Part 30

He pysähtyivät, he kuuntelivat. Giorgio tunsi samaa kauhua kuin mikä oli jäätänyt hänen verensä tuon onnettoman huoneen oven edessä. Hänen koko olemuksensa vapisi salaperäisyyden kiihoituksesta; hänestä tuntui, kuin olisi hän jo astunut tuntemattoman maailman rajojen yli.

-- Se on Giardino -- sanoi Ippolita, huomaten koiran, joka tuli lähemmäksi.

-- Se on seurannut meitä.

Ja hän kutsui uskollista koiraa muutaman kerran nimeltä. Se riensi juosten perille. Hän kumartui sitä hyväilemään.

-- Sinä et hylkää ystävätärtäsi koskaan, eikö totta? -- hän sanoi sille, äänessä tuo erityinen väre, joka siinä oli, kun hän hyväili eläimiä. -- Eikö totta, sinä et koskaan häntä hylkää?

Kiitollinen koira kieriskeli tomussa.

Giorgio astui muutaman askeleen edellä. Se tunne, että oli vapautunut Ippolitan käsivarresta, tuotti hänelle suuren helpoituksen, sillä tähän hetkeen asti oli hänen kosketuksensa synnyttänyt hänessä sanomatonta ruumiillista tuskaa. Hän kuvaili mielessään tuota äkillistä väkivaltaista tekoa, hän kuvitteli miten hänen omat kätensä kuollettavasti painaisivat Ippolitan ruumista; eikä hän olisi enää tahtonut kajota häneen ennen ratkaisevaa hetkeä.

-- Jouduhan hiukan! Olemme perillä, -- hän sanoi, rientäen edeltä oliivipuita kohti, jotka tähtien tuikkeessa hohtivat vaaleina.

Hän pysähtyi aukean paikan laitaan ja kääntyi, saadakseen varmuutta siitä, että Ippolita häntä seurasi. Vielä kerran hän loi ympärilleen epätoivoisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä yön kuvaa. Hänestä tuntui, kuin olisi tällä paikalla vallinnut syvempi hiljaisuus. Ei kuulunut mitään muuta kuin etäältä tahdikas puima-jyminä.

-- Tule -- hän toisti kirkkaalla äänellä ja äkillisen jäntevyyden terästämänä.

Ja vaivaisten puunrunkojen välitse, tuntien jalkojensa alla pehmeän ruohon, hän suuntasi askeleensa syvyyden reunalle.

Ranta yltympäri oli vapaa. Ei ollut mitään suojelevaa aitausta. Varovasti hän astui syvyyden reunalle; nojaten käsiä polviin, hän kumartui tämän tukikohdan yli. Hän näki alempana olevat kalliot ja kivisen rantakaistaleen. Kivelle laskettu kuollut lapsi ilmeni taas hänen eteensä. Hengissä hän näki taas sen tumman pilkun, jonka hän ja Ippolita Pinciolta olivat nähneet alhaalla kivityksellä; ja hän kuuli taas ajurin sanat, jotka vastasivat kelmeälle miehelle. Ja sekavana sarjana tuon kaukaisen iltapäivän kauhunkuvat kulkivat hänen henkensä ohitse.

-- Pidä varasi -- huusi Ippolita, saavuttaessaan hänet. -- Pidä varasi!

Koira haukkui oliivilehdossa.

-- Giorgio, kuuletko! Tule pois siitä!

Kallio upposi jyrkkänä alas yksinäiselle, tummalle rantapaadelle, jota hiljainen vesi, keinuttaen tähtien heijastuskuvaa, tuskin kuuluvasti loiskien huuhteli.

-- Giorgio! Giorgio!

-- Älä pelkää! -- hän sanoi käheästi. -- Tule lähemmäksi! Tule! Katso kuinka kalastajat alhaalla kallioiden välissä soihtuvalossa pyydystävät...

-- Ei, ei. Pelkään, että päätäni huimaa.

-- Tule! Minä tuen sinua lujasti.

-- Ei. Ei.

Giorgion äänen tavaton sävy näytti häntä tyrmistyttävän. Ja epämääräinen kammo valtasi hänet.

-- Tulehan!

Ja Giorgio lähestyi häntä ojennetuin käsin. Nopealla otteella hän tarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä lyhyen matkaa, sitten hän painoi häntä käsivarsiinsa ja koetti yhdellä nykäyksellä vetää hänet kuilun partaalle.

-- Ei, ei, ei...

Ippolita teki raivokasta vastarintaa, hän väänteli itseään; hänen onnistui vapautua, ja ähkien ja värjöttäen hän peräytyi.

-- Oletko hullu? -- hän huusi vihasta vavisten -- oletko hullu?

Mutta kun Giorgio uudestaan tuli häntä kohti ja puhumatta vielä rajummalla väkivallalla kouristi häntä ja jälleen veti hänet vaaralliseen kohtaan, välähti äkkiä salama tuhoavan selvänä Ippolitan sieluun ja täytti sen kauhistuksella.

-- Ei, ei, Giorgio. Päästä minut! Päästä minut! Vielä hetkinen! Kuule minua! Kuule minua! Hetki vaan! Tahdon sanoa sinulle...

Mielettömänä kauhusta hän rukoili ja väänteli itseään. Hän toivoi voivansa häntä pidättää, hänen surkuansa herättää.

-- Hetki vaan! Kuule minua! Minä rakastan sinua! Anna minulle anteeksi! Anna minulle anteeksi.

Hän soperteli katkonaisia, epätoivoisia sanoja, hän tunsi itsensä voitetuksi, hän menetti vankan maan jalkojensa alta, hän näki edessään kuoleman.

-- Murhaaja! -- hän ulvoi raivoissaan. Hän puolustautui kynsin ja hampain villieläimen tavoin.

-- Murhaaja! -- hän jälleen huusi, kun hän tunsi että häntä raastettiin hiuksista, että hänet paiskattiin maahan, tietäen perikatonsa hetken tulleen.

Koira ulvoi tätä sekavaa melskettä kohti.

Seurasi lyhyt ja julma kamppailu, kuin sovittamattomien vihollisten välillä, jotka viimeiseen hetkeen ovat sielunsa pohjalla säilyttäneet salaista vihan kaunaa toisiinsa.

Ja toisiinsa takertuneina he syöksyivät kuolemaan.

_Loppu_.