Part 2
"Niin, sinä juuri. En ole turhaan kahta vuotta tutkinut luonnettasi. Olen jo jonkun aikaa ollut tietoinen siitä, että hetkeni ovat luetut, ja päästyäni asiasta varmuuteen olen etsinyt henkilöä, jonka huomaan voin uskoa poikani ja tämän", lisäsi hän taputtaen rautaista lipasta. "Holly", jatkoi hän, "sinä olet etsimäni mies, sillä rosoisen kuoresi alla sykkii raitis ja terve sydän. Kuule, tuo poikanen on piakkoin erään maailman vanhimpien sukujen ainoa edustaja. Sinä varmaankin naurat minulle kun sanon, että kuudeskymmenesviides tahi kuudeskymmeneskuudes esi-isäni oli eräs egyptiläinen Isis-jumalan pappi, syntyperältään kreikkalainen ja nimeltään Kallikrates [= kaunis tahi väkevä, oikeammin 'kaunis voimassaan']. Aika tulee, jolloin kaikki epäilyksesi haihtuvat olemattomiin. Hänen isänsä oli eräs kreikkalainen palkkasoturi, joka palveli mendesialaisen faraon Hak-Horin joukoissa, ja hänen isänisänsä oli luullakseni juuri tuo Herodotoksen mainitsema Kallikrates. [Ystäväni tässä mainitsema Kallikrates oli spartalainen, jonka Herodotos kertoo olleen kuuluisan kauneudestaan (Herod. IX. 72.). Hän kaatui mainehikkaassa Plataian taistelussa (syysk. 22 p. 479 e.Kr.), jossa lakedaimonilaiset ja ateenalaiset Pausaniaan johdolla löivät persialaisten suunnattoman ylivoiman. Taistelukentälle jäi noin 300000 vihollista. Herodotos kuvailee tapausta näin: 'Taistelussa kaatunut Kallikrates oli koko sotajoukon, ei ainoastaan lakedaimonilaisten, vaan myös koko Kreikan kansan kaunein mies. Nuoli oli lävistänyt hänen kylkensä ja kun Pausanias, joka oli myöskin haavoittunut, pahoitteli hänen kuolemaansa, kääntyi hän ystävänsä, Arimnestuksen, erään plataialaisen, puoleen sanoen olevansa iloinen saadessaan kuolla Kreikan vapauden edestä, mutta surevansa sitä, ettei ollut saanut ottaa enemmän osaa miekan mittelyyn. Hän olisi toivonut saavansa kuolla miekan iskuun, mikä hänen mielestään oli sotilaalle kunniakkain kuolema.' Tämä Kallikrates, joka näyttää olleen yhtä urhoollinen kuin kauniskin, haudattiin Herodotoksen mukaan yhdessä 'nuorten päälliköiden' kanssa ja erilleen muista spartalaisista ja näiden mukana olleista helooteista. -- L.H.H.] Noin vuoden 339 e.Kr. paikkeilla ja samoihin aikoihin kuin faraoitten valta lopullisesti kukistui tämä Kallikrates (pappi) rikkoi naimattomuuslupauksensa ja pakeni Egyptistä erään kuninkaalliseen sukuun kuuluvan naisen kanssa, joka oli rakastunut häneen. Heidän laivansa haaksirikkoutui Afrikan rannikolla, luullakseni nykyisen Delagoa-lahden läheisyydessä tahi hiukan pohjoisempana. Hän ja hänen vaimonsa pelastuivat, mutta kaikki muut hänen seuralaisensa tuhoutuivat tavalla tahi toisella. He saivat kestää paljon vaaroja ja monta kovaa kokea, kunnes heidät vihdoin pelasti erään villin kansan mahtava kuningatar. Tämä valkoiseen rotuun kuuluva nainen, joka oli ennenkuulumattoman kaunis ja suloinen, murhasi viimein esi-isäni Kallikrateksen olosuhteiden vallitessa, joihin en nyt voi kajota, mutta jotka saat tietää, jos saat elää, tutkittuasi tämän lippaan sisällyksen. Hänen vaimonsa ja pieni poikansa onnistuivat kuitenkin jotenkin pakenemaan, minä en tiedä miten, ja pääsivät vihdoin Ateenaan. Pojan nimeksi pantiin Tisisthenes eli Mahtava Kostaja. Viisisataa vuotta myöhemmin perhe muutti tuntemattomista syistä Roomaan. Siellä he näyttävät melkein heti ottaneen nimen Vindex, kostaja, luultavasti säilyttääkseen suvussa muiston kostosta, johon myöskin nimi Tisisthenes viittaa. Roomassa he asuivat sen jälkeen noin viisisataa vuotta aina vuoteen 770 j. Kr. saakka, jolloin Kaarlo Suuri valtasi Lombardian, jossa perhe silloin oleskeli. Perheen päämies näyttää silloin yhtyneen Kaarlo Suureen, seuranneen häntä alppien toiselle puolelle ja asettuneen viimein Bretagneen asumaan. Kahdeksan polvea myöhemmin suvun päämies muutti Englantiin Edward Tunnustajan hallituksen aikana ja kohosi suureen kunniaan ja valtaan Wilhelm Valloittajan aikana. Siitä asti tähän päivään saakka voin järjestyksessä luetella kaikki esi-isäni. Ei silti, että Vinceyt -- tämä on nimen lopullinen muunnos suvun juurruttua Englantiin -- olisivat olleet erikoisen huomattavia. He elivät omaa elämäänsä syrjässä julkisuudesta. Toiset olivat sotilaita ja toiset rauhallisia kauppamiehiä, ja kaikkina aikoina on sukua yleensä pidetty kunniassa ja vieläkin yleisemmin muuttumattoman keskinkertaisena. Kaarlo II:n ajoista tämän vuosisadan alkuun olivat sukumme edustajat kauppiaita. Noin vuoden 1790 paikkeilla kokosi minun iso-isäni panimoillaan suuren omaisuuden. Hän kuoli vuonna 1821 ja minun isäni, joka peri hänet, hävitti melkein kaikki ja jätti minulle kuollessaan noin kahdentuhannen punnan tulot vuodessa. Silloin minä lähdin löytöretkelle, jonka tämän lippaan sisältö aiheutti, ja yritykseni päättyi hyvin onnettomasti. Paluumatkallani matkustelin Etelä-Euroopassa ja tulin vihdoin Ateenaan. Siellä tutustuin hellästi rakastettuun vaimooni, jolle myöskin soveltuisi nimi 'kauneudessaan jumalallinen', kuten muinoin kreikkalaiselle kantaisällenikin. Menimme naimisiin ja vuotta myöhemmin hän kuoli poikani syntyessä."
Hänen päänsä painui alas ja hän peitti käsillään kasvonsa. Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi:
"Avioliittoni esti minua toteuttamasta suunnitelmaani silloin ja nyt en enää kykene sitä tekemään. Minä en ehdi enää, Holly -- minä en ehdi! Jos suostut pyyntööni, niin kerron sinulle kaikki. Vaimoni kuoltua aloin jälleen ajatella asiaa. Mutta minä käsitin, että ennenkuin saatoin mihinkään ryhtyä, oli aivan välttämätöntä oppia itämaisia kieliä, etenkin arabiankieltä. Ja sentähden tulin tänne, että voisin helpommin opiskella noita aineita. Mutta hyvin pian sen jälkeen alkoi tilani arveluttavasti huonontua ja nyt on loppuni lähellä." Ja ikäänkuin näiden sanojen vahvistukseksi hänet tapasi hirvittävä yskänkohtaus. Minä annoin hänelle toisen annoksen viskyä ja hetkisen levähdettyään hän jatkoi:
"Minä en ole nähnyt poikaani sitten kuin hän oli pieni sylilapsi, sillä en ole voinut voittaa vastenmielisyyttäni häntä kohtaan, mutta minulle on kerrottu hänen olevan kauniin ja ymmärtäväisen poikasen. Tässä kirjeessä", ja hän otti taskustaan minulle osoitetun kirjeen, "on tarkoin määrätty, miten pojan kasvatus on järjestettävä. Ohjeeni ovat kyllä hieman erikoiset, mutta missään tapauksessa en voisi uskoa tätä tärkeätä tehtävää vieraalle henkilölle. Minä pyydän sinua vielä kerran, etkö tahtoisi ruveta poikani holhoojaksi ja kasvattajaksi?"
"Ennenkuin voin vastata, minun täytyy saada sinulta hiukan tarkempi selostus suunnitelmistasi poikaasi nähden", huomautin minä.
"Pyyntööni sisältyy, että pidät poikani, Leon, luonasi hänen kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa saakka ja muista -- häntä ei saa panna mihinkään kouluun. Hänen kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänään sinun holhouskautesi loppuu ja silloin sinä näillä avaimilla (hän asetti avaimet pöydälle) avaat tämän rautaisen lippaan ja annat hänen nähdä ja tarkoin lukea sen sisällön. Sitten hän sanokoon, tahtooko hän vai ei ryhtyä tutkimaan noita tapahtumia. Mitään pakkoa ei ole. Minulla on nykyään kahdentuhannenkahdensadan punnan tulot vuodessa. Puolet näistä tuloista olen jälkisäädöksellä määrännyt sinulle, jos ryhdyt holhoojantoimeen. Korvaukseksi siitä, että otat tämän työn aivan elämäntehtäväksesi, olen tahtonut antaa sinulle tuhat puntaa vuodessa. Tuo sata puntaa vuodessa on maksu pojan täysihoidosta. Jäljellä oleva osa omaisuuttani kasvakoon korkoa, kunnes Leo täyttää kaksikymmentäviisi vuotta, niin että hänellä on rahoja käytettävänään, jos hän haluaa ryhtyä tehtävään, josta olen sinulle puhunut."
"Mitenkä on meneteltävä, jos minä kuolisin?" kysyin minä.
"Siinä tapauksessa saa holhoojahallitus huolehtia pojasta. Järjestä vain asiat tarkoin niin, että hän saa tämän rautaisen lippaan haltuunsa. Holly, älä kiellä pyyntöäni, josta on sinulle vain etua. Seuraelämä ja maailman hyörinä ei miellytä sinua -- se vain katkeroittaa mielesi! Jonkun viikon kuluttua sinusta tulee yliopiston dosentti ja tuota tointa seuraava palkka lisättynä rahasummalla, jonka olen asettanut käytettäväksesi, tekee taloudellisen asemasi sellaiseksi, että voit kokonaan syventyä tieteellisiin tutkimuksiisi ja väliaikoina harrastaa mielesi mukaan urheilua ja metsästystä, joihin olet niin mieltynyt. Minä luulisin, että sellainen elämä olisi sinulle aivan ihanteellinen."
Hän vaikeni ja katseli minua kiihkeästi, mutta minä epäröin vielä. Tehtävä tuntui minusta niin kovin oudolta.
"Minun tähteni, Holly. Olemmehan olleet parhaat ystävät ja minä en ehdi enää järjestää asiaa toisin."
"No hyvä", sanoin minä. "Suostun pyyntöösi, ellei tuossa kirjeessä ole mitään, joka saisi minut muuttamaan mieleni." Samassa osoitin kirjettä, jonka hän oli pannut pöydälle avainten viereen.
"Kiitos, Holly, kiitos. Siinä ei ole mitään sellaista. Lupaa ja vanno nyt Jumalan nimeen, että tahdot olla isä pojalleni ja noudattaa kirjeessä olevia määräyksiäni."
"Minä vannon", vastasin juhlallisesti.
"Hyvä on, mutta muista, että ehkä joskus vaadin sinut tilille, miten olet valasi pitänyt, sillä vaikka olenkin kuollut ja minut on unhotettu, niin minä kuitenkin elän. Holly, kuolemaa ei ole olemassa, vaan ainoastaan jonkinlainen olotilan muutos, joka uskoni mukaan voidaan erinäisten asianhaarojen vallitessa siirtää rajoittamattoman kauas tulevaisuuteen, kuten itsekin tulet aikanaan huomaamaan." Hänet tapasi jälleen hermoja koetteleva yskänkohtaus.
"Kas niin", virkkoi hän sen ohimentyä, "nyt minun täytyy lähteä. Lippaan jätän sinun haltuusi ja jälkisäädöksessäni, joka on toisten papereitteni joukossa, olen määrännyt, että poikani luovutetaan sinun huostaasi. Vaivoistasi saat runsaan korvauksen, Holly, ja minä tunnen sinut rehelliseksi, kunnon mieheksi, mutta jos sinä petät luottamukseni, niin vannon taivaan nimessä ilmestyväni kostamaan sinulle."
Minä en virkkanut mitään, sillä olin liian järkytetty kyetäkseni puhumaan.
Hän kohotti kynttilää ja tarkasteli kuvastimessa kasvojaan, jotka olivat kerran olleet harvinaisen kauniit, mutta olivat nyt taudin tuhoamat. "Matojen ruokaa", sanoi hän. "On kummallista ajatella, että jonkun tunnin kuluttua makaan kylmänä ja kankeana -- niin on sitten maallinen vaellukseni päättynyt ja pieni osani tässä elämässä näytelty loppuun. Ah, Holly! Elämä on tuskin sen vaivan arvoinen, minkä juuri eläminen itse aiheuttaa. Silloin vain kannattaa elää, kun rakkaus taikavoimallaan hetkemme täällä onnellistuttaa. Minun elämäni ei ainakaan ole ollut minkään arvoinen, mutta ehkä poikani, Leo, saa kokea toista, jos hänellä on kyllin rohkeutta ja luottamusta. Hyvästi, ystäväni!" ja äkillisen hellyyden valtaamana hän syleili minua ja painoi otsalleni suudelman. Sitten hän kääntyi mennäkseen.
"Kuulehan, Vincey", sanoin minä. "Jos todellakin olet niin sairas kuin luulet, niin olisi parempi, että saisin hakea lääkärin."
"Ei, ei", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle, ettet sitä tee. Kuolemani lähestyy ja myrkytetyn rotan lailla tahdon kuolla yksinäisyydessä."
"Mutta minä uskon, ettei sinun tarvitse vielä sellaista ajatella", vastasin minä.
Hän aukaisi oven ja katsahti minuun hymyillen. Sitten hän sanoi: "muista", ja katosi samassa pimeään.
Minä istahdin tuolilleni ja hieroin silmiäni ihmetellen, olinko nähnyt unta. Mutta koska tämä otaksuma ei näyttänyt totuuden mukaiselta, niin hylkäsin sen ja aloin ajatella, että Vincey ehkä oli ollut juovuksissa. Minä tiesin hänen olevan ja olleen jo kauan hyvin sairaana, mutta kuitenkin minusta tuntui mahdottomalle, että hän olisi ollut niin huono kuin hän itse sanoi. Hän oli ollut aivan varma, ettei hän eläisi aamuun saakka. Mutta jos hänen kuolemansa oli kerran niin lähellä, niin hän olisi tuskin kyennyt kävelemään luokseni ja raahaamaan mukanaan tuota raskasta rautalipasta. Tarkemmin miettien näytti koko juttu minusta hyvin uskomattomalle, sillä minä en silloin vielä tiennyt, että tässä maailmassa tapahtuu asioita, joita tavallisen ihmisen terve järki ei voi milloinkaan käsittää, vaan pitää niitä sangen epäiltävinä tahi suorastaan mahdottomina. Olen nimittäin vasta aivan äsken voittanut omat ennakkoluuloni tässä suhteessa, joten tiedän olevani oikeassa. Oliko uskottavaa, että miehellä oli viiden vuoden vanha poika, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin pienenä sylilapsena? Ei. Oliko todennäköistä, että hän todellakin aivan varmaan tiesi kuolinhetkensä? Ei. Oliko totta, että hän saattoi tietää sukunsa kantaisän eläneen neljännellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää? Aivan varmasti ei. Ja miten oli selitettävissä, että hän aivan odottamatta tahtoi uskoa lapsensa erään yliopistotoverinsa kasvatiksi ja antaa tälle vielä puolet omaisuudestaankin? Vincey oli ollut joko juovuksissa tahi sitten hän oli mielipuoli. Mutta jos asia oli siten, niin mitä tämä kaikki oikein merkitsi ja mitä oli tuossa sinetöidyssä rautalippaassa?
Tapahtuma sai minut viimein niin ymmälle, etten enää jaksanut ajatella mitään, vaan päätin mennä nukkumaan. Nousin siis tuoliltani ja pantuani Vinceyn jättämät avaimet ja kirjeen asiakirjasalkkuuni ja kätkettyäni rautalippaan suureen matka-arkkuuni, menin levolle ja nukahdin pian sikeään uneen.
Mielestäni olin nukkunut vain muutamia minuutteja herätessäni siihen, että joku huusi minua. Nousin istualleni ja hieroin silmiäni -- oli kirkas päivä ja kello oli jo kahdeksan.
"No, mitä kuuluu, John?" kysyin minä pojalta, joka oli minun ja Vinceyn yhteinen palvelija. "Olethan kalpea kuin olisit nähnyt aaveita!"
"Niin olenkin, herra", vastasi hän. "Ruumiin olen ainakin nähnyt, mikä on mielestäni vieläkin pahempaa. Menin tapani mukaan ensin herra Vinceyn huoneeseen ja siellä hän makaa ihan kuolleena!"
II.
VUODET VIERIVÄT.
Vincey raukan äkillinen kuolema aiheutti luonnollisesti suuren hälinän yliopistossa, mutta kun yleisesti tiedettiin hänen olleen hyvin sairaan ja lääkäri antoi tyydyttävän kuolintodistuksen, ei kuolemantapauksen johdosta pidetty mitään kuulustelua. Siihen aikaan ei oltu niin hanakoita pitämään noita kuulusteluja kuin nykyisin. Sellaista pidettiin todellakin vainajan muiston häväisemisenä. Koska minulta niinmuodoin ei tiedusteltu mitään, niin en minäkään mennyt kenellekään vapaaehtoisesti selostamaan minun ja Vinceyn välistä keskustelua hänen kuolin-yönään. Minä kerroin vain, että hän oli illalla käynyt luonani kuten hänellä usein eli tapana tehdä. Hautajaispäivänä saapui Lontoosta eräs lakimies, joka saatteli ystävä parkani maalliset jäännökset kirkkomaahan ja vei sitten mukanaan kaikki hänen paperinsa ja tavaransa, paitsi rautalipasta, joka oli jätetty minun huostaani. Sitten en kuullut viikkoon hiiskaustakaan näistä asioista ja siihen aikaan olin todellakin niin kiintynyt töihini tutkintoani varten, etten joutanut ystäväni hautajaisiin enkä myöskään tavannut hänen lakimiestään, joka valvoi hänen asioitaan. Vihdoinkin oli tutkintoni ohi ja kun minä kotiin tultuani istahdin nojatuoliin, olin onnellinen tietäessäni, että olin kiitettävästi suoriutunut kaikesta. Ajatukseni, jotka viimeisinä viitenä päivänä olivat työskennelleet vain tarkoin määrätyllä alueella, kohdistuivat pian tuosta painostuksesta vapauduttuaan sen yön tapahtumiin, jolloin Vincey parka kuoli, ja jälleen tuli mieleeni kysymys, mitä tämä kaikki mahtoi merkitä. Minä ihmettelin, kuulisinko asiasta sen enempää ja mitä tekisin siinä tapauksessa tuolla omituisella rautalippaalla. Mietin miettimästä päästyänikin tuota salaperäistä vierailua luonani keskiyön hetkellä, Vinceyn ennustusta pikaisesta kuolemastaan, joka niin pian täyttyi, ja vannomaani juhlallista valaa, josta Vincey oli sanonut vaativansa minut tilille toisessa maailmassa, kunnes nämä seikat olivat lopulta järkyttää mielenrauhani aivan kokonaan. Oliko mies tehnyt itsemurhan? Siltä ainakin näytti. Koko juttu alkoi tuntua kamalalta ja vaikka minä en ole vähintäkään hermostunut tahi taipuvainen menettämään malttiani, niin nyt minua alkoi kuitenkin peloittaa ja minä toivoin, etten olisi sekaantunut asiaan ollenkaan. Kuinka monin verroin kiihkeämmin toivon samaa nyt, kolmattakymmentä vuotta myöhemmin!
Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena koputettiin ovelle ja minulle tuotiin isoon, siniseen kirjekuoreen suljettu kirje. Ensisilmäyksellä näin, että kirje oli lähtöisin lakimiehen kädestä, ja vaistomaisesti tunsin sen koskevan vastaanottamaani luottamustointa. Kirje, joka on vieläkin hallussani, kuului:
"Hyvä herra. -- Päämiehemme, M. L. Vincey vainaja, joka kuoli t.k. 9 p. Cambridgessa, on jättänyt jälkeensä jälkisäädöksen, josta jäljennöksen oheenliitämme ja jonka toimeenpanijat me olemme. Siitä näette, että teille maksetaan vuotuinen elinkorko noin puolesta vainajan omaisuudesta, joka on nyt pankkiin talletettu, seuraavalla ehdolla. Teidän on ruvettava hänen ainoan, viisi vuotta vanhan poikansa, Leo Vinceyn, holhoojaksi. Ellemme itse olisi laatineet kysymyksessä olevaa asiakirjaa herra Vinceyn tarkkojen ja selvien, sekä kirjallisten että suullisten määräysten mukaan, ja ellei hän itse olisi meille vakuuttanut hänellä olevan pätevät syyt tähän menettelyynsä, niin olisimme velvolliset teille ilmoittamaan hänen määräystensä olevan meidän mielestämme siksi omituista laatua, että olisimme katsoneet olevamme pakotetut saattamaan asian holhoojahallituksen tietoon. Silloin olisi siellä ryhdytty joko jälkisäädöksen kumoamiseen tahi muihin toimenpiteisiin alaikäisen lapsen etujen turvaamiseksi. Mutta koska me tunsimme jälkisäädöksen tekijän erittäin nerokkaaksi ja eteväksi mieheksi, jolla ei ollut elossa yhtään omaista tahi sukulaista, jolle hän olisi voinut uskoa lapsensa kasvatuksen ja holhouksen, niin emme katsoneet olevamme oikeutetut vastustamaan vainajan viimeistä tahtoa.
Odottaen ohjeitanne lapsen luoksenne tuloon nähden ja määräyksiänne teille kuuluvan perintöosan suorituksesta piirrämme
kunnioittaen Geoffrey & Jordan."
Minä panin kirjeen pöydälle ja luin jälkisäädöksen, joka suunnattomasta järjettömyydestään huolimatta oli pienimpiä yksityiskohtia myöten lainmukainen. Mikäli saatoin huomata sisälsi se juuri samat asiat, joista Vincey oli minulle puhunut samana yönä kuin hän kuoli. Siis kaikki oli kuitenkin totta. Minun täytyi ottaa poika huostaani. Samassa johtui mieleeni kirje, jonka hän oli antanut minulle lippaan yhteydessä. Etsin sen käsiini ja avasin sen. Siinä oli vain samoja ohjeita, joita hän oli jo antanut minulle ennen, kuten määräyksiä lippaan avaamisesta Leon kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänä ja ylimalkaiset ohjeet pojan opintoja varten, joihin piti pääasiallisesti sisältyä korkeampi matematiikka ja kreikan- ja arabiankieli. Viimeisenä oli jälkikirjoitus, jossa oli ohjeita siltä varalta, että poika sattuisi kuolemaan ennenkuin hän täytti kaksikymmentäviisi vuotta, mitä hän ei kuitenkaan uskonut. Siinä tapauksessa minun piti aukaista lipas ja toimia kuten parhaaksi näin. Ellen ollut halukas ryhtymään lippaan sisällössä mainittuja asioita tutkimaan, piti minun hävittää kaikki, mitä lipas sisälsi. Missään tapauksessa en saanut luovuttaa niitä kellekään vieraalle henkilölle.
Koska tässä kirjeessä ei ollut minulle mitään uutta, joka olisi saanut minut muuttamaan mieleni ja kieltäytymään tehtävästä, johon olin ystävävainajalleni luvannut ryhtyä, niin ei auttanut muu kuin kirjoittaa herroille Geoffrey & Jordan ja ilmoittaa olevani valmis ryhtymään toimeeni Leon holhoojana. Kymmenen päivän kuluttua saatoin ottaa pojan vastaan. Sitten menin yliopistoviranomaisten luokse ja kerroin heille asiasta niin paljon kuin pidin tarpeellisena, mikä oli sangen vähän ja monien vastusten jälkeen minun onnistui taivuttaa heidät puolelleni etenkin kun olin hiljattain suorittanut tutkintoni erittäin hyvillä arvosanoilla, ja niin sain luvan pitää pojan luonani sillä ehdolla että luovuin huoneistani yliopistossa ja hankin itselleni asunnon muualta. Minä tein niin ja vähän aikaa kuulusteltuani huoneita onnistuin saamaan erittäin mukavan asunnon yliopiston läheisyydestä. Sitten seurasi kysymys, mistä saisin lapsenhoitajan. Tässä kohdassa olin tehnyt lujan päätöksen. Minä en aikonut ottaa kotiini naishoitajaa, joka pian hallitsisi meitä molempia, niin minua kuin poikaakin, ja lopulta vierottaisi lapsen minulta. Poika oli jo kyllin vanha tullakseen toimeen ilman naisellista apua ja niin aloin heti tiedustella sopivaa miespalvelijaa. Kärsivällisesti etsittyäni minä vihdoin miellyin erääseen erittäin siistin näköiseen, pyöreäkasvoiseen nuorukaiseen, joka tosin ennen oli ollut vain tallipalvelijana, mutta joka sanoi osaavansa hoitaa lapsia oikein hyvin, sillä hän oli vanhin seitsemästätoista sisaruksesta. Hän tarjoutui mielellään nuoren Leo-herran hoitajaksi tämän saavuttua luokseni. Vietyäni sitten rautalippaan pankkiin, jossa panin sen omin käsin varmuusholviin, ostin muutamia lasten kasvatusta, terveydenhoitoa ja käsittelyä koskevia kirjoja, jotka luin ensin itsekseni ja sitten ääneen Jobille -- nuoren miehen nimi oli Job -- ja odotin.
Vihdoin lapsi saapui erään vanhahkon naisen seurassa, joka itki katkerasti kauniista pojasta erotessaan. Poika oli todellakin kaunis. En muista milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin nähneeni niin suloista ja kaikinpuolin täysinkehittynyttä lasta. Hänellä oli harmaat silmät ja leveä otsa ja hänen kasvonpiirteensä olivat jo tuolla varhaisella iällä kuin marmoriin veistetyt. Mutta kaunein oli ehkä hänen tukkansa, joka oli kuin puhdasta kultaa ja kiertyi tiheinä kiharoina hänen kaunismuotoisen päänsä ympärille. Hän itki hiukan, kun hoitaja vihdoinkin jätti hänet huostaamme poistuen kyynelöiden. Minä en voi milloinkaan unhottaa tuota hetkeä. Siinä hän seisoi auringonsäteiden kimallellessa hänen kultaisissa kutreissaan, peittäen nyrkillään toisen silmänsä ja tarkastellen meitä toisella. Istuin tuolissani ja ojensin käteni houkutellakseni hänet luokseni, Jobin matkiessa nurkassaan kanojen kaakatusta, jolla hänen entisten kokemustensa mukaan piti olla hyvin lohduttava vaikutus. Hän koetti siten saada pojan ymmärtämään, että hän saattoi luottaa meihin. Sitten hän veteli hirvittävän rumaa puuhevosta kamalaa kyytiä edestakaisin herättääkseen poikasen mielenkiintoa. Niin katselimme toisiamme muutamia minuutteja ja sitten lapsi yhtäkkiä ojensi minulle molemmat pienet kätensä ja juoksi syliini.
"Minä pidän sinusta", sanoi hän. "Sinä olet kyllä ruma, mutta sinä olet niin hyvä."
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän söi hyvin tyytyväisenä suuria leipäviipaleita, joiden päälle oli levitetty paksulti voita. Job olisi halunnut levittää niille vielä hedelmähilloakin, mutta minä kielsin sen muistuttaen häntä ankarasti vastedes paremmin ajattelemaan, mitä noissa mainioissa lasten hoitoa käsittelevissä kirjoissa, joita olimme lukeneet, oli sanottu.
Sangen lyhyessä ajassa pojasta tuli koko yliopiston lemmikki (minä olin päässyt dosentiksi, kuten olin odottanutkin) ja siellä hän kulki kuin kotonaan kaikista ohjeista ja säännöistä huolimatta. Hän oli kaikkien etuoikeutettu suosikki, johon nähden kiellot ja määräykset olivat aivan merkityksettömät. Lapselle osoitettu huomaavaisuus ei ollut mielestäni vaikutukseltaan ollenkaan vaarallinen ja minä jouduin asiassa useamman kerran ankaraan väittelyyn erään yliopistossa asuvan, nyt jo ammoin kuolleen vanhan herran kanssa, jota pidettiin tovereiden keskuudessa yliopiston äreimpänä miehenä ja joka ei voinut lainkaan sietää lapsia. Ihmeeksemme huomattiin kerta, kun pojan vatsa oli myötäänsä kipeä ja Job seurasi sentähden tarkoin hänen puuhiaan, että tuo periaatteeton vanhus, en paremmin sano, usein houkutteli lapsen huoneeseensa syöttäen hänelle siellä rajattomat määrät makeisia. Vieläpä hän vannotti poikaa, ettei tämä puhuisi asiasta kenellekään. Jobin mielestä hän sai hävetä silmänsä täyteen, kun oli jo niin vanhakin, että olisi voinut olla vaikka isoisä, jos olisi osannut käyttäytyä ihmisiksi.