Part 7

XVI

Puoltatuntia myöhemmin hän kutsui minut työhuoneeseensa. Hänellä oli kädessä sähkösanoma, jonka ojensi minulle. Muuan rintamalääkäri, hänen entinen oppilaansa, ilmoitti hänelle Saint-Guillaume kadun sairaalan haltuun luovutettavaksi luutnantti Ernest Le Gallicin, joka oli vaikeasti haavoittunut päähän Albertin tienoilla sattuneissa taisteluissa:

"Tahtoisin, että valmistaisitte Catherinea", hän sanoi minulle. "Minulla ei ole enää voimaa mihinkään. Menen nukkumaan."

Hänen silmäterissään häilehti unenhorros, joka, samoin kuin puolitiehen kiinnityönnetty morfiinilaatikkokin, todisti minulle hänen juuri ottaneen ruiskeen. Hän ei ollut tällä kertaa halunnut huumata ruumiillista tuskaansa. Koko äskeinen kohtaus oli saanut hänen mielensä liika suureen sekasortoon. Mihin kuiluun hän olikaan vajonnut, miten riutunut siitä kuitenkin niin äskeisestä päivästä lähtien, jolloin hän tässä samassa työhuoneessa oli vastaanottanut Le Gallicin tosin kimppuun-hyökkäävin sanoin, mutta koko olemukseltaan vielä niin varmana! Muistin, kuinka hän veti minut mukanaan käytävään ja laski leikkiään kukkain nimistä, jotka oli pantu pyhimysnimien tilalle. Muistin myös ensimmäiset pian-kumotut epäluuloni rouva Ortèguen itsensä ja sen harrastuksen suhteen, minkä serkkunsa hänessä herätti. Sain todeta, kuinka oikein silmäni olivat nähneet, kun en ollut antanut noille epäluuloille myöten, sekä että tämä naissielu oli liian uskollinen suvaitakseen naimisestaan lähtien itsessään tunnetta, jota hänen olisi tarvinnut punastua.

"Ernest parkani!" hän sanoi yksinkertaisesti luettuaan sähkösanoman, ja suuret kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Hän ei yrittänyt niitä sen enempää salata kuin vilpitöntä liikutustakaan, joka pani ne valumaan. "Sitä odotinkin", hän jatkoi. "Se ei ollut vältettävissä. Parhaimpiin aina osutaan. He ovat urhoollisimmat ja panevat itsensä alttiiksi ollakseen muille esimerkiksi. Ja serkkuni oli niin urhea! Sellainen hän oli jo lapsena. Näen hänet edessäni kymmenvuotiaana, koululomalla, jonka yhdessä vietimme Tréguierissä. Luostarissa tehtiin korjauksia, ja siellä oli telineet, jotka ulottuivat katolle asti. Muuan pieni sen kaupungin poikanen oli, Jumala ties kuinka, hilautunut ylimmille parruille tavoittaakseen paperileijansa. Ylös päästyään hän jäi siihen paikkaan, kahdareisin, kauhun valtaamana, liikahtamatta eteen- tai taaksepäin. Hän äkkää meidät ja huutaa apua. Ennenkuin hoitajatar, joka oli mukanamme, ehti estää, Ernest oli jo syöksähtänyt sinne, kiivennyt lankku lankulta ja kävelee parrua pitkin huutaen pikku pojalle: 'Katsos, ei tämä ole ollenkaan vaarallista.' Hän tarttui häntä käteen, toi hänet alas ja palasi sitten ottamaan kiinni leijaa, koko aikana ollenkaan kyykistymättä. Olen kuulevinani hänen sanovan minulle: 'Etpä usko, Catherine, kuinka hauska on pelätä ja sittenkin mennä vaan!' Hän rakasti vaaraa. Sitä vain pelkään, Marsal, kun hänellä on tuo haava päässä, ettei hän ole enää tajussaan, ei järjissään. Miten surullista, kun ihminen ei enää ole oma itsensä!"

"Mutta miksi pelätä?" kysyin häneltä.

"Siksi että hänet lähetetään tänne", hän vastasi, ja lisäsi väristen: "Kaikkeen täällä sairaalassa tottuu paitsi siihen. Ajattelin sitä viime yönä makuusalissa valvojana ollessani. Noina valvontaöinä panee aina muuan hetki tunteeni liikkeelle; se hetki, jolloin sinervä aamusarastus tunkee huoneisiin. Koko yön olet kuullut epätasaista hengitystä, sekavia huokauksia, sanalla sanoen, tuskaa. Tuona hetkenä sen näet; mutta se on samalla hetki, jolloin tuska melkein aina tyyntyy; ja nuo kärsivät ruumiit silmäisi edessä, jotka kaikesta huolimatta ovat nukahtaneet, alat taas toivoa. Sanot itsellesi, että jo tuokin uni on pieni lepo. Katselet heitä, vuode vuoteelta. Tunnet heidän haavoittumansa. Sanot itsellesi: 'Kahden, kolmen, viiden kuukauden perästä he ovat parantuneet.' Ja sitten katse pysähtyy yhteen niistä, joille ruumiillinen parantuminen vain merkitsisi surkastunutta, hävitettyä elämää, ilman muistia, ilman puhekykyä. Toivot, etteivät he enää koskaan heräisi. Ah, jos minun täytyy nähdä Ernest parka sellaisena!"

"Älkää aavistelko pahinta, hyvä rouva", pyysin. "Ei se ole hyväksi."

"Olette oikeassa", hän sanoi. "Muutoin emme jaksaisikaan." Hänen katseensa synkistyi vielä enemmän, kun hän lausui nuo arvoitukselliset, mutta minulle niin selvät sanat. Ja sitten, itsensä hilliten: "On pantava kuntoon huone, jonne hänet sijoitamme, sama, joka tuli tyhjäksi tänä aamuna, ensimmäinen oikealla toisen kerroksen käytävässä, tiedättehän. Minun tulisi sanoa 'kielohuone'. Mutta kukkanimet tuntuvat tänään liian kaameilta noista suojista."

* * * * *

Niiden välillä oli tosiaankin tavaton ristiriita: kevätajatusten, kevään raikkauden, keveän kevätiloisuuden, jotka heräävät kielon, tuon laakson liljan, _lilium convalliumin_ mieleen johtamina, ja sen miehen ulkonäön välillä, jonka sanitäärit seuraavana päivänä toivat luoksemme. Vaikka Le Gallic saattoi kävellä, kannettiin hänet käsipaareilla häntä ensimmäiseksi hoitaneen kirurgin, ohjeitten mukaan, tämä kun nähtävästi pelkäsi vähäisimmänkin liikkeen seurauksia. Moninkertaiset harsositeet oli kääritty hänen päänsä ympärille. Niiden jatkona oli leukanauha. Näistä puitteistaan hänen tarmokkaat kasvonsa kuvastuivat kalvenneina, kuopalle painuneina, silmät suurentuneina ja surumielisyyden täyttäminä -- kuin eläimellä, jos niin voisin sanoa. Kaksi sotakuukautta oli pyyhkäissyt innokkaan luutnanttimme yli, joka elokuun alussa lähti vielä murtumatonta voimaa uhkuen. Hän palasi luoksemme sekä haavoittumansa että liiallisen väsymyksen ja myös ylenmääräisten mielenliikutusten tyystin uuvuttamana. Mutta rouva Ortèguen ilmilausuma pelko ei ollut ainakaan toteutunut. Tässä ankaran iskun saaneessa ruumiissa oli henki säilynyt koskematonna, uljuus entisellään, toivehikkaisuus samana. Sen osoittivat hänen ensi sanansa, kun hän tuskin oli sijoitettu huoneeseensa ja näki serkkunsa kyynelsilmäisenä:

"Ei pidä itkeä, Catherine. Minun tähteni se ei maksa vaivaa. Nyt ei ole muuta surtavaa kuin yksi ainoa asia: saksalaisten voitto -- ja he ovat lyödyt. Minä puolestani en ole koskaan mitään niin hartaasti pyytänyt hyvältä Jumalalta kuin sitä, että saisin oikeamielisessä sodassa kaatua aivan vihollisen nähden." Hän hymyili: "Hän on minua hemmoitellut, kun soi minulle kaupanpäällisiksi sen armon, että sen itse tajuan."

"No, kas niin, pikku Ernest", sanoi Ortègue, joka oli ottanut valvoakseen haavoitetun siirtämistä, "älkää puhuko liiaksi. Haluaisinpa tietää, kuinka oikein on tuon pikku pipin laita tuossa. Ottakaa pois kääre, Marsal, ja Te, Ernest, vastatkaa minulle, yksin tavuin vain, ettette väsytä itseänne. Ja ensinnäkin, kuinka monta päivää on täsmälleen siitä, kun haavoituitte?"

"Kuusi."

"Entä missä kipu tuntuu? Tuossa?...Tuossa?... Tuossa?..."

Hän seurasi kädellään oman niskansa rakennetta. Le Gallic pysäytti hänet, kun hän osoitti takaraivon hermojen kulkusuuntaa.

"Siinä."

"Onko tuska kova?"

"On."

"Sisäseinämän hermot -- katkenneet tai vioittuneet... Eikö pyörrytä?"

"Ei tällä hetkellä."

"Eikä kuumetta?"... Hän oli pannut potilaalle lämpömittarin kainalokuoppaan. "Ei lainkaan. Teillä ei ole ollut kouristuksia?"

"Ei."

"Oivallista. Ajatuskyky vahingoittumaton... Näettekö sormeni?"

Hän oli asettanut molemmat kätensä pienen välimatkan päähän, haavoitetun ohimoitten molemmin puolin. Tämä vastasi: "En oikein hyvin."

Olin jo purkanut auki harsositeet. Huomasimme takaraivossa pienen läven, sitäkin selvemmin havaittavan, kun oli pidetty huolta hiusten poisajelemisesta sen kohdalta. Ortègue tarkasti kauan haavoittumaa.

"Luulen voivani laatia diagnoosinne", hän sanoi vihdoin. "Niskaluun vioittuma. Haava tunkee lävitse ja on syvä. Luoti on jäänyt päähän. Sen pitäisi sijaita oikeanpuolisessa niskaliuskassa... Ei ole syytä tarttua asiaan, koska Teillä ei ole pyörrytystä, ei kuumetta, ei kouristuksia. Haavan näöstä päättäen ei siinä ole luusiruja. Se on todettavissa varovan trepanoimisen kautta. Te voitte parantua. Luoti jää ruumiiseen vieraaksi esineeksi, joka on helposti siedettävissä. Lepoa vuoteessa, morfiiniruiskeita ilkeän hermokivun tyyntämiseksi; on vain vähän liikuttava, jottei luoti siirry paikaltaan. Olette vielä nuori. Te toivutte kyllä. Teillä on vielä monta ihanaa elonpäivää, rakas ystäväni."

"Ei sen ihanampia kuin ne, jotka olen elänyt juoksuhaudoissa nämä viime viikot", vastasi upseeri. "On suurenmoista olla tulessa ja sanoa itselleen: 'Milloin tahansa voin saada nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin!'"

"Se jäänee toiseen kertaan", puuttui Ortègue puheeseen tahallisen hilpeällä äänellä. "Meidän lääkärien toimena on noiden kohtaamisten estäminen. Marsal panee siteenne taas paikoilleen. Minä menen hiukan lepäämään. Nähkääs, Ernest parka, minä olen ollut hyvin sairas siitä pitäin, kun viimeksi toisemme näimme. Olen yhä vieläkin sairas. Mutta en tahtonut jättää kenenkään, en edes hänen huolekseen", hän osoitti minua, "Teidän tutkimistanne. Huomenna annamme Langelin ottaa Teistä Röntgen-kuvan, hän on täällä Pariisissa sellaisiin toimiin taitavin. Hämmästyisin suuresti, jollei hän vahvistaisi diagnoosiani."

Hän lähti, jättäen meidät, rouva Ortèguen ja minut, yksin haavoittuneen luo. Tämä sulki puolittain silmänsä, keskeneräisestä sidottu pää liikkumatonna päänalusella.

"No niin!" alkoi rouva Ortègue. "Näethän, ettei asia olekaan niin vakava. Professori ei usein erehdy, ja koska hän ei ryhdy mihinkään toimenpiteisiin..." Haavoitetun yhä vaietessa hän jatkoi: "Uskothan mitä hän sanoi sinulle, eikö niin?"

"Tiedän minkä tiedän", vastasi Le Gallic viimein. "Olen nähnyt rintama-ambulanssissa erään toverini, jota luoti oli osunut juuri samaan kohtaan. Hänkin oli, kuten minä, ilman kuumetta, ilman kouristuksia, ilman ajatushäiriöitä. Ja sitten hän äkkiä kuoli. Se on oleva minunkin tarinani, mutta minä olen 'selvä', niinkuin ne meidän kotipuolen merimiehet sanovat, muistathan? Ei puhuta minusta, suostu pois!"

"Ei toki, puhutaan vain siitä. Sanokaa toki hänelle, Marsal, ettei koskaan ole kahta vallan samanlaista haavoittumaa. Kuulehan, kerro meille pikemminkin, miten sait oman vammasi, sen sijaan että 'typeröit'. Sekin on niitä kotipuolen sanoja. Muistat kai sinäkin?"

"Oh, ei siinä ollut mitään sankarillista", vastasi upseeri, "ei edes mielenkiintoista. Semmoistahan sota on. Olet mukana parissakymmenessäkin taistelussa. Luodit eivät piittaa sinusta, ja sitten menet, kuten minäkin, juoksuhautaan määräystä viemään. Ollaan levolla. Päivä on raukean tyyni. Juuri sillä hetkellä, kun olla olettelet, tulee granaatti, ja sitten joudut -- kuten minä -- typerästi kiikkiin, sanoisin, jollei se olisi tapahtunut palvelusta suorittaessa, ja jollen olisi nähnyt samoissa olosuhteissa niin moneen tavalliseen sotamieheen osutun ilman että he valittivat. Enkä minäkään valita. Sodan alusta saakka vallitsi tovereitani ja minua vain yksi ajatus: ettemme olisi mekään arvottomia miestemme rinnalla. He ovat ihailtavia."

"Sinä myös, siitä olen varma?" kysäisi rouva Ortègue.

"Toivon tehneeni velvollisuuteni", Le Gallic vastasi... "Mutta puhutaanpa miehestäsi. Hän sanoi äsken olleensa sairaana?..."

Ehätin väliin.

"Hän on jo parempi", sanoin, "ja me toivomme..."

"Emme me toivo mitään", sanoi rouva Ortègue. "Miksi valehdella serkulleni, Marsal? Ernest näkisi liiankin selvästi mieheni tilan. Hän kysyisi häneltä, onko hänellä tuskia ja missä. Hän hermostuttaisi hänet -- tehän tunnette hänet -- ja ihan tyhjänpäiväisesti. Niin, Ernest, Michel parka on hyvin sairas. Hänen päivänsä ovat luetut. Yksi sana kertoo sinulle kaiken: hänellä on syöpä."

Haavoittunut katsahti serkkuunsa ensi kerran Ortèguen poistuttua. Tyynen kärsimyksen ilme vaihtui hänen kasvoillaan sanomattomaksi sääliksi. Hän mutisi kuin itsekseen:

"_Ristin tapaatte kaikkialta_..." Sitten, kyselevästi: "Syöpä? Onko se varma?"

"Varma on."

"Ja hän tietää sen?"

"Kyllä, hän tietää sen."

Le Gallic näytti epäröivän ja sanoi vakavasti:

"Salli minun tehdä sinulle yksi kysymys? Miten pitkälle hän on tullut uskonnollisessa käsityskannassaan?"

"Miten pitkälle sitten tahtoisit hänen tulleen? Tiedäthän hyvin, ettei noita probleemeja ole hänelle koskaan ollut olemassakaan."

"Eikö nyt edes kuolemankaan uhatessa?"

"Ei kuolemankaan uhatessa", vastasi rouva Ortègue.

Le Gallic epäröi taas ja kysyi, tällä kertaa tuskaisena:

"Entä sinä itse, Catherine? Kun vielä olimme lapsia, oli sinulla uskosi tallella. Ei ole kuin kymmenen vuotta siitä, kun pääsiäislomallani -- sinä olit silloin jo melkein nuori neito -- näin sinut tuomiokirkossa, missä vuosisatoja ovat ne käyneet ehtoollisella, joista me polveudumme, sinä ja minä. Tuo lupaus, johon he uskoivat, johon sinäkin uskoit, eikö se palaudu mieleesi näin eron aattona -- eron miehestäsi?"

"Mikä lupaus?"

"Iäisen elämän lupaus."

"Ei ole iäistä elämää."

"Vastaan sinulle pyhän Paavalin sanoin, joita muuan pappissotilas, joka sai surmansa Ypernissä, toisteli meille juoksuhaudoissa: 'Jos me olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat!"

"Ei ole kysymys siitä, tiedämmekö olevamme surkuteltavat, vaan siitä, elämmekö totuuden kannalla."

"Totuus ei voi sisältyä siihen käsityskantaan, jonka varassa ei voi kärsiä eikä kuolla."

"Katso minua, Ernest, ja katso miestäni", rouva Ortègue sanoi oudon uhittelevalla äänenpainolla. "Saat nähdä, emmekö me osaa sekä kärsiä että kuolla." Ja hän lähti huoneesta, lisäten: "Professori soisi, että puhuisit vain vähän, ja minä tässä panen sinut jaarittelemaan loputtomiin. Menen hakemaan hoitajatarta, jolle Marsal antaa ohjeet." Sitten hän, kuin hyvittääkseen rajua pakoansa, hymysi: "Hyvästi, Ernest, mutta vain vähäksi aikaa!"

XVII

Olin vavahtanut kuullessani hänen kutsuvan tuota kristittyä miestä näkemään hänen kärsimystään -- ja kuolemaansa, oli hän lisännyt. Le Gallic sovellutti sen sanan vain Ortègueen. Minä olin ymmärtänyt, että hän sovitti sen itseensä. Hänhän oli täten vain uudelleen vakuuttanut haluavansa tuota itsemurhaa, ja minä olin jäänyt toimettomaksi -- varovaisuudesta, johon yhä enemmän sekoittui omantunnonnuhdetta. Näin äkkiä haavoittuneessa upseerissa välikappaleen työn suorittamiseksi, johon minä tunsin itseni kykenemättömäksi. Hän oli rouva Ortèguen läheisin sukulainen, lukuunottamatta äitiä, joka oli ollut poissa Pariisista elokuun alusta asti. Olin hetken tuuminut kirjoittaa entiselle rouva Malfan-Trévisille. Siitä ajatuksesta luovuin, kun en tahtonut saattaa tämän niin poikkeuksellisen aviodraaman yhteyteen tuota itsekästä ja lahjatonta naista. Muistin, mikä oli minulle selvinnyt rouva Ortèguen tunnustusta kuunnellessani: että harkinta on voimaton kiihkotunnetta vastustamaan, ja että hillitöntä sielua hallitsemaan tarvitaan toisen sielun vaikutus, apostolimainen voima. Tuo voima oli nyt edessäni. Minun tarvitsi vain luoda katseeni upseerin lujiin kasvonpiirteisiin, hänen silmiinsä, joista kärsimyksenkin halki loisti sisäinen tuli, muistaakseni taas hänen puheensa poislähtiessään ja hänen äskeiset sanansa. Uskoessaan sen, minkä uskoi, ja niin vilpittömästi, hän varmastikin kauhistuisi kaksoisitsemurhaa. Mitäpä hän ei tekisikään estääkseen sitä! No niin. Minulla ei ollut oikeutta kertoa siitä hänelle, ei oikeutta ilmaista salaisuutta, jonka olin yllättänyt oman puolittain tahdottoman tahdittomuuteni kautta, mutta josta en ollenkaan itseäni kunnioittanut. Mutta kukapa tietää, eikö hän itse arvanne totuutta? Ne muutamat sanat, jotka hän lausui serkkunsa poistumisen selvitykseksi, ilmaisivat todella tuon luonteen syvällistä, miltei aavistuksellista tuntemusta. En sitä myöhemmin enää niin hämmästynyt tietäessäni, kuinka suuresti Le Gallic oli häntä rakastanut.

"Entä Te, tohtori Marsal", hän minulta ensin kysyi, "mitä Te ajattelette? Oletteko Tekin täydellisen kieltämisen kannalla?"

"En", vastasin hänelle, "mutta en myöskään myöntämisen. Siihen nähden, mikä koskee sielullista elämänpiiriä, olen jo aikoja ottanut mielilauseekseni erään keskiaikaisen padualaisen lääkärin hautakirjoituksen. Se kuuluu näin: 'Olen elänyt kahdeksankymmentä vuotta, olen lakkaamatta opiskellut ja olen ainakin oppinut yhden asian: etten ole tietämätön omasta tietämättömyydestäni... _ignorantiam meam non ignorare_.'"

"Nöyryys", sanoi Le Gallic, "on jo puoli uskoa. Mutta serkku raukkani -- kuulittehan hänen sanansa? Hän pyytää minua näkemään hänen kärsivän, ja näittehän, kuinka hän pujahti pakoon. Mitä pakoon? Kärsimystään; niin vähän on hänellä voimaa sitä kestää. Vain ylpeys voi kärsiä yhtä tyynen naamarin varjossa kuin usko. Mutta se on vain naamari, ja sen taakse kätkeytyy epätoivo. Catherinen oppi on ylpeyden oppia; hän itse ei ole ylpeä. Nuorena tyttönä hän ihaili isäänsä. Hän ajatteli hänen tavallaan. Nyt hän rakastaa miestään. Hän ajattelee samoin kuin miehensä. Hänen persoonallisuudellaan on aina muihin nojautumisen tarve. Hän on nainen. Mitä hänestä tullee, kun Ortèguea ei hänellä enää ole?"

Sairaanhoitajattaren tulo keskeytti tämän keskustelun. Rouva Ortègue toi hänet mukanaan. Me poistuimme tällä kertaa yhdessä, hän ja minä. Hänen äskeiset sanansa olivat tuoneet taas sydämeeni sen levottomuuden, jota olin tuntenut Ortèguen työhuoneen oven takana tuon kauhean kohtauksen päivänä. Oli kuin olisin kuullut hänen juhlallisesti uudistavan itsemurhasopimuksensa, ja, niinkuin silloin, oli minun nytkin mahdoton vaieta.

"Mennään Röntgen-saliin", hän oli sanonut minulle, "levyjä järjestämään."

Seurasin häntä, ja tuskin kynnyksen yli tultuamme virkoin äkillisesti:

"Pyysitte serkkuanne näkemään Teidän kärsimystänne ja kuolemaanne." Toistin: "Ja kuolemaanne. Pysytte siis yhä hirvittävässä päätöksessänne?"

Hän ei edes katsahtanut minuun, ja mennen pöydän ääreen, joka oli täpötäynnä levyjä, hän alkoi niitä pidellä, vastaten vain:

"Pysyn."

Huomasin, että hänen näennäisestä tyyneydestään huolimatta hänen kätensä hieman vapisivat. Tuo liikutuksenväre rohkaisi minua jatkamaan, varsinkin, kun hän ei ollut minua jyrkästi pysäyttänyt.

"Suonette minulle sen tunnustuksen, rouva hyvä, että olen pitänyt lupaukseni. En ole koskaan puhunut asiasta professorin kanssa. Ja Teidän kanssanne en ole kertaakaan edes yrittänyt uudelleen solmia keskusteluamme, josta on jo kolme viikkoa."

"Se on totta", hän sanoi, "olette käyttäytynyt kuten ystävä ainakin. Olen sen tuntenut, ja olen Teille siitä kiitollinen."

"No niin, rouva Ortègue, palaan samaan, mitä silloin Teille sanoin, nimittäin, ettei henkenne tällä hetkellä ole Teidän yksinomaisuuttanne. Olette kuullut serkkunne Le Gallicin sanat. Olette nähnyt hänet. Olette hänen kauttansa voinut vielä paremmin kuin muitten haavoittuneiden päästä selville siitä tunteesta, joka elähyttää kaikkia noita meidän puolestamme taistelevia miehiä. Ettekö Tekin tunne, että yksilöllinen sydändraamanne on ylen pieni tuon suuren draaman rinnalla?"

"Mahdollista kyllä", hän keskeytti, "mutta se on minun draamani."

"Ah!" jatkoin, "ettekö tunne varsinkin sitä, ettei Teillä ole oikeutta ajatella tuolla tavalla, oikeutta irroittautua suuresta yhteisestä draamasta, johon meidän on kaikkien viimeiseen saakka otettava osaa? Tahdoitte tuottaa miehellenne hiukan iloa, koska hän on niin onneton?"

"Enkö ole sitten tuottanut hänelle iloa?" hän vastasi.

"Olkoon menneeksi. Mutta kuvitelkaapa joka tapauksessa mielessänne tulilinjaa, joka ulottuu Dunkerquesta Belfortiin saakka. Kuvitelkaa mielessänne noita ihmisiä, joita siellä on sadointuhansin. Näillä miehillä on vaimo niinkuin Teillä on miehenne. Heillä on lapset, äidit, isät. Heillä on tulevaisuutensa. Sen kaiken he antavat alttiiksi. Heidän ruumiinsa kärsii. He makaavat liejussa, granaattisateessa. Heidän sielunsa kärsii, kun he ajattelevat kaukaisia rakkaitaan, ja he itkevät salaa. Ja mennä täytyy. Muistatteko erään haavoittuneemme sanoja: 'Kun lähtee kapuamaan ylöspäin juoksuhaudan tikapuita, on kuin nousisi mestauslavalle.' He kapuavat niitä sittenkin. Miksi? Ranskan tähden. Mutta Ranska -- onhan se vain yhdistelmä ranskalaisia kohtaloita! Ranska on me, toistan sen vielä: koko maaseutumme, kaikki kaupunkimme, Pariisi ja kaikki talot, jotka sen muodostavat, tämä Saint-Guillaume kadun sairaalamme, Teidän palatsinne États-Unis torin varrella. Tätä kaikkea nuo miehet puolustavat verensä hinnoin. Kysykää itseltänne täysin omantunnonmukaisesti: sitäkö varten he tekevät suunnattomia sankarillisia ponnistuksia, jotta tuollaiset kiihkotunteiset seikkailut kuin tämäkin näiden seinäin sisällä hankkeissa oleva kaksoisitsemurha kävisivät mahdollisiksi? Me teemme kukin osaltamme nuo ponnistelut tyhjiksi, jollemme tahdo niiden vuoksi olla sen arvollisempia."

"Voitte olla satakertaisesti oikeassa", hän vastasi, "mutta minä olen antanut lupaukseni."

Hän ei tahtonut voida vastata. Kuinka olisin ollut ajattelematta: jos tuo vapaus annettaisiin hänelle takaisin, hän olisi pelastettu. Mutta tuo "annettaisiin", kuka sitä edustaa? Sama mies, joka piti häntä vaikutuksensa alaisena ja jonka askelet juuri tällä hetkellä kuulin käytävästä. Eikö nyt tarjoutunut tilaisuus saada heidän välillään aikaan sellaista selvittelyä, jolloin kolmannen henkilön läsnäolo on ikäänkuin mittapuuna, jos niin voisi sanoa, ja todistaja voi estää kahden kiihtyneen ihmisen villiintymisen -- ihmisen, jotka kohdatessaan vain kiihoittaisivat toinen toistaan? Mutta tuskin oli "isäntä" avannut oven, kun jo hänen katseestaan arvasin hänellä taas olleen vaikean kohtauksen ja kuulin hänen sanovan minulle:

"Marsal, olen tuuminut asiaa. En luule, että on odotettava huomiseen saakka Röntgenkuvaan nähden -- saatte soittaa siitä Langelille -- eikä liioin tuohon vähäiseen tutkimukseenkaan, löytyisikö luunsiruja. Mitä leikkaukseen tulee, niin olen siitä yhä epätietoinen. Niin peräti turmiolla koko mies!... Vaikka kun on tekemisissä hänenlaisensa tyynen vekkulin kanssa... Oh, hänellä ei ole tosiaankaan hermoja. Hänen aivonsa eivät ole heränneet toimimaan. Niin perin rauhalliset, yksitoikkoiset perheolot, kirkollinen koulu, Saint-Cyrin sotaopisto, kasarmi. Aina yhtä säännönmukaista. Ei minkäänlaisia aloitteita. Ei vaikutelmain vaihtelua. Tuollaiset ihmiset ovat varsin omiaan ylläpitämään itsessään vanhoja jätteitä. Hän tarjoo meille omituisen esimerkin määrätyn ajatustavan atavistisesta säilymisestä; se on hänessä käynyt pysyväksi, ja hän sovelluttaa sen joka asiaan. Se on hänelle nyt hyväksi."

"Mutta jos se nyt kuitenkin on hänelle hyväksi, rakas opettajani?..." uskalsin inttää vastaan.

"Oh!" sanoi Ortègue, "kyllä minä kartan koskemasta hänen henkiseen koneistoonsa. Muutoin, kyllä minä pulaan joutuisinkin. Mahdotonta on kohottaa moisia aivoja tieteelliselle näkökannalle, mikä itsessään on jotakin persoonatonta. Le Gallicin tapaiset sitä vastoin eivät kysy muuta kuin ihmisyksilöitten kohtaloita. Siihen nojautuu koko uskonnollinen ajatustapa. Tieteen perustana on rajattomuuslain tajunta. Tieteen silmissä me olemme pelkkiä sivu-ilmiöitä. Le Gallicin kaltaiselle on se, mitä hän sanoo sielukseen, pääasiallisin todellisuus. Ei siis mitään keskinäisen ymmärtämyksen mahdollisuutta."

"Kärsivä ja kuoleva ihmisolento on varmasti kuitenkin todellisuus", sanoi rouva Ortègue.