Part 2

— Joko on aika? kysyi hän silmät loistaen.

— Jo, vastasi Stanton ja kääntyen miesten puoleen komensi hän: Antakaa merkki vaunulle, että se ajaa tänne.

Kaikki nousivat jalkeille käskyä täyttämään; Floyd kiinnitti naamarinsa ja lakkinsa ja paulotti nahkasuojukset jalkoihinsa. Stantonin sonnustaessa itseään, saapui mr Green kiirehtien paikalle.

Stanton veti hihnan kiinni, vastaamatta mitään.

— Minä soitin konttooriin ja sanoin Rupertille, ettei hänen tarvitse tulla ja että me olemme saaneet uuden miehen.

— Ja hän?

— Hän vastasi "voi sitä pikkusta p—a".

Ohjaaja suoristautui täyteen pituuteensa katseen kovetessa.

‒ On paras, että ilmoitatte hänen osanottonsa Floydille, jolle se oli tarkotettukin, sanoi hän. Minua se ei liikuta. Jos yhtiö ei pidä ajostani, niin voihan se hankkia jonkun toisen; mutta niin kauan kun minä ohjaan vaunua, olen se _minä_ eikä Rupert eikä Floyd eikä — joku toinen, joka määrää.

Varajohtajaa tukehdutti, mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei voinut tietää, miksi Stanton katseli tuimin silmin katsomon edessä olevaa automobiiliriviä tai ketä hän tarkoitti sanoilla "joku toinen". Niin, hänhän oli taipumaton ja tuittupäinen ja itsepintainen — mutta hän oli kumminkin Stanton.

Merkuriusvaunu vyöryi asemalle, kaksi miestä kiipesi paikoiltaan alas ja säiliöitä täytettäessä syntyi hetkisen viivähdys. Stanton nousi koneelle moottoria koittelemaan ja samalla odottamaan säiliöitten täyttymistä.

— Odottakaa hiukkasen, että saan kaasuttajan kuntoon, pyysi automobiilin takana seisova Floyd. Näin yöllä tulee kylmempi. Kas tässä pudottamanne käsine.

Stanton sulki moottorin. Tuon hentosen olennon poikamainen miellyttäväisyys ja kirkas ääni ja hänen kohtelias käytöksensä herättivät Stantonissa omituisen tunteen ja saivat hänet häpeämään omaa epäkohteliaisuuttaan. "Voi sitä pikkuista p—a", kuiskasi ääni hänen sisällään, Floydin ojentaessa hänelle nahkakinnasta, laski tämä kätensä hänen olalleen.

— Ajatteko kanssani siksi, että tarvitsette rahoja niin kipeästi, että panette henkenne vaaraan, kysäsi Stanton töykeästi, vai siksikö, että luotatte ajotaitooni.

— Minä uskon teidän olevan kilparadan parhaan ohjaajan, tuli vakaa vastaus. Ja minä panen mieluummin henkeni teidän huomaavaisuuteenne kuin jonkun toisen taitamattomuuden varaan, jos tahdotte sen tietää. Minä olen vakuutettu, että te pystytte ohjaamaan kylliksi varmasti meidän kummankin puolesta.

Stantonin käsi päästi otteensa.

— Menkää panemaan kaasuttaja kuntoon. Niin, minä osaan ohjata — varmasti.

Jälleen katsahtivat nuo sinisen mustat silmät uhitellen katsomoon; hetkisen näytti siltä, että neiti Carlisleen toiveet nähdä Merkuriusvaunun uhka-ajoa eivät toteutuisi.

Mutta Merkuriusvaunu ei ollut kulkenut rataa vielä neljästäkään, kun Duplexvaunu jonka tukkeutunut putki viimeinkin oli saatu avatuksi, syöksyi radalle taitavimman kuljettajansa ohjaamana, joka oli päättänyt voittaa takaisin menetetyn ajan.

— Vaunu tulee, varoitti Floyd äkkiä.

Stanton nosti päänsä sekunttia liian myöhään, hänen vaarallisin vastustajansa suhautti samassa ohi. Se oli liikaa; Floyd ja miss Carlisle unohtuivat kumpikin, Stantonin ottaessa täyden vauhdin. Merkuriusvaunu sähähti ja hypähti eteenpäin kuin säikähtänyt kissa. Yksitoikkoinen ajanjakso oli mennyttä.

Merkuriusvaunu oli vain hitusen nopeampi, mutta Duplexvaunu ajoi sisäpuolella, ohjaajat taas eivät suuresti eronneet taitavuudessa vielä vähemmän uhkarohkeudessa. Hitaammat vaunut pysyttelivät varovaisesti syrjässä vaarallisten vastustajien kamppaillessa nopeusajossa. Kolmasti ajoi Stanton Duplexvaunua ympäri radan voittaen vähän joka kierroksella, kunnes vaunut kolmannella kierroksella kulkivat rinnakkain. Nyt vähää ennen aamunkoittoa vähiin supistunut katselijajoukko nousi ylös joka kerta kun kilpailijat rinnatusten kulkivat ohi osoittaen mieltymystään ja hurraten.

Mutta vähitellen kävi selville, että Stanton, joka oli ulkoreunalla, vähitellen mutta varmasti tunki vastustajaansa lähemmäksi radan keskustaa ympäröivää aitaa. Nähtävästi ei Duplexvaunu voinut ajanpitkään pitää puoliaan tätä liikettä vastaan, sen täytyi jossakin käänteessä jättäytyä jälkeen taikka törmätä yhteen Stantonin vaunun kanssa. Vaunut kulkivat niin lähekkäin, että pieninkin poikkeaminen tai vaunun liiteeminen syviksi syöpyneissä pyörän jäljissä olisi ollut samaa kuin armahtamaton kuolema. Verkkaan mutta säälimättä käytti Stanton hyväkseen vaarallista etuaan. Ratkaisevalla hetkellä kuuli hän hiljaista, riemukasta naurua.

— Tungetkaa hänet lähemmäksi, kuiskasi koneenkäyttäjän kiihkeä ääni hänen korvaansa. Me jätämme hänet ensi kierroksella, hän rupeaa jäämään. Tungetkaa hänet _lähemmäksi_.

Toverillinen voitonilo vaikutti Stantoniin ennen tuntemattomalla tavalla. He sivuuttivat katsomon ja nyt oli vaikein käänne edessä.

Se oli osaksi Stantonin maine, joka ratkaisi asian. Jos Duplexvaunu olisi pitänyt suuntansa, olisi Merkuriusvaunun täytynyt oman etunsa takia väistyä. Mutta ohjaaja tunsi Stantonin ja pelkäsi, että hän itsepäisesti pyrkimällä lähemmäksi aitaa voisi tuhota kummankin ja siihen vaaraan ei hän uskaltanut antautua. Kuului kuin pyssyn pamaus, kun moottori suljettiin, Duplexvaunun mieletön vauhti väheni, ja Stanton pyyhkäsi ohi juuri käänteessä, alkaen nyt johtaa.

Katselijat näyttivät tulleen hulluiksi. Floyd pumppasi öljyä. Stanton vilkasi ranteeseen yläpuolelle kinnasta kiinnitettyä kelloaan ja hiljensi vauhtia hiukkasen. Suunnitelma oli onnistunut, mutta ohjaaja tiesi, että se yhtähyvin olisi voinut tuottaa hänelle muistutuksen jopa kilpailusta erottamisenkin.

Kierrosten luku ilmoitustaululla kasvoi yhäti. Heikko valojuopa levisi yli taivaan ennustaen aamunkoittoa. Kello 4 räjähti Merkuriusvaunun rengas vallan odottamatta, vaunu käännähti päin aitaa, mutta jarrut lyötiin nopeasti kiinni. Stanton sanoi jotakin ja antoi vaununsa varovasti ontua asemalle, missä korjaajat jo olivat odottamassa.

Floyd kiipesi alas ahtaalta ja kovalta paikaltaan. Harmaassa aamuvalaistuksessa näkyi hänen öljyn ja tomun tahrimilla kasvoillaan väsymyksen ja jännityksen merkkejä. Stanton katseli ympärilleen etsien vesiastiaa, mutta joutuikin vastatusten olevan nöyrän ja ihastuksesta irvistelevän lähetin kanssa, jolla oli kädessään kimppu purppuran punaisia kukkia.

— Mitä? tiuskasi ohjaaja harmissaan. Mitä mieletöntä ilvettä tämä on.

— Mr Stantonille, sir, vastasi poika kunnioittaen.

Stanton, joka luuli tätä jonkun leikkisän kilpatoverinsa koirankuriksi, otti välinpitämättömästi kukat, mutta huomasi samalla valkean kortin, joka oli kiinnitetty nauhaan.

"Kiitos", luki hän. "Minulla ei ole laakeriseppelettä, siksi lähetän päivän sankarille kukat rinnaltani."

Lähettäjä oli ollut siksi ymmärtämätön taikka rohkea, että oli käyttänyt omaa korttiaan. Hänen nimensä Valene Atherton Carlisle oli painettuna ohuelle kortille.

Miss Carlisle oli luullut, että äskeinen villi kilpailu oli tapahtunut nimenomaan hänen tähtensä, ja että Stanton pelkästä hänen oikustaan oli pannut neljän ihmisen hengen niiden joukossa omansakin vaaralle alttiiksi.

Ylenkatseesta huudahtaen oli Stanton jo heittämäisillään kukat maahan, mutta ajatellen teon sopimattomuutta ja hyviä tapoja, hillitsi hän itsensä. Kämmekkäät kiertyivät pehmeästi hänen sormiensa ympärille; äkkiä hän huomasi, mikä suuremmoinen hävyttömyys piili tässä tytön menettelyssä, ja hän naurahti käheästi.

— Heitä nuo telttaan, Blake, pyysi hän ja sinkautti kukat eräälle miehelle. Ne tulevat kuihtumaan varsin pian.

Uusi rengas oli paikallaan. Kun Stanton kääntyi koneeseen päin revittyään kortin pieniin palasiin, huomasi hän Floydin katselevan itseään omituisella mielenkiinnolla.

Raaka, kostea sumu oli ruvennut vyörymään läheiseltä mereltä yli kentän. Aamunkoiton enteet katosivat, harmaa hämärä levisi kaikkialle, jopa pimitti valonheittäjien valaiseman radankin. Vaunut kulkivat siellä yhäti.

Yö oli ollut harvinaisen onnellinen. Ainoastaan yksi kone oli kokonaan tuhoutunut, vaikka tosin kolme oli luopunut kilpailusta. Kilpailujen virkailijat onnittelivat parasta kättä toisiansa, kun tapahtui toinen onnettomuus.

Sumu oli tiheytynyt, ja radalla oli käänteisiin muodostunut syvät raiteet. Merkuriusvaunun sivuuttaessa katsomoa, meni erään vaunun ohjauslaitos epäkuntoon, se tarttui jalansyvyiseen raiteeseen, kallistui ja puski lähimmän vaunun kanssa yhteen. Kahdesti vyörähti se ympäri, pirstautui hirmuisesti, mutta paiskasi samalla miehensä kauas sirpaleitten ulkopuolelle. Toinen vaunu jatkoi matkaansa nähtävästi vahingoittumattomana ja katosi sumuun. Kosteasta sumusta kuuluivat palkintotuomarien kellon läppäykset, ihmisten huutoja ja telefoonin soittoa sairasvaunuja kutsuttaessa. Stanton käänsi konetta, päästäkseen hylyksi käyneen vaunun ohi ja jatkoi matkaansa.

— Seisattakaa! kirkasi Floyd käskien. Seisattakaa, Stanton, seisattakaa!

Stanton lasketti edelleen, kiinnittämättä huomiotaan niinkuin hän luuli vasta-alkajan hermostuneeseen sääliin. Hänhän ei voinut auttaa tunnottomia radalla lojuvia miehiä, ja ensi silmäyksellä hän oli huomannut voivansa turvallisesti väistää onnettomuuden tähteet, niinkuin tapahtuikin.

— Seisattakaa! kaikui jälleen käsky, ja kun Stanton ainoastaan kärsimättömästi puisti päätänsä, kumartui koneenkäyttäjä nopeasti alas.

Moottori pysähtyi omituisella tavalla. Ennenkuin hämmästynyt ohjaaja oli päässyt asemasta selville, vyöryi vaunu eteenpäin vain oman vauhtinsa kuljettamana. Mekaanisesti tarttui hän jarruun ja kääntyi hämmästyksestä ja raivosta sanattomana toverinsa puoleen. Floyd oli kalmankalpea, mutta katsoi häntä lujasti silmiin.

— Tiedän, ehätti hän ennen myrskyn puhkeemista.

Teillä on oikeus ajaa minut pois vaunusta.

— Minä suljin kipinän sytyttäjän. Minulla ei ole mitään sanottavaa. Mutta sumu kohosi ja minä näin, mitä on tuolla edessämme.

Mitä siellä sitte oli? Palkintotuomarikello soi hurjasti, ja pitkin rataa kuului, miten vaunut seisahtuivat. Viriävä tuuli työnsi syrjään sumuseinän ja paljasti toisen äskeisessä onnettomuudessa olleista vaunuista, joka liikkumattomana seisoi keskellä rataa. Yhteentörmäyksen jälkeen se oli vyörynyt pysähtymättä tänne saakka vaikka sen taka-akseli oli katkennut ja molemmat takajarrut olivat poissa. Miehet olivat yhä edelleen paikoillaan vahingoittumattomina.

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Vältetty onnettomuus ei puolustanut koneenkäyttäjän omavaltaista tekoa, sen Floyd itsekin ymmärsi, sillä hän tiesi, että ohjaaja oli täysin oikeutettu menettelemään kerrassaan mielensä mukaan. Saa olla vain yksi luotsi yhdessä peräsimessä.

— Koska oletan, ettette pysty vääntämään 90-hevosvoimaista Merkuriusta käyntiin, on paras, että hoitelette vain gasoliinia ja kipinälaitetta, minun huolehtiessani käynnistä, ehdotti Stanton kuivasti. Ja — älkää tehkö sitä enää milloinkaan.

Hän astui alas ja meni vaunun etupuolelle, tarttui veiviin ja pani suuren moottorin käyntiin sellaisella voimalla, joka hämmästytti hintelää Floydia. Kun hän jälleen asettui paikalleen, sanoi Floyd: — Sitä en tee milloinkaan. Tuuli puisteli sumua yhä voimakkaammin, kullalta hohtavat sumusiekaleet välkkyivät taivaalla. Päivä valkeni.

KOLMAS LUKU

Loppuajo.

Aamu kääntyi vähitellen keskipäiväksi vaunujen yhä kiitäessä radalla. Väsyneet ohjaajat olivat hiljentäneet vauhtia, säästääkseen voimiaan ja koneitaan iltapäivää ja iltaa varten, jolloin katselijoita oli runsaammin. Kello 9 illalla kilpailujen oli määrä päättyä.

Merkuriusvaunun kulkema matka oli merkitty 90 (englannin) penikulmaa pitemmäksi kuin Duplexvaunun ja nämä molemmat olivat monta kymmentä penikulmaa edellä kilpailijoistaan. Kello 6 aamusella oli Stanton mennyt lepäämään. Kello 8 hän oli jälleen paikallaan ja pysyi ohjausrattaan vieressä aina yhteen asti. Voitto oli hänen, jos vaunu pysyi kunnossa; puolitoista tuntia, joka pitäisi uhrata korjaukseen, antaisi Duplexvaunulle kaikki hänen etunsa. Hän ei uskonut konetta apulaiselleen ja siksi hän oli säälimätön sekä itseään että koneenkäyttäjäänsä kohtaan.

Kello 1/2 2 lähetettiin kaikki vaunut pois radalta tunniksi, jolla aikaa joukko miehiä suurella kiireellä korjasi rataa. Paikka paikoin olivat vaunujen pyörät repineet radan niin, että se näytti kynnetyltä pellolta. Laitoksen aikana virtasi radalle katselijoita, täyttäen katsomon, tungeskellen jalkakäytävällä ja täyttäen automobiileillään sen sivut.

Kun kilpailijat kello 3 kutsuttiin uudelleen radalle, tarkasteli Stanton terävästi koneenkäyttäjäänsä, ennenkuin he lähtivät liikkeelle.

— Minä olen ajatellut ohjata vaunua itse kilpailujen loppuun asti, ilmoitti hän äänellä, joka ei ollut epäystävällinen. Jos pelkäätte, ettette kestä 7 tuntia, niin sanokaa pois, ja minä annan hankkia jonkun, joka tulee sijaanne. Ne voivat hankkia tänne Rupertin Hudsonista kello neljäksi tai viideksi. Jos lähdette mukaan, täytyy teidän pysyä loppuun asti, vaikka minun sitte pitäisi sitoa teidät kiinni paikallenne. Ajan voittaakseni.

Floydin kalpeat posket punehtuivat harmista.

— Teidän ei tarvitse sitoa minua kiinni, vakuutti hän. Minä en lähde tieheni. Valmis käyntiin.

Stantonia ihan nauratti kumartuessaan koneensa yli.

— En tarkoittanut, että sitoisin teidät estääkseni teitä lähtemästä tiehenne, vaan estääkseni teitä pyörtyessänne vyörymästä alas, selitti hän. Mutta...

Vaunu hypähti eteenpäin, sisäkentältä oli radalle tullut märkää savea — ensi kierroksella liitesi raskas Lozellevaunu ja meni pohjoisen käänteen luona läpi aitauksen. Tämän jälkeen ei olisi mikään saattanut Stantonia jättämään konetta toisiin käsiin.

Tunti tunnin jälkeen kului. Torvisoittokunta soitti toisen jymisevän kappaleen toisensa perästä; katselijajoukot liikehtivät edestakaisin, sohisten, mieltymystään osoittaen ja hurraten.

Kun Merkuriusvaunu auringon laskiessa pistäytyi asemalle täyttämään säiliötään, ei kumpikaan jättänyt paikkaansa. Ilosta loistava Green vallan tuhlaamalla tuhlasi onnentoivotuksiaan Stantonille; hänen seurassaan oleva Merkuriusyhtiön johtaja, joka ennen itsekin oli ohjannut kilpa-ajovaunua, antoi Stantonille erikoisen tunnustuksensa. Stanton nojautui ohjauspyörään ja jutteli heidän kanssaan, kun hänen esimiehensä samassa viittasi Floydiin.

— Mikä teidän koneenkäyttäjäänne vaivaa, Stanton? kysyi hän.

Stanton, joka nyt vasta huomasi jonkun kevyesti painavan olkapäätään vastaan, kääntyi ympäri. Tästä hänen liikkeestään havahtui Floyd ja heidän katseensa yhtyivät.

— Ei mikään, vastasi ohjaaja lyhyesti toisen kysymykseen. Väsynyt ehkä; hän on tehnyt työtä. Kuten sanoitte...

Mutta kuva, jonka Stanton vilaukselta oli nähnyt, jäi hänen mieleensä; väsyneet, nuoret kasvot olkaansa vastassa, valvomisen uuvuttamissa silmissä, jotka yht'äkkiä kirkastuivat, tahdotonta harmia ja häpeää hetkellisestä heikkoudesta, joka aavistamatta oli hänet vallannut. Tämän jälkeen olisi Stanton mieluummin sitonut Floydin kiinni paikalleen, kuin solvaissut häntä, pyytämällä häntä luovuttamaan paikkansa jollekin toiselle.

— Valmis! huusi joku; työmiehet hajaantuivat kaikille tahoille, ja Merkuriusvaunu lähti jälleen liikkeelle.

— Vaunu tulee, varoitti koneenkäyttäjä ajettaessa portista radalle Duplex edessä.

Floyd oli jälleen itsensä, valpas ja kylmäverinen.

Vielä kerran sinkauttivat valonheittäjät säteitään yli radan, muuttaen sen hopeanauhaksi, joka luikerteli sysimustassa pimeydessä, mistä valaistut katsomot kohosivat. Nyt jo levitettiin sanomalehtiä, missä puhuttiin Stantonin tulevasta voitosta.

Stanton, joka nyt ajoi tasaista, varmaa vauhtia, pidättäytyen antautumasta kaksinkamppailuun nopeusajossa eikä liioin yrittäen muitakaan edellisen iltaisia huimuuksia, ohjasi vaununsa vastustamattomasti kohti varmaa tulosta, Kello 9 laskettiin lippu ja yleisön kiihkeästi riemuitessa ajoi Merkuriusvaunu radalta voittajana.

Vähää myöhemmin, kun voitonilo oli jonkun verran vaimentunut. Merkuriuksen asemalla, meni Stanton kummirengaskasaa vasten nojaavan Floydin luokse.

— Te olette työskennellyt kanssani 24 tuntia, sanoi hän muitta mutkitta. Mitä piditte siitä.

Floyd nosti rehellisesti harmaat silmänsä ja hymyili Stantonille iloisesti väsymyksestään huolimatta.

— Tahdotteko, että sanon sen — alkoi hän.

— Minähän olen sitä kysynyt.

— Minusta se oli rasittavaa. Mutta — toivoisin teidän pitäneen yhtäpaljon minusta kuin minä pidin teistä.

— Tarvitsen koneenkäyttäjän kilpailukauden loppuajaksi, selitti Stanton lyhyesti. Otatteko toimen vastaan.

Floyd suoristihe; huonosta valaistuksesta huolimatta saattoi nähdä, miten hän punastui.

— Ottaisitteko minut? Tekö?

— Ottaisin.

— Te ymmärrätte — oh, minä osaan hoitaa moottorin, ymmärrän työni — mutta taipaleella — tiedättehän, etten jaksa kiertää vaunua käyntiin enkä muuttaa rengasta yksinäni.

Stanton naurahti kuivasti.

Luulen olevani kylliksi vahva itse kiertääkseni vaununi käyntiin, sanoi hän. Te olette rohkea, pelkuri-raukasta en huoli. Teen teille tarjoukseni; hyväksykää tai hyljätkää se. Mutta muistakaa, että on hyvin todennäköistä, että taitan niskanne.

— Siihen vaaraan antaudun, vastasi Floyd vetäen syvästi henkeänsä ja ojentaen sitte toiselle pienen kätensä. Minä suostun.

Asia oli ratkaistu.

Vähän myöhemmin saavutti apulaisjohtaja Floydin, kun tämä näköjään vähän puhtaampana ja puettuna pitkään tomutakkiin oli matkalla asemalta.

— Kuulkaahan, Floyd. Stanton kertoo teidän ottavan osaa hänen kanssaan kilpailuihin.

— Aivan niin, sir.

Mr Green puisti huolestuneesti päätänsä. Te ette kestä hänen kanssaan, vakuutti hän. Ei kukaan sitä kestä. Hän, hän on — no niin, saatte itse nähdä. Mutta ettehän jätä meitä kiipeliin juuri ennen kilpailua? Me olemme ilmoittautuneet parin viikon perästä Massachusettiin kilpailuihin; tulettehan varmasti sinne huolimatta siitä, mitä Stanton siihen mennessä tekee.

— Tulen varmasti, sir. En jätä tietenkään ketään ilman laillista irtisanomista.

— Sanokaa itsenne irti hyvissä ajoin. Te ette kestä Stantonin kanssa.

Stanton oli parasta aikaa teltassa tarkastelemassa ilkkuvin katsein pöydältä löytämäänsä, tuoksuvilla viheriäisillä lehvillä täytettyä rasiaa. Tällä kertaa ei ollut mukana mitään korttia, mutta lehvät olivat laakerin. Ajatuksissaan hän näki lipun, joka oli tullut kämmekän kukkien mukana sirosti painettuine sanoineen: Valerie Atherton Carlisle. Pitiköhän tyttö häntä salonkileijonana, kysyi hän itseltään pilkallisesti. Taikka mitä hän tahtoi? Jotakin hän tietenkin tahtoi häneltä. Ehkä vain huvia. Hän ei ollut varttunut mieheksi New-Yorkissa oppimatta tietämään, että vissien piirien miehet ja naiset katsoivat voivansa suurien rikkauksiensa nojalla asettua sovinnaisten tapojen yläpuolelle ja etsiä ajanvietettä tilaisuuksien mukaan. Ottaisiko hän tuohon leikkiin osaa, johon häntä pyydettiin, taikka kieltäytyisikö? Maksaisiko se vaivaa? Hän oli perin väsynyt, mutta sittenkin hän yhä vain tuijotti laakereihin.

— Te ette kestä Stantonin kanssa, varoitti mr Green hyvästiksi Floydia.

Koneenkäyttäjä nauroi.

NELJÄS LUKU

Matka Massachusettiin.

Stanton ja Floyd eivät tavanneet toisiaan kahteen viikkoon. Heidän elämän polkunsa kulkivat yhdensuuntaisesti vain silloin, kun oli kilpailu kyseessä. Merkuriusvaunu oli palautettu tehtaaseen perin pohjin korjattavaksi 24-tunnin kilpailun aikaansaamista vammoista, ja Stantonille oli yhtä vähän pälkähtänyt päähän käydä katsomassa konetta kuin sen käyttäjääkään. Muutamat ohjaajat kiintyvät hyvästi vaunuihinsa, vaalivat niitä rakkaudella ja mustasukkaisesti; hän ei sitä tehnyt, sillä sellaiseksi hän oli liiaksi käytännöllinen luonne.

Vasta aamulla asemalla, kun oltiin matkalla Massachusettiin, tapasi Stanton koneenkäyttäjänsä ensi kerran Beach radan voiton jälkeen. Floyd istui odotussalissa lukien jotain aikakauskirjaa; harmaassa puvussaan ja pitkässä päällystakissaan, kiharainen pää kallistuneena lehden yli, näytti hän ujolta ja kauniilta kahdeksantoista vuotiaalta pojalta, ehkä vielä vähän tyttömäiseltäkin. Stantonin mieleen juolahti vaarallinen taistelu Duplexvaunun kanssa ja huuto: "Tungetkaa hänet _lähemmäksi_! Hän alkaa jäädä! Tungetkaa hänet lähemmäksi". Huulet hymyn väreessä hän meni lukijan luokse.

— Hyvää huomenta, tervehti hän. Floyd katsahti ylös, nousi seisaalleen huudahtaen ja ojensi kätensä, punastuen samalla niinkuin tyttö.

— Hyvää huomenta; en huomannut teidän tulevan, vastasi hän.

— Ette, tehän luitte. Te olette lähdössä...

— Lowelliin. Vaunu on junassa, kuten tiedätte.

— Sitä en tiennyt, oikasi Stanton välinpitämättömästi. Hän tarkasteli toveriaan omituisella mielenkiinnolla, koetti etsiä syytä hänen harvinaiseen vetovoimaansa ja siihen, että hän, Stanton, iloitsi tavatessaan hänet; hän, joka poiketen useimmista miehistä, ei ollut milloinkaan solminnut ystävyyttä kenenkään kanssa.

Floyd nauroi iloisesti.

— Mutta minäpäs sen tiedän. Meillä on ollut koko viikko työtä koneesta, ja nyt se käy niinkuin kello. Te ette moista huolehdi — eikä teidän tarvitsekaan, luulen ma; se kuuluu meidän tehtäviimme. Mutta jos otatte sen huomenna radalle, niin saatte nähdä.

Yht'äkkiä Stanton keksi, miksi Floyd erosi kaikista muista koneenkäyttäjistä niin suuresti, ja asiaa lähemmin punnitsematta, lausui hän ajatuksensa julki.

— Te kuulutte toiseen luokkaan, Floyd, sanoi hän. Te ette ole työmies ettekä työmiehen jälkeläinen.

Floyd hätkähti, mutta hymyili avoimesti kohdatessaan Stantonin tutkivan katseen.

— Ette tekään, vastasi hän. Ei siksi, että se merkitsisi vähintäkään, mutta me emme ole sellaisia. Minä en kysy teiltä, miksi te teette työtä käsillänne ettekä päällänne ja minä toivon, ettette tekään sitä minulta kysy. Kenen mieltä se kiinnittäisi?

— Ei kenenkään, myönsi Stanton kuivasti. Mutta minä voin sanoa teille, että minä teen tätä ansaitakseni rahoja ja ansaitakseni niitä hyvin pian ja että minä mieluummin taitan niskani kuin elän köyhyydessä. Junamme lähtee; tulkaa mukaan.

— Minun toivotaan matkustavan mr Greenin seurassa, huomautti Floyd, sulkiessaan kirjansa. Hän on näet levoton ja pelkää rohkeuteni katoavan ja että livistän tieheni.

Mutta se ei ollut juuri tuo seikka, joka saattoi Merkuriusyhtiön apulaisjohtajan levottomaksi, ja tuliluontoinen Stanton ehkä sen huomasikin, sillä hän sanoi:

— Olen varma, ettei rohkeutenne petä, kun ei sitä tekisi vain teidän kärsivällisyytenne.

— Kärsivällisyyttä sanotaan naiselliseksi avuksi, vastasi Floyd, ja minä koetan totutella sellaiseen.

Stanton naurahti.

— Siinä tapauksessa minä en anna teille paljoakaan menestymisen toiveita. Jos minä kerran tapaan sellaisen naisen, joka tahtoo ajaa kanssani teidän laillanne, niin minä — — — menen naimisiin hänen kanssaan.

— Oh ettepä, sitä ette tee, vastasi toinen etsien taskuistaan kinnastaan. Te menette naimisiin jonkun hienoston naisen kanssa, joka pyörtyy, kun te nostatte vauhdin yli 8 penikulmaa tunnissa. Ja sitte te lakkaatte kilpailemasta ja Merkuriusyhtiö menettää teidät, ja kaikki kilpailevat yhtiöt riemuitsevat.

— Siitä oli pitkä aika, kun joku oli tahtonut laskea leikkiä hänen kanssansa, hammastelua lukuun ottamatta, niin että hän pelkästä ihmetyksestä kävi sanattomaksi. Mutta sitä seurasi toveruuden lämmin tunne. Oli aivan kun hän olisi asunut yksinäisessä, hiljaisessa huoneessa ja joku olisi ihan odottamatta avannut oven ja astunut sisään. —

— Minulla on kiire, sai hän ainoastaan sanotuksi, mutta äänessä ei ollut vähintäkään moitetta.

He menivät odotussalin kautta asemasillalle ja olivat jo aivan junan luona, kun Floyd pysähtyi.

— Joku huutaa teitä, sanoi hän. Stanton katsoi taakseen ja näki siellä hengästyneen, mustiin puetun nuoren naisen.

— Emäntäni pyytää teitä odottamaan, sir, selitti hän.

— Emäntänne?

Hän astui syrjään ja Stanton näki pitkän vaaleatukkaisen tytön vaaleanruskeassa automobiilipuvussa, iloisesti hymyillen tulevan heidän luoksensa.

— Miss Carlisle, sir, lausui palvelustyttö.

— Teidän ei tarvitse poistua, sanoi Stanton, nähdessään, että Floyd aikoi jatkaa matkaansa.

Floyd jäi sanaa sanomatta paikalleen. Palvelustyttö vetäytyi kunnioittaen muutaman askeleen taaksepäin, emäntänsä saapuessa.