edes pomolle ilmoittanut!

Muistui mieleen eilinen hulluttelu. Se kuunkääntöjuttu!

— Olisikohan lähtenyt kotiansa kuunkääntöä järjestämään? arveli joku joukosta.

Kaikki purskahtivat hilpeään nauruun.

— Miks'ei sekin olisi mahdollista, kun kysymys on Aaretti Mäkeläisestä, tuumi pomo.

Ne, jotka olivat pilaan eniten syylliset, lähetettiin heti veneellä etsimään kadonnutta hänen kotoaan, jos hän sinne todellakin oli kuunkääntöasiassa lähtenyt, kuten yleisesti uskottiinkin. Pila voisi muuten jatkua liian pitkälle ja kunnon ukko Aaretti sen vuoksi joutua naurunalaiseksi koko pitäjässä, vieläpä koko maassa. Se olisi sentään jo liikaa niin hyvän miehen osalle.

Vene kiiti kahden miehen soutamana huimaavasti alas Kerälän koskia sekä sitten pari pientä järveä ja jokipalasta. Jopa näkyi Mäkelään vievän tien pää suvannossa lehtevien koivujen siimeksessä — ja siinä vene, se kadonnut!

Kiirein askelin, minkä jalat suinkin sallivat, harppasivat miehet huonohkoja suoporrastuksia pitkin taloa kohti ja kohosivat vihdoin rinnettä ylös Mäkelään. Astuessaan eteiseen he kuulivat pirtistä Aaretin vakaan äänen:

— Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, kun viikon lopulla tulee kuunkääntöönkin lähtö!

Kuusamossa 1909.

Perintöpiippu.

Aapeli Känttärä oli hyvä mies, rauhaisa, vilpitön, lempeä ja kaikin puolin kunnon ukko. Hän ei koskaan vihoitellut lapsilleen, ei pauhannut palkollisilleen, puhumattakaan siitä, että hän milloinkaan olisi käräjätuvan ovea avannut. Hän antoi palttua maailman pahuudelle, eleli vain omassa rauhassaan ja parhaimmassa sovussa kotiväen, naapurien ja koko pitäjän kanssa. Hänen puhelunsakin aina oli rauhaisaa, lauhkeata ja hiljaista, eikä hän tavallista äänenpainoaan koroittanut koskaan. Mutta suuttuuhan se sentään hyväkin mies, kun oikein sille paikalle sattuu!

Niin tapahtui Aapeli Känttärällekin! Ja vieläkin häntä joskus harmittaa, muistaessaan että sen piti sattua juuri jouluaattona, pyhän rauhanjuhlan aattona, jolloin muut ihmiset, pahimmatkin kiukkupussit ja äkätärrit, koettavat sitoa sisunsa, hillitä kiukkuisen kielensä ja pukeutua rauhan hahmoon.

Talon väki oli juuri alkamassa aamuaskareitaan, piiat ryhtymässä pirtin pesuun ja renginvekamat vääntäytymässä halonpilkontaan pyhien varaksi. Isäntä Aapeli itse oli tapansa mukaan heti herättyään koivennut talliin hevosille apetta sekoittamaan ja juomista antamaan. Mutta yht'äkkiä hän sieltä tulla romisteli takaisin, polkaisi kiivaasti lumen jaloistaan, astui pirttiin, läimäytti oven kiivaasti kiinni, nakkasi sarkatakkinsa nurkkaan ja karjaisi:

— Häh! Minnekä se on joutunut? Hähäh! Hätkähti koko talo. Kissa putosi kiukaan reunalta ja pakeni leivinuuniin, koira loikkasi sängyn alle, ja ällistyneenä katsoi koko talon väki ikuisesti sävyisäksi tunnetun isäntänsä nyt niin hirmustunutta ulkomuotoa.

Olipas se ärjäys! Kenpä olisi Aapeli Känttärän kurkusta uskonut sellaisen irtoavan!

Entäs sitten hänen naamataulunsa! Se ei ollut milloinkaan tottunut kiukun kuvastimena toimimaan ja senpä vuoksi se tekikin nyt tehtävänsä niin kömpelösti, että sen näkeminen olisi saanut koko pirtin purskahtamaan rämänauruun, ellei jokainen olisi selvästi tuntenut, että nyt oli hirveitä tapahtunut. Eihän mies ennen ollut näyttänyt kiivastumisen merkkiäkään, vaikka mitä olisi sattunut, ei edes silloinkaan kun naapuri kaskestaan päästi tulen Aapelin metsään polttaen osan parasta palstaa, eikä silloin kun mustalaiset varastivat hänen parhaimman kyntöruunansa. Mikähän nyt tällä kertaa olikaan saattanut miehen pois suunniltaan?

Emäntä istui säikähdyksestä kalpeana, saamatta sanaa suustaan, ja ääneti kyyköttivät siinä piiat ja rengitkin.

— Niin, mikä minnekä joutunut? väänsi vihdoin renkipoika kuuluviin.

— Mikä! Piippu! Etkö sinä senkin tohelo näe, että minulta on piippu poissa? tiuskaisi Aapeli, iskien kämmenellään pöytään, jotta mäiskähti. — Piippu! Se perintöpiippu!

— Piippu! kertasi koko pirtti, havaiten samalla, että isännän suupielestä todellakin oli poissa se äkkiväärä, joka siinä tavallisesti tuprusi ja keikahteli.

Kukaan ei uskaltanut hymyillä, vaikka mieli tekikin.

— Niin, piippu! Se isävainajan piippu! huokasi Aapeli.

— Etsitään, etsitään! rauhoitti emäntä. - Kyllähän se löytyy! Elä nyt hätäile!

Koko talo alkoi etsiä. Jok'ikinen, ken vain kynnelle kykeni, ukkorengistä pienimpään pojantenavaan asti, konttasi pitkin lattioita, nuuski penkkien alta, tallusteli pitkin pihateitä ja haraili tallin permantoa. Isäntä itse käänteli yhä uudelleen ja uudelleen vaatteittensa taskuja nurin sekä konttasi ja nuuski kuten muutkin.

Eihän Aapeli Känttärä niitä kaikkein kovimpia piippumiehiä ole, ei läheskään sellainen kuin Raitamäen seppä, joka syödessäänkin aina palasen puraistuaan sytyttää, mutta jotenkin samanlainen kuin Tornatorin vosmestari, jolle piippu on välttämätön elämän ja hyvinvoinnin ehto.

Kieltämättömän rakas sentään on Aapelillekin piippu ja juuri tämä vanha perintöpiippu. Siihen hän on aivan kuin kiinnikasvanut, samaten kuin vanha metsämies kasvaa kiinni erehtymättömään tuliluikkuunsa, jonka tukkia hän puolisen vuosisataa on poskeaan vasten painanut, tai erämaankulkija sauvaansa, jonka kädensijaa hän vuosikymmenien pitkät vaiheet on kourassaan hionut. Olihan tämä piippukin jo lähes viisikymmentä vuotta killunut Aapelin hampaissa, ja sentähden siitä eroaminen nyt tuntui niin perin haikealta. Sehän oli ollut hänen ainoa, jokahetkinen, rattoisa toverinsa ja sellainen ystävä, jonka kanssa ei koskaan tullut pienintäkään erimielisyyden aihetta.

Päästiin jo puoleen päivään. Piippua vaan ei löytynyt! Jopa tarjosi renkipoika omaansa lainaksi:

- Eikö isännälle kävisi piipusta tämä, kunnes oma, se vanha, löytyy?

— Pidä piippusi omissa ikenissäsi! Enpä mieli tuommoisen pelin tuprutuksella oman piippuni makeutta mielestäni huuhtoa!

Ja vaimonsa puoleen kääntyen hän jatkoi:

— No, eukko! Hätäilinkö suotta? Eihän piippua löydy, sitä isävainajan piippua, joka hänen suupielistään heltisi vasta silloin, kun henki ukosta läksi, ja josta alkaen minä sitä olen lämpimänä pitänyt. Ja silloin olin tuskin kolmeatoista täyttänyt.

— Kun ei löydy, niin minkäs sille mahtaa!

— Niin, minkäs sille mahtaa! Hähäh! Mutta millaiseksi arvelet piiputtoman joulun tulevan minunlaiselleni miehelle? Se ei ole mikään joulu! Kuuletko! Se ei ole joulu ollenkaan! Piiputon joulu minulle on samaa kuin muille ihmisille joulukirkko ilman pappia ja jouluvirttä. Se piippu on näet minulle sielun ja hengen asia, eikä ruumiin! Mutta sitähän ei akat ymmärrä!

— Hanki sitten itsellesi uusi piippu!

— Uusi piippu! Hähäh! Vai uusi piippu! Ehei! Entinen se olla pitää, tai pahimmassa tapauksessa samanlainen ja yhtä arvokas.

Viimeisiä sanoja lausuessaan hänelle näyttää juolahtavan mieleen jokin seikka, joka yht'äkkiä muuttaa valoisammaksi kasvojen alakuloisen ilmeen.

— Niin, eukko, sanonpa vieläkin: piiputon joulu ei minulle ole joulu!

Sen sanottuaan Aapeli kiskaisee nurkasta sarkatakin ylleen, heittää harteilleen vielä lammasnahkaturkin, astelee talliin, valjastaa kantakirjatammansa kirkkoreen eteen ja sanaa puhumatta ajaa heläyttää kotipihasta maantielle, laskettaen kirkolle päin.

— Minne sinä ajat? huutaa emäntä portailta hänen peräänsä, mutta aisakellon kilke estää hänen äänensä kuulumasta perille.

— Voi tuota ukkoparkaa! Joko nyt mokomankin piipunnysän takia järkensä menetti? Minnehän se nyt ajoi?

Aapeli Känttärä sivuutti jo lähimmän naapuritalon. Siellä seisoi väkeä pihalla.

— Kah, päivää! Ja hyvää joulua! Minnekä se Känttärä vielä nyt ajaa? Eikös teillä jo kohtapuoleen ole sauna-aikakin! Ette kai enää kirkolle?

— Kirkolle! mörähti Aapeli, heläyttäen ruoskalla tammaa lautasille.

— Kas vaan! Mistä se nyt noin oli vihoissaan? ihmetteli väki pihalla. — Eihän edes hyvää päivää sanonut! Olikos tämä nyt naapuri Aapeli, joka aina on hyvällä päällä eikä suutu koskaan?

Kirkolle oli Känttärän talosta kolmatta peninkulmaa. Ilta alkoi jo hämärtyä, kun Aapeli noin puolen matkaa ajettuaan kohtasi ensimäisen vastaantulijan, erään myöhästyneen jouluostoksilta palaajan. Se oli Hietapuron ukko, Aapelin paras ystävä ja kasvinkumppani.

— Onnellista joulua, Aapeli!

— Ka, mikähän tästä joulusta tullee! mörähti Aapeli, heläytti taas tammaa lautasille ja kiiti pois hämmästyneen Hietapuron ukon näkyviltä.

— No mikäs, mikäs, mikäs nyt? ihmetteli ukko itsekseen, vilkaistuaan Aapelin perään ja kiiruhtaen sitten hevostaan kotia päin, jossa tiesi eukkonsa jo hätäisenä odottelevan — niin, odottelevan, mutta minkäs niille kirkonkylän kauppiaille mahtaa, kun ne niitä ryyppyjään tarjoilevat! Viipyyhän siellä väkisinkin!

Aapeli Känttärä läheni kirkonkylää. Sinne jo vallan saapuessaan hän muutamassa jyrkässä ylämäessä kohtasi köyhän, surkean kalastajan, Kutuniemen Roopetin, joka hänelle usein kesäisin pyyteli kalaa ja joka nyt tilaisuutta hyväkseen käyttäen rohkeni anoa vähäistä jouluapua:

— Hyviä joulunpyhiä, isäntä! Etteköhän antaisi vanhalle Roopetille taas roposen jouluavuksi?

— Hähäh! ärjäisi Aapeli, huitaisi taas tammaa lautasille ja katosi samassa näkyviltä.

— Kas tuota, kun ei antanut! Ja aina ennen on antanut! Paljon antanutkin! tuumiskeli ihmetellen ja pahoilla mielin ukkoparka, huokasi pitkään ja laskettihe tappikelkkansa kannaksilla mäkeä alas.

Aapeli Känttärä saapui kirkolle, ajoi siellä suoraa päätä setänsä, vanhan herrastuomari Centrénin taloon. (Nimi oli aikaisemmin ollut Känttärä, mutta kaupungin koulussa, jota herrastuomari poikasena pari vuotta oli käynyt, siitä tehtiin Centrén, eikä hän sittemmin ollut halunnut sitä takaisin muuttaa.)

— Onkos herrastuomari kotona?

— Kyllä se on, mutta meni juuri saunaan.

— No minä menen sitten sinne. On tässä vähän tärkeänpuolista asiata ja pitäisi joutua kotiinkin illaksi.

Aapeli astelee saunalle ja työntyy ovesta sisään.

— Kukas siellä porstuassa kopuaa? kuuluu ääni lauteilta.

— Minähän täällä vain, setä-ukkoseni!

— Kas, Aapeliko siellä? Käy sisään ja löylyyn, poika!

— Kiitos, kiitos! Sisään saatan kyllä tulla, vaikk'en juuri lauteille asti. Enpä minä näitten uloslämpiäväin löylystä välitä! Olisi tässä ollut vain vähäsen asiata. Minulta näet hukkui tänään piippu, se isän perintöpiippu, jonka hän sai ukkovaarilta, silloin kun tekin omanne, juuri samanlaisen. Ja kun, tuota, te ette enää polta ja kun, tuota, minä en voi tulla toimeen ilman sellaista piippua, varsinkin kun nyt on juuri joulut edessä, niin olisin kysynyt, ettekö te lainaisi tai möisi omaanne minulle. Antaisin vaikka lehmän siitä teille!

— Hahahaa! nauroi setä lauteilta.

Se ei tuntunut Aapelista hyvältä naurulta.

— Hahahaa! nauroi setä yhä. — Ja sen piipunko vuoksi olet vielä jouluaattona lähtenyt kotoasi tälle pitkälle matkalle?

— Sen!

— Eikö kellään siellä teidän puolessa olisi ollut sinulle piippua pyhiksi lainata?

— Olisipa kylläkin. Mutta minä arvelin, etten enää näin vanhana oppisi niitä uudenaikaisia polttamaan. Ja olisihan muuten se teidän piippunne minulle niinkuin sukupiippu, puhumattakaan siitä, että se on aivan samanlainen kuin omani oli. Ja sen vuoksi sen juuri tahtoisinkin. Joulukin tulisi paremmin joululle silloin!

— Kuulehan, Aapeli, jatkoi setä lauteilta, alkaen jälleen vastallaan ropsuttaa. — Minä annoin sen oman piippuni pari viikkoa sitten muutamalle mustalaiselle, joka oli meillä kattiloita tinaamassa.

— Senkö piipun, minkä isältänne saitte? - Aapeli ei tahdo käsittää kuulemaansa ja tuntee vähitellen verien syöksähtävän kasvoilleen.

— Juuri sen!

— Senkö perintöpiipun? sammaltaa Aapeli.- Meidän sukupiippujamme!

Aapeli käännähtää, sieppaa turkin käsivarrelleen, lakin kouraansa ja karkaa ulos. Sarkatakin lieve kopsahtaa oven pieleen.

— Mikäs siellä kopsahti?

Aapeli kopaisee takin lievettä:

— Mitä! Mitä! Siunaa ja varjele! Siel... siellähän on — _piippu!_

Taskun vuori tässä petoksen oli tehnyt. Aapeli älysi sen. Olihan hän kyllä silloin hädissään monasti liepeistäkin koetellut, mutta miten se lie johonkin paksuun saumaan ajautunut, kun ei tuntunut.

Riemusta liikutettuna Aapeli raotti saunan ovea, pilkisti sisään ja huusi:

— Hyvää ja onnellista joulua, setä!

Sitten hän sytytti piippunsa. Voi, miten se nyt maistui ihanalta! Eihän hän muistanutkaan, että se näin hyvää oli ollut!

Sitten hän hyppäsi rekeen ja lasketti ilomielin täyttä vauhtia kotiin päin. Pian saavutti hän Kutuniemen Roopetin.

— Iltaa, Roopetti! Ja hyvää joulua! Nouseppa tänne rekeen! Pannaan kelkka perään. Kaipa se Roopetti muuten voi tulla meillekin joulun pyhiksi, yksinäinen mies kun on.

— Ky... ky... kyllä! Kiitoksia vain! änkytti ukko aivan ällistyksissään.

Kopsuivat tamman kaviot, natisivat reen jalakset, heleästi helkkyi aisakello, ja nopeaan katkesi taival. Pian oltiin jo lähellä kotoa, naapuritalon kohdalla. Siinä virkkoi Aapeli toverilleen:

— Pidähän vähäsen hevosta! Pistäydyn tuossa pirtissä hiukan.

Siellä olivat saunasta juuri saapuneet, joulukuusta sytyttelivät ja jouluateriaansa alkoivat, kun Aapeli astui sisään:

- Tulin vain toivottamaan rauhallista joulua teille!

— Samaapa sinullekin, veli Aapeli! Taisit kirkolla käväistä, ihan viime kiireissä vielä?

— Niin kävin! No hyvästi vain ja pistäytykääpä pyhinä meillä! Kiire on! Pitää tästä kylpyyn joutua! Olen jo vähän myöhästynytkin.

Ajoi Aapeli Känttärä kotipihalleen. Siellä oli koko väki vastassa.

— Hei! Piippu löytyi! Se perintöpiippu! huusi Aapeli vieläkin mielenliikutuksen vallassa.

— Mistä? kysyi väki.

— Löytyipähän vain!

Kukaan ei rohjennut kyselyä jatkaa.

Saunaan siitä heti suoriuduttiin. Olipa siellä hiilos jo saanutkin kyllikseen rauneutua, ukkoa odoteltaessa.

Ennen saunaan menoa Aapeli käväisi vielä kaapilla, otti sieltä kaksi pulloa eli "purakkaa", kuten hän niitä hyväillen nimitti. Toisen kätki hän kainalossaan olevaan puhtaaseen vaatemyttyyn, mutta toisen hän jätti palvelustytölle, sanoen:

— Viehän tämä Hietapuron ukolle ja sano minun puolestani hauskaa joulua!

Sitten he astelivat saunaan, joulusaunaan, siihen saunojen saunaan.

Vääntäytyy lauteille Aapeli, ynnä hänen molemmat poikansa, sekä kaksi renkiä ja Kutuniemen Roopetti.

— Heittäkääpä pojat kipollinen kiukaalle! Vielä toinen! Kolmas! Aha, jo alkaa nykiä! saneli Aapeli hymyillen. — Kipsautappas vieläkin kipollinen!

Renkipoika tekee työtä käskettyä.

— Haijai, kuinka onkin makeata löyly täällä! ihastelee Kutuniemen Roopetti. — Niinhän tämä on hyvää ja autuasta kuin Järvenpään Pekan saunassa, siinä maailman mainitussa!

— Makeata on, makeata on...! myhäilee Aapeli. Mutta annappas poika vielä pari kipollista kiukaalle ja tuo sitten se purakka tänne sieltä vaatemytystäni!