Part 7

Hän katseli isää. Hän huomasi molemmissa silmäpielissä ohimoiden alla syvän ryppyverkon, ja molempien silmien alla turvottuman, tummansinervän pussinmuotoisen paisuman. Hän huomasi lyhyen, paksun, punoittavan, halvaukseen taipusan kaulan. Hän pani merkille, että viikset ja tukka olivat värjätyt. Vanhuus, ukoniän alku aistillisessa ihmisessä, tuo armoton työ, jonka pahe ja aika toimeenpanee, tuo turha ja epäonnistunut yritys keinotekoisesti salata hiusten vanhuuden harmautta, äkillisen kuoleman uhkausta -- kaikki nuo kurjat ja surulliset, alhaiset ja traagilliset ilmiöt, kaikki nuo inhimilliset heikkoudet järkyttivät pojan mieltä mitä ankarimmin. Mutta samalla valtasi hänet ääretön sääli isää kohtaan. -- Soimatako häntä? Hänkin kärsii. Tuossa lihassa, joka minussa herättää niin voimakasta vastenmielisyyttä, kaikessa tuossa raskaassa lihamöhkäleessä asuu sielu. Kuka tietää, miten paljo väsymystä ja levottomuutta siinä piilee! -- Varmaankin hän mielettömästi pelkää kuolemaa. --

Ja heti hänen mielikuvituksessaan syntyi hänen isänsä kuolinkamppauksen kuva: kuin salaman iskemänä hän makasi maassa; ei vielä täydelleen kuolleena, kalvakkana, mykkänä, vääntyneenä, silmät tuijottaen täynnä kuoleman kauhua, ruumis vavahdellen; kuin näkymättömän vasaran iskusta jäi sitten jäljelle ainoastaan liikkumaton ainemöhkäle. -- Oliko äitini häntä itkevä? --

-- Sinä et syö, et juo. Et ole kajonnut melkein mihinkään, sanoi äiti hänelle. Etkö voi hyvin?

Ja Giorgio vastasi:

-- En, äiti. Tänä aamuna minun ei ole nälkä.

Hän kuuli pöydän läheltä hiipivää laahustelemista ja kääntyi sinne päin. Hän näki vanhuuttaan heikon kilpikonnan ja muisti Gioconda tädin sanat: "Se ontuu kuin minä. Isäsi sitä kerran potkaisi."

Giorgion katsellessa sitä, sanoi äitikin, hymyn hohde huulilla:

-- Se on yhtä vanha kuin sinä. Minä kannoin sinua sydämeni alla, kun se tuotiin minulle.

Ja sama ohut hymy huulillaan hän jatkoi:

-- Se oli mitättömän pieni ja sen kuori oli melkein läpikuultava. Se näytti lelulta. Se on vähitellen kasvanut tässä talossa.

Hän otti omenan kuoren ja tarjosi sen kilpikonnalle. Vielä hetken hän katseli elukkaparkaa, joka hitaasti vapisten liikutti kellervää käärmettä muistuttavaa päätänsä. Sitten hän miettiväisen näköisenä alkoi kuoria appelsiinia Giorgiolle.

-- Hän muistelee menneisyyttä, ajatteli Giorgio, nähdessään äidin noin vaipuneen ajatuksiin. Hän arvasi, mikä sanomaton surullisuus epäilemättä tulvi äidin sieluun hänen muistellessaan onnellisia aikoja, nyt kun kaikki oli hävitettyä, kaikki lopussa, palaumattoman lopussa niin paljon petoksen, niin paljon halpamaisuuden jälkeen... Kuinka huokaakaan hänen sydämensä tämän taakan alla! Epätoivo varmasti vääntelee hänen sisälmyksiään! --

Nuorukainen koki mielikuvituksessaan äitinsä tuskat, tunsi sisällään äidin äärettömät kärsimykset. Hän viipyi tässä hellän säälin ylimmässä tuntehikkaisuudessa, hän tahtoi sen täydelleen tyhjentää, kunnes kyynelet verhosivat hänen silmänsä. Pakoittaen hän niitä pidätti. Mutta hän tunsi kuinka ne kaikesta huolimatta vierivät sanomatonta hellyyttä nostaen. -- Oi, äiti, jospa tietäisit!

Kääntyessään hän näki Cristinan, joka hymyili hänelle ruusujen yli.

Camillan sulhanen sanoi:

-- Se ilmaisee lain tuntemisen puutetta. Kun joku tuo esiin sen vaatimuksen, että...

Paroni hyväksyi nuoren tohtorin todistusperusteet ja toisti hänen jokaisen lauseensa jälkeen:

-- Epäilemättä... epäilemättä.

He vetivät alas pormestarin kunnian.

Nuori Alberto istui Camillan, morsiamensa vieressä. Hän oli kiiltävä ja punoittava kuin vahanukke; hänellä oli suippoparta, hiukset keskeltä jakauksella, otsalla muutama hyvin järjestetty kihara, ja nenällä kultareunaiset kakkulat.

-- Tuo nyt siis on Camillan ihanne, ajatteli Giorgio. -- He ovat jo kauan hillitsemättömän intohimoisesti toisiaan rakastaneet. He uskovat tulevaan onneensa. He himoitsevat kipeästi toisiansa. Alberto on epäilemättä johdattanut tuon olentoparan idyllin kaikkien yhteiskohtien läpi. Camilla on hemmoiteltu; hän on luulosairas; pitkin päivää hän ei tee mitään muuta, kuin korkeintaan rimputtelee rakkaalla pianollaan noktyrnejään. He tulevat menemään naimisiin. Ja mikä on oleva heidän kohtalonsa? Itserakas, ontto nuori mies, ylen hempeätunteinen nuori nainen maaseutukaupungin karussa olemassaolossa...

Hän seurasi vielä hetken aikaa itsekseen näiden molempien läpimittais-olentojen kehitystä. Hän tunsi jotakin tuskan tapaista sisareensa nähden. Hän katseli häntä.

Tämä sisar oli ulkonaisesti hieman hänen näköisensä. Hän oli pitkä ja solakka, hänen tukkansa oli kaunis, vaaleanruskea ja silmänsä kirkkaat, mutta vaihtuvat: milloin ne näyttivät vihreiltä, milloin sinisiltä, milloin harmailta. Hänen kasvonsa hohtivat ohuen jauheen peittäminä vielä kalpeampina. Povella hänellä oli kaksi ruusua.

-- Kenties hän ei ole minun näköiseni ainakaan ulkonaisesti. Kenties sulkee hänen sielunsa itsetiedottomasti muutamia tuollaisia turmiollisia ituja, jotka minun tajunnassani niin voimakkaina ovat versoneet. Hänen sielunsa on varmaankin täynnä levottomuutta ja salaista surumielisyyttä. Hän on sairas, tuntematta tautiansa.

Tuona hetkenä nousi äiti. Muut seurasivat hänen esimerkkiänsä, mutta isä ja Don Bartolomeo jäivät vielä istumaan ja polttamaan. Molemmat tuntuivat sinä hetkenä Giorgiosta vielä vihattavammilta. Hellästi hän kietoi toisen kätensä äidin, toisen Cristinan vyötäisille ja veti heidät näin kanssaan sivuhuoneeseen. Hänen sydämensä paisui tavattomasta hellyydestä, tavattomasta säälistä. Kun noktyrnin ensi sävelet kaikuivat, jota Camilla alkoi soittaa, hän sanoi Cristinalle:

-- Miksi emme mene puutarhaan?

Äiti jäi kihlautuneiden luo.

Giorgio ja Cristina menivät hiljaisen poikasen kanssa alas puutarhaan.

Hetken he kulkivat puhumatta vieretysten. Giorgio oli kietonut käsivartensa sisarensa käsivarren ympäri, kuten hänellä oli tapana tehdä Ippolitalle.

-- Laiminlyöty puutarha pahainen! mutisi sisar pysähtyen. -- Muistatko kaikki leikkimme, kun olimme pieniä?

Hän katseli poikaansa, pikku Lucaa.

-- Mene, pikku Luca; juokse ja leikittele!

Lapsi ei kuitenkaan hievahtanut hänen vierestään. Päinvastoin se tarttui äitinsä käteen. Huoaten tämä katsoi veljeensä.

-- Näetkös, sellainen hän aina on. Hän ei juokse, ei leiki, ei naura. Aina hän riippuu kiinni minusta. Hän ei koskaan päästä minua. Kaikki häntä huolestuttaa.

Giorgio ei kuunnellut hänen sanojaan, sillä hän oli vaipunut ajattelemaan kaukaista lemmittyään.

Puutarha oli puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa, ja sitä ympäröi muuri, missä muuriruukkiin pistetyt lasipalat välkkyivät. Lehtimaja-käytävä kulki pitkin muurin kuvetta. Toisella sivulla oli säännöllisten välimatkojen päässä sypressejä, korkeita ja solakoita, ja suoria kuin vahakynttilät, ohuine latvoineen, tummina, melkein mustina, rauta-keihäiden muotoisina. Eteläpuolella, auringonpaisteisella rinteellä, rehoitti muutamia appelsiini- ja sitruuna-puurivejä jotka paraikaa kukoistivat. Muuhun puutarhaan oli siroitettu ruusupensaita, syrenipensaita ja vahvatuoksuisia yrtti-kimppuja. Siellä täällä näki vielä muutamia pieniä myrtti-ryhmiä, joiden muodostamat kuviot olivat kehystäneet aikoja sitten kadonneita kukkalavoja. Eräässä sopessa kohosi kirsikkapuu. Keskellä oli pyöreä puutarha-allas täynnä sameata vettä, missä luppakasvi vehreänä rehoitti.

-- Muistatko vielä, sanoi Cristina -- kuinka sinä putosit altaaseen ja Demetrio setä sinut siitä pelasti? Mikä pelästys! Se oli ihme, että hän sai sinut hengissä vedestä ylös.

Kuullessaan mainittavan Demetriota, Giorgio säpsähti. Se oli tuo rakas nimi, tuo nimi, joka aina pani hänen sydämensä vavahtamaan. Hän kävi nyt tarkkaavaiseksi sisarensa puheelle. Hän katseli vedenpintaa, jolla pitkäkoipiset hyönteiset temmelsivät. Hänet valtasi levoton halu puhua tuosta vainajasta, lakkaamatta puhua hänestä, palauttaa kaikki häntä koskevat muistot. Mutta hän pidätti itsensä kuin ylpeä ihminen ainakin, joka säilyttää salaisuutensa, yksinäisyydessä sillä mieltään virkistääkseen. Hän pidätti itsensä melkein mustasukkaisena ajatellessaan, että sisar voisi surettua ja käydä pehmeäksi vainajaa muistellessaan. Tuon vainajan muisto kuului yksinomaan hänelle. Hän säilytti sitä alati mielensä sisimmässä, syvän ja surullisen hartaasti. Demetrio oli ollut hänen todellinen isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa.

Ja taas hän näki tuon lempeän ja miettiväisen miehen edessään, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea keskelle otsaa valuva kihara loi omituisen sävyn.

-- Muistatko, sanoi Cristina, kuinka sinä eräänä iltana olit piiloittautunut ja kuinka seuraavaan aamuun asti pysyit piilossasi jääden koko yöksi ulos? Kuinka silläkin kertaa pelästyttiin! Kuinka sinua etsimme! Ja kuinka sinun tähtesi itkimme!

Giorgio hymyili. Hän muisti, ettei hän pilalla ollut piilottautunut, vaan julmasta uteliaisuudesta, jotta häntä olisi pidetty hukkaan joutuneena ja jotta hänen omaisensa olisivat häntä itkeneet. Tuona iltana, kosteana, levollisena iltana hän oli kuullut ne äänet, jotka häntä kutsuivat, oli kuunnellut kaikkea sitä hälyä, joka tunki hätääntyneestä talosta, ja täynnä pelkoa ja iloa hän oli henkeänsä pidättänyt, kun näki häntä etsivien henkilöiden kulkevan vallan läheltä lymypaikkansa ohi. Sitten oli puutarha, turhaan etsittynä ristiin rastiin, vaipunut hiljaisuuteen. Ja katsellessaan taloa, missä ikkunat vuoroin valaistiin ja pimenivät, kuin hätääntyneiden ihmisten hääriessä edestakaisin ainakin, hänet oli vallannut tavaton tunne, kiihkeä aina kyyneliin saakka: hän oli tuntenut surkua omaistensa tuskaan ja itseensä, ikäänkuin todella olisi joutunut tuhon omaksi, mutta sittenkin hän oli jäänyt piilopaikkaansa. Ja sitten oli aamuhämärä saapunut; ja tämä hidas valon leveneminen äärettömään äänettömyyteen oli ikäänkuin karkoittanut hänen aivoistaan mielettömyyden usvan, oli palauttanut häneen todellisuuden tietoisuuden, oli herättänyt hänen omantuntonsa. Peläten ja kauhistuen hän oli ajatellut isää ja odottavaa rangaistusta, oli katsonut puutarha-ammetta ja tuntenut vetovoimaa tuohon vaaleaan ja lempeään veteen, joka kuvasti taivasta ja jossa muutamia kuukausia aikaisemmin jo melkein oli löytänyt kuoleman...

-- Se tapahtui Demetrion poissaollessa -- senkin hän muisti.

Tunnetko, Giorgio, mikä tuoksu? sanoi Cristina. -- Tahtoisin poimia muutaman kukkasen.

Ilma, joka oli kokonaan kostean kuumuuden täyttämä ja usvien painostama, saattoi mielen pehmeän haaveilevaksi. Syrenipensaan tertut, appelsiini-kukat, ruusut, hajuruohot ja myrtit -- kaikki yhdistivät lemunsa yhdeksi ainoaksi voimakkaaksi ja suloiseksi tuoksuksi.

-- Giorgio, kysyi äkkiä Cristina, -- miksi sinä olet niin miettiväinen?

Tänä hetkenä Giorgio, imiessään sieramiinsa tuoksua, oli tuntenut, miten hänen sisällään nousi voimakas temmellys, miten koko hänen intohimonsa raivokkaasti purkautui, miten Ippolitan ikävöiminen voitti kaikki muut tunteet, miten tuhannet aistillisen nautinnon muistot kohosivat hänen suonissaan.

Epäröiden ja hymyillen Cristina lisäsi:

-- Ajatteletko... häntä?

-- Niin, sehän on totta, sinä tiedät! huudahti Giorgio, joka sisarensa lempeästä katseesta punastui hän muisti edellisenä syksynä syyskuulla, ollessaan vieraana Torrette di Sarsossa, meren rannalla, puhuneensa sisarelleen Ippolitasta.

-- Vieläkö pidät hänestä... yhtä paljon?

-- Yhä vielä.

Enempää sanaakaan puhumatta he kulkivat hedelmäpuita kohti, molemmat eri mielenliikutuksen valtaamina: Giorgio tunsi sisarensa kanssatietämyksestä tuskansa vielä kiihtyneeksi; Cristina taas tunsi kumeasti oman tukahutetun ikävöimisensä taas leimahtavan ilmoille, ajatellessaan tuota tuntematonta naista, jota veljensä ihaili. He katsoivat toisiinsa ja hymyilivät, ja se lievensi heidän huoltansa.

Cristina astui nopeaan lähemmäksi appelsiini-puita, huudahtaen:

-- Jumalani, kuinka paljon kukkia!

Kuroittaen ylös käsiään hän alkoi niitä poimia ja taivutti oksia, katkoakseen pienet oksat. Kukkia sateli hänen päähänsä, hartioilleen ja rinnalleen. Koko maa yltympäri oli appelsiini-kukkien verhoama, kuin tuoksuvan lumen peitossa. Ja hän oli tuossa asennossa viehättävä, soikeine kasvoineen, kaula valkeana hohtaen. Mutta ponnistus nosti punan hänen poskilleen. Äkkiä hän antoi käsivartensa vaipua, kävi kuolonkalpeaksi ja hoiperteli, kuin äkillisen pyörtymyksen kouristamana.

-- Cristina, mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? -- huusi Giorgio kauhistuneena, tukien häntä käsivarsillaan.

Cristina ei voinut vastata, hänen kulkkunsa oli kuin kokoon kuristettu äkillisestä pahoinvoinnista. Hän näytti eleillään, että tahtoi pois puiden luota; ja hän astui muutaman epävarman askeleen Giorgion tukemana, sillävälin kuin Luca katseli häntä säikähtynein silmin. Cristina pysähtyi ja hengitti syvään; sitten hän sanoi, ääni yhä vielä heikkona, vähitellen saaden värinsä takaisin:

-- Älä pelästy, Giorgio... se ei ole mitään. Olen siunatussa tilassa... Tuo ylen voimakas tuoksu on pannut minut voimaan pahoin... Mäethän, se menee ohi. Nyt voin taas hyvin.

-- Tahdotko, että palaamme ylös taloon?

-- En, jääkäämme tänne. Istukaamme tähän.

Vanhalle puu-istuimelle lehtimajan suojaan he laskeutuivat. Nähdessään pojan vakavan ja haltioituneen katseen, Giorgio huusi ikäänkuin häntä vilkastuttaakseen:

-- Pikku Luca!

Lapsi painoi raskaan päänsä äidin syliin. Hän oli hento kuin kukan varsi; ainoastaan vaivoin hän näytti kannattavan päätään kaulallaan. Hänen ihonsa oli niin ohut, että kaikki suonet, hienot kuin siniset silkkirihmat, kuulsivat sen läpi. Hänen hiuksensa olivat tavattoman vaaleat, melkein valkeat. Silmät, lempeät ja kosteat kuin karitsalla, olivat taivaansiniset ja pitkien vaaleiden ripsien reunustamat.

Äiti hyväili häntä, puristaen kokoon huuliaan, pidättääkseen itkuaan. Mutta kaksi kyyneltä valui alas, kostuttaen poskia.

-- Oi, Cristina!

Giorgion lempeä äänenpaino lisäsi hänen mielenliikutustaan. Toisia kyyneleitä alkoi valua, kastellen poskia.

-- Näetkös, Giorgio; minä en koskaan ole vaatinut mitään, olen aina vastaanottanut kaiken, olen aina alistunut kaikkeen; en koskaan ole valittanut, en koskaan ole kapinoinut... Sinä sen tiedät, Giorgio. Mutta tämäkin vielä, tämäkin vielä! Että en pojastani löydä vähintäkään lohdutusta!

Hänen äänensä värähteli kyynelistä, syvän alakuloisuuden liikuttamana.

-- Sinä näet, Giorgio, sinä näet, millainen hän on. Hän ei puhu, ei naura, ei leiki, ei koskaan ole iloinen, hän ei tee mitään sellaista, mitä kaikki muut lapset tekevät... En tiedä, mikä häntä vaivaa. Ja minusta tuntuu, kuin rakastaisi hän minua sydämellisesti, kuin ihailisi hän minua! Hän ei koskaan väsy minuun, ei koskaan. Minusta tuntuu, kuin riippuisi hän alati kiinni hengityksestäni. Oi, jos voisin sinulle kuvata eräitä pitkiä, pitkiä, loppumattomia päiviä... Työskentelen vallan lähellä ikkunaa; nostan silmäni ja kohtaan hänen katseensa, jotka minuun tuijottavat, alinomaan tuijottavat... Se on hidasta kidutusta, tuskaa, jota en voi sinulle kuvata. Minusta tuntuu, kuin sydämeni vähitellen kuivuisi kokoon.

Ahdistuksen tukahuttamana hän keskeytti puheensa. Hän pyyhki kyyneleitään.

-- Jos ainakin, -- hän lisäsi -- jos ainakin se, mitä kannan sydämen alla, tulisi, joskaan ei kauniina, niin ainakin terveenä päivän valoon. Jos Herra minua kerran auttaisi!

Hän vaikeni, tarkkaavaisena, ikäänkuin olisi sen uuden elämän tykytyksestä, jota sisällään kantoi, tahtonut kuunnella ennettä. Giorgio tarttui hänen käteensä. Ja niin he vaikenivat siinä hetken istuen kivipenkillä, sisar ja veli, elämän painamina.

Heidän edessään levisi puutarha autiona ja hylättynä. Korkeat ja suorat sypressit kohosivat liikkumattomina taivasta kohti, täynnä juhlallisuutta, kuin kirkon vahakynttilät. Harvaan puhaltava tuulenhenki tuskin riitti riipimään pois lehtiä lakastuneesta ruususta läheisissä pensaissa. Silloin tällöin kaikuivat pianon sävelet asuinrakennuksesta.

IV.

-- Milloin? Milloin? Se tehtävä, jonka toiset laskevat niskoilleni, ei siis ole vältettävissä. Minun täytyy siis astua tuon eläimellisen olennon eteen. -- Melkein mieletöntä kauhua tuntien Giorgio näki tuon hetken lähenevän. Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton vastenmielisyys, kunhan vaan ajatteli, että hänen täytyi suljetussa huoneessa yksin seisoa vastapäätä tätä miestä.

Päivä päivältä hän tunsi ahdistuksensa ja nöyrtymyksensä kasvavan rikollisen toimettomuutensa tähden; hän tunsi, että äiti, sisar, kaikki, jotka kodissa kärsivät, häneltä, perheen vanhimmalta lapselta, odottivat pontevaa tekoa, vastalausetta, puolustusta. -- Todella, minkätähden oli hänet kutsuttu? Miksi hän oli tullut? Ei enää näyttänyt ollenkaan mahdolliselta matkustaa pois täyttämättä tuota velvollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut matkustaa jäähyväisittä, paeta ja sitten kirjoittaa kirjeen, missä jollakin mukiin menevällä verukkeella olisi puolustanut menettelyään... Jopa hän pahimman epäröimisensä hetkinä ajatteli tätä häpeällistä hätäkeinoa; ja hän punnitsi perinpohjin tätä tuumaa, suunnitteli sitä pienimpiä yksityiskohtia myöten ja kuvaili itselleen sen seurauksia. Mutta näiden mielikuvien vallitessa hänen äitinsä kärsivät ja vääntyneet kasvot herättivät hänessä sietämättömiä omantunnon tuskia, tarkastaessaan omaa itsekkäisyyttään ja heikkouttaan, hän kammoksui itseään; ja lapsellisen rajusti hän sisimmästään haki jotain vähäistä oman itsensä osaa, joka olisi ollut tarmokkaampi, ja jonka tehokkaasti olisi voinut ärsyttää ja yllyttää tuota voimakkaampaa olemuksensa puolta vastaan, vallatakseen sen kuin raukkamaisen roskajoukon. Nämä keinotekoiset pyyteet eivät olleet pysyvää laatua eivätkä kyenneet innostamaan häntä tuohon miehekkääseen päätökseen. Nyt hän ryhtyi asianlaitaa tyynesti punnitsemaan ja antoi kernaasti todistelunsa ankaruuden itseään pettää. Hän ajatteli: "Missä määrin voisin olla hyödyllinen? Minkä pahan saattaisi minun toimenpiteeni poistaa? Voisiko tämä tuskallinen ponnistus, jota äitini ja toiset minulta vaativat, todella tuottaa jotain etua? Ja minkä edun?" -- Kun hän ei itsestään ollut löytänyt tarpeellista tarmoa tuohon tähelliseen askeleeseen, kun hänen ei ollut onnistunut itsessään lietsoa tehoisaa kapinallisuutta, hän noudatti päinvastaista menettelyä: hän koetti todistaa ponnistelunsa hyödyttömyyden: -- Mitä tuo keskustelu hyödyttäisi? Epäilemättä ei mitään.

Riippuen isäni mielialasta ja keskustelun kulusta, hän on oleva joko kiivas tai vakuuttavan nöyrä. Edellisessä tapauksessa minä en voi tuoda mitään esiin vastapainoksi hänen äänekkäisyydelleen ja loukkaaville puheilleen. Jälkimäisessä tapauksessa isäni helposti onnistuu vakuuttamaan minulle hairahduksensa olemattomuutta tai välttämättömyyttä; enkä siihenkään voi tuoda esiin mitään painavaa. Tosiseikat ovat muuttamattomia. Jos pahe on juurtunut ihmisen sisimpään olemukseen, se ei ole irti nyhdettävissä. Isäni on siinä iässä, jolloin paheita ei enää voi repiä irti juurinensa eikä tottumuksia voi kukistaa. Hänellä on ollut tuo nainen ja nuo lapset jo useita vuosia. Onko mahdollista, että minun perusteeni taivuttaisivat häntä heistä luopumaan? Onko mahdollista, että minä saan hänet katkaisemaan kaikki siteet? Eilen näin tuon naisen. Ei tarvitse muuta kuin nähdä hänet, tietääkseen, miten syvälle hän on iskenyt kavaluutensa kynnet tuon miehen lihaan. Totisesti on hän pitävä häntä kynsissään kuolemaan asti. Siihen ei enää ole mitään apua. Ja sitten lisäksi nuo lapset ja heidän oikeutensa. Ja saattaisivatko kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut, isäni ja äitini sopia? Eivät koskaan. Jokainen yritys minun puoleltani siis olisi tehoton. Ja sitten? On vielä jäljellä aineellinen vahinko, tuhlailu ja hävitystyö. Miten voin minä sitä pitää silmällä, minä joka asun kaukana kotoa? Jatkuva valvonta olisi tarpeen. Ei kukaan muu kuin Diego voisi sitä harjoittaa. Tahdon puhua Diegon kanssa, sopia hänen kanssaan... Pohjaltaan kaikki nyt kohdistuu Camillan myötäjäisiin. Alberto on todella niistä hyvin kiihoittunut ja on minun tuskallisin kiusaajani. Ehkä sittenkään ei ole liian vaikeata jotain saavuttaa.

Hän päätti tukea sisartaan lisäämällä summan hänen myötäjäisiinsä; sillä olihan hän perittyään koko Demetrio sedän jäljelle jättämän omaisuuden rikas ja olihan hänellä täysi määräysvalta omaisuuteensa nähden. Päätös panna täytäntöön tämä jalomielinen teko kohotti häntä hänen omissa silmissään. Rahan uhrauksen kautta hän piti itseään vapautettuna jokaisesta muusta velvollisuudesta, jokaisesta ikävästä toimenpiteestä.

Astuessaan äitinsä huoneeseen, hän tunsi itsensä vähemmin levottomaksi, vapaammaksi. Lisäksi hän tiesi, että isä iltapäivällä oli palannut maatilalle, minne hänen oli tapana vetäytyä, saadakseen vapaammat kädet toimia. Ja se ajatus oli Giorgiolle suuri helpoitus, että illallispöydässä paikka tulisi olemaan vapaa.

-- Ah! Giorgio, tuletpa oikeaan aikaan, huusi äiti nähdessään hänen astuvan sisään.

Tämä vihastunut ääni loukkasi häntä näin äkkiarvaamatta niin tuskallisesti, että hän pysähtyi paikalleen; hän tuijotti jäykästi äitiin, niin muuttuneelta tämä näytti vihansa järkyttämänä. Hän katsoi Diegoon, ymmärtämättä; hän katsoi Camillaan, joka mykkänä ja vihamielisenä seisoi siinä.

-- Mitä on tapahtunut? hän sopersi, kääntäen jälleen katseensa veljeensä, huomio kiintyneenä siihen pahanilkisyyden ilmeeseen, jonka ensi kerran niin selvästi näki hänen kasvoissaan.

-- Hopea-esineiden arkku on kadoksissa, sanoi Diego, nostamatta katseitaan, synkkänä ja niellen sanoja, -- ja nämä väittävät, että minä muka olen toimittanut sen pois talosta.

Katkerien sanojen tulva puhkesi esiin tuon poloisen naisen vääntyneiltä huulilta.

-- Niin, juuri sinä, yhdessä isäsi kanssa... Sinä olet auttanut isääsi... Oi miten halpamaista! Tämäkin vielä lisäksi! Tämäkin! Että vielä olento, jota olen rinnoillani imettänyt, on minua vastaan! Mutta sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin... Toisten lasten suhteen Herra Jumala on minulle osoittanut armoa: olkoon hän siunattu, olkoon hän ijäti siunattu tästä armosta, jota minulle on osoittanut! Sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin...

Hän kääntyi, Giorgioon päin, joka oli jäänyt seisomaan äänettömänä ja liikkumattomana. Äidin leuka värisi rajusti. Ja hän vavahteli suonenvedontapaisesti, niin että näytti siltä, kuin olisi hän joka hetki ollut maahan kaatumaisillaan.

-- Näetkö nyt, miten me täällä elämme? Näetkö sen? Joka päivä tuo mukanaan uuden häpeäteon. Joka päivä täytyy minun tässä seisoa ja taistella ja suojella tätä taloparkaa ryöstöltä, joka päivä ilman lepoa. Etkö usko, että isäsi, jos vaan voisi, saattaisi meidät oljille ja riistäisi meiltä leivänkin? Ja niin tulee käymään, niin tulemme lopettamaan. Saatpa nähdä, saatpa nähdä...

Ja näin hän jatkoi syvän tuskan ahdistamana, ikäänkuin jokaisen vaitiolon aikana olisi niellyt nyyhkytyksen, ja hänen äänensä muuttui väliin käheäksi, ilmaisten miltei hurjaa vihaa, mikä ulkomuodoltaan niin lempeässä olennossa näytti miltei uskomattomalta. Ja kaikki syytökset puhkesivat uudelleen esiin hänen suustansa. -- Tuo mies ei enää tuntenut mitään hillitsemystä, ei mitään häpeää. Hän ei enää arastanut mitään eikä ketään, tavoitellessaan rahoja. Hän oli menettänyt järkensä; hän näytti olevan mielettömän raivon uhri. Hän oli tärvellyt pellot, hakkauttanut puut, myynyt karjan, noin umpimähkään, ensi tilaisuudessa, ensi tarjoojalle. Nyt hän alkoi ryöstää taloa, missä lapsensa olivat syntyneet. Jo kauan hän oli katseineen himoinnut hopea-astioita; perhehopeaa, joka oli ikivanhaa, perittyä, alati säilytettyä Aurispa suvun suuruuden jäännöstä ja yhä vielä täydellisenä pysynyttä. Ei ollut ollenkaan auttanut, että sitä oli pidetty salassa. Diego oli liittoutunut isän kanssa. Molemmat olivat pettäneet kaiken valppauden, olivat salaa vieneet ne pois, heittääkseen ne Herra tiesi mihin käsiin!