Part 2

Giorgio poistui hänen luotaan, lähestyi kaiteita ja kumartui. Alhaalla oleva katu oli jo pimeän peitossa, mutta hän luuli vielä siinä näkevänsä tuon tumman veripilkun, äskeinen vaikutelma kun vielä oli tuoreena muistissa. Iltatunnelma synnytti hänen mielikuvituksessaan tuon kuolleen ruumiin hahmon; nuorukaisen epämääräisen muodon, vaaleatukkaisen, verisen pään. -- Kuka hän oli? Miksi hän oli surmannut itsensä? Hän näki itsensä tuossa hengettömässä muodossa. Mitä nopeimmat, yhteydettömät ajatukset kiitivät halki hänen aivojensa. Hän näki kuin salaman välkkeessä edessään setäparkansa, Demetrion, isänsä nuoremman veljen, tuon sukulaisensa, joka oli tehnyt itsemurhan: -- kasvot valkealla pieluksella leväten, mustan verhon peittämänä; pitkä kalpea käsi, mutta täynnä miehekästä sävyä; seinällä hopeainen vihkivesimalja, joka kiinnitettynä kolmella pienellä ketjulla silloin tällöin tuulessa heilui hiljaa helisten. -- Jospa minä syöksyisin tuonne alas! Yksinkertainen hyppäys rintanojan yli, ja nopea putous. Kadonneeko tajunta pudotessa? Hän kuvitteli ruumiin survausta kivitykseen; ja hän kauhistui. Sitten hän koko ruumiissaan tunsi rajua tuskallista väristystä, johon sekaantui oudon suloinen mielihyväntunne. Hänen mielikuvituksensa aavisti tulevan yön viehkeyttä: -- vähitellen tapahtuva uinuminen suloiseen raukeuteen; herääminen hellyyden yltäkylläisyydessä, joka salaperäisesti on kertynyt unen kestäessä. Mielikuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan harvinaisen nopeasti.

Kääntyessään hän kohtasi Ippolitan katseet, jotka lujasti ja tavattoman suurina tuijoittivat häneen; ja hänestä tuntui, kuin olisi hän lukenut niiden ajatuksen ja hän lähestyi lemmittyään ja kietoi käsivartensa hänen käsivarteensa, tehden rakastavan eleen, joka oli hänelle ominainen. Ja Ippolita painoi häntä vahvasti kylkeensä. Molemmat tunsivat äkillistä tarvetta syleillä toisiaan, sulautua toisiinsa rajattomasti.

-- Suljetaan!

Tämä puistonvartijain ääni kaikui hiljaisuudessa puiden alla.

-- Suljetaan!

Huudon jälkeen tuntui hiljaisuus vielä kamalammalta. Ja tämä sana, jonka näkymättömät ihmiset täyttä kurkkua huusivat, oli molemmille rakastaville kuin kiusallisen häiritsevä sysäys. Osoittaakseen, että olivat kuulleet ja että valmistautuivat poistumaan, he jouduttivat askeleitaan. Mutta itsepäisesti äänet siellä täällä toistivat autioilla teillä:

-- Suljetaan!

-- Kirottua! -- huudahti Ippolita tehden kärsimättömän liikkeen ja tuskastuneena vielä jouduttaen askeleitaan.

Trinita de' Monti kirkon kello soitti iltarukoukseen. Rooma näytti äärettömältä harmaalta pilveltä, joka muodottomana hiipaisi maanpintaa. Muutamat alhaalla olevien lähimpien talojen ikkunat, jotka usvassa näyttivät suuremmilta, hohtivat jo punaisina. Harvoja sadepisaroita tippui.

-- Tulethan luokseni tänä yönä, aivan varmaan? -- kysyi Giorgio.

-- Tulen, tulen varmasti.

-- Tuletko pian?

-- Tulen kello yksitoista.

-- Jos et tule, minä kuolen.

-- Tulen kyllä.

He katsoivat toisiaan silmiin; he vaihtoivat huumaavan lupauksen.

Hellyyden valtaamana Giorgio kysyi:

-- Voitko antaa minulle anteeksi?

Taaskin he loivat toisiinsa äärettömän hellätunteisen katseen.

Giorgio sanoi hiljaa:

-- Jumaloin sinua!

Ippolita virkkoi:

-- Hyvästi! Ajattele minua kello yhteentoista asti.

He olivat Via Gregorianan päässä. He erosivat. Ippolita kulki alaspäin Capo le Case katua. Giorgio katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen poistuvan kosteata katukäytävää pitkin, joka loisti valaistujen myymäläikkunoiden heijastuksesta. -- Nyt hän menee luotani. Hän palaa minulle outoon taloon, palaa jokapäiväiselämäänsä, hän riisuu päältään sen ihanteellisen verhon, johon olen hänet käärinyt; hänestä tulee toinen, tavallinen nainen. Minä en enää tiedä mitään hänestä. Elämäntarpeen rumat huolet täyttävät hänet, vievät hänen ajatuksensa, alentavat häntä... Kukkaispuodista hänen sieramiinsa tunki orvokkien tuoksu. Hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. "Oi, miksi emme voi muodostaa elämäämme unelmiemme mukaan ja elää yksistään omaa elämäämme?"

II.

Kun palvelija seuraavana aamuna kello kymmenen tuli herättämään Giorgiota, tämä lepäsi tuollaisen sikeän virkistävän unen helmassa, joka nuoruudessa tavallisesti seuraa hekkumassa vietettyä yötä.

Ollen mitä pahimmalla tuulella hän kääntyi vuoteessaan ja huusi:

-- En ole kotona ketään varten. Jättäkää minut rauhaan.

Mutta viereisestä huoneesta hän kuuli häiritsijän äänen, joka rukoili:

-- Anteeksi, Giorgio, että olen näin itsepäinen. Minun on välttämättömän tärkeätä puhua kanssasi.

Hän tunsi Alfonson Exilin äänen, ja hänen kiukkunsa kasvoi.

Tämä Exili oli entinen koulutoveri, keskinkertaisen lahjakas nuori mies, joka oli saattanut itsensä rappiolle pelillä ja irstaalla elämällä, ja joka nyt oli muuttunut jonkunmoiseksi rahaa kärkkyväksi seikkailijaksi. Hän saattoi vielä käydä kauniista nuoresta miehestä, vaikka pahe oli jo runnellut hänen kasvojaan; mutta hänellä oli olemuksessaan ja käyttäymisessään jotakin viekasta ja epäjaloa, mikä tarttuu henkilöihin, joiden on pakko elää keinotteluilla ja kärsiä nöyryytyksiä.

Hän kävi sisälle, odotti kunnes palvelija oli poistunut, näytti hieman nololta ja sanoi puoleksi niellen sanansa:

-- Anteeksi, Giorgio, että tälläkin kertaa käännyn sinun puoleesi. Minun täytyy maksaa pelivelka. Auta minua. On kyseessä ainoastaan vähäpätöinen summa: kolme sataa liiraa. Suo anteeksi, Giorgio.

-- Vai maksat sinä pelivelkojasi? kysyi Giorgio ja sinkahutti vallan välinpitämättömänä tämän loukkauksen hänelle kasvoihin. Kun ei ollut osannut katkaista kaikkia välejä tähän ahmivaan norkkailijaan, hän käytti aseena häntä vastaan ylenkatsetta, samoin kuin muut käyttävät sauvaa häätääkseen itsestään inhoittavan eläimen. -- Sinä saatat minut hämmästymään.

Exili hymyili.

-- No, älä nyt ole häijy -- hän virkkoi rukoilevana kuin naishenkilö. -- Annathan minulle nuo kolmesataa liiraa. Kunniasanani, että saat ne takaisin huomenna.

Giorgio nauroi täyttä kurkkua. Hän soitti palvelijaa, joka heti saapui.

-- Hakekaa pienten avainten kimppu vaatteistani tuolla sohvalla.

Palvelija löysi avaimet.

-- Avatkaa tuo toinen vetolaatikko. Antakaa minulle iso lompakko.

Palvelija ojensi hänelle lompakon.

-- Voitte mennä.

Kun palvelija oli poistunut, sanoi Exili puoleksi arasti, puoleksi väkinäisesti hymyillen:

-- Etkö voisi antaa minulle neljäsataa?

-- En. Kas tässä. Nämä ovat viimeiset rahani. Mene tiehesi.

Giorgio ei antanut hänelle rahoja käteen, vaan asetti ne vuoteen laidalle. Exili hymyili, otti rahat ja pisti ne taskuunsa. Sitten hän huomautti puoleksi imarrellen, puoleksi ivaten:

-- Sinulla on jalo sydän.

Hän katseli ympärilleen.

-- Onpa sinulla viehättävä makuuhuone.

Hän istuutui sohvalle, kaatoi itselleen lasin likööriä ja täytti kotelonsa sikaareilla.

-- Kuka on tällä haavaa rakastajattaresi? Ei kai enää tuo viimevuotinen?

-- Mene tiehesi, Exili. Tahdon nukkua.

-- Hän oli hurmaava olento! Kauneimmat silmät Roomassa... Onko hän vielä täällä? En ole vähään aikaan häntä nähnyt. Varmaankin hän on matkustanut pois. Hänellä on sisar Milanossa, kuulemma.

Hän kaatoi itselleen toisen lasin ja joi sen yhdellä siemauksella. Hän loruili ehkä ainoastaan siinä tarkoituksessa, että ehtisi tyhjentää likööri-pullon.

-- Hän on ottanut eron miehestään, vai kuinka? Luulen, että hänen raha-asiansa ovat huonot. Mutta hän käy aina hyvin puettuna. Noin pari kuukautta sitten kohtasin hänet Via Babuinalla. Tiedätkö, kuka kenties tulee olemaan sinun seuraajasi? Tuo Monti... luultavasti et häntä tunne, hän on maanviljelijä, kookas, lihava, värittömän vaaleaverinen mies. Juuri tuona päivänä hän Via Babuinalla ajoi rakastajatartasi takaa. Tiedäthän, että heti huomaa, kun mies juoksee naisen perässä... Tuolla Montilla on paljo rahaa.

Hän lausui viime sanat kuvaamattomalla äänenpainolla, johon sekaantui kateutta ja inhoittavaa rahan himoa. Sitten hän melutta joi kolmannen lasin.

-- Nukutko, Giorgio?

Giorgio ei vastannut, teeskennellen nukkuvansa, vaikka oli kuullut kaiken. Mutta hän pelkäsi, että Exili kuulisi hänen sydämensä tykytykset peitteen läpi.

-- Giorgio!

Tämä oli heräävinään kevyestä uinahduksesta.

-- Kuinka, oletko vielä täällä? Etkö jo mene?

-- Menenhän nyt, sanoi Exili lähestyen vuodetta. -- Katsohan, kilpikonnanluinen hiusneula!

Hän kumartui sitä ottamaan matolta; uteliaana hän sitä tarkasti ja laski sen sitten peitteelle.

-- Sinä onnellinen mies! hän huomautti, äänessä tuo tavallinen ivan ja imartelun sekainen väre. -- Näkemiin siis.

Hän ojensi kättänsä; mutta Giorgio ei liikuttanut kättänsä peitteen alta. Lörpöttelijä kääntyi ovea kohti.

-- Sinulla on mainiota likööriä. Otanpa vielä lasin.

Hän tyhjensi sen ja poistui, jättäen Giorgion vuoteeseensa maistelemaan myrkkyjuomaa, jota tungettelija oli hänelle tarjonnut.

III.

Huhtikuun toisena päivänä oli toinen vuosipäivä.

-- Tällä kertaa meidän tulee viettää se ulkopuolella Roomaa -- sanoi Ippolita. -- Meidän tulee viettää suuri lemmenviikko, kahdenkesken, missä tahansa, mutta poissa täältä.

Giorgio virkkoi:

-- Muistatko ensimäistä vuosipäivää viime vuonna?

-- Muistan.

-- Oli pääsiäinen, ensimäinen pääsiäispäivä...

-- Minä tulin luoksesi aamulla, kello kymmenen...

-- Sinulla oli ylläsi tuo pieni englantilainen röijy, joka minua niin suuresti miellytti; sinulla oli mukana rukouskirja.

-- Sinä aamuna en mennyt kirkkoon!...

-- Sinulla oli kuitenkin niin kiire...

-- Olin melkein karannut kotoa. Tiedäthän: juhlapäivinä eivät he koskaan jättäneet minua yksin. Ja kuitenkin jäin luoksesi puolipäivään asti. Ja sinä aamuna oli vieraita aamiaiseksi!...

-- Ja sinä päivänä emme enää toisiamme tavanneet! Se oli surullinen vuosipäivä.

-- Niin oli.

-- Ja kuinka päivä paahtoi.

-- Ja sinulla oli niin paljon kukkia huoneessa...

-- Olin itse varhain lähtenyt kotoa ja ostanut kaikki "Espanjan torin" kukat.

-- Sinä viskelit päälleni joukottain ruusun terälehtiä, panit minulle niitä niin paljon kaulaan, hihoihin... muistatko?

-- Muistan.

-- Kun sitten kotona riisuin vaatteeni, löysin ne kaikki.

Ippolita hymyili.

-- Ja kotia palatessaan mieheni huomasi yhden niistä hattuni pitsin poimussa.

-- Niin, sinä sen kerroit.

-- Sinä päivänä en enää lähtenyt kotoa. Yhäti sitä uudelleen ajattelin... Se on totta, se oli surullinen vuosipäivä.

Sitten miettiväisenä vaiettuaan hetken:

-- Luulitko silloin itseksesi, että tulisimme viettämään toista vuosipäivää?

-- Minäkö? En?

-- Enkä minäkään.

Giorgio ajatteli: -- Se on siis rakkautta, joka kätkee loppunsa aavistukseen! Hän ajatteli niinikään leppyisästi Ippolitan miestä, jota juuri oli kuullut mainittavan, jopa hän häntä ajatteli jonkunmoista säälivää hyväntahtoisuutta tuntien. -- Nyt Ippolita on vapaa. Mutta miksi nyt olen levottomampi kuin silloin? Tuo aviomies oli minulle kuin joku varmuuden vartija. Minusta tuntui kuin olisi hän suojellut rakastajatartani kaikelta vaaralta. Ehkäpä erehdyn. Kärsinhän paljon silloinkin. Mutta mennyt kärsimys tuntuu aina nykyistä heikommalta. Seuraten omia ajatuksiaan, hän ei kuunnellut Ippolitan sanoja.

Tämä virkkoi:

-- Minne siis matkustamme? Meidän täytyy päättää.

Huomenna on huhtikuun ensimäinen päivä. Sanoin jo äidilleni: "Tiedätkö, äiti, näinä päivinä lähden pienelle matkalle." Olen siis valmistanut asiaa. Minä kyllä sitten keksin jonkun uskottavan tarinan. Anna minun vaan järjestää asia.

Hän puhui iloisena; hymyili. Ja Giorgio oli huomaavinaan tuossa hymyssä, joka kuvasti viime sanoja, sitä välitöntä mielihyvää, jota jokainen nainen tuntee juonta solmiessaan. Hänelle oli vastenmielinen se helppous, millä Ippolita saattoi äitiänsä pettää. Kaihoten hän vielä ajatteli Ippolitan miehen valppautta. -- Minkätähden minä niin suuresti kärsin tästä hänen vapaudestaan, joka kuitenkin edistää minun iloani? En tiedä, mitä antaisinkaan, jos voisin vapautua piintyneestä päähänpistostani, pelostani, joka häntä loukkaa. Rakastan häntä, ja loukkaan häntä; rakastan häntä, ja luulen hänen kykenevän alhaiseen tekoon!

-- Emme kuitenkaan voi -- näin Ippolita huomautti, -- lähteä liian kauas. Etkö sinä tunne jotain rauhallista seutua, yksinäistä, täynnä puita, hieman outoa? Tivoli? Ei; Frascati; ei sekään.

-- Ota Baedeker tuolta pöydältä; ja hae.

-- Hakekaamme yhdessä.

Hän otti tuon punakantisen kirjan; hän laskeusi polvilleen nojatuolin eteen, jossa oli istunut; ja alkoi selailla sulavin liikkein. Hänessä oli lapsen suloa. Silloin tällöin hän puoliääneen luki lauseen katkelman.

Giorgio katseli häntä, ihastuneena hänen niskansa hienosta kaaresta. Siitä nousivat mustat ja loistavat hiukset näkinkengän tavoin kierrettyinä päälaelle. Hän katseli kahta pientä ruskeata syntymäluomea, jotka olivat vierekkäin valkoisella sametinpehmeällä kaulalla, jonka suloa ne lisäsivät. Hän pani merkille, ettei Ippolita käyttänyt korvarenkaita. Kolmeen tai neljään päivään hän ei enää ollut kantanut safiiri-korvarenkaitaan. -- Ehkä hän on uhrannut ne perheen rahapulalle? Ehkä häntä kotonaan joka päivä painaa raskas taloudellinen ahdinko. -- Hänen täytyi pakoittaa itseään, katsoessaan suoraan silmiin tuota piintynyttä ajatustaan. Näin hän ajatteli: -- Kun hän on väsynyt minuun (ja se on tapahtuva ennen pitkää), hän joutuu jonkun huostaan, joka tarjoaa hänelle helpot päivät, joka nautintonsa palkaksi vapauttaa hänet kotoisen ahdinkotilan huolista. Tuo toinen saattoi hyvinkin olla se maanviljelijä, josta Exili puhui. Ippolita kun kammoksuu pikkuhuolia, hän helposti on voittava tuon uuden vastenmielisyyden. Hän tulee mukautumaan uusiin oloihin. Ehkei hänen edes tarvitse voittaa mitään vastenmielisyyttä, kun tuo uusi tarjooja kenties on hänelle mieluisa.

Hänen mieleensä johtui kreivitär Albertini, erään ystävänsä rakastajatar. Tämä nainen oli erottuaan miehestään joutunut ahtaisiin oloihin ja oli vähitellen vajonnut syvälle rahaa tuottaviin lemmensuhteisiin, joiden ohella sopivalla käytöksellä pelasti ulkonaisen säädyllisyyden. Toinenkin esimerkki johtui hänen mieleensä, tehden pelätyn mahdollisuuden todennäköisemmäksi. Ja ajatellessaan tuota päivänselvää mahdollisuutta, joka sukelsi esiin sameasta tulevaisuudesta, hän tunsi sanomatonta surua. Eikä tämä pelko antanut hänelle levon hetkeä. Ennemmin tai myöhemmin oli hän näkevä sen olennon lankeavan, jonka hän oli nostanut. Elämä oli täynnä sellaisia lankeemuksia.

Ippolita sanoi melkein vaikeroiden:

-- En löydä täältä mitään. Gubbio, Narni, Viterbo, Orvieto... Tässä on Orvieton asemakartta. Pyhän Pietarin luostari, Pyhän Paavalin luostari, Jesuiitta-luostari, Pyhän Bernhardin luostari, Pyhän Ludvigin luostari; Pyhän Dominikuksen luostari, Pyhän Fransiskuksen luostari, Marian palvelijain luostari.

Hän luki laulavalla äänellä, kuin olisi lausunut litaniaa. Äkkiä hän purskahti nauruun, nosti päänsä ja tarjosi kauniin otsansa rakastajan huulille. Hänellä oli tuollainen uhkuva sydämenhyvyyden hetki, joka saattoi hänet lapsen kaltaiseksi.

-- Kuinka monta luostaria. Onpa se varmaankin merkillinen paikka. Lähdemmekö Orvietoon?

Giorgiosta tuntui, kuin olisi äkkiä raikas lähdevesi huuhdellut hänen sydäntänsä. Kiitollisena hän antautui näiden lohdullisten tunteiden valtaan. Kun hän painoi huuliaan Ippolitan otsalle, hänen mieleensä välkähti näkynä tuo ihmisistä autio guelfiläis-kaupunki, joka vaieten ihailee kaunista tuomiokirkkoaan.

-- Orvieto! Etkö koskaan ole ollut siellä? Kuvittelepa karstakivi-kallionhuipulla olevaa, surumieliseen laaksoon katsovaa kaupunkia, niin hiljaista, että se tuntuu asumattomalta: -- ikkunat suljetut; harmaat kadut, joilla kasvaa ruohoa; kapusiinimunkki, joka kulkee torin poikki, piispa, joka astuu katetuista mustista vaunuista sairaalan edustalla, vanha, kyyryselkäinen palvelija vaununovella; torni, joka kohoaa valkoista, sateista taivasta kohti; tornikello, joka lyö hitaasti; äkkiarvaamatta, kadun päässä ihme: Tuomiokirkko.

Ippolita sanoi, hieman uneksivana, ikäänkuin hänellä silmiensä edessä olisi ollut tuon hiljaisen kaupungin näky:

-- Mikä rauha!

-- Olin siellä helmikuulla, ilma oli epävakaa kuten nyt, vuoroin sadetta, vuoroin päivänpaistetta. Viivyin siellä päivän; matkustin pois surullisena; vein mukaani tuon seudun surumielisyyden... Oi, mikä rauha! Olin aivan yksin ja ajattelin: jospa minulla olisi rakastajatar, tai pikemmin sisartunteinen rakastajatar, joka olisi täynnä hurskautta; tahtoisinpa tulla tänne, viipyä täällä kokonaisen kuukauden: huhtikuun; hieman sateisen, harmaan huhtikuun, jonka ilma olisi lauhkea ja jota kirkastaisi jokunen auringonvälkähdys. Viettäisinpä monta hetkeä sisällä tuomiokirkossa, itse kaupungilla ja lähistössä; menisin poimimaan ruusuja luostarien puutarhoista; menisin ottamaan nunnilta sokeroituja hedelmiä; joisin Est-Est-juomaa estruskilaisesta maljasta; ja rakastaisin yhä ja nukkuisin paljon pehmeässä vuoteessa, valkoisten neitseellisten verhojen takana.

Ippolita hymyili onnellisena tälle haaveelle. Hän sanoi vilpittömän välittömänä:

-- Minulla on hurskas mieli. Vie minut Orvietoon.

Hän lyyhistyi kokonaan rakastajansa jalkojen juureen; hän tarttui hänen käsiinsä, ja äärettömän hellyyden valtaamana hän jo aavistuksissaan nautti tuosta levosta, tuosta rauhasta, tuosta surumielisyydestä:

-- Kerro minulle edelleen.

Giorgio painoi pitkän suudelman hänen otsalleen puhtaan mielenliikutuksen pakosta. Sitten hän katseili häntä kauvan.

-- Otsasi on niin kaunis, hän sanoi, ääni kevyesti värähdellen.

Hän näki nyt tuon ilmielävän Ippolitan vastaavan sitä todellista ihannetta, jota kantoi sydämessään. Hän näytti hänestä hyvältä, lempeältä, nöyrältä, jaloa ja suloista runollisuutta uhkuvalta. Sen mielilauseeni mukaisesti, jonka Giorgio hänelle oli omistanut, hän oli vakava ja viehkeä -- _gravis dum suavis_.

-- Puhu minulle! soperteli Ippolita.

Kuistilta virtasi sisään lievä valo. Silloin tällöin ikkunaruudut kilisivät hiljaa, tai ropisivat niitä vastaan kumeasti sadepisarat.

IV.

"Kun nyt jo unihaaveessa olemme nauttineet tuon huvin parhaimman osan, tuntien harvinaisen hienoja aistimuksia ja tunteita, luulen, että meidän tulee luopua kokeilemisesta todellisuudessa. Emme lähde Orvietoon." -- Ja Giorgio valitsi toisen paikan: Albano Lazialen.

Hän ei tuntenut Albanoa, ei Aricciaa eikä Nemijärveä. Ippolita oli lapsena ollut Albanossa erään tädin luona, joka ei enää elänyt. Giorgio oli siis tuolla seudulla löytävä tuntemattoman viehätyksen, ja Ippolita kaukaisten muistojen heijastuksen. "Uusi kauneuden näky tuntuu ikäänkuin uudistavan ja puhdistavan rakkautta. Lapsuudeniän muistot henkivät yhä mieleen raitista ja hyväntekevää tuulahdusta."

He päättivät lähtea matkaan huhtikuun toisena päivänä yhden junalla. Määrähetkenä he olivat asemalla keskellä väenjoukkoa, molemmat sydän täynnä levotonta iloa.

-- Huomataanko meidät? Sano, luuletko, että meidät huomataan? kysyi Ippolita puoleksi nauraen puoleksi vavisten, hän kun luuli kaikkien katseiden suuntautuvan häneen. -- Kauankohan vielä viipyy lähtöön? Jumalani, kuinka vapisen!

He toivoivat junassa löytävänsä tyhjän vaunuosaston. Mutta suureksi mielipahakseen heidän täytyi mukautua siihen, että heillä oli kolme matkakumppania. Giorgio tervehti erästä herraa ja rouvaa.

-- Keitä he ovat? kysyi Ippolita, kallistuen ystävänsä korvaa kohti.

-- Sanon sen sinulle myöhemmin.

Uteliaana tuo pariskunta heitä katseli. Mies oli vanha herra, jolla oli pitkä, kunnianarvoinen parta, ja suuri, kalju, kellervä päälaki, jonka keskellä näkyi syvä uurros, suunnattoman suuren, muodottoman navan kaltainen, jotenkin sen kuopan näköinen, minkä leveä sormi painaa johonkin pehmeään aineeseen. Rouva oli kääriytynyt persialaiseen saaliin, ja hänen lampunvarjostimen muotoisen pienen hattunsa alta pilkistivät esiin laihat ja mietiskelevät kasvot. Pukuineen ja ilmeineen hän muistutti englantilaisen hame-papin pilakuvaa. Vanhuksen sinisilmissä oli kuitenkin erityistä vilkkautta; ne näyttivät sisäisen liekin valaisemilta, ikäänkuin haltioituneen haaveilijan silmät. Muuten hän oli vastannut Giorgio Aurispan tervehdykseen mitä lempeimmällä katseella.

Ippolita etsi jotain muistojen kätköstä. -- Missä hän oli tuon parin kohdannut? Hänen ei onnistunut kiinnittää tuota muistin kohtaa; mutta hän tunsi kumeasti, että nuo molemmat omituiset vanhukset olivat jotenkin hänen rakkautensa yhteydessä.

-- Sano, keitä he ovat, hän toisti ystävänsä korvaan.

-- Martletin herrasväki: Herra ja rouva Martlet. He ovat hyvä onnen enne. Tiedätkö, missä he olivat?

-- En tiedä; mutta varmaankin olen heidät jossakin nähnyt.

-- He olivat Via Belsianan kappelissa huhtikuun toisena päivänä, kun sinuun tutustuin...

-- Aivan oikein; nyt muistan!

Hänen silmänsä säteilivät. Tämä sattuma tuntui hänestä ihmeelliseltä. Uudelleen hän katseli molempia vanhuksia, melkein heltyneenä.

-- Mikä hyvä enne!

Hän nojasi päätään ja vaipui ajatuksiinsa, ollen suloisen alakuloisuuden valloissa. Hän näki jälleen edessään tuon pienen piilossa olevan Belsiana kadun kirkon, vaipuneena sinervään varjoon: -- kuoro nuoria tyttöjä reunusti parvea, joka oli holvikattoisen kuistin näköinen; alhaalla seisoi valkeasta kuusipuusta tehtyjen pulpettiensa edessä muutamia soittajia jousisoittimineen. Ja yltympäri tammi-istuimilla harvat kuulijat, melkein kaikki harmaa- tai kaljupäisiä; johtaja löi tahtia; hurskas vihkisavun ja orvokkien tuoksu sekaantui Sebastian Bachin musiikkiin.

Tämän suloisen muiston valtaamana Ippolita kallistui uudelleen ystävänsä puoleen, kuiskasten:

-- Ajatteletko sinäkin sitä vielä?

Hän olisi tahtonut siirtää Giorgioon mielenliikutuksensa, todistaa hänelle, ettei ollut unhoittanut tuon tapauksen pienimpiäkään yksityiskohtia. Salaa Giorgio tarttui hänen käteensä ja puristi sitä matkavaippansa avaroissa poimuissa. Molemmat tunsivat sisällään väristystä, joka vivahti ensi aikojen hienoihin aistimuksiin. Ja niin he haaveilivat ajatuksineen edelleen, haltioituneina, hieman turtuneina kuumasta ilmasta, junan tasaisen ja yksitoikkoisen liikkeen tuudittamina. Silloin tällöin vilahti ohi ikkunasta usvan verhooma vihreä maisema. Taivas oli pilvissä, satoi. Mr. Martlet torkkui nurkassaan, Mrs Martlet luki aikakauskirjaa "Lyceum". Kolmas matkakumppani nukkui matkalakki syvälle painettuna kasvoille.

-- "Silloin herra Martlet rajusti löi tahtia kilvan johtajan kanssa, kun kuoro lauloi epätahdissa. Kaikki nuo vanhukset löivät eri hetkinä tahtia, ikäänkuin musiikki-kiihkon riivaamina. Ilmassa oli vihkisavun ja orvokkien tuoksua." Giorgio antautui täydelleen muistojensa hellittämättömään pyörteeseen. "Olisinko voinut kuvitella omituisempaa ja runollisempaa rakkauteni alkua? Se tuntuu jonkun eriskummaisen kirjasta luetun tapauksen muistolta; ja kuitenkin se on muisto minun omasta elämästäni. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat selvinä sieluni edessä. Tämän ensi kohtaamisen runous on sitten levittänyt yli koko rakkauteni jotain unenomaista." Tuon kevyen huumauksen alaisena hän viipyi eräissä epämääräisissä mielikuvissa, jotka hänen hengessään melkein vaihtuivat soitannolliseksi lumoukseksi. "Joku vihkisavu -- jyvä... orvokkivihko..."

-- Katso, kuinka Mr. Martlet nukkuu, -- sanoi Ippolita hänelle hiljaa. -- Tyynesti kuin lapsi.

Sitten hän hymyillen lisäsi:

-- Sinunkin on hieman uni, eikö totta? Sataa yhä vielä. Mistähän johtuu tämä väsymys? Silmäluomeni ovat raskaat.

Ja hän katsoi Giorgioon puoleksi sulkeutunein silmin pitkien ripsien lomitse.

-- Kuinka hänen silmäripsensä heti minua miellyttivät ajatteli Giorgio. -- Hän istui keskellä kappelia korkeaselkänojaisella istuimella. Hänen kasvojensa sivupiirteet erosivat selvästi ikkunasta sisään tulvivassa valossa. Kun ulkona pilvet hajaantuivat, tuli äkkiä paljon valoisampi. Ippolita liikkui silloin vähän, ja täydessä valossa huomasin miten pitkät hänen ripsensa olivat: ihmeellisen pitkät!

-- Sano, onko vielä pitkältä perille? kysyi Ippolita.

Veturin vihellys ilmoitti läheistä asemaa.

-- Löisitkö vetoa siitä, hän jatkoi, että olemme matkustaneet liian pitkälle?

-- Enpä suinkaan!

-- Hyvä. Kysyhän.

-- Segani-Paliano, huusi karkea ääni junaikkunan takaa.

Giorgio meni vielä hieman unisena ikkunan ääreen.

-- Albano? -- hän kysyi.