Part 2

— Huomiseen jätän! päättää nuorukainen vihdoin.

Samassa kuuluu lehdosta kahaus aivan läheltä.

— Kas, Tatjana! Sinäkö täällä? Ja syli täynnä tuomen kukkia!

Tyttö punehtuu, painaa päänsä alas, nostaa silmänsä jälleen ja luo katseensa järvelle, jonka pinnalla virit iltaruskossa karkeloivat.

Nuorukainen istahtaa hänen viereensä, virkkaa viimein:

— Mitäpä mietit, tyttö?

Hetkisen kuluttua kaunotar kääntää päänsä ja luo säihkyvän katseen suoraan nuorukaisen silmiin:

— Minkätähden sinä lähdet pois?

— Elä kysy, tyttö! En sitä tiedä itsekään! Lähteä _täytyy,_ sen vain tunnen!

— Meidän kylämme on köyhä, huono! Siksi sinä lähdet!

— Ei, tyttöseni! Kylä on rikas ihanuudesta ja hyvyydestä! Rikkain kylä maailmassa minulle!

— Meidän metsissämme sinulle ei ole tarpeeksi riistaa, vesissämme tarpeeksi kalaa!

— Oi tyttö kulta, elä puhu! Täynnä on riistaa metsät, viljaa vedet!

— Miksi siis lähdet?

Nuorukainen vaikenee. Kova taistelu käy hänen sisimmässään. Pakene, pakene! huutaa ääni siellä. Hän koettaa vielä viimeisen kerran vastustaa sitä. Mutta se voittaa taas.

Tyttö kohottaa päänsä, komea vartalo saa ruhtinaallisen ryhdin, silmät välähtävät hänen sanoessaan:

— Enkö _minä_ ole sinulle kyllin kaunis?...

— Kaunotar! huudahtaa nuorukainen, yrittää jatkaa, mutta sanat takertuvat kurkkuun...

Pitkän äänettömyyden jälkeen tyttö hiljaa ja kuin omissa ajatuksissaan lausuu tuskin kuuluvasti:

— Veli! Näethän niemen tuon, mihin viimeinen ruskotus parhaillaan käy! Sitä olin _meidän_ niemeksemme ajatellut. Yhdessä olisimme metsästä hirretkin kaataneet...

* * *

Ihanasti loistaa valkeneva päivä, mutta nuorukaisen mieli on musta, hänen nyt viimeistä kertaa noustessaan rakkaalta porontaljaiselta vuoteeltaan.

— Tänään siis minun täytyy jättää ihana kylä, jossa puhtaus, viattomuus, hyvyys asuu kaikkialla, niin luonnossa kuin ihmisten sydämissäkin, huokaa nuorukainen käydessään pöytään, johon talon tyttöset parhaillaan kantavat juhlaleivoksiaan, höyryävän samovaarin ympärille.

Kansa kylässä rientää työhön. Ulkoa kuuluu iloista kohinaa, hevosten kavioiden kopsetta ja kyntömiesten huutoa.

Nuorukainen, vielä viimeisen kerran kyynelsilmin hyvästeltyään talon väkeä, nostaa laukun selkäänsä, terästää mielensä ja tarttuu oven ripaani Samassa tempaistaan ovi auki ja sisään astuu vanha Ontrei, Noita-Jooseppi ynnä pari muuta miestä.

— Terveh, veli, lähtöä näyt tekevän! virkkaa vanha Ontrei. — Heitä laukku selästäsi! Viivy vielä tämä päivä! Pidämme sinulle kylän pyhän. Ja sinä pakiset meille asioista, kuin teit eilenkin.

— No kun olen aamuun jäänyt, voin jäädä iltaankin! tuumii nuorukainen ajatuksissaan. Ja ääneensä hän lausuu:

— Olkoon menneeksi! Jään iltaan. Kiitos teille kunniasta, aivan ansaitsemattomasta minulle!

Niin alkaa taas ihana päivä. Väki rientää pelloilta, pukeutuu jälleen juhlapukuihin, keräytyy kisakentälle, ja eilinen yhdessäolo uudistuu, nyt vieläkin valtavampana ja hartaampana.

Iltapäivällä pidetään vielä ukkojen kokous Rotosen pirtissä, jossa nuorukainen uudelleen saa ukoille tehdä selkoa valtiollisista ja kansallisista unelmistaan Vienan-Karjalan asioista, joihin hän on viittauksia tehnyt puheissaan koko kansalle kisakentällä. Suurenmoisen innostuksen vallassa ukot häntä vihdoin kättelevät lausuen:

— Unohtukoot vanhat veljesvihat! Nyt olemme taas yhtä verta Suomen veljien kanssa! Yhtä verta, yhtä kansaa, vaikka välillämme kirottu raja, yhteisten uhrikarsikkojen ylitse vedetty! Pian se kasvaa umpeen!

* * * * *

Saapuu ilta. Nuorukainen lähtee. Koko kylä käy saattamaan.

Nuorukainen olisi mielellään tahtonut heittää vielä viimeiset jäähyväiset myös kylän neitosille, mutta he tuntuvat kaikki hävinneen jäljettömiin.

Tullaan aukealle aholle, pohjoiseen kaltevan vaaran rinteellä.

Kas sieltä kohoavat nuotiosavut ja siellä liehuvat kylän neitoset. Suurelle valkealle hurstille on levitetty lasit, sokerit, rinkelit koko kylää varten.

Vanhempi väki istahtaa niityn reunalle, nuoret käyvät tasaiselle kentälle. Juodaan lähtötshaijut piiraineen ja niin alkaa huimaava kisa taas! Suomen pojan lähtökisa! Nuorukainen heittää laukkunsa kanervikkoon, lähtevän polun päähän, tarttuu Sahhaarein Tatjanan käteen ja rientää kisan hyörinään. Kaikuu laulu, vaarasta vaaraan se kiirii, kuumenee kisa ja viimein kiihtyy tuliseen loppupyöritykseen. Huumaa ihana Tatjana! Nuorukaisen päätä huimaa. Hän irtautuu, lennähtää polun päähän, sieppaa laukun selkäänsä, rientää kohti erämaata ja katoaa sinne suureen yksinäisyyteen − − −

Vienan-Karjalassa 1909.

Ilta Muuannossa.

Kyyrösen pirtissä hämärtyy ilta. Talonväki päivän askareita lopettelee. Matkamies penkillä piippuaan polttaa.

— Isäntä! Veli! Olet luvannut vieraalle soittaa...

Laskeutuu valkealle; pöydälle musta kantele. Soittaja sovittaa kielet sopeeseen. Vanhempi väki käy äänettömäksi. Lapset vielä lattialla leikkivät, mutta soittajan heille viitattua taukoaa leikkikin. Helähtää kantele! Helähtää hellästi, niin surumielisesti ja ihanasti. Matkamies tuntee povessaan oudon värähdyksen. Kyynelet tahtovat pyrkiä silmiin. Kauas katoaa nyt se maailma, mistä hän on tullut, ja hän tuntee joutuneensa uuteen, ennen aavistamattomaan. Muinaisaikain urohot, vanhat sankarit nyt sieltä astuvat esiin, ja vavahtaen tuntee matkamies sisimpäänsä herkästi käyvän sen soiton salaperäisen voiman, joka ennen esi-isiä hurmasi ja elähytti.

Uneen vaipuu pirtti, uneen kylä. Kaikki hiljenee, järvikin lakkaa läikkymästä, ja synkkänä kuvastuu sen kalpeaan pintaan kalmisto ikikuusineen.

Hiljaa hiipii soittaja pirtistä, laskeutuu portaille, siihen istahtaa, kanteleen polvilleen nostaa, katseensa kohottaa ja virkkaa:

— Veli! Matkamies! Katso tuonne! Siinä talon näet, missä ennen kantele soi, Jehkin Iivanan kantele! Nyt niemessä tuolla soittaja nurmen alla nukkuu, nukkuu suuri soittaja, minkä vertaista maailma enään ei näe...

Katkeaa puhe. Ajatukset siirtyvät entisiin aikoihin, entisiin muistoihin...

Katse luotuna kalmalehtoon soittaja soittaa. Helähtää kantele kummasti silloin salokylässä kaukaisessa, äänettömänä kesäyönä. Sävelet sattuvat sydämeen, kiirivät nurmen alla nukkujan luo, häipyvät salolle ja katoavat kauas tuntemattomia kotimaitaan kohti — - —

Muuannossa 1915.

Pesshi.

Nousee Pesshi pöydästä, tekee ristinmerkin ruokansa siunaamiseksi ja astuu vierasta vastaan:

— Terve vierahalle!

— Terve taloh!

— Perttih käy! Pesshi Shemeikan pöytäh istu!

— Kiitos, veli! Kiitos!

— Kenpä olet?

— Kulkija vain! Kerääjä vanhan runon.

Pesshi luo vieraaseen läpitunkevan katseen.

Vieras tietää, että hänen edessään nyt on mainio laulaja, tarkka taitomies, mutta joka pitää salaisuutensa ominaan eikä ainakaan kymmeneen vuoteen ole kenenkään kuullen vanhaa virttä vetänyt. Ennen hän kuului iloinen laulaja olleen ja paljon käytetty loitsija, mutta sitten yht'äkkiä oli muuttunut umpimieliseksi, eikä kenkään saanut enää vanhaa mahtia irti hänestä. Yksinäisyydessä hänen jokainen tiesi yhä vieläkin omia sankareitaan ja jumaliaan palvovan.

Emäntä kantaa sisään porisevan samovaarin. Isäntä ja vieras istahtavat sen ääreen, ja puhe pääsee alkuun. Vihdoin käy vieras asiaan:

— Etköhän veli laulaisi vähän? Himoittaisi niin Väinämöisestä kuulla!

— Mitäpä niistä vanhoista lauluista! Eihän niistä nykypäivien rahvahalle ole! Naurettavia koko hörötykset!

— Elähän veli moisia pakise! Minulle ne ovat parasta mitä tiedän!

— No kaikkeapa sinäkin hyvänä pidät! Mutta jos niin on kuin sanot, elä siitä muille mainitse! Sinulle nauraa koko rahvas! Nauraa, niinkuin nauroi minulle jo kymmenisen vuotta sitten, kun minä Tuli-Lapista kotikylille suurena tietäjänä saavuin. Mitäpä hyvää niissä vanhain miesten loruissa olisi! lopettaa Pesshi pilkallisesti.

— Sanan voima! vastaa vieras.

Pesshi hätkähtää... luo vieraaseen pitkän, hievahtamattoman katseen ja virkkaa, nyt aivan muuttuneella äänellä:

— Sanan voima! Uskotko _sinä_ siihen?

— Uskon!

Pesshi laskee kämmenensä vieraan olalle ja kuiskaa:

— Mennäänpä veli tuonne vanhaan savupirttiini! Siellä saamme olla kahden kesken.

Savupirtissä he sitten kauan tarinoivat. Pesshin sydän laukeaa. Hän alkaa kertoa, kertoa paljon ja ihmeellisiä asioita vanhoilta ajoilta ja matkaltaan Tuli-Lapissa, mutta niistä ei vieras saa puhua ennen kuin ukon kuoleman jälkeen, koska ne sisältävät hänen testamenttinsa heimolleen.

Vihdoin katsoo vieras voivansa taas kysäistä:

— Etköhän nyt laulaisi vähäsen Väinöstä, tai seposta Ilmollisesta?

- Voisihan sinulle laulaa! Eihän nyt kyllä oikein laulun aika ole. Sotivan ne niin kuuluvat maailmassa ja tuntuu se meillekin monella tavoin! — Vaikea on alkuun päästä, kun niin pitkät ajat on laulamattakin ollut!

"Kulkku kuivi kukkujalta, Laki lahoi laulajalta", huokaa ukko.

Vieras ottaa taskustaan runolaulajan "kanteleenavaimen" — taskumatin, kiertää kannen auki, kaataa siihen ja tarjoaa...

Ukko katsoo tutkivasti:

— Mitäpä on!

— Sattuupa vain olemaan vanhoja rauhanajan muistoja, rauhanajan aikuisia aineita! Viskyksi tätä ennen sanottiin!

— Mutta meilläpä on mahti moinen, jotta ken tarjoaa, juo itse ensin! virkkaa ukko.

Vieras täyttää mahdin määräyksen ja tarjoaa ukolle uudestaan, tarjoaa ryypyn puhdasta viskyä.

Hyvän mielen ilme leviää loitsijan kasvoille, vapisevin käsin hän vie huulilleen, heittää kitaansa... naama kiertyy kahdeksannumeroksi, suu vääntyilee peloittavasti, rykäisee, rykäisee vielä kerran ja puhaltaa pitkään...

— Aijai, veli! Mutta olipa se rasvaa! Niin on kuin öisin kissan niellyn, raapi, sihisi ja piteli vastah... a pehmiet oltih kynnet lopuks'.

Vieras tarjoaa toisen ryypyn. Se menee jo paremmin, ja tyytyväisenä pyyhkäisee ukko partaansa.

Vieras tarjoaa kolmannen.

— En, veli! Enempää en ota! Vuota sie konsa mie kuuntelen kuinka hän nivelissä kulkou!

— No vähäänpä sinä tyydytkin! virkkaa vieras. — Muistuu tässä mieleeni, kun pari vuotta sitten Tuli-Lapissa...

— Oletko sinäkin Tuli-Lapissa käynyt?

— Olen!

Ukko jää hämmästyneenä katsomaan.

— Niin, minun piti kertoa, jatkaa vieras, siitä, kun siellä muutamalle lappalaiselle ryyppyä tarjosin, iltasella nuotiota rakentaessamme. Annoin yhden. Annoin toisenkin, sanoen samalla: "Kas tässä toiselle jalalle!" Mutta kun hän sen oli ottanut, se ukko heinäkenkä, horjahti hän ja kierähti kanervikkoon kuin ammuttu ilves. "Voi, voi, hyvä herra!" hän sieltä surkeasti uikutti, "voi, voi, kun se toinen ryyppy meni samaan jalkaan!" Minun oli pakko antaa hänelle vielä kaksi lisää vastapainoksi, siihen tyhjään jalkaan, ennenkuin ukko jälleen pysyi pystyssä ja oli iloinen.

— Niin, semmoisia ne ovat! Kyllä minä ne tunnen! nauroi Pesshi.

— Mutta eiköhän tässä jo laulukin luistaisi?

— No nyt kyllä, nyt luistaa!

Ukko rykäisi ja alkoi:

"Lappalainen kyyttöselkä kantoi viikkoista vihoa, kauonaikuista karehta peällä vanhan Väinämöisen tietäjän ijänikuisen" j.n.e.

Sitten lauloi hän pitkät laulut Väinämöisen veljenpojasta ja Iro-neidosta ynnä paljon muuta.

Runonkerääjä kirjoitti kynä kuumana, haltioissaan. Päästiin vihdoin loitsuihin. Tulivat "Tulen laulut", menivät siinä "Metsän virret", mutta kun parhaillaan "Raudan lukua" luettiin, tunkeutui sisään joukko kylän naisia. He olivat kartanolle kuulleet mitä savupirtissä tapahtui ja nyt he räpättävin joukoin tulivat Pesshin "höpsötyksille" nauramaan.

Loitsu katkesi. Loitsija kohousi seisaalleen, iski kämmenensä pöytään ja karjaisi:

— Ulos akat!

Naiset luikkivat tiehensä. Loitsija huohotti, läähätti, kasvot värisivät mielenliikutuksesta. Hän vaipui ikkunanpieltä vasten. Katse näytti pyrkivän jonnekin kauas etäisyyteen, minne vieras ei voinut sitä seurata...

Siinä istui vanha taitomies, kuin haavoitettu kontio, silloin tällöin murahtaen itsekseen.

Vieras hiipi hiljaa pirtistä ja painoi oven ääneti kiinni...

Shemeikan kylässä 1915.

Vanha laulaja.

Pimenee syysilta. Nouseva myrsky viuhahtaa puiden latvoissa. Alkaa vihmoa vettä.

Kulkija kiiruhtaa käyntiään. Taloon pitäisi ennättää yöksi.

Kas! Jo vilkkaa valo. Siinähän on Ristivaara! Siinä matkan määrä! Suuren laulajan koti.

Sydän pampahtaa kulkijan rinnassa. Juoksujalkaa hän rientää vaaran rinnettä ylös.

Hetki vielä ja niin saa hän hämärtyvässä pirtissä, takkavalkean hiipuvassa loisteessa kuunnella kuulun laulajan vierettelevän virsiään vanhoista urohista. Ja heläjää silloin isien perintökannel hurmaavasti suuren soittajan sormissa.

Niin hän mielessään kuvailee.

Hän astuu pirttiin. Siellä on väki pitkän pöydän ääressä parhaillaan ilta-ateriaansa nauttimassa.

— Terve vierahalle! kuuluu pöydästä.

— Terve taloh! Onhan tämä Pedri Shemeikan talo?

— Niin on! Käy sie vierahaisein suoloa leibeä ottamah! virkkaa vanha emäntä pöydän takaa.

Vieras käy pöytään ja tervehtää siinä istujia. Suurella kunnioituksella, melkein vavisten, hän tarttuu vanhan ukon harmaaparran käteen, arvaten hänet Karjalan kuuluksi Pedriksi, mainehikkaaksi laulajaksi, urheaksi karhunkaatajaksi, uljaaksi petranhiihtäjäksi.

— Siehän olet Pedri Shemeikka?

— Hän se on! vastaa nuori väki. - Puhukaa kovempaa! Ukolta on kuulo melkein mennyt.

Ukko havaitsee, että vieraan sanat olivat tarkoitetut hänelle. Hän suoristautuu ja asettuu aivan vieraan eteen. Komea mies vielä, vaikka ikää jo yli yhdeksänkymmenen.

— Mitäbä vieras sanoo?

— Sanoin vain, että siehän olet Pedri Shemeikka! Laulajien kuningas, suuri kanteleensoittaja!

— Mie olen!

Vieras koroittaa äänensä ja, jotta ukko paremmin kuulisi, huutaa aivan hänen korvaansa:

— Tulin sinun lauluasi kuulemaan! Sinun kuuluisata kanneltasi kuulemaan! Maineesi on kauas kulkenut. Tahdoin miestä itseänsä nähdä!

— Laulaa siulle saatan, a soittaa en... _Ei ole kannelta!_

— Ei ole kannelta? Kanteleensoittajien kuninkaallako ei ole kannelta? huudahtaa vieras, tuskin tajuten mitä kuulee.

— Ei ole!

— Miten se on mahdollista?

— Herrat vietih!

— Miten vietih?

— Katsho, veli! Ryypyt annettih, kaunihisti pagistih, markat maksettih, da i niin vietih!

— Mitkä herrat? kivahtaa vieras.

— Mitä lie gasetanloatijoita oltih! huokaa ukko.

Murhe täyttää vieraan mielen. Taas siis sama juttu! Monenmoiset Karjalan kävijät, ajattelemattomat kerääjät, jotka kaikkialta ihanista runokylistä ovat hevoskuormittain kanteleita mukaansa raastaneet ja siten kanteleensoitolle Karjalassa ennenaikaisen kuoliniskun antaneet, ovat siis itse kanteleensoittajien kuninkaaltakin hänen pyhän perintösoittimensa ryöstäneet!

Miks'eivät soittajat tee uusia itselleen?

Eihän niiltä vanhoilta puolisokeilta ukoilta enää tule uusia tehdyksi, ja nuoret eivät osaa tai eivät viitsi.

Ei siis neuvona muu kuin kärsiä soiton puutetta viimeiset elämänsä päivät, niinkuin on kaiken muun puutetta koko elämänsä ajan oppinut kärsimään.

Levolle vaipuu talon väki. Levolle vaipuu vieraskin. Uni vaan ei silmiin tahdo tulla. Hänen mielessään kiertää uudelleen ja uudelleen: enkö siis kuuluisan Pedrin soittoa saanutkaan kuulla!

Aamusella ensimäisten nousijain keralla nousee myös vieras vuoteeltaan. Talon nuoren väen neuvomana hän löytää kuivan haapaisen puun, saa pyytämänsä työkalut ja niin alkaa veistellä, jotta pirtti roikaa.

— Mitäbä veistelet, vieras?

— Kanteloa sinulle, ukkoseni!

— Osannetko loatie!

— Olen nähnyt loa'ittavan!

Ja syntyihän siitä vihdoin kantele kuin syntyikin!

Hievahtamatta oli ukko työn kulkua seurannut ja missä vieras näytti epätietoinen olevan, siinä aina opastanut.

Kantele oli valmis. Messinkilankaa kieliksikin löydettiin.

Riemuisalla mielellä ukko otti kanteleen käsiinsä, hyväili sitä kuin lasta, rupesi vähitellen vääntelemään tappeja, väänteli ja käänteli, nosti korvalliselleen ja taas väänteli... Mutta äsken niin valoisaksi käynyt katse alkoi vähitellen synkentyä hänen syväpiirteisillä kasvoillaan.

— Ei saa kannelta sopeeseen! kuiskasi pirtti.

Ukko oli käynyt niin vähäkuuloiseksi, ettei kyennyt enää kannelta virittämään. Jotenkin tyytyväisen näköisenä hän sen kylläkin monasti laski polvilleen ja heläytti, mutta tunsiko hän sen sormenpäissään, vai kuuntelevan väen kasvoistako luki, ettei soitto soitolle tuntunut, kun hän sen äkkiä taas tempasi korvalliselleen, alkaen jälleen väännellä kielitappeja.

Niin meni päivä, meni toinen. Kannel ei tullut sopeeseen. Ei saanut ukko kieliä sovintoon. Ja kukaan ei saattanut auttaa! Avutonna seisoi koko pirtti, niin soittajan lapset kuin lastenlapsetkin ja naapurien väki, samoinkuin kanteleen laatijakin.

Vähän puuttui enää. Mutta sitä vähää ei kukaan kyennyt saamaan aikaan!

Ukko kävi synkäksi. Hän ei puhunut mitään, ei kohottanut katsettaan. Hän vain hiljaa näppäili kieliä.

Tuska valtasi kaikkien mielen. Rintaa painoi omituinen ahdistus. Sanomaton alakuloisuus levisi pirttiin. Ihmiset liikkuivat ääneti kuin kuolevan vuoteen äärellä. Kaikki puhelukin tapahtui vain kuiskaillen.

Jokainen tunsi, jollei muuten, niin vaistomaisesti, että nyt on menossa jotakin pyhää, jota ei koskaan enää saada takaisin. Mahti on menossa maan rakoon jo ennen mahtajan menoa!

Riutuu ilta. Hämärtyy pirtti. Ukko siirtää kanteleen polviltaan. Pimeimpään nurkkaan hän sen laskee. Kuuluu hiljainen kolahdus ja samalla kumma, tuskin tuntuva kielen värähdys, kuin haudan takaa...

Pirtti vavahtaa.

Kuuluu ukon ääni:

— Jo ne on minun soittoni soitettu, minun lauluni laulettu − − −

Ukko uupui...

Kevät oli tulossa, suuren sota-ajan ensimäinen kevät, kun muutamana iltana vieri viesti Karjalasta:

"Ukko uupui, vanha vaipui, kuoli Pedri Shemeikka."

Kuoli siis jo Pedrikin! Niin ne menevät nyt urohot, vaipuvat viimeisetkin siitä polvesta, joka näillä Suomen kankahilla vielä kalevalaista hengenvoimaa viljeli, esi-isien vanhoista tiedoista elämänohjeensa otti, sanan voimaan kaikki työnsä ja toimensa nojasi.

Sinnepä meni jo miesi Manan suurille saloille, Manan hirven hiihäntähän, Manan karhun kaa'antahan. Sinne siirtyi ukko Pedri Laulumaille laajemmille, Luokse muiden muinaisien Tuonen tummille tuville...

Läksimme Karjalaan, suurta laulajaa hautaan saattamaan.

Saavuimme Ristivaaraan. Välkehti tähtikirkkaana taivas. Kuusimajassa kartanolla nukkui Pedri arkussaan ja kasvoilta kalpeana heijasti kimmeltävän taivaan palo. Paljastetuin päin seisoi ympärillä kansa, tuikkivat vahakynttilät käsissään. Sielumessu tenhoisa, valtava, kohosi siinä Korkeimman puoleen kevätyönä ihanimpana, ja kynttiläin loisteeseen sulautuva tähtitaivaan tuike viritti pyhät kultalangat kalmakuusikosta taivahan kirkkauteen...

Yön valvoi hartaana kansa, kertoellen muistojaan kaatuneesta urohosta.

Valkeni aamu. Maan poveen saatettiin ukko, ihanaan ikikalmistoon kuusien synkeään suojaan, niemen kärkeen, järven laineen laulateltavaksi. Ja korkealle kohosi taivoa kohti honkanuotion savu erämaan haudan ääreltä. Tuhannet kerrat oli ukko nuotion loimun äärellä nukkunut. Nyt hän nukkui viimeistä kertaa, nukkui pyhän tervaksen tuoksuun, pyhän turpeen turvalliseen helmaan. Värähti kansan sydän, kierähti kaipauksen kyynel. Honkien latvoissa humisi hiljainen hautavirsi, johon yhtyi koko erämaa...

POHJOLAN SALOILTA

Kyytipoika.

Palanen päiväkirjastani Lapin matkalta.

Läksimme Kittilän kirkolta juhannusaattona parilla hevosella pohjoisia ilmoja kohti, katkaisemaan viimeistä ajotiepalasta, mikä tätä kautta johtaa Lapin syvimpään erämaahan. Minä sain paikkani matkakapineiden ja pikku kyytipojan kera ensimäisessä hevosessa. Toiseen sijoittautui matkatoverini ynnä joukko iloisia saattajia.

Tie vei Sirkankylään, suuntautuen suoraan kohti Levi- ja Kätkätunturien välistä aukkoa pohjoisella taivaanrannalla.

Kyytipoika vieressäni, Antti nimeltään, oli harvapuheinen, elottoman näköinen, kitukasvuinen pojannysä, päässään syvään otsalle painettu lippalakki ja yllään polviin saakka ulottuva takki, jonka hihoista käsien oli vaikea löytää ohjaksiin. Poika näytti noin kuusi- tai seitsenvuotiaalta, mutta sanoi olevansa kolmannellatoista.

— Mistäs sinä Antti olet kotoisin?

Pitkänpuoleinen äänettömyys...

— Olenpahan tästä kirkon tältä puolen.

— Mistäpä täältä?

Vielä pitempi äänettömyys...

— Tuosta vain, tuosta mökistä ahon poskesta.

— Tuostako, jossa portailla mies seisoo?

— Niinpähän vain.

— Kukas se mies on?

— Onpahan vain minun isäni.

— No etkö sinä sano isällesi päivää! kysyin ohi ajaessamme, tervehdittyäni miestä.

— E-enpähän mie.

— Miksi et?

— E-enpähän vain.

— No sinä olet kai käynyt juuri kotonasi sitten?

— E-enpähän mie.

— Etkö pitempäänkään aikaan?

— Eihän tuolla ole tullut kuletuksi.

Jatkoin yhä kyselemistä:

— Onko teitä montakin lasta?

— Onhan meitä.

— Montako sinulla on veljeä?

— Kaks'han niitä.

— Entäs sisaria?

— Yks'hän niitä.

— Elääkö äitisi?

— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, kavahti pystyyn ja alkoi pieksää hevosta minkä jaksoi. 'Kärrit lensivät vaappuen ja paukkuen pitkin kurjan kurjaa tietä. Minä koettelin parhaani mukaan pysyttäytyä niissä, peläten joka hetki ojaanlentämistä.

En voinut käsittää mistä nyt moinen hirveä vihurin puuska poikaan oli puhaltanut. Koetin kiellelläkin, mutta siitä ei ollut vähintäkään apua. Viimein taukosi kuitenkin meno ja luullen, ettei Antti ollut kuullut viimeistä kysymystäni, uudistin sen heti, kun tärinä sen verran oli tauonnut, että jälleen saattoi puhella.

— Niin, elääkö sinun äitisi?

— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, ja sama hirvittävä lento alkoi jälleen. Ihme ja kumma, että siinä nytkin sentään ehjinä säilyttiin, vaikka kärrit pompahtelivatkin kehnolla tiellä kiveltä kivelle ja kuopasta kuoppaan.

Huikea meno taukosi vihdoin taukoamistaan, hepo huohotti, lönkötellen hiljaa, ja minä vaivuin selkänojaa vasten omiin mietteisiini, katse kiintyneenä ympärillä leviävään silmänkantamattomaan aapaan. Niin unhotin pian koko äskeisen menon ja sen aikaansaajankin.

Kotvasen niin kuljettua tunsin pienen kosketuksen käsivarteeni. Siihen laskeutui pikku ajomieheni pää. Silmät olivat menneet kiinni, hengitys käynyt tasaiseksi ja raskaaksi. Mies täydessä unessa! Ohjakset luistivat käsistä. Minä otin ne ja ajelin verkalleen eteenpäin. Toinen hevonen oli jäänyt kauas jäljelle. Sitä ei näkynytkään.

Antti nukkui yhä ja heräsi vasta, kun minä olin kaataa ajopelit muutamaan suureen kiveen. Hän nyhtäisi ohjakset pois käsistäni, alkaen taas ajella.

— Oletpa Antti taitanut nousta varahin tänä aamuna, kun noin nukuttaa!

— E-enpähän mie.

- No sitten olet varmaankin valvonut myöhään eilen illalla!

— Niinpähän vain.

— Montako tuntia olet nukkunut?

— En mie ole nukkunut.

— Missä sinä sitten olet yösi viettänyt, kyydissäkö, kalastamassa, vai missä?

— Ka missäpähän mie!

— Niin, missä?

— Kyyvissäpähän mie aina.

— Oletko montakin yötä peräkkäin?

— Olen.

Ajettiin juuri suuren suon halki, joka oli valkoisenaan muuraimen kukkia, aivan kuin lumen peitossa. En ollut koskaan moista runsautta nähnyt Ihastuksissani huudahdin:

— Kas tuostapa tulee paljon marjoja!

— Tulee — jos ei palellu, myönteli Antti harvakseen.

Ajettiin sanaa puhumatta pitkähkö taival. Sääskiä, joita aikaisemmin illalla ei ollut näkynyt juuri kovinkaan paljoa, alkoi nyt lennellä ilma mustanaan. Antti painoi lakkiräyskänsä niskaa myöten päähän, niin että korvatkin menivät umpeen ja pienet elottomat silmät tuskin pääsivät tuijottamaan suuren lipan alta.

Minä turvauduin pikiöljyyn. Vetelin sitä vankat annokset niskaan, tukkaan, naamaan ja käsiin. Tarjosin Antillekin.

— E-enpähän mie.

Ajeltiin taas ääneti jonkun matkaa.

— Mitä? Sanoitko jotakin? käännyin kyytimieheni puoleen, luullen kuulleeni pienen äännähdyksen sieltä päin.

— Tuo hepo tarttis pikiöljyä, tulee hiljaa kuivettuneitten huulien raosta.

Katsahdan hevoseen. Sen selässä on sääskiä aivan harmaana loimena.

Antti alkaa ruoskalla läimäytellä niitä.

Matka jatkuu. Tie nousee nyt Levitunturia kohti. Omituinen alakuloisuus valtaa mielen. Keskiyönaurinko peittyy jylhän tunturin suojaan, notko alkaa huokua tielle raskasta utua, ajopelit vierivät äänettömästi pitkin pehmeätä kangasrinnettä, ja yksitoikkoista hiljaisuutta katkaisee vain silloin tällöin viklan huuto kaukaiselta jängältä.

Suurimman hiljaisuuden vallitessa kuulen äkkiä vierestäni aran, hellän äänen:

— Äitini... minun äitini, kuoli kolme vuotta sitten. Se ol' ihmiseks' hyvä.