Part 5

Moinen leikkisä hilpeys, jolla hän ilmoitti verisimmästä leikkauksesta mitä voi tapahtua, todensi mitä muuan humoristi herjaavassa komparunossaan meistä väitti, että me nimittäin rupeamme kirurgeiksi vain saadaksemme rankaisematta tyydyttää teloittajanvaistojamme. Kuinka vähän olikaan hänen tapaistaan tuo äitelä iloisuus, yhtä vähän kuin äkillinen katseen tiukkuus, jolla hän tarkasti minua sivellessäni jodilla haavoittuneen selkää tämän maatessa vatsallaan! Huomasin myös, että hänen tavallisesti niin vakavat sormensa vapisivat hieman, kun hän kolmihaaraisella harpilla varustettuna ja röntgenlevyn ohjaamana, jolle luoti heijastui, merkitsi kolme viivaa tuohon nyt kellertävään ihoon -- sen keltaisempi se ei ollut kuin hän itse oli kasvoiltaan. Kun nämä valmistelut olivat päättyneet, hän alkoi ryhtyä paljastamaan selkänikamia tekemällä selkärankaan asti ulottuvan, syvän, suoraviivaisen leikkauksen. Olinko itse hermostunut? Minusta näytti, ettei leikkausveitsen työnnössä ollut hänen tavallista päättäväisyyttään. Minulla ei ollut aikaa miettiä tuota merkkiä. Tätä paljastamista seurasi, kuten aina, runsas verenvuoto, joka uhkasi hälventää näkyvistä koko leikkauspinnan. Olin tarttunut niihin kahteen eristäjänäpittimeen, joilla oli määrä pidellä koholla haavan reunoja. Käytin itse toista ja ojensin toisen Ortèguelle. Näin hämmästyksekseni, ettei hän ottanut kädenliikkeestäni vaaria. Hän työskenteli yhä eteenpäin tuossa veritulvassa, mutta epäröivin, epävarmoin käsin. Äkkiä hän hellittää leikkausveitsen kahvasta. Näen hänen taintuvan, silmät harhaten, piirteet vääntyneinä. Tuskin ennätimme saada hänet jakkaralle, jolle hän lysähti änkyttäen käheällä äänellä:

"En näe sitä!... En voi!..."

Ja kesken tämän äkkiheikentymisen, joka jätti ammatillisen kunniantunnon yksin jäljelle muitten sielunkykyjen himmetessä, oli hänellä vielä voimaa työntää minut pois ja sanoa osoittaen leikkauspöytää, jolla potilaamme makasi verissään:

"Hän, Marsal! Ottakaa Te hänet huostaanne. Vetäkää luoti ulos..."

XIII

Velvollisuuttani en voinut epäillä: hänet oli ensin leikattava. Sillä välin kuin kaksi hoitajista kuljetti pois voitetun kirurgin tukien häntä, koetin minä puolestani pysäyttää verenvuotoa. Mutta entä sitten? Tuliko minun tukkia haava, samalla kuin korvissani kaikui tuo hirvittävä sana: "On ehkä kysymys tunneista."? Tuliko minun jatkaa leikkausta umpimähkään ja luottaen yksinomaan Ortèguen ilmoittamaan diagnoosiin? Valitsin jälkimmäisen, aivan kuin tuo suuri nero, jonka himmenemisen kuitenkin juuri äsken totesin, olisi minut siihen pakottanut. Annoin myöten varsinkin siksi, että tunsin tarvetta hankkia hänelle siihen ahdistuksen tuskaan, johon voimattomuutensa hänet vaivutti, sen ainoan lohdun, minkä hän kykeni vastaanottamaan. Hänen ensi sanansa jälleen kohdattuamme tulisi olemaan kysymys: "Entä Dufour?" Mikä lohdutus, jos voisin vastata hänelle: "Luoti on hallussani. Oli tosiaankin kyseessä pelkästään selkäytimen puristus. Hän on pelastettu!" Kesken näiden ajatusten sekasorron annoin tainnuttajalle -- hän oli noussut paikaltaan hänkin -- määräyksen, että hän laskisi naamarin uudelleen haavoitetun suulle, sillä tämän vaikerrus ilmaisi heräämisen lähenevän; sitten suoriuduttuani erittäjänäpittimistä rupesin jälleen tutkimaan aluetta, jolla muutaman millimetrinkin harhaus uhkaa käydä kohtalokkaaksi. En muista koko lääkäriajallani suorittaneeni työtä, joka olisi minusta tuntunut kestäneen niin kauvan. En liioin ollut, halki kaikkien näiden luunmurtamisten ja -avaamisten tuskallisten yksityisseikkain, syvemmin tuntenut tuota tunnetta, josta muuan lääketieteen mestareista, Jean-Louis Favre, niin taidokkaasti puhuu _Kirurgin sielu_ nimisen tutkielmansa kaunopuheisilla sivuilla. Hän osoittaa siinä, kuinka kirurgi tuntee värinän kulkevan lävitseen, innostaen, kohottaen, antaen hänen olemukselleen uutta voimaa. Yhä kulkiessani syy syyltä tuon vertavuotavan, elävän lihan läpi ihailin mielessäni vielä kerran Ortèguen ohjeitten varmuutta ja hänen aavistelevaa katsettaan. Luoti oli täsmälleen hänen mainitsemassaan paikassa. Sain sen käsiini. Vedin sen pois. Selkäytimen puristus alkoi hälvetä ja sen mukana lamaantumus. Ihme tapahtui. Haavoitettu oli pelastettu. Sivumennen sanoen, hänen pelastuksensa oli niin täydellinen, että hän läksi sairaalasta seuraavalla viikolla hankkiakseen itselleen toipumisloman, koko aikana yhtään aavistamatta, millaisten odottamattomain tapausten kuluessa hänen vapauttamistyönsä oli tullut suoritettua. Jean-Louis Favre on myöskin sanonut tainnutetusta, että tämä on ainoa välinpitämätön siinä näytelmässä, jota näytellään leikkauspöydän äärellä. Ei ole milloinkaan tämä lause minusta tuntunut niin todelta kuin tämän sivukohtauksen aikana, jonka onnelliseen päättymiseen en rohjennut uskoa apulaisteni kantaessa pois tuota yhä nukuksissa olevaa, mutta elämään palautettua miestä.

* * * * *

Tuskin maltoin pestä pois käsiäni ja kasvojani peittävän veren. Esiliina vielä tahraisena syöksyin kohti Ortèguen työhuonetta, puristaen sormieni välissä, kuin mitäkin aarretta, luotia, jonka aioin ojentaa hänelle ennenkuin mitään sanoisinkaan.

"Professori on tullut jälleen tajuihinsa", sanoi minulle hoitajatar, jonka tapasin. "Hänelle on pyynnöstään annettu morfiiniruiske. Hän halusi, että jättäisimme hänet yksin. Hän lepää sohvallaan. Rouva Ortègue on häntä valvomassa."

"Hän on langennut uudelleen", ajattelin. "Sepä oli turmioksi. Mutta sittenkin ehkä parempi. Tuo pyörtymys kesken leikkausta, näön häiriintymisineen ja jalkojen pettämisineen -- sen aiheutti morfiinin äkillinen poisjättäminen. Se olisi voinut johtaa kuolemalla päättyvään tajuttomuuteen. Minun täytyy ottaa selkoa hänen tilastaan... Mutta entäpä jos hän nukkuu?... Käyn ainakin hänen työhuoneensa viereiseen suojaan. Jos hän nukkuu, vetäydyn pois. Muutoin olisi tieto leikkauksen onnistumisesta parhain lääke..."

Avasin siis ensimmäisen oven niin hiljaa kuin mahdollista ja varpaillani kulkien. En ollut vielä astunut kynnyksenkään yli, ennenkuin korviini ennätti kovaäänistä puhetta työhuoneesta, jonka odotushuoneena tämä suoja oli. Lähenin kolkuttaakseni toista ovea ja ilmoittaakseni läsnäoloni. Muuan lause, jonka selvästi kuulin, naulasi minut siihen paikkaan, niin se minut tyrmistytti, ja kas tässä se hirveä keskustelu, jota kuuntelin, liikkumatonna, todellisen halvauksen tapaamana. Ortègue ei äärimmäisessä tuskassaan ollut enää kyennyt vaikenemaan salaisuudestaan. Hän oli juuri ilmaissut vaimolleen sairautensa nimen ja kaiken muun. Ja rouva Ortègue huudahti:

"Mutta jos sinä kuolet, en minäkään voi elää sen jälkeen! Sinä et saa kuolla!..."

"Lapsi raukkani", vastasi Ortègue, "sinä elät jälkeeni, ja niin on oikein. Et ole vielä kolmeakymmentä. Sinulla on oikeus elää..."

"Ei ilman sinua."

"Älä puhu niin. Älä saata minua kiusaukseen!... Älä saata minua kiusaukseen!" hän toisti. Arvasin siirretyn tuolin kolinasta, että hän nyt käveli huoneessa. "Aivan niin. Minulla oli hirveä ajatus: että vetäisin sinut kanssani pimeyteen, kylmyyteen, tyhjyyteen. Siitä saakka kun tiesin olevani tuomittu mies, nousin, en vain kerran, vaan kymmenet kerrat öisin kuunnellakseni nukkumistasi. Kuulin tyynen, raikkaan, säännöllisen hengityksesi. Sytytin kynttilän, jota varjostin kädelläni, jotten herättäisi sinua. Näin sinut niin kauniina, niin nuorena! Ah, nuoruus, mikä sana! Näin sinut vuoden päästä, kahden, kymmenen, viidentoista, alati yhtä kauniina, ja itse silloin niin kaukana poissa!... Sanoin itsekseni: 'Minä olen silloin vain pelkkä varjo. Hän on minut unohtava...'"

"En koskaan", vaikeroi rouva Ortègue rajusti.

"Kyllä", väitti mies yhtä rajusti... "Kaikki unohtuu... Ja silloin syttyi epätoivo, mustasukkaisuus, raivo. Ja minä ajattelin: 'Mitä jos tappaisin hänet tuohon, hänen nukkuessaan, ilman että hän sitä tuntee?... Voin vain valita sopivan keinon. On olemassa paljon tappavia myrkkyjä. Minulla on niitä.' Ja sitten minua kauhistutti. Polvistuin vuoteesi viereen ja pyysin anteeksi. Et voi aavistaa, kuinka sinua rakastan. Enhän pelkää kuolemaa. Kuolema ei ole mysteerio muuta kuin niiden silmissä, jotka ovat tietämättömiä, jotka eivät ole nähneet totuutta. Minä, minä kyllä tiedän, mitä on tuo suuri uni. Mutta, Catherine, kun siihen on astuttava sinusta luopuen! Jättäen sinut toisille!... Mutta miksi kerron sinulle koko häpeäni, raukkamaisuuteni?... Saan sinut kauhistumaan minua..."

"Sinäpä et aavista, kuinka suuresti minä rakastan sinua", vaimo vastasi.

"Ei", sanoi mies, "sinä et voi enää rakastaa minua. Ei voi rakastaa tällaista haaskaa, mikä minusta on tullut. Kun katson itseäni peilistä, ja kun näen nämä kaameat kasvot, nuo laihtuneet posket, tuon vihertävän ihon, ymmärrän hyvin, ettei minua enää voi rakastaa. Ei voi enää. Se on ollutta ja mennyttä... Tähän aamuun asti oli minulla oikeus ajatella: 'Älykäs kuin on, isänsä kaltaisen tiedemiehen tytär, voi hän vielä löytää minussa sellaista, mihin voi mieltyä: taitoni, tieteeni; nähdessään minun työskentelevän tässä sairaalassa, kaikkien ihailemana, hän voi olla minusta ylpeä, ylpeä saadessaan kantaa nimeäni...' Tämä ajatus minua ylläpiti, innosti. Sen voimasta olen saanut näin tavattomia aikaan näinä viime viikkoina. Salli minun antaa itselleni tämä tunnustus, aivan kuin antaisin sen vainajalle. Sekin kaikki on nyt mennyttä, mennyttä!... Pyörryttyäni tänä aamuna en uskalla koskettaa ainoatakaan työaseistani. Pelkäisin liiaksi joutuvani murhaajaksi... Olenkin ehkä murhaaja, jollei Marsal ole onnistunut... Silloin olet sinä, tieteeni, taitoni, mennyttä, kaikki mennyttä, kaikki... Katsos, kauheata on, kun kaikki, mitä rakastit, menee menojaan, haihtuu, häviää, ja kun täytyy se nähdä, tuntea, itse poistua mukana, ja minkälaiseen kuolemaan!..."

"Mutta minä en poistu, Michel!" Millä äänensävyllä hän päästikään tuon huudahduksen!... "Minut sinä säilytät! Minua et kadota. Rakastan sinua, kuuletko, rakastan sinua."

"Älä käytä sellaisia sanoja." Millä äänensävyllä myöskin Ortègue vuorostaan väitti vastaan!... "Ne tekevät minun ylen kipeää... Sillä se ei ole mahdollista!... Sinä et rakasta minua. Sinä vain säälit minua. Ja tosiaan olenkin hyvin säälittävä."

"Minä rakastan sinua", vaimo rukoillen pyyteli. "Koko elämäni on sinussa. Rakastan sinua... En tiedä, liekö se mahdotonta, mieletöntä. Tiedän vain, että niin on. Rakastan sinua yhtä hellästi kuin sinä päivänä, jolloin pyysit minua vaimoksesi ja jolloin annoin sinulle myöntymykseni. Sinä päivänä annoin sinulle koko sieluni. Se on sinun, etkö tunne, että se on sinun? En ole koskaan sinulta mitään pidättänyt, en mitään. Mutta sano minulle, että ymmärrät minun rakastavan sinua, että tunnet sen. Sano se minulle..."

"En voi sitä tuntea", mies sanoi. "Se ei ole enää mahdollista..."

"Siksikö, että kärsit, että olet onneton?... Et ole siis ymmärtänyt, miksi sinua rakastan, miksi koko elämäni on sinussa, toistan sen sinulle vielä? Niin, koko elämäni. Sillä minä en myönnä, että voimme rakastaa kahdesti, tai että lakkaamme rakastamasta. Varsinkaan en myönnä, että voisimme alkaa elämämme uudestaan. Sitähän en ole milloinkaan voinut antaa äidilleni anteeksi. Olit minua paljon vanhempi. Olen aina tietänyt, että tulet vanhenemaan ennen minua, ja jo siitäkin syystä olen rakastanut sinua sitä enemmän. Isäni kasvatti minut tieteen palvojaksi. Hän oli minulle kertonut ajatuksensa sinusta, tiedemiesarvostasi. Sinun elämäsi runous, tuon niin monen kovan halki totuudelle pyhitetyn elämän, se se veti minua puoleensa, kaikki, mikä tuossa niin karkealta näyttävässä työssä on ylevää, hyvää. Sanoin itselleni: 'Kun hän alkaa vanheta, olen hänen luonaan. Olen hänen sairaanhoitajattarensa, jos niiksi tulee.' Muut naiset uneksivat äitiydestä. Minustakin olisi tullut äiti sinun kauttasi. Se olisi tehnyt minut ylen onnelliseksi. Minusta ei tullutkaan äitiä. En sitä sure. Mutta jollet tunne tätä juuri tällä hetkellä, jolloin sinulla on tarve se tuntea, niin mitä luulet minustakaan tulevan? Mistä luulet minun saavan voimaa? Jollen auta sinua tässä viime koetuksessa, niin, silloin on kaikki mennyttä. Mutta minä olen ylläpitävä sinua, auttava sinua'..." Ja uudelleen, rajusti: "Sinä aioit surmata minut? Vastaa."

"Olen sen jo sanonut sinulle."

"Vastaa vieläkin: oletko myös aikonut surmata itsesi?"

"Olen sitäkin ajatellut."

"No hyvä! Tahdotko, että kuolemme yhdessä? Uskotko silloin, että rakastan sinua?..."

Syntyi äänettömyys.

"Onko se ihan totta?" kysyi mies.

"Tottako? Katsohan toki minuun!"

"Ah!" sanoi mies, ja minä värisin todetessani, että hänen äänensä muuttui ja että sen epätoivoista sävyä seurasi haltioitunut, ihastunut, hurmaantunut sointu. "Niin, minä uskon, että rakastat minua... Oi kiitos, kiitos! Ensi kerran viikkojen takaa irtaudun painajaisestani, tunnen hiukan hengittämisen, tuntemisen suloa. Niin, nyt tunnen, että sinä rakastat minua. Kuinka suloista se onkaan! Mikä tyyneys sydämessäni! Mikä jännityksen laukeaminen!... Kuinka rakastanetkaan minua, kun voit minulle näin puhua!"

"Viimeinkin!" huoahti vaimo. "Niin, rakastan sinua kiihkeästi, ehdottomasti. Katsos, minun ei tarvitse ponnistella erotakseni maailmasta, jossa sinua ei enää ole. En minäkään pelkää kuolemaa. Minäkin tiedän sen tuoksi suureksi uneksi. Milloin tahdot, että siihen vaivumme? Tänäänkö, ettei sinun ruumisraukkasi tarvitse enää niin kovasti kärsiä? Hetikö, tällä hetkellä, kun olemme niin yhtä, niin läpinäkyvät toinen toisellemme? Tahdotko? Olen valmis."

"Ei vielä", mies vastasi. Miten tuskaisesti odotinkaan noina kauheina silmänräpäyksinä vastaankuohahduksen huutoa hänen puoleltaan, tuon miehen, jota olin tottunut niin suuresti kunnioittamaan, kieltävää elettä tämän mielettömän alttiiksiantaumuksen tarjouksen kuultuaan! Tuota huutoa hän ei päästänyt. Tuota liikettä, sen aavistin, hän ei yrittänytkään. Se todisti, sen pahempi, että hänen sielunsa oli yhtä sairas kuin hänen ruumiinsa. Hän otti vastaan tuon hirveän kaksoisitsemurhan ehdotuksen, panematta sitä edes keskustelun alaiseksi, houreen vallassa, joka osoitti, että tuo rakkaus oli hänenkin koko elämänsä. Ja hän jatkoi: "Olen ylen onnellinen tällä hetkellä. En tahdo tätä onnea kadottaa. Niin kauan kuin minulla on silmät sinut nähdäkseni, kädet käsistäsi pidelläkseni, yksikin ajatus tietääkseni sinun olevan olemassa, tahdon elää, en tahdo kadottaa sinua hetkeksikään, en silmänräpäykseksikään. Morfiini pelastaa minut ylen suurista kärsimyksistä. Pelkäsin sitä, koska se esti minua työskentelemästä. Se ei estä minua sinua katselemasta, kuulemasta hengitystäsi, tuntemasta että elät. Minulla on vielä viikkoja jäljellä, ehkäpä kuukausia. En tahdo niitä menettää."

"En minäkään", sanoi vaimo. "Mutta lupaa minulle eräs asia. Vanno minulle kautta rakkautemme, että tämä on vain tuonnemma siirtämistä, ettet lähde ilman minua, että olemme tehneet liiton keskenämme, aivan niinkuin sinä päivänä, kun pyysit minua omaksesi. Muistathan?... Olet lääkäri. Tunnet hyvin lopun oireet. Kun ne ilmaantuvat, ilmoitat minulle siitä sekä myös keinot minunkin varaltani. Minulla on kyllä silloin oleva rohkeutta. Soljumme yhdessä pimeyteen, kylmyyteen, tyhjyyteen, kuten sanoit. Katsos, tulisi olemaan jotain vielä pimeämpää, kylmempää, tyhjempää: kotimme ilman sinua. Michel", hän juhlallisesti lausui sanoistaan hellittämättä, "tiedän, ettet ole koskaan ollut pitämättä antamaasi sanaa. Lupaa tämä minulle?"

"Minä lupaan", hän vastasi. "Kiitos", sanoi vaimo. Sitten mairitellen, puhuen hänelle kuin sairaalle: "Koeta nukkua hetkinen, rakkaani. Kaipaat unta. Sinun on säästellen pideltävä sitä vähää, mitä meillä on jäljellä, sen olet minulle velkaa. Kuuletko? Sinun on nukuttava."

"En ennenkuin tiedän leikkauksen tuloksen", mies vastasi, äänessään palava levottomuus. "Olen ollut niin järkytetty! Olen unohtanut onnettoman Dufourin. Jospa vain Marsal olisi hänet pelastanut!..."

"Menen kuulustelemaan", vastasi rouva Ortègue, "ja palaan sitten."

XIV

Minulla oli puolestani kyllin aikaa pujahtaa tieheni, siirtyä takaisin käytävään. Siellä olisin kohdannut rouva Ortèguen aivan kuin sattumalta. Hän olisi luullut minun tulleen leikkaussalista. Ensi tunteeni kehoittamana olisinkin vetäytynyt pois. Ja kuitenkin jäin. Korvissani kaikuivat nuo sanat: "Tänään... Heti..." Jos Ortègue niihin uudelleen tarttuu voimiensa loppuessa ja taudin uuden käännekohdan sattuessa? Jos tuo hirveä suunnitelma pannaan toimeen tänä iltana, huomenna? Voisinko antaa itselleni anteeksi, etten päästänyt heti huutoa, joka oli kurkustani tulossa tämä rikos tiedossani. Sillä rikos se oli, tämä raukkamaisuus tuskassa, rikos sen esimerkin kautta, jonka se antoi kaikille sairaalamme haavoitetuille ja vieläpä tällä hetkellä. Minun vielä epäröidessäni, tuskin muutaman sekunnin, rouva Ortègue avasikin oven. Hän oli nähnyt minut. Hän peräytyi tyrmistyksen järkyttämänä; sitten hän, kehoittaen minua vaikenemaan panemalla toisen käden huulilleen, toisella osoittaen suljettua ovea ja tarttuen minua käsivarteen, veti minut mukanaan.

"Olitteko kauan tuolla?" hän kysyi, johdettuaan minut huoneeseen, joka oli varattu hänelle itselleen -- niin lähellä sairasta! Ja sehän vielä enensi keskustelumme traagillisuutta, tuo mahdollisuus, että Ortègue ilmaantuisi haluisa houkuttelemana, saadakseen pikemmin tietää kapteeni Dufour raukan kohtalon.

"Olin kyllä, rouvani", vastasin. Miksi olisinkaan koettanut valehdella hänelle? "Tulin ilmoittamaan professorille suorittaneeni leikkauksen loppuun ja siinä onnistuneeni sekä tuodakseni hänelle luodin."

"Miksi ette siis tullut sisään?" hän kysyi käskevästi. "Miksi kuuntelitte puhettamme, vakoilitte meitä?"

"Hyvä rouva", keskeytin, "en voi puolustaa itseäni. Minun olisi ollut joko astuttava huoneeseen tai poistuttava. Se on totta. Olin kuin naulittu paikalleni."

"Ja nytkö aiotte puhutella häntä, sanoa, ettei hänellä ole oikeutta vetää minua mukanaan kuolemaan, järkyttää vielä ankarammaksi hänen suurta tuskaansa, evätä häneltä viime ilon, jonka olen voinut hänelle antaa? No niin, sitä en tahdo, Marsal. En sitä tahdo... Mutta vaiti!..." Hän laski taas sormensa suulleen heristäen korviaan. Joku kulki käytävässä, poistuvin askelin. "Antakaa minulle tuo luoti", hän sanoi, "jotta saan viedä sen puolisolleni. Kun hän tietää potilaalleen käyneen hyvin, menee hän levolle. Ei ennen... Ja odottakaa minua."

Viittä minuuttia myöhemmin hän oli tullut takaisin. Minulla oli ollut ajatuksen aikaa, ja minä se solmin uudelleen keskustelumme ottamalla hänet vastaan näillä sanoilla:

"Hyvä rouva, en aio puhua herra Ortèguelle. Hän on ylen sairas. En saata hänelle sen enempää mielenliikutusta. Jo kuukausimääriä hän on kärsinyt liiaksikin, nythän tekin sen tiedätte. Ja kaiken huippuna tuo niin tuskallisesti keskeytynyt leikkaus!... Jollemme olisi sotilassairaalassa, lähtisin tieheni tästä talosta. Nyt en voi. Hän ei päästäisi minua menemään. Minun läsnäoloni on täällä sitäkin välttämättömämpi, kun minä professorin oppilaana olen itsemäärätty hänen ohjeittensa toimeenpanijaksi, jos hän kieltäytyy leikkaamasta, niinkuin hän sanoi. En siis lähde pois enkä liioin puhu hänelle, toistan sen vielä. Mutta vaitiolo, johon sitoudun opettajaani nähden, palvova tunteeni häntä kohtaan, kunnioitukseni Teitä kohtaan, ne antavat minulle oikeuden puhua Teille itsellenne. Rouvani, tämä kaksoisitsemurha on rikos. Älkää tehkö sitä rikosta, älkääkä saattako häntäkään siihen."

"Rikos? Olipa sen laita miten hyvänsä, eikö elämäni ole omani?"

"Ei yksin Teidän omanne, rouva. Ei kenenkään elämä ole hänen yksinomaisuuttaan. Vaan menkääpä sairassaleihimme, äsken leikkaamani haavoittuneen huoneeseen. Katselkaa häntä ja kysykää sitten omaltatunnoltanne. Niin kauan kuin maailmassa on joku kärsivä, jolle voimme tehdä hitusen hyvää, on poistumisemme karkurin työ, ja sota-aikana, tässä yhteisessä onnettomuudessamme, on kaikkialla ihmisiä, jotka kärsivät..."

"Entä jos mieheni tarvitsee minua enemmän kuin kaikki nuo toiset?" hän keskeytti. "Jollen voi muulla tavoin auttaa häntä kuolemaan? Puhuitte leikkaamastanne miehestä? Otaksukaa, että hän tällä hetkellä sairastaa varmasti tarttuvaa ja kuolettavaa tautia. Tulen sanomaan Teille: 'Häntä valvomaan tarvitaan hoitajatarta, minä lähden.' Sekin olisi itsemurha. Puhuisitteko rikoksesta silloinkin? Marsal, minun tekoni ei ole toisenlainen, ja omatuntoni on täysin rauhallinen. Muutoin ei omatuntonne minulle puhukaan, vaan ennakkoluulonne. Olen sen jo kauan huomannut. Te ette uskalla ajatella totuudenmukaisesti. Minä olen ensin isältäni, sitten mieheltäni oppinut totuudenmukaisesti ajattelemaan. Kuulkaas, tahdotteko, että kerron mitä mieheni ajattelee itsemurhasta? Kaksi vuotta sitten -- silloin hän ei ollut sairas -- eräs ystävättäremme surmasi itsensä. En mainitse Teille hänen nimeään. Asiaa peiteltiin - ennakkoluulosta joka tapauksessa. Joku sydämistyi hänelle siitä. Kuulen vielä mieheni vastaavan: 'Väitteet itsemurhaa vastaan ovat kylläisten sepittämiä, ihmisten, jotka rakastavat elämää ja tahtoisivat jokaisen rakastavan sitä heidän laillaan. Eläimellisimmän vaistomme he ovat keksineet muuttaa hyveeksi.'"

"Mutta itse tuo vaisto", vastasin, "todistaa, että itsemurha on vastoin luontoa, vastoin järjestystä, vastoin lakia."

"Menkää pohjiin saakka!" hän vastasi omituisen sala-ivaisesti. "Sanokaa, että Jumala sen kieltää, koska nyt kerran olette näin pitkällä. Minä hämmästytän Teitä. Siinä olisi ainakin järkeä. Mutta Jumala! Jos olisi olemassa Jumala, eläisinkö tänä hirveänä hetkenä? Olenko sen ansainnut?... Entä hyvä ja paha, mitä merkitsevät nuo sanat? Olen tiedemiehen tytär, tiedemiehen puoliso. Olen koko elämäni tottunut ajattelemaan. Tiedän, ettei Jumalaa ole. Tiedän, ettei ole haudantakaista maailmaa. Tiedän, että hyvä ja paha ovat pitkäaikaisen mukautumis-atavismin tuloksia. Muille naisille ei näissä sanontatavoissa ole järkevää sisältöä. Minulle niissä on. Isäni ja mieheni ovat niitä minulle riittävästi selittäneet. Kun tuo mukautuminen ei enää ole mahdollinen, kun ihmisolento kärsii liiaksi, kenen nimessä silloin kiellätte häntä vapauttamasta itseään tästä kärsimyksestä? Se on minun tarinani, Marsal. Minä kärsin liiaksi."

"Entäpä jos joku nykyinen juoksuhautasotilas, joku, jota kunnioitatte, jota rakastatte, esimerkiksi serkkunne Le Gallic, sanoisi hänkin: 'Kärsin liiaksi' ja surmaisi itsensä, mitä ajattelisitte hänestä?"