Part 3

— Onpa somaa nähdä gasoliinimies tällaisella paikalla, tervehti Valerie Carlisle arvokkaalla, rauhallisella äänellään. Mikä teidät on pakottanut turvautumaan niin proosalliseen kulkuvälineeseen kuin junaan?

— Olen menossa Massachusettiin, vastasi Stanton yhtä rauhallisesti.

Nainen käyttäytyi niinkuin olisi tavannut vanhan tutun, ja ojensi tyynesti nahkahansikkaisen kätensä. Ei kukaan olisi osannut arvata, että heidän tuttavuutensa oli niin perin mitätön.

— Massachusettiinko? Mutta sinne mekin aijomme! Tai ainakin me olimme suunnitelleet ajaa automobiilillamme maatilallemme, kun ohjaajamme sairastui ankarasti parikymmentä minuuttia sitte. Nyt on meidänkin matkustettava junalla, luulen... hän pysähtyi keskellä lausetta katsahtaen Floydiin kysyvästi.

— Miss Carlisle, mr Floyd, jonka näitte vieressäni monen tunnin ajan Beachin kilpailuissa, esitteli Stanton.

Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä, olisi melkein luullut, että se tapahtui helpotuksesta.

— Koneenkäyttäjännekö? Onko se mahdollista. Aijotteko tekin Lowelliin, mr Floyd?

— Aijon, koska työni minua siellä odottaa, vastasi Floyd lyhyesti ja hymyilemättä. Oli selvää, että hän ja miss Carlisle tunsivat vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan heti ensi näkemästä.

Nainen kääntyi hänestä välinpitämättömästi.

— Mr Stanton, aijon tehdä teille itsekkään pyynnön. Tilamme sijaitsee noin 75 penikulmaa New-Yorkin ulkopuolella; ettekö tahtoisi koitella meidän uutta automobiiliamme ja suoda minulle sitä kunniaa, että saisin teidät ohjaajakseni sinne? Te voisitte jatkaa matkaa Lowelliin meidän kanssamme huomenaamulla aikaseen, taikka, jos pitäisitte parempana, jatkaa matkaanne junalla tänäpänä Iltapäivällä.

Stanton katseli häntä hämmästyneenä. Vielä kerran hän kysyi itseltään, mitä hän mahtoi toivoa häneltä.

— Kiitän, mutta minä olen ryhtynyt jo toimenpiteisiin matkustaakseni tällä junalla, kielsi hän.

— Eikö niitä käy peruuttaminen?

— Ei, miss Carlisle.

Nainen kumarsi. Hän oli melkein kauniimpi kuin silloin yöllä, kun Stanton oli nähnyt hänet vain vilahdukselta. Hänen piirteensä olivat puhtaat ja ylhäiset, niiden ainoa vika oli kylmyys.

— Minä en tietenkään voi olla tungetteleva, vastasi hän hetkisen kuluttua. Mutta seuratkaa minua odotussaliin, minulla on teille puhuttavaa.

— Junani, alkoi Stanton.

— On myöskin minun junani, koska ette tahdo ohjata automobiiliani. Meillä on hyvää aikaa, kysyin äsken junailijalta.

Floyd kumarsi ja astui junaan, jättäen toiset.

— Olisin kysellyt teiltä kilpailuista, sanoi miss Carlisle, kun he olivat asemasillan toisessa päässä.

Lause jäi kesken. Kuului käsky, koneen puhkuminen sekaantui jännittyneitten vaununkytkinten kolinaan ja Lowellin pikajuna ajoi asemalta. Stanton käännähti ympäri huudahtaen; koettaa ehtiä junaan olisi ollut hyödytöntä.

— Mikä kova onni! mumisi miss Carlisle, työntäessään sivuun harsonsa. Miten julman tuhmaa junailijan puolelta!

Stanton kääntyi otsa rypyssä pois vyöryvästä junasta huolestuneeseen tyttöön. Hetkisen oli hän vakuutettu, että tyttö oli sen tehnyt tahallaan edeltäpäin laaditun suunnitelman mukaan. Mutta ajatellen hänen kasvatustaan, hänen isänsä korkeata yhteiskunnallista asemaa, muutti hän mielensä.

Koska minä olen syypää teidän ja itsenikin junasta jäämiseen, voin vain uudistaa ehdotukseni, lausui hän, kun Stanton yhä vaikeni. Miksi ette tekisi isälleni ja minulle seuraa automobiilissamme? Sehän on vain kolmen neljän tunnin matka, ja tehän olisitte silloin paljon lähempänä Lowellia. On ikävää, kun ohjaajamme sairastui, ja minun pitää pyytää teitä ajamaan. Tietysti, jos te pelkäätte väsyttävänne itseänne huomisiin kilpailuihin...

Stanton aikoi sanoa jotakin, mutta nykäytti vain olkapäätään. Asioitten näin ollessa, miksipä ei?

— Kiitos, myöntyi hän. Enpä luule, että 75 penikulman ajo tekee minulle haittaa.

— Te lähdette mukaan? Hänen silmänsä loistivat. Ottakaamme selko isästäni ja automobiilista. Se on kumminkin vaunu, joka on arvoisenne — Merkuriusvaunua parempi, luulen.

— Ulkomaalainenko?

— Ei, Atalanta 6. Martha, etsi isä asemalta ja pyydä häntä tulemaan automobiilille.

He menivät muuatta sivukäytävää pitkin meluisalle ja päivänpaisteiselle New-Yorkin kadulle.

— Eikö se ole hyvin konstrueerattu? kysyi hän. Se on mainio kilpa-ajoradalle — senhän näette. Eikö se ole kaunis?

Hän puhui innokkaasti, eloisammin kuin mitä häneltä olisi osannut odottaa. Stanton katseli välinpitämättömästi tuota suurta nahanväristä automobiiliä, joka oli jalkakäytävän vieressä.

— Se on kelpo vaunu, myönsi hän; itsekseen hän piti sitä sekä liian korkeana että painavana.

— Vaan sitä? Sanotteko te ainoastaan "kelpo vaunu"? Mutta odottakaahan, te ette ole vielä ajanut sillä. Kun isä saapuu, lähdemme matkaan.

Mr Carlisle saapui. Hän oli laiha, hermostunut herrasmies, lasisilmät roomalaisella nenällään, jolta ne yhtämittaa tahtoivat valua alas. Hän ja Stanton olivat tavanneet toisensa kerran Merkuriusyhtiön konttoorissa, missä toinen oli päättänyt kummirenkaitten hankinnan, toinen tehnyt sopimuksen seuraavaksi ajokaudeksi. He tunsivat toisensa jälleen, kun miss Carlisle lyhyesti selitti, mitä oli tapahtunut.

— Erittäin merkillinen sattuma, huomautti hänen isänsä. Teitte todellakin ystävällisesti mr Stanton. Rautatieläiset ovat huolimattomia. Valerie...

Noudattamatta isänsä viittausta astua automobiiliin, lausui miss Carlisle:

— Minä ajan mr Stantonin vieressä. Tahtoisin kerran nähdä oikein läheltä, miten taituri ohjaa.

— Niinkö? tuumi Stanton; äkkiä heräsi hänessä taasen vakaumus, että nainen oli menetellyt harkinnan mukaan. Tahtoiko hän saada kilpa-ajajan ohjaajakseen? Oivallista! Hän hypähti paikalleen.

Siihen asti, kun he pääsivät kaupungin ulkopuolelle, ajoi hän asetusten mukaisella vauhdilla. Mutta tullin ulkopuolelle päästäissä, pysähytti hän koneen, otti päällystakin taskusta lasisilmät ja antoi hattunsa mr Carlislen huostaan.

— On ikävää, ettei minulla ollut aikaa muuttaa päälleni moottoripukua, sanoi hän vähän liiankin ystävällisellä äänellä. Mutta saamme tulla toimeen näinkin.

Seuraavat 10 penikulmaa pakeni 10 minuutissa, Sillä tie oli tasainen. Senjälkeen nopeus jonkun verran huonompien teitten ja kylien takia väheni. Se oli huikeata menoa, automobiili halkaisi ilmaa niinkuin lintu, ilmavirta kohisi ympärillä pyörremyrskynä ja sähkötorvi ulvoi lakkaamatta.

Valerie Carlisle kärsi todellisia tuskia, istuessaan paikallaan kalpeana, ja silmät melkein aina suljettuina. Mutta hän, joka oli tottunut aina saamaan kaikki mieltänsä myöden, ei tehnyt pienintäkään vastaväitettä, vaikka häneltä pari kertaa pääsi heikko huudahdus, kun vaara näytti olevan vallan ilmeinen. Stanton huomasi sen, Ja teki arveluitaan sen johdosta, ohjatessaan vaunua.

— Eikö tämä ole vaarallista? sai mr Carlisle lausutuksi.

— Ei, jos ei mikään paikka petä, huusi Stanton, laskiessaan vastaantulevan heinäkuorman ohi.

He tulivat perille kahdessa tunnissa 10 minuutissa. Kun he olivat päässeet kylään ja vauhti väheni 15 penikulmaan tunnissa, veti mr Carlisle henkeään ja korjasi lasisilmänsä paikalleen. Hänen tyttärensä päästi irti penkin reunasta, korjasi vapisevin käsin hattuaan ja harsoaan ja pyyhki nenäliinalla kuivia huuliansa.

— Mitä pidätte vaunusta? kysyi hän.

Stanton katsahti häneen melkein säälien.

— Jos vastaan suoraan, niin ei se ole yhtä kevyesti ohjattava kuin Merkuriusvaunu, sanoi Stanton. Se on hiukan raskas ja jäykkä. Mutta hieno kone se on, ja ettehän kait aijo ottaa osaa sillä kilpailuihin.

— En, minä en tietenkään ole ajatellut kilpailuihin osanottoa sillä, myönsi hän hitaasti kääntäen kasvonsa pois hänestä.

Stanton, joka, lukuunottamatta keltaisia tomujuovia hiuksissa, oli yhtä hieno kuin lähdettäessä New-Yorkin asemalta, kumartui taaksepäin ottaakseen hattunsa ja kyselläkseen tietä. Kun hän jälleen rupesi molemmin käsin ja eteenpäin kääntyneenä ohjaamaan vaunua, oli miss Carlisle jo päässyt kokonaan ennalleen.

— Apropos, kilpailut, enhän ole kiittänyt teitä tuosta illasta, lausui hän niin matalalla äänellä, etteivät takanaistujat sitä kuulleet. En ole milloinkaan kokenut mitään sellaista kuin silloin, kun näin teidät radalla, — pelkään, että te saatoitte minut rikkomaan hyviä tapoja vastaan. Ja tieto, että minullakin oli osani teidän hämmästyttävään urotekoonne...

Stanton päästi ilmoille huonon tuulensa.

Sitä edesvastuuta teidän ei olisi tarvinnut tuntea. Minun urotekoni niinkuin te suvaitsette sitä nimittää, riippui yksinomaan minusta. Minä ajan vain omia tarkotusperiäni silmällä pitäen.

Tyttö ymmärsi Stantonin heti.

— Te tarkotatte, ettette ryhtynyt kilpasille Duplexvaunun kanssa näyttääksenne minulle kuulua ajotaitoanne.

Stanton pysähdytti automobiilin, päästäkseen raitiovaunun ohi.

— Minulla oli koneenkäyttäjäni vieressäni, ja Duplexvaunussakin oli kaksi miestä, kuului hänen tyly vastauksensa. Minulla ei ole tapana huvitella ihmishengillä.

Vastaus oli vallan Stantonin tapainen. Ennen vastaustaan, kumartui miss Carlisle nostamaan tomutakkiaan, joka oli valunut alas. Yht'äkkiä hän päästi huudahduksen moottorin samalla pysähtyessä.

— Voi, miten harmillista! Takki tarttui sulkijaan ja pani sen toimimaan.

— Se ei tee mitään, vakuutti Stanton kumartuessaan irrottamaan takkia, jonka jälkeen hän hyppäsi alas kiertämään konetta jälleen käyntiin.

Sen saman hän oli tehnyt Floydille pariviikkoa sitte vaikka vaunu silloin pysähdytettiin tarkotuksella. Tuon tapauksen muistoihin vaipuneena ja kokonaan unohtaen nykyisyyden hän kumartui alas tarttuakseen kiinni kampiin. Alkaessaan juuri pyörittää sitä, huomasi hän Valerie Carlislen nojautuvan ohjauskehrää vasten.

— Odottakaa! huudahti tyttö sekunttia liian myöhäseen.

Terävä paukahdus kuului moottorista, ja kampi ryöstäytyi rajusti Stantonin kädestä. Nopeasti kiskasemalla kätensä pois, pelasti hän ranteensa murtumasta. Mutta iskua hän ei voinut kokonaan välttää, silmänräpäyksessä kävi käsi tunnottomaksi ja retkahti alas pitkin hänen sivuaan.

— Te jätitte kipinälaitteen auki, huudahti miss Carlisle kalpeana ja kauhuissaan. Minä koetin sulkea sen, mutta te olitte ehtinyt jo veivaamaan. Vahingoittuiko kätenne?

Mr Carlisle oli kohonnut ylös, ihmiset pysähtyivät jalkakäytävällä, mutta Stanton seisoi yhä vain paikallaan tuijottaen tyttöön. Hän, automobiilin erikoistuntija ja kilpa-ajaja, oli avannut kipinälaitteen ja mennyt sitte pyörittämään moottoria käyntiin! Hänen järkensä nousi kapinaan. Mutta miten sen toisinkaan selitti?

— Vahingoittuiko kätenne? Miten saatoinkaan olla niin tyhmä, etten hoitanut viittaani ja pysähytin moottorin?

Stanton tointui nopeasti.

— Ei, ei, se ei ole yhtään mitään, miss Carlisle.

Minua ei sattunut, vakuutti hän.

Mutta siitä huolimatta hän pani koneen käyntiin vasemmalla kädellään, tytön katsellessa häntä puoleksi suljetuin silmin.

Ei ollut enää pitkältä Carlislen maatilalle. Stanton torjui kaikki pyynnöt jäädä sinne vieläpä poiketa sisällekin, sillä hän oli päättänyt lujasti jatkaa matkaansa Lowelliin ensimmäisellä junalla.

Mekin olemme siellä huomenna, ilmoitti miss Carlisle hänelle hyvästiä jättäessään. Minun mieleni on niin paha, ettette voi käyttää käsivarttanne.

— Ymmärrättehän, että käytän sitä ohjaamiseen Ja vauhdin muuttamiseen, vastasi Stanton hänelle.

— Aivan niin, mutta ette kaiketi voi ottaa huomenna osaa kilpailuihin, kun kätenne ei ole terve.

Sekö asia häntä huolestutti? Pelko, ettei Stanton olisi mukana ja että häneltä menisi hukkaan jännitys nähdä tämä kuoleman partaalla? Tytön kauneus pimeni hänen silmissään niinkuin sammunut liekki.

— Minä otan osaa kilpailuihin, virkkoi hän lyhyesti.

Omituisin tuntein kulki hän pitkin kylän katua; äkkiä hänelle tuli kiihkeä halu tavata Floyd. Hän oli väsynyt, väsynyt ihan inhoon saakka sellaisiin naisiin, joiden edustajana oli Valerie Carlisle. Hän olisi tahtonut etsiä koneenkäyttäjänsä ja kuulla hänen miehekkääseen, avonaiseen tapaansa puhuvan tervettä järkeä.

Mutta hän ei tehnyt tietysti mitään sellaista. Kun hän saapui Lowelliin, meni hän suoraan lääkärille parannuttamaan nyrjähtynyttä rannettaan.

VIIDES LUKU

Valmistuksia.

Kun Stanton tuli radalle seuraavana aamuna, istui Floyd aidalla korjauspajan edustalla ja jutteli iloisesti parin hyväntahtoisen kilpailevan ohjaajan kanssa. Hän nauroi, samaten hänen toverinsa. Puettuna moitteettomaan kilpailupukuun, pää taaksepäin heitettynä ja harmaat silmät ilosta loistaen, muistutti Floyd pojaksi puettua suloista, näyttelijätärtä.

Stanton pysähtyi varjoon joukkoa katselemaan. Vai niin, Floyd tunsi toiset miehet ja he pitivät hänestä. Siitä hän ei ollut tietänyt, hän oli luullut, että hänen koneenkäyttäjänsä olisi ollut yhtä yksinäinen kuin hän itsekin. Melussa, joka lähti korjattavista ja radalla ajeltavista vaunuista kuuli hän vain huonosti puheen, mutta naurukuurot kuuluivat sitä selvemmin, ja lopuksi hän näki Duplexvaunun Yrjön ystävällisesti taputtavan Floydia olalle.

— Minä tulen hautajaisiisi, kuului suuren, hyväntahtoisen ohjaajan hyvästijättö. Sinä olet liian hyvä tähän maailmaan.

Floydin vastausta ei kuullut, mutta kun hän heitti veitikkamaisesti hymyillen lentosuukon puhujalle, kajahti remuava nauru. Ensi kertaa eläissään tunsi Stanton kateutta. Hän ei kadehtinut loistavaa miss Valerie Carlislea eikä ainoankaan kilpailijansa mainetta, vaan omaa hentosta koneenkäyttäjäänsä.

Joukko, joka jo teki lähtöä, hajaantui Stantonin saapuessa. Vain nyökäten heidän tervehdyksiinsä ei hän muuten ollut huomaavinaan muita kuin Floydin, jonka eteen hän seisahtui.

— Teillä ei näytä olevan mitään tehtävää. Onko kone kunnossa? ärähti hän pilkallisimmalla äänellään.

Floyd kiipesi alas aidalta varsin hämmästyneenä.

— Kaikki on kunnossa, vastasi hän ansaitsemattomaan nuhteeseen.

— Ottakaa se sitte ulos.

Ympärillä olevat miehet katselivat toisiaan merkitsevin katsein.

— Onneksi olkoon, Floyd, toivotti muuan solakka italialainen, joka maineeltaan oli Stantonin vertainen ohjaajana, ja lähti pois.

Merkuriusvaunu oli jo ulkona. Kun Stanton oli asettunut paikalleen, alkoi eräs tehtaan miehistä pyörittää sitä käyntiin. Floyd oli niinikään asettumassa paikalleen, kun hänen katseensa osui ohjaajan sidottuun ranteeseen.

— Mitä nyt? kysäsi Stanton toisen huudahtaessa.

— Te olette satuttanut kätenne?

— Pikku juttu. Kiersin eilen käyntiin Atlanta kuutosta kipinälaitteen ollessa auki.

Koneenkäyttäjä pysähtyi toinen jalka vaunua vastassa ja katsahti häneen.

— Panin kipinälaitteen toimimaan ja menin sitte kiertämään ja nyrjähytin ranteeni, toisti Stanton laajemmin.

Floyd tarkasteli häntä ensiksi käsittämättä, mutta sitte hän hymyili veitikan loistaessa silmäkulmasta ja astui vaunuun.

— Minullahan ei ollut mitään oikeutta kysyä, sanoi hän. Pyydän anteeksi. Uteliaat ihmiset saavat tyytyä siihen, että heistä tehdään pilaa.

Floyd luuli, että hänen kysymyksensä oli torjuttu ilmeisellä valheella, niinkuin joskus tehdään liiaksi kyseleville lapsille, niin mahdottomana hän piti sellaista huolimattomuutta. Ja Stanton antoikin hänen jäädä siihen luuloon.

Tosiasiaksi se kumminkin jäi.

Tuo pieni välikohtaus oli kumminkin puhdistanut ilman ja palauttanut hyvän keskinäisen ymmärryksen. He ajoivat radalle, päivän työ alkoi. Stanton sai olla ensikerran mukana moottorinsa virittämisessä, kuten Floyd sitä kutsui.

— Oletteko päässyt korkeimpaan vauhtiin? luikkasi koneenkäyttäjä, ensimmäistä suoraa sivua ajettaessa.

Stanton, joka oli täydessä puuhassa ainoastaan nyökkäsi; nopeusmittari osoitti 84 penikulmaa tunnissa.

— Seisattakaa, sitä täytyy korjata.

Floyd oli nyt käskijänä. Stanton pysähdytti vaunun sopivalle paikalle, ja koneenkäyttäjä hyppäsi alas, nosti päällyksen paikaltaan ja käsitteli moottoria.

— Nyt koetetaan uudelleen. Nyt se kulkee 90 penikulmaa tunnissa, huohotti Floyd noustessaan paikalleen.

Stanton pani koneen taasen käyntiin.

Sillä tavalla he viettivät aamun; ajoivat huokeata vauhtia, pysähtyivät, jotta Floyd sai korjata milloin mitäkin ja tarkkasivat nopeusmittaria. Floyd kuunteli konetta niinkuin ihmisääntä, ymmärsi erehtymättömästi sen valituksen ja riensi auttamaan vikaa. Hän oli kuten apulaisjohtaja oli sanonut gasoliini-ihmelapsi, oikea velho.

Kello 12 palasi Merkuriusvaunu asemalleen.

— Millainen se on? kysäsi mr Green. Voin sanoa teille, että viimeinen kierros löi kaikki saavutukset.

— 92 penikulmaa tunnissa, ilmoitti Stanton lyhyesti.

Se ei ole milloinkaan ollut niin hyvässä kunnossa. Astukaa alas Floyd.

Floyd hyppäsi vaunusta kuumana ja väsyneenä ja hiukset ohimoille liimaantuneena, mutta säteilevän tyytyväisenä. Mr Green tarkasteli häntä levottomasti; hän oli saanut kuulla millä tavalla Stanton oli suorittanut aamutervehdyksensä koneenkäyttäjälleen, ja hänestä ei tuntunut lainkaan hauskalta se mahdollisuus, että olisi pakotettu hankkimaan uuden miehen Floydin sijalle.

— Miltä, hän epäili, pahinta peläten, miltä, — hm — teistä tuntuu, Floyd?

— Nälkäiseltä, vastasi Floyd ykskantaan ja odottamatta.

Poikamainen ja suora vastaus saattoi kaikki lähellä olevat hymyilemään. Apulaisjohtaja oikein nauraa hohotti helpotuksesta.

— Tuolla, muutamassa kauppakojussa on jonkun verran syötävää, ilmoitti hymyilevä bostonilainen sanomalehtireportteri. Kuulkaapas, Floyd, jos teillä olisi sisko, niin olisi hän varmaankin aika soma tyttö.

— Minulla onkin, kuului totinen vastaus.

— Onko? Uskaltaisiko kysyä, minkä näköinen hän on?

— Ihan minun näköiseni, me olemme kaksoiset, vastasi hän hajamielisesti katse Merkuriusvaunussa.

Hänen kuvauksensa sopi niin huonosti yhteen hänen oman ulkomuotonsa kanssa, seistessään siinä vaatteet rypyssä ja naama öljyn ja tomun tuhrimana, että kaikki purskahtivat nauruun.

— Hyi hävetkää puhua pahaa naisesta, pilaili joku.

— Eikö hän pese milloinkaan kasvojaan, Floyd? veisteli toinen.

— Ettekö te pysty häntä elättämään, niin että hänen on pakko kärrätä hiiliä henkensä pitimiksi, lasketteli kolmas.

Floyd naureskeli muitten mukana itseänsä tarkastellen.

— Ette ole nähneet minua milloinkaan puettuna operaa varten, heitti hän takaisin tiehensä lähtien vettä hakemaan.

Stanton nousi automobiilista, paiskasi naamarin ja käsineet telttaan ja seurasi koneenkäyttäjäänsä. Hetkisen perästä hän löysikin hänet märkänä ja pirteänä pesun jälkeen.

— Lähdettekö syömään aamiaista kanssani? kysyi Stanton.

Floyd pysähtyi ja tarkasteli häntä totisella hämmästyksellä ja epäillen.

— Kiitos — alkoi hän.

Stanton liikahti kärsimättömästi, ja hänen silmänsä loistivat teräksen sinisinä kulmakarvojen alta.

— Tahdotteko, että pyydän teiltä anteeksi aamuista äreyttäni? kysyi hän.

Floydin kasvoille levisi hänen luonteenomainen, päivänpaisteinen ilmeensä.

— En, tahdoin vaan tietää varmasti, että halusitte minut mukaanne. Kiitos, tulen mielelläni.

Hän pukeutui pitkään moottoritakkiinsa ja seurasi Stantonia tavalla, joka selvästi osoitti, että mennyt oli unhoitettu. Eivät mitkään suhteet olisi tehneet sellaista vaikutusta syylliseen, eivätkä mitkään loukkaantuneet ilmeet olisi saattaneet Stantonia siinä määrässä vastaisuudessa pitämään kieltänsä kurissa.

Ravintola, jonne Stanton vei vieraansa, ei ollut satunnaisesti kilpailuja varten järjestetty, vaan se oli läheisyydessä oleva hiljainen, vilpoinen hotelli. Tehtyään tilauksen, katseli hän pöydän yli seuralaistaan omituisella tyytyväisyyden ja riemun tunteella, joka oli ehkä sukua sille ylpeydelle, jolla nuorukainen vie sydämensä valitun ensi kerran ulos päivällisille.

— Minä myöhästyin eilen junasta, alotti hän. Toivon ettei vaunun tänne saattaminen tuottanut teille vaikeuksia.

— Ei lainkaan, vakuutti Floyd. Minä luulin, että suostuitte miss Carlislen pyyntöön.

— Suostuin siihen jälkeenpäin. Se oli hänen vaununsa, jota kiersin käyntiin kipinälaitteen ollessa auki.

Floyd vilkasi ylös heikkouskoisesti hymyillen, mutta vaijeten.

— Tosin minä luulin sulkeneeni sen, selvensi Stanton, tarkaten sanojensa vaikutusta, mutta kiertäessäni, iski moottori ympäri. Henkilö, joka istui vieressäni, sanoi etten ollut sulkenut sitä.

Floyd ei näyttänyt enää heikkouskoiselta, vaan elävältä kysymysmerkiltä.

— Luultavampaa on, että se aukeni ehkä erehdyksestä vasta senjälkeen kun olitte astunut alas, arveli hän.

Salaman-nopeasti välähti Stantonin mieleen, että hän oli nähnyt Valerie Carlislen pienen käden luistavan ohjauspyörää kohti, juuri ennenkun hän alkoi pyörittää kampia. Olisikohan hän liikuttanut sektoria ja korjannut erehdyksessä sekunttia liian myöhään? Hän jäi äänettömäksi, eikä Floydkaan jatkanut keskustelua.

Ensimäistä ruokalajia tarjottaessa havahtui Stanton aatoksistansa. Piittaamatta vahtimestarin paheksuvasta katseesta täytti hän kummankin lasit jäävedellä.

— Juotteko te vettä? kysyi hän työntäen lasin Floydin eteen.

— Juon, kiitos, sanoi Floyd hymyillen tarttuen lasiin. Koska kumpikin olivat moottorimiehiä, eivät väkijuomat tulleet kysymykseen.

Stanton kääntyi vahtimestarin puoleen.

— Te voitte mennä; kun tarvitsen jotakin, niin soitan. Oletteko milloinkaan ajanut Atalanta kuutta, Floyd?

— En, mutta olen kyllä käsitellyt numero neljää. Omasta puolestani pidän enempi kuusisilinterisistä koneista.

Siitä hetkestä liikkui keskustelu yksinomaan automobiileissä; tunteellinen sivutapaus jäi syrjään.

Edestakaisin liikkuvat vieraat tuijottivat heihin uteliaina. Stantonin tummat kasvot olivat tutut ja vaikeat unohtaa ja tuo toinen näytti puvustaan päättäen myöskin ottavan osaa kilpailuihin, jotka kiinnittivät koko kaupungin huomion puoleensa.

Jälkiruokaa syötäessä antoi Stanton keskustelulle henkilökohtaisen käänteen.

— Miten teistä 21 vuotiaana on tullut niin täydellinen automobiilien erikoistuntija? kysyi hän vallan suoraan.

— Te olette, kuten luulen, ainoastaan viisi tai kuusi vuotta vanhempi. Mutta — minä kasvoin automobiilitehtaassa. Minulla ei ollut äitiä eikä keitään naissukulaisia, ja isäni oli alituiseen kanssani. Hän opetti minulle kaiken, minkä tiesi, ja hän — no niin, hän oli Edgar T. Floyd, joka johti Cometin automobiilitehdasta ja joka itse piirusti, valmistutti ja ohjasi kilpailuissa omia vaunujaan.

Stanton veti syvään henkeään. Missä hänen ajatuksensa olivat olleet, kun hän ei ennen ollut muistanut Floyd nimeä? Hänen aivoissaan selvisi joukko hajanaisia muistoja tuosta kuuluisasta tehtailijasta, joka pelkästä urheiluinnosta otti osaa kilpailuihin, hänen valmistamistaan mainioista vaunuista, ja hänen kuolemastaan edellisenä vuonna eräässä rautatienonnettomuudessa.

— _Hän_ sitoi minut vaunuun kiinni, jatkoi Floyd surullisesti hymyillen, kun olin liian pieni pidelläkseni itseäni kiinni. "Jos sinä aijot ottaa koneenkäyttäjäni paikan, täytyy sinun kyetä toimittamaan hänen tehtävänsä". Ja viidentoistavuotiaana minä siihen pystyinkin. Meillä oli tapana kokeilla ensimäisillä koneilla penikulmanmittaisella radalla tehtaan ympäri. Minä ohjasin itse konetta 75 penikulman vauhdissa ennenkuin olin täyttänyt 17 vuotta. Ja minä pääsin hänen mukaansa jokaiseen suurempaan kilpailuun täällä kotona ja moniin ulkomaillekin. Hänen tarkotuksensa oli tietenkin kehittää minut tehtaan johtajaksi eikä ohjaajaksi. Mutta miten lie käynyt, tehdas alkoi mennä alaspäin. Kun hän 18 kuukautta sitte kuoli, luhistui kaikki läjään, minulle ei jäänyt mitään. Tehdaskin on sidottu oikeusjuttuun; saan sen ehkä takaisin; rakennukset täynnä mykkiä koneita, joita minulla ei ole varaa panna käyntiin eikä sydäntä myydä.

Syntyi hetkisen hiljaisuus.

— Minua ihmetyttää, tuumi Stanton kovaa, miksi te tuona iltana ilmoittauduitte koneenkäyttäjäkseni.

Floydin harmaat silmät sädehtivät.

— Siksi, että minä rakastan kilpailuja, minä rakastan niitä, vastasi hän kiihkeästi. Minulla, minulla on isäni verta suonissani ja tytön heikko ruumis, ettekö te näe miten ne taistelevat keskenänsä. Jo gasoliinin hajukin saa sydämeni sykkimään ja vereni virtaamaan kiihkeämmin. Muuten minä olin useasti pitänyt teitä silmällä, ja minä en voinut nähdä teidän jäävän pois kilpailuista. Ja minä olin niin väsynyt... hän pysähtyi keskelle lausetta.

Emmekö palaa radalle?

Stanton nousi ylös ja viittasi vahtimestarille.