Part 28

Hänen äänestään, hänen ryhdistään, koko hänen persoonastaan henki tavaton tyytyväisyys. Hän näytti sellaiselta, kuin ihmiset niinä hetkinä, jolloin heidän elämänsä, kaikkien voimien hetkellisen tasapainon vuoksi sointuen otollisiin ulkonaisiin olosuhteisiin, sopusuhtaisena soluu edelleen. Kuten aikaisemmin, hän nyt näytti puhkeavan kuin nuppu voimakkaassa meri-ilmassa, kesäillan virkeydessä, ollen tuollaisen ihanan kukan kaltainen, joka auringon laskiessa aukaisee terälehtensä.

Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä kuuli kuivuneiden lehtien kahinan tapaista meren pauhua rantakiviltä, Giorgio kysyi:

-- Uskotko sinä kohtaloon?

-- Uskon siihen.

Ippolita kun ei halunnut antautua siihen surumieliseen vakavuuteen, johon Giorgion sanat näyttivät johtavan, hän vastasi kevyesti, leikillisesti. Loukkautuneena Giorgio lisäsi katkerana:

-- Tiedätkö, mikä päivä tänään on?

Tyrmistyneenä, levottomana hän kysyi:

-- Mikä päivä?

Giorgio epäröi. Tähän hetkeen asti hän oli välttänyt muistuttamasta tuolle huonomuistiselle naiselle Demetrion kuolinpäivää, sillä yhä vahvemmaksi oli käynyt hänen vastenmielisyytensä lausua tuota puhdasta nimeä, manata esille tuota ylevää kuvaa sen kaikkeinpyhimmästä.

Hän tunsi, että hänen pyhä surunsa olisi saanut arkileiman, jos Ippolita olisi ottanut siihen osaa. Ja tämä tunne vakaantui hänessä, nyt kun hän tuollaisena julmana selkeydenhetkenä taas huomasi Ippolitassa himojen naisen, "aistillisuuden kukan", vihollisen. Hän hillitsi itsensä. Ja äkkiä väkinäisesti nauraen hän huudahti:

-- Katsohan! Ortonassa vietetään juhlaa! -- ja hän osoitti vihreässä etäisyydessä haamoittavaa merikaupunkia, josta leimahteli ilotulituksia.

-- Kuinka omituinen sinä olet tänään! -- sanoi Ippolita.

Sitten hän loi häneen tuollaisen omituisen katseen, joka oli hänelle tavallinen, kun tahtoi häntä rauhoittaa, ja lisäsi:

-- Tule tänne, istu tähän viereeni...

Giorgio seisoi varjossa erään parvekkeelle johtavan avoimen oven ääressä. Ippolita istui ulkona rintanojaa vasten kumartuneena, ohut valkoinen hame yllä, somassa asennossa; hänen vartalonsa erosi meren taustasta, jolla vielä lepäsi iltaruskon kajastus, ja hänen tumma päänsä hohti kuin läpikuultava merivaha. Hän näytti vilvoittavan itseään, kuin olisi lähtenyt suljetusta tukehuttavasta huoneesta, myrkyllisten höyryjen raskauttamasta ilmasta. Giorgion silmissä hän näytti hajuvedellä täytetyltä pullolta, jonka sisällys haihtuu pois: hän antoi musiikin voiman synnyttämän ihanteellisen elämän virrata pois; hän vapautui vaivalloisista unelmista ja palasi alkuperäiseen eläimelliseen aistillisuuteen.

-- Kuten aina -- ajatteli Giorgio -- kuten aina hän on vaan oppivaisena vastaanottanut ja omaksunut, mitä minä olen hänelle opettanut. Hänen sisäinen elämänsä on aina ollut teeskentelyä, ja on sitä vieläkin. Kun minun vaikutukseni loppuu, hän palaa jälleen oikeaan luontoonsa, hänestä tulee jälleen nainen, alhaisen aistinautinnon välikappale. Ei mikään kykene hänen olemustaan muuttamaan, ei mikään voi häntä jalostaa. Hänen suonissaan virtaa alhaison verta ja Herra tietää kuinka paljo perittyä halpamaisuutta. Mutta minäkään en koskaan voi vapautua siitä halusta, jota hän minussa herättää. Minä en koskaan voi karkoittaa häntä aistinauttimuksestani. Ja tästälähin en voi elää hänen kanssaan enkä ilman häntä. Tiedän, että minun täytyy kuolla. Mutta täytyykö minun jättää hänet seuraajalle?

Viha tuota aavistamatonta olentoa kohtaan ei ollut koskaan herännyt näin rajuna. Säälittä hän häntä runteli, katkeruutta uhkuen, joka häntä itseäänkin hämmästytti. Hän kosti kuin petoksesta, kuin kaiken kataluuden määrän voittaneesta vilpistä. Hän tunsi hukkuvan kateellista harmia, kun tämä upotessaan huomaa kumppanin vieressään, joka on pelastumaisillaan ja takertuu kiinni elämään. Hänen mielestään tämä vuosipäivä uudelleen vahvisti kuolemantuomion, jota piti välttämättömänä. Hänestä tämä päivä oli kuoleman Epifania-juhla. Ja hän tunsi, ettei enää ollut itsensä valtijas. Hän tunsi olevansa kokonaan tuon piintyneen päähänpiston valloissa, joka minä hetkenä tahansa saattoi houkutella hänet johonkin suunnattomaan ja samalla antaa hänen tahdolleen ratkaisevan teon sysäyksen.

-- Täytyykö minun yksin kuolla? -- hän toisti itsekseen, sekavien, rikoksellisten ajatusten salamannopeasti kiitäessä hänen aivoissaan: -- Täytyykö minun yksin kuolla?

Hän vavahti, kun Ippolita kosketti hänen kasvojaan ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Säikytinkö sinua? -- hän kysyi.

Nähdessään Giorgion katoavan oviaukon yhä tummenevaan varjoon, Ippolita oli tavattoman levottomana rientänyt häntä syleilemään.

-- Mitä sinä ajattelit? Mikä sinun on? Miksi sinä tänään olet niin omituinen?

Hän puhui hänelle imartelevana, ja vielä pitäen toista käsivartta kietoutuneena hänen kaulaansa, hän silitti hyväillen hänen ohimoitaan. Ja hämärässä Giorgio näki hänen valkeiden kasvojensa salaperäisesti loistavan, hänen silmiensä säteilevän. Raju vavistus kouristi hänet. -- Sinä vapiset? Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa?

Ippolita irtaantui hänestä, haki pöydältä kynttilän ja sytytti sen. Huolestuneena hän lähestyi häntä ja tarttui hänen käsiinsä.

-- Oletko sairas?

-- Olen -- hän sopersi -- en voi tänään hyvin. Minulla on paha päiväni.

-- Ippolita ei kuullut ensi kertaa hänen valittavan epämääräisiä kipuja, ruumiissa siirtyviä kumeita tuskia, vaivalloisia pistoksia ja syyhytyksiä, pyörrytyksiä ja painajaisia. Hän piti noita kipuja kuviteltuina, hänen tavallisesta alakuloisuudestaan ja liiallisesta mietiskelystään johtuvina. Eikä hän tuntenut parempaa parannuskeinoa niille kuin hyväilyt, naurun, leikkisyyden.

-- Mikä sinun on?

-- En voi sitä sinulle sanoa.

-- Oh, minä tunnen tautisi syyn... Musiikki kiihoittaa sinua liiaksi. Viikoksi herkeämme soittamasta.

-- Emme todellakaan soita.

-- Emme tästälähin ollenkaan.

Ja Ippolita meni pianon luo, sulki kannen, lukitsi sen ja piilloitti pienen avaimen.

-- Huomenna alamme taas pitkät kävelymme, ja koko aamupäivän viivymme rannalla. Tahdotko? Tule nyt ulos kuistille.

Ja lempeästi hän veti hänet sinne.

-- Katso, kuinka kaunis ilta! Kuinka kalliot tuoksuvat!

Ja hiipien kiinni häneen hän kuuluvasti veti sieramiinsa suolaista tuoksua.

-- Meillä on täällä kaikki, ollaksemme onnelliset. Ja sinä... Kuinka tuletkaan pahoittelemaan, kun aika on ohi! Päivät kiitävät niin nopeasti. Melkein kolme kuukautta olemme jo eläneet täällä.

-- Joko sinä ajattelet jättää minut? -- kysyi Giorgio levottomana, epäluuloisena.

-- En, en, en tällä hetkellä -- hän vastasi rauhoittaen. -- Mutta tämä pitkä poissaolo rupeaa käymään vaikeaksi selittää äidilleni. Juuri tänään sain kirjeen, joka kutsuu minut takaisin. Sinä tiedät, että hän tarvitsee minua. Kun minä olen poissa kotoa, menee kaikki hunningolle.

-- Onko sinun siis mitä pikimmin palaaminen Roomaan?

-- Ei. Voin vielä keksiä jonkun verukkeen. Sinä tiedät, että äitini luulee minun oleskelevan täällä erään ystävättären seurassa. Sisareni on auttanut minua tekemään petoksen todennäköisemmäksi ja hän tulee minua edelleenkin auttamaan, ja asia menestyy sitäkin paremmin, kun äitini tietää, että merikylvyt ovat minulle välttämättömät ja että minä viime vuonna niiden laiminlyönnin vuoksi, olin sairas... Muistatko? Vietin viime kesän sisareni luona Caronnossa; se oli kauhea kesä.

-- Ja nyt?

-- Varmaankin voisin vielä elokuuksi jäädä luoksesi ja kenties syyskuun ensi viikoksikin...

-- Ja sitten?

-- Ja sitten annat minun palata Roomaan, ja sinä seuraat minua sinne. Ja sitten neuvoittelemme, miten tulevaisuudessa tulee olemaan. Minulla on jo jotain mielessä...

-- Mitä sitten?

-- Sen sanon sinulle kyllä. Mutta nyt on aika syödä. Eikö sinulla ole ruokahalua?

Ateria oli valmis. Tavallisuuden mukaan pöytä oli katettu ulos parvekkeelle. Suuri lamppu oli sytytetty.

-- Näetkö? -- huudahti Ippolita, palvelijattaren tuodessa astian täynnä höyryävää keittoa pöytään -- tämä on Candian tekoa.

Hän oli halunnut, että Candia seudun tavan mukaan valmistaisi heille maalaislientä; maukasta ruokalajia joka oli vahvasti höystetty inkiväärillä. Tuoksun kiihoittamana Ippolita jo muutaman kerran vanhusten asunnossa oli sitä maistellut. Nyt oli hänen tehnyt sitä mielensä.

-- Saatpa nähdä, kuinka oivalliselta se maistuu.

Lapsellisen ahneesti hän täytti sillä lautasensa reunoja myöten ja nielaisi nopeasti ensi lusikalliset.

-- En ole eläessäni syönyt mitään parempaa.

Ääneensä hän kutsui Candiaa häntä kiittääksensä.

-- Candia! Candia!

-- Maistuuko se sinulle, rouva?

-- Kuinka se maistuu!

-- Muuttukoon se sinussa terveeksi vereksi.

Ja raskaan vaimon kirkas nauru kaikui lempeään iltailmaan.

Giorgio näytti ottavan osaa tähän hilpeyteen. Hänen mielialansa äkillinen muutos oli ilmeinen. Hän kaatoi lasiinsa viiniä ja joi sen yhtenä siemauksena. Hän pakoitti itsensä voittamaan vastenmielisyytensä ruokaan, tuon vastenmielisyyden, joka viime aikoma oli käynyt niin voimakkaaksi, että punaisen lihan pelkkä näkeminen välistä hänelle kävi sietämättömäksi.

-- Voithan paremmin, eikö totta? -- kysyi Ippolita kallistuen hänen puoleensa, ja samalla hieman työntäen tuoliaan, ollakseen lähempänä häntä.

-- Se on totta, nyt voin hyvin. Ja hän joi uudelleen.

-- Katso! huudahti Ippolita -- katso -- Ortonaa, kuinka se on juhla-asussa!

Ja molemmat katsoivat kaukaista ilotulituksen koristamaa kaupunkia, joka kohosi ylängöllä tumman meren yläpuolella. Loistavina tähtisikerminä nousivat taivaalle raketti-ryhmät, jotka lakkaamatta näyttivät lisääntyvän ja täyttävän koko avaran taivaankannen.

-- Sisareni Cristina -- sanoi Giorgio, on näinä päivinä Ortonassa sukulaistensa, Vallereggian perheen luona.

-- Onko hän kirjoittanut sinulle?

-- On.

-- Kuinka iloinen olisin, jos saisin hänet nähdä! Hän on kai sinun näköisesi? Onko Cristina sinun lemmikkisi?

Hän jäi muutamaksi hetkeksi miettimään.

-- Kuinka onnellinen olisin, jos saisin nähdä äitisi! -- hän jatkoi. -- Kuinka usein olen häntä ajatellut!

Ja taaskin vaiettuaan, hellästi:

-- Kuka tietää, kuinka suuresti hän sinua rakastaa.

Äkillinen mielenliikutus paisutti Giorgion sydäntä; ja hänen mielessään kohosi hänen hylkäämänsä, unhoittamansa talon kuva; ja kaiken kuluneen huolen hän näki hengissä edessään ja kaikki surulliset kuvat: -- äidin nääntyneet kasvot, hänen turvonneet, kyynelistä punettuneet silmänsä, Cristinan suloisen liikuttavan hymyn, kivulloisen pojan, jonka iso pää melkein aina roikkui povella, vanhan, höperön, ahnaan tädin aaveenomaiset kasvot. Ja äidin väsyneet silmät kysyivät taas kuten jäähyväishetkellä: -- Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? --

Taaskin kaihosi Giorgio tuota kaukaista taloa ja hän taipui äkkiä kuin puu, jonka yli tuulenpuuska pyyhkäisee. Ja äkkiä rupesi horjumaan tuo salainen päätös, jonka oli tehnyt pimeässä huoneessa Ippolitan käsivarsien kietomana, kun hän jälleen näki tuon suljetun oven, jonka takana Demetrion vuode oli, kun näki edessään kirkkomaan kulmassa olevan hautakappelin, jota sininen, juhlallinen vuorten varjo vartioi.

Mutta Ippolita jatkoi lörpöttelyään, hän muuttui puheliaaksi: kuten aikaisemmin, hän ajattelematta paljasti kotoisia muistojaan. Ja kuten ennen Giorgio häntä kuunteli, huolestuneena pannen merkille muutamia rahvaanomaisia piirteitä, jotka keskustelun runsassanaisuudessa pistivät esiin Ippolitan huulilta; ja kuten aikaisemmin Giorgio nytkin huomasi erityisen eleen, joka oli Ippolitalla tavallinen, kun hän kiivastui, ja joka ei häntä ollenkaan pukenut, se kun oli kokonaan vailla kaikkea suloa.

-- Näithän äitini eräänä päivänä kadulla. Muistathan? -- hän kysyi. -- Mikä ero äitini ja isäni välillä! Isäni oli aina hyvä ja lempeä, hän ei koskaan olisi hennonut meitä lyödä, kohdella meitä ankarasti. Äitini on kiivas, äkkipikainen, melkein julma. Oh, jos kertoisin sinulle mitä kaikkea on saanut kärsiä sisarparkani Adriana! Hän pani aina vastaan ja hänen vastahakoisuutensa saattoi äitini raivostumaan, niin että hän häntä pieksi veriin asti. Minä sitävastoin osasin aina riistää aseet hänen käsistään, tunnustamalla vikani ja pyytämällä anteeksi. Ja kuitenkin, ankaruudesta huolimatta hän meitä aina on rakastanut intohimoisesti... Erään ikkunamme alla oli vesisäiliö. Meillä oli tapana asettua tämän ikkunan ääreen ja huviksemme nostaa siitä pienellä sangolla vettä. Eräänä päivänä äitini läksi ulos ja me jäimme hetkeksi yksin. Muutaman hetken kuluttua näimme hänet kauhuksemme itkien ja menehtymäisillään palaavan takaisin. Hän otti minut nyyhkyttäen syliinsä ja peitti minut kuin mieletön suudelmillaan. Kadulla hän oli saanut sen aavistuksen, että minä putoaisin alas ikkunasta.

Giorgio näki hengissä jälleen edessään tuon herkkähermoisen vanhan naisen, jonka kasvoissa olivat kaikki tyttären puutteellisuudet suuremmassa määrässä: liian vahvasti kehittynyt pitkä alileuka, liian leveät sieramet. Hän näki jälleen tuon raivottaren otsan, josta tiheät harmaat hiukset jäykkinä törröttivät, nuo kaarevien kulmakarvojen alla kuopissaan tuijoittavat silmät, jotka ilmaisivat jumalisen naisen kiihkoisaa uskonnollisuutta ja Trasteveren pikkuporvarittaren kitsasta ahneutta.

-- Näetkö tätä arpea, joka minulla on leukani alla? -- jatkoi Ippolita. -- Siitäkin saan kiittää äitiäni. Minä ja sisareni kävimme koulua; ja koulussa oli meillä erityiset, hyvin somat puvut, jotka meidän kotona taas täytyi riisua. Eräänä päivänä kotia palattuani näin pöydällä lämmittäjä-pannun ja otin sen, lämmittääkseni palelevia käsiäni. Äitini sanoi minulle: -- Mene muuttamaan pukua! -- Ja minä: -- Menen kyllä -- mutta lämmittelin edelleen käsiäni. Äiti toisti: -- Mene muuttamaan pukua! Ja minä: Nyt menen... Hänellä oli iso harja kädessä ja hän harjasi jotain vaatekappaletta. Minä yhä vaan seisoin keskellä huonetta lämmittäjä kädessäni. Tuo hame puki minua. Kolmannen kerran äiti toisti: Mene muuttamaan pukua! Ja minä: -- No nyt menen. Raivokkaana hän paiskasi jälkeeni harjan, joka osui lämmittäjä-vehkeisiin, mitkä särkyivät. Kahvan palanen haavoitti minua tähän leuan alle; se aukaisi suonen. Veri valui virtoina. Täti tuli heti avukseni. Mutta äitini ei hievahtanut paikaltaan, ei edes katsonut taakseen. Veri virtasi. Onneksi oli heti saatavissa lääkäri, joka sitoi suoneni. Äitini ei sanonut sanaakaan. Kun isä palasi kotia ja näki leukani siteissä, hän kysyi, mikä minua vaivasi. Äitini tähysteli minua, sanaakaan sanomatta. Minä vastasin: -- Minä kompastuin portaissa. Äitini ei hiiskunut sanaakaan. Verenvuodosta sain sitten paljon kärsiä... Mutta Adriana parka, se vasta sai selkäsaunoja! Etenkin Giulion, lankoni tähden. En koskaan unhoita erästä kamalaa kohtausta...

Hän keskeytti puheensa, kenties sentähden, että Giorgion kasvoilla huomasi epäilyttävän ilmeen.

-- Minä ikävystytän sinua, eikö totta, kaikella tällä lörpötyksellä? --

-- Et toki. Jatka vaan, ole hyvä! Näethän, että sinua kuuntelen!

-- Asuimme silloin Ripettassa, erään Angelini nimisen perheen talossa, johon meitä liitti vilpitön ystävyys. Saman talon alakerrassa asui Luigi Sergi, lankoni Giulion veli, ja Luigin vaimo Eugenia. Luigi oli lahjakas, ahkera, siivo mies; Eugenia nainen kaikkein pahinta sorttia. Vaikka hänen miehensä hyvin ansaitsi, hän aina pakoitti häntä uppoamaan velkoihin. Eikä tiedetty, millä tavoin tuo nainen tuhlaili kaikki nuo rahat... Ja ilkeät kielet kuiskailivat, että hän noilla rahoilla maksoi rakastajansa... Tämä vaimo oli hirvittävän ruma; ja hänen rumuutensa teki tämän inhoittavan huhun uskottavaksi. Sisareni oli, en oikein tiedä miten, tullut hyväksi tuttavaksi näiden ihmisten kanssa; hän meni usein alakertaan vetäen verukkeeksi lukevansa ranskaa Luigin kanssa. Äiti ei ollut siihen tyytyväinen, hänessä oli herännyt epäilyjä kahden vanhan Angelini neidin viittauksista, jotka teeskentelivät olevansa Sergi perheen ystäviä, mutta jotka kuitenkin heitä vihasivat ja kernaasti levittivät heistä juoruja. -- Antaa Adrianan seurustella huonomaisen naisen talossa! -- Häntä ruvettiin yhä ankarammin vartioimaan. Eugenia sitävastoin helpoitti Adrianan ja Giulion rakkaussuhdetta. Tämä tuli usein asioilla Milanosta Roomaan. Ja juuri eräänä päivänä, jolloin hänen tuloansa odotettiin, tahtoi Adriana rientää alakertaan. Äitini kielsi häntä paikaltaan liikahtamasta. Sisareni piti kiinni aikeestaan. Kiistan kuluessa äitini kohotti kätensä häntä vastaan. He joutuivat käsikähmään. Ja sisareni onnistui purra häntä käsivarteen, sitten hän pakeni portaisiin. Mutta hänen kolkuttaessaan Sergi perheen ovelle, oli jo äiti hänen kintereillään, ja siinä oven edessä syntyi hirvittävä kohtaus, jota en koskaan tule unhoittamaan. Puolikuolleena tuotiin Adriana jälleen ylös. Hän sairastui ja sai kouristuksia. Äiti katui ja hoiti häntä mitä hellimmin ja huolellisimmin, hän oli hyväsävyisempi kuin koskaan ennen... Muutama päivä myöhemmin pakeni Adriana Giulion kanssa, vaikka ei vielä ollut täydelleen parantunut... Mutta sen olen, luulemma, sinulle jo kertonut.

Ja antauduttuaan lapsellisen lorutulvansa valtoihin, aavistamatta, minkä vaikutuksen hänen jokapäiväiset muistelmansa olivat tehneet rakastettunsa mieleen, hän kävi jälleen käsiksi keskeytyneeseen päivällisateriaansa.

Hetken kuluttua hän hymyillen jatkoi:

-- Näet, mikä kauhea nainen on äitini. Et tiedä, etkä voi aavistaa, mitä minä olen saanut kestää, kun taistelu... _hänen_ kanssaan alkoi. Jumalani, millaisia aikoja!

Hän vaipui kotvan ajaksi ajatuksiin.

Giorgio loi tuohon ajattelemattomaan naiseen katseen täynnä vihaa ja mustasukkaisuutta, hän tunsi tuona hetkenä uudelleen kahden vuoden tuskat. Niistä katkelmista, jotka tuo varomaton nainen oli hänelle ilmaissut, hän sommitteli kokoon hänen aikaisemman elämänsä, kuvitteli häntä syypääksi mitä halvimpiin kataluuksiin, syytti häntä mitä alentavimmista kosketuksista. -- Kun jo sisaren avio oli solmittu äidin vihan alaisena, missä olosuhteissa lieneekään silloin Ippolitan avioliitto syntynyt? Millaisten ihmisten parissa hän olikaan viettänyt ensi nuoruutensa? Minkä juonien kautta hän liekään joutunut sen vihatun miehen käsiin, jonka nimeä vielä tänään kantoi?

Hän kuvitteli eräiden Rooman pikkuporvarillisten talojen syrjäistä elämää, joista samalla löyhkäsi keittiönhaju ja kirkollinen home, missä kotoinen ja pappisturmelus kilpailevat. Hän ajatteli taas Alfonso Exilin ennustusta: -- Tiedätkö, kuka tulee olemaan seuraajasi? Tuo Monti, maatilanomistaja... Hänellä on rahaa. -- Hänestä näytti mahdolliselta, että Ippolita oli lopulta joutuva toimeentuloa tuottavan rakkaussuhteen syliin; ei ilman omaistensa vaiteliasta suostuntaa, jotka vapautuen taloudellisesta ahdingosta ja mukavamman elintavan houkuttelemina vähitellen joutuisivat hyviin oloihin, mitkä tarjoaisivat vielä suurempaa komeutta kuin Ippolitan varsinaisen avioliiton aikana. -- Enkö itse voisi tehdä sellaista tarjousta ja vapaaehtoisesti hankkia hänelle tällaisen _aseman_? Hän sanoi äsken, että hänellä oli jotain mielessä talvea, tulevaisuutta varten. Emmekö me voisi sopia? Olen varma siitä, että tuo vanha raivotar, jos tarkoin punnitsee tarjouksen vilpittömyyttä ja tulojen pysyväisyyttä, ei voisi olla vallan vastahakoinen hyväksymään minua pakoon lähteneen vävyn sijalle? Ehkä me vielä lopulta joudumme elämämme ehtopuolella saman kotilieden ympärillä asumaan. -- Tämä ivallinen ajatus raateli armottoman julmasti hänen sydäntään. Hermostuneena hän kaatoi itselleen uutta viiniä ja joi.

-- Miksi sinä tänä iltana juot niin paljon? -- kysyi Ippolita katsoen häntä silmiin.

-- Minun on jano. Miksi sinä et juo?

Ippolitan lasi oli tyhjä.

-- Juo toki! -- kehoitti Giorgio, aikoen kaataa hänelle viiniä.

-- Ei, kiitos -- hän sanoi. -- Juon kernaammin vettä, kuten aina. En huoli mistään muusta viinistä kuin samppanjasta... Muistatko Albanossa? Muistatko kelpo Pancrazion ilmettä, kun korkki ei tahtonut aueta, ja meidän täytyi turvautua korkkiruuviin?

-- Alhaalla kirstussa kai vielä on pari pulloa jälellä. Noudan toisen tänne...

Ja Giorgio nousi äkkiä.

-- Ei, ei; ei tänä iltana.

Hän tahtoi häntä pidättää. Mutta kun hän hankki lähtöä, sanoi Ippolita:

-- Siinä tapauksessa minä tulen mukaan.

Ja iloisena ja kevein askelin hän meni hänen kanssaan portaita alas erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli muutettu ruoka-aitaksi.

Candia riensi kynttilä kädessä esille. He etsivät arkun pohjalta ja löysivät kaksi hopeakaulaista pulloa, viimeiset.

-- Tuossa ne ovat! -- huusi Ippolita, jo ollen aistillisen kiihoituksen alaisena. -- Tuossa ne ovat, vielä kaksi!

Ja hän nosti niitä loimuavaa valoa kohti.

-- Mennään nyt!

Juostessaan nauraen ylös, hän kolhaisi Candiaa vastaan. Hän pysähtyi ja katseli tuota kookasta estettä.

-- Ole siunattu! -- hän sanoi. -- Sinä tulet synnyttämään jättiläisen. Milloin?

-- Oh, rouva, minä hetkenä tahansa -- vastasi Candia -- kenties jo tänä yönä...

-- Tänä yönä?

-- Tunnen jo hiljaista tuskaa.

-- Kutsu minua. Tahtoisin auttaa sinua.

-- Mitäpä sinä vaivautuisit. Onhan siinä äiti, jolla on ollut kaksikymmentä kaksi... -- -- Kaksikymmentä kaksi, hän toisti, ja hänen terveet hampaansa irvistelivät esiin.

Ja silmäillen Ippolitan vartaloa hän lisäsi:

-- Entä sinä? -- mitä sinä odotat?

Kiireisesti pakeni Ippolita, kiipesi taas portaita ylös ja asetti pullot pöydälle; kotvan hän oli kuin häpeissään, hieman hengästyneenä. Sitten hän pudisti päätään.

-- Katso Ortonaa!

Hän viittasi kädellään tuohon juhlalliseen kaupunkiin päin, josta iloisuuden henkäys näytti tunkeutuvan heihin asti. Punerva hohde levisi ylängölle, kuin tulivuoren aukolle; ja tästä heijastuksesta nousi lakkaamatta lukemattomia tulilentureja syvään taivaansineen, järjestyen laajoiksi kehiksi, pannen kuvittelemaan merenpeiliin kuvastuvaa valaistua jättiläiskirkkoa.

-- Avaamme myös makeislaatikon, -- hän sanoi, Giorgion hääriessä samppanjapullon avaamisessa.

Kukilla, hedelmillä, makeisilla runsaasti katetulla pöydällä liipoittelivat yöperhot. Tulisen viinin vaahto roiskui pöytäliinalle.

-- Onneksemme! -- hän kilisti ja kohotti lasia lemmittyynsä päin.

-- Rauhaksemme! -- hän vastasi, ojentaen lasiaan.

Lasit kilisivät niin rajusti vastatusten, että särkyivät; ja kirkas viini läikkyi pöydälle ja kauniille meheville persikoille.

-- Hyvä enne! Hyvä enne! -- huudahti Ippolita, ilostuen tästä viinitulvasta enemmän kuin pitkästä siemauksesta.

Ja hän laski kätensä edessään oleville kosteille persikoille. Ne olivat verrattomia, kaikki vaan toiselta kupeelta punoittavia, kuin olisi viime aamurusko värjännyt ne punaisiksi, nähdessään niiden kypsinä riippuvan oksasta. Tuo harvinainen kaste näytti niitä uudelleen kultaavan.

-- Mikä ihme! -- hän sanoi, ottaen käteensä kauneimman niistä.

Ja kuorimatta hän himokkaasti puraisi sitä. Mehu valui kuin sula hunaja hänen suupielistään.

-- Pure nyt sinä vuorostasi.

Ja hän ojensi mehukkaan hedelmän rakastetulleen tehden samanlaisen liikkeen, kuin tuona ensi päivänä hämärässä tammen juurella, ojentaessaan Giorgiolle loput leipäkannikasta.

Giorgiossa heräsi tuo muisto. Ja hän tunsi tarvetta ilmaista, mitä tunsi.

-- Muistatko -- hän sanoi -- muistatko tuon ensimäisen päivän, kun purit vastapaistettuun leipään ja ojensit sen minulle vielä lämpöisenä ja kosteana? Muistatko, miten hyvää se oli mielestäni?

-- Muistan kaiken. Kuinka voisinkaan unhoittaa tuon päivän pienintäkään yksityisseikkaa!

Hänen mieleensä muistui tuo kinsterillä koristettu polku, tuo hauska ja soma kunnianosoitus, joka oli tullut hänen osakseen. Äänetönnä hän hetkeksi vaipui runolliseen muistonäkyyn.

-- Nuo kinsteri-kukat! hän kuiskasi äkkiä alakuloisena.

Sitten hän jatkoi.

-- Mikä omituinen kasvi! Kun nyt näkee yhden noista nystyräisistä pensaista, kuka silloin voisi kuvailla tuota komeutta!

Kaikkialla kävelyillään he kohtasivat tätä pensasta, jolla pitkien suippojen vitsojensa päissä oli vaalean untuvan peittämiä mustia liskoja; ja jokaisessa liskossa oli siemenherneitä ja jokaisessa asui vihervä mato.

-- Juo! -- kehoitti Giorgio ja täytti uudet lasit säkenöivällä viinillä.

-- Tulevan lemmenkevään onneksi! -- kilisti Ippolita ja tyhjensi lasin viime pisaraan.

Heti Giorgio uudelleen täytti tyhjän lasin.