Part 3

Puolenpäivän aikana saapuivat he pienen lahden perukkaan, jossa he näkivät matalan kalastajamajan. He pääsivät sisään, ja kalastaja, joka oli aivan yksin, pani heidän eteensä kaikellaista ruokaa, mitä talossa löytyi. Syötyään ja juotuaan aika lailla, etsivät he pehmeän lämpöisen makuupaikan heinälavitsalla, ja pian makasivat he mitä sikeimmässä unessa.

Ei voinut nimittäin mitenkään otaksua, että vihollinen saattaisi tulla näin syrjäiseen paikkaan.

Aamupuoleen yötä, ennenkuin päiväkään oli ehtinyt nousta, heräsi Cochrane kolinaan ja meluun. Kun hän katsahti ympärilleen, huomasi hän muutamia tummia olentoja keskenään käsikähmässä.

"Mitä on tekeillä?" huudahti hän, ja hyppäsi ylös, mutta samalla syöksyi useampia miehiä hänen kimppuunsa ja epätoivoisen vastarinnan jälkeen sidottiin hänen kätensä ja jalkansa, ja hänet kannettiin ulos majasta.

Cochrane huomasi nyt joutuneensa englantilaisten sotamiesten käsiin. Hänen molemmat toverinsa ja kalastaja makasivat samaten sidottuina mökin edustalla.

Viivyttyään jonkun aikaa mökillä lähti englantilainen osasto liikkeelle. Vangeilta päästettiin ensin jalat vapaiksi kahleista, ja sitten jatkettiin matkaa edelleen. Aatelismiehen komea ulkomuoto ja käskevä katse herätti raaoissa sotamiehissä niin paljon kunnioitusta, että ne pian lakkasivat röyhkeilemästä.

Muutaman tunnin marssimisen jälkeen oli osasto saavuttanut sen joukon, josta se oli eronnut pienenä partiojoukkona ja jonka ylipäällikkönä oli Athol, joka kaksi päivää sitä ennen oli kärsinyt edellä mainitun tappion. Kenraali oli teltassaan, toimittaen virkatehtäviään, jonka tähden vangit saivat odottaa ulkosalla jonkun aikaa. Englantilaiset upseerit tarkastelivat ihmettelystä mykkinä tuota niin kuuluisaa kapinallisten johtajaa ja puhuivat kuiskaellen hänen urotöistään.

Vihdoin tuli kenraali ulos. Hän vetäysi askeleen taaksepäin nähdessään edessään sir Johnin muhkean vartalon.

"Sir John Cochrane", alkoi kenraali. "Minä tunnustan Teidät urhoollisimmaksi mieheksi, mitä olen koskaan kohdannut ja kunniani kautta vakuutan, ettei pieninkään ruma teko ole mainettanne tahrannut. Ottakaa vastaan tämä tunnustukseni, kun olen pakotettu täyttämään raskaan velvollisuuteni."

"Minä kiitän Teitä", vastasi Cochrane; ojentaen kätensä kenraalille. "Tiedän, että kuolema on edessäni, ja odotan sitä suurimmalla tyyneydellä. Onko kuningas määrännyt, että tuomio on pantava, heti täytäntöön?"

"Ei", vastasi Athol, "niin pian ei toki kohtaloanne ratkaista. Teidät viedään täältä Edinburghiin, jossa kuninkaan itsensä asettama sotaoikeus on Teidät tuomitseva. Argyle ja Rumbold ovat jo sinne menossa. Vaarallisista haavoistaan huolimatta täytyi viime mainitunkin lähteä mukaan."

"Jaakko kuningas tahtoo varmaan nauttia uhriensa tuskista", arveli sir John. "No niin, tehköön niin! Se hetki ei varmaankaan ole enää kaukana, jolloin hänenkin osansa on näytelty loppuun. Ei toden teolla tarvita liian suurta arvaamiskykyä voidakseen ennustaa, ettei Jaakko kuningas ole kuoleva valtaistuimellaan."

Kenraali osoitti kaikkea mahdollista kunnioitusta sir Johnille. Kalastaja, joka oli vangittu samalla kertaa kuin hänkin, laskettiin vapaaksi, ja molemmat soturit, jotka olivat häntä seuranneet, saivat jäädä hänen luokseen. Kestitettyään heitä ensin runsaasti, otti hän itse selvän, että he saivat hyvän lepopaikan yöksi, ja seuraavana aamuna lähetettiin heidät Edinburghiin jätettäväksi siellä tuomarien käsiin.

Niinä kolmena vuotena, jolloin Jaakko kuningas hallitsi, pani hän varmaan toimeen useampia julmia tekoja, kuin yksikään hänen edeltäjistään. Sentähden vihattiin häntä yhtä paljo Englannissa kuin Skotlannissa, ja tieto tästä oli varmaan yhtenä vaikuttavana syynä siihen, että hän esiintyi kaikkialla niin säälimättömänä ja julmana, kuin hänen villi eläinluontonsa suinkin salli. Hän luuli voivansa pelon avulla pitää kansan levollisena.

Rumboldia, joka oli ensiksi vangittu, kuulusteltiin myös sentähden ensimäisenä. Vaarallisesti haavoitettua miestä kohtaan meneteltiin suurimmalla julmuudella. Häntä kuletettiin edes takaisin vankilan ja tutkintopaikan väliä, ja häntä soimattiin roistoksi ja petturiksi.

Pää pystyssä kesti hän kärsimykset, ja kun hän sai kuulla, kuolemantuomionsa, ei ainoakaan väre hänen kasvoillaan muuttunut.

"Sitähän minun olisi pitänyt odottaakin moiselta rosvojoukolta", sanoi hän, "tappakaa minut niinkuin olette tappaneet niin monta viatonta ennen minua! Henkenihän olen pakotettu antamaan teille, mutta sieluni on Jumalan suojeluksessa!"

Hirsipuussa huudahti hän: "Jumala siunatkoon tulevaa vilpitöntä kuningasta, jonka toivon Englannin kerrankin saavan!"

Kun tuo urho oli kärsinyt häpeällisen kuoleman hirsipuussa, otettiin hänen ruumiinsa alas ja revittiin hevosien välissä kappaleiksi.

Seurasi sitten herttuan vuoro. Häntäkin kidutettiin ja rääkättiin, pääasiallisesti siitä syystä että hän ilmaisisi rikostoverinsa, mutta ääntäkään ei hän päästänyt huuliltaan. Hän tuomittiin luonnollisesti kuolemaan, ja se pantiin täytäntöön Edinburghin torilla. Hänen päänsä ripustettiin tikapuihin hänen entisen vankilansa oven eteen.

Viimein tuli sir John Cochranen vuoro. Koko hänen perheensä oli rientänyt Edinburghiin ryhtyäkseen kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin hänen pelastamisekseen.

Cochranen isä eli vielä, vaikkakin oli hyvin vanha. Hän oli kreivi Dundonald, jonka arvonimen ja omaisuuden poika tulisi vielä perimään. Kunnianarvoisa vanhus ei ollut pelännyt vaivaloista matkaa Edinburghiin lausuakseen siellä hyvän sanan poikansa puolesta.

Mutta kuinka voi vaikuttaa mitään tuomareihin, joille edeltäpäin oli määrätty, mimmoisen tuomion heidän piti langettaa? Kuolemantuomio määrättiin, ja asiakirjat lähetettiin Lontooseen kuninkaan allekirjoitettaviksi.

Ennenkuin tuomio allekirjoitettuna saapui, ei voitu mitään toimittaa.

Kahdeksan päivää tarvitsi ratsastava lähetti mennäkseen Edinburghista Lontooseen ja yhtä pitkän ajan tullakseen takaisin. Siis oli sir Johnilla vielä neljätoista päivää elinaikaa.

Erityisenä armonosotuksena sallittiin hänen ottaa perheeltään jäähyväiset. Tuomarit olivat määränneet tätä varten kolmannen päivän ennen lähetin saapumista kuninkaan luota.

Oltiin marraskuussa. Harmaa, pilvinen taivas valui virtanaan vettä, ja myrsky ulvoi hurjasti.

John Cochrane istui yksinäisessä vankilassa. Hän puristi lujasti käsiään kosteata kiviseinää vasten, aivan kuin olisi tahtonut siten tyynnyttää sydämensä rajua sykintää.

Kuoleman pelosta ei hän vavissut. Olihan hän niin usein katsellut kuolemaa silmästä silmään taistelukentällä! Ei, ajatellessaan rakkaita omaisiaan vapisivat hänen kätensä, ja hänen sydämensä sykki kiivaammin. Hän oli näet hellin puoliso ja paras isä, ja kaikki hänen lähimpänsä olivat mitä sydämellisimmin häneen kiintyneet.

Nyt oli päivä tullut, jolloin hänen piti ottaa jäähyväiset niiltä, jotka olivat hänelle maan päällä kalleimmat ja rakkaimmat.

Kuka voisikaan kuvata sitä hetkeä, jolloin vankilan ovet avautuivat, hänen puolisonsa itkien heittäytyi hänen syliinsä ja hänen poikansa kalpeina ja itkuisina seisoivat hänen edessään. "Me kuolemme kanssasi", kuiskasivat he.

Jäähyväishetki oli ohi. Sir John oli taas yksin kopissaan. Kaikki hänen rakkaansa olivat olleet hänen luonaan, lukuunottamatta hänen silmäteräänsä ja sukunsa ylpeyttä, hänen tytärtään Griseldaa. Ja häntä oli kuolemaan tuomittu kuitenkin hartaimmin toivonut näkevänsä.

Myöhemmin illalla avattiin vankilan ovi, ja sisään astui vartija mukanaan nuori nainen, jolla oli kuningattaren ryhti. Tummat kiharat ympäröivät erinomaisen kauniita, tällä hetkellä marmorin kalpeita kasvoja, ja raaka huomautus, jonka vartija juuri aikoi lausua, jäi sanomatta hänen käskevän katseensa vaikutuksesta. Vartija vain mutisi: "puhelua ei saa kestää aivan kaavan!"

Sen jälkeen hän poistui jättäen isän tyttärineen yksikseen.

"Griselda", huudahti vapaaherra, puristaen rakastettua tytärtään vasten rintaansa.

"Oi isä, rakas isä!" hyväili häntä tuo onneton tyttö koettaen turhaan pysyä tyynenä.

"Jumala auttakoon sinua ja niitä toisia, jotka olette minulle rakkaat! Hän olkoon kanssanne loppuun saakka! Pelkäsin jo, ettei minun sallittaisi vielä kerran saada puristaa lemmikkiäni vasten sydäntäni. Jos se olisi minulta kielletty, olisi se ollut kuoloa katkerampi. Ota siis nyt vastaan viimeinen siunaukseni!"

"Ei, ei viimeistä, minun isäni ei kuole, eikä saa kuolla!"

Surullisena pudisti kuolemaan tuomittu päätään. "Oi, jospa vain voisin lohduttaa sinua", sanoi hän, "mutta ei ole mitään toivoa. Jaakko ei ole vielä koskaan päästänyt saalista käsistään. Kolmen päivän kuluttua — — - Rumbold ja Argyle saivat myöskin kuolonsa pyövelin kädestä."

"Taivas on oikeuden tuntoinen, se ei tahdo että sinun nyt juuri pitää kuolla, sinähän et lähtenyt taisteluun itseäsi puolustaaksesi. Sinä tartuit miekkaan puolustaaksesi vääryyttä kärsineitä ja isänmaatasi. Kumminihan on kuninkaan rippi-isän ystävä, minä menen hänen luokseen ja hän on rukoileva puolestasi. Jaakko on sinua armahtava."

"Oi ei, älä koeta, sillä ei ole pienintäkään toivoa olemassa. Lähetti mukanaan allekirjoitettu kuolemantuomio on täällä parin päivän kuluttua ja silloin..."

"Mutta minun isäni ei ole kuoleva", huudahti tyttö säkenöivin silmin ja lankesi isänsä eteen polvilleen. "Siunaa minua, isä, mutta älä viimeistä kertaa. Rukoile hartaasti Jumalaa, että tyttäresi aikeet onnistuisivat. Nyt eroamme nähdäksemme kumminkin pian toisemme."

"Mitä sinulla on mielessä, lapseni?" kysyi vapaaherra keskeyttäen hänen puheensa. "Älä koeta mitään tehdä asian vuoksi, joka auttamattomasti on mennyttä! Mitä sinä aiot tehdä? Puhu!"

"Älä kysy minulta, isä, mutta siunaa minua!" Samana hetkenä astui vartija sisään, Griselda syleili vielä kerran isäänsä ja riensi sitten pois.

Illalla, sen jälkeisenä päivänä, jolloin Griselda oli käynyt isäänsä tervehtimässä, kulki yksinäinen matkustaja sitä tietä, joka, vie Edinburghista Berwickiin.

Hänellä oli yllään karkeat vaatteet, jommoisia käytetään näillä tienoilla. Nuttu oli napitettu ylös kaulaan saakka, ja karvalakki oli painettu alas otsalle, jotta siitä olisi parempaa suojaa sadetta ja myrskyä vastaan.

Kun matkamies oli saapunut Berwickiin, meni hän yksinkertaiseen majataloon, otti pienestä mytystä palasen leipää ja tilasi lasin viiniä. Vain muutamia minuuttia hän viipyi täällä, jonka jälkeen hän taas jatkoi matkaansa.

Oli jo aivan yö, yhä ankarammin ja ankarammin raivosi myrsky ja vettä tuli kuin saavista kaataen. Kun matkamiehen piti mennä kaupungin laidassa olevan sillan yli, sanoi vahtisoturi: "Taivas sinua auttakoon, nuori mies, ja suojelkoon sinua moisena yönä!"

"Amen", vastasi vaeltaja, "ja sydämestäni kiitän sinua toivotuksistasi." Hän kulki edelleen sillan yli ja muutaman minuutin kuluttua oli hän saapunut autiolle Tweegmouthin kankaalle. Vain muutamia surkastuneita pensaita ja kanervaa kasvoi niukalti siellä täällä.

Vaivaloisesti pääsi matkamies eteenpäin rajuilmassa, joka täällä sai esteettömästi raivota kaikessa mahtavuudessaan. Kun hän oli saapunut peninkulman päähän BBerwickistä, näytti siltä kuin ei hän enää jaksaisi kauemmaksi. Hän haki suojapaikkaa muutamien orjantappurapensaiden takaa. Kun hän oli täällä levännyt puolen tunnin ajan, kuului maantieltä hevosenkengän kopsetta. Se oli kuninkaan sanansaattaja, joka kuletti mukanaan olevassa nahkalaukussa kuninkaan allekirjoittamaa kuolemantuomiota.

Yht'äkkiä tunsi tämä, mitenkä vankka käsi viskasi hänet alas hevosen selästä, ja ennenkuin hän oli ehtinyt puolustaa itseään tahi tehdä vastarintaa, oli häneltä otettu nahkalaukku, ja se oli kadonnut yhdessä tuon uhkarohkean hyökkääjän kanssa.

Laukussa olikin aivan oikein muun muassa Cochranen kuolemantuomio.

Sotilaan hevonen kiiti täyttä laukkaa kotia kohti ja hänen itsensä täytyi lähteä jalkaisin tallustelemaan Berwickiin. Hän voi kuitenkin olla iloinen, että pääsi perille ehein nahoin.

Tämän johdosta lykkäytyi Cochranen kuolema neljätoista päivää, ja hänen perheensä sai uutta toivoa, joka ei kuitenkaan ollut pitkäaikaista. Kaikki Dundonaldin kreivin ponnistukset olivat turhat; julma kuningas kirjoitti uudelleen tuomion alle, ja vielä kerran lähti sanansaattaja pohjoiseen.

Taaskin hän oli saapunut tuolle onnettomalle kankaalle. Tällä kertaa alkoi hän ratsastaa sen yli täyttä laukkaa ladattu revolveri oikeassa kädessä. Kuu paistoi kirkkaana, valaisten koko ympäristön. Hän sivuutti juuri erään pensaikon, kun revolveri laukaistiin niin likellä häntä, että tuli oli polttaa hänen kasvonsa. Hänen hevosensa nousi pystyyn ja kaatui korskuen tielle, hän itse lensi hyvän matkaa tieltä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä makasi rosvo polvillaan hänen päällään uhaten pistää häntä pitkällä kiiltävällä tikarilla.

"Anna tänne nahkalaukkusi!" käski rosvo, "muutoin pistän sinut kuoliaaksi."

Kauhistuksesta vavisten täytti lähetti käskyn, ja rosvo riensi matkoihinsa.

Taas täytyi vapaaherran mestaus lykätä toistaiseksi, uudelleen lähetettiin sanansaattaja kuninkaan luo, ja nyt ryhdyttiin mitä tarmokkaimpiin varovaisuuskeinoihin, voidakseen olla varmat siitä, ettei lähetti ainakaan tällä kertaa palaisi tyhjin toimin.

Silloin — kaksitoista neljästätoista päivästä oli jo kuhmut — kuuli sir John jonkun kiirein askelin lähenevän hänen koppiaan. Ovi avautui ja vapautuskirja kädessä heittäytyi vanha Dundonaldin kreivi poikansa syliin.

Oli tapahtunut uskomattomia asioita. Kuningas oli voitonhimosta peruuttanut päätöksensä. Viidestäsadasta punnasta — siihen aikaan tavattoman suuri summa — oli kreivin onnistunut ostaa poikansa vapaaksi.

Tämä päästettiin heti vankilasta ja vanhan isänsä seurassa hän palasi ikivanhaan linnaansa, jossa hän ilokyynelin otettiin vastaan, mutta tälläkin kertaa hän kalpasi Griseldaansa.

Silloin ilmoitti palvelija taloon tulleen vieraan, joka halusi puhutella sir Johnia, ja heti laskettiin hän sisään.

Sisään astui nyt nuori mies puettuna karkeatekoisiin vaatteisiin, nahkatakki vedettynä otsalle ja nutun kaulus nostettuna pystyyn. Hän astui sir Johnin luo, ojensi hänelle kaksi paperia ja sanoi: "kun olette nämä lukenut, niin heittäkää ne tuleen!"

Cochrane silmäili niitä ja ihmeissään tempasi hän ne vieraan kädestä.

Hän oli saanut käsiinsä molemmat kuninkaan allekirjoittamat kuolemantuomionsa.

"Pelastajani", huudahti hän, "pelastajani seisoo edessäni!"

Nämä sanat kuultuaan kiiruhtivat lapset vieraan luo syleillen hänen polviaan, ja heidän äitinsä sekä kreivi ojensivat nöyrästi kätensä hänelle.

Samassa tempasi muukalainen äkkiä hatun päästään, jolloin paksut mustat kiharat tulivat esiin, se oli Griselda Cochrane.

Voimatta lausua sanaakaan sulki isä urhean, uhrautuvan tyttärensä syliinsä.

"Minähän sanoin sinulle, isä, ettet sinä saa kuolla", kuului tyttären huulilta.

Oltuaan toistamiseen poikansa aavistamattoman onnen ja perheilon todistajana, kuoli vanha kreivi seuraavana vuonna. Arvonimi ja oikeudet siirtyivät siitä lähtein pojalle, jonka suku on kuulunut ja yhä edelleen kuuluu Skotlannin arvokkaimpiin perheisiin.