Part 2

"Minä en usko sattumaa", vastasi sir John vakavana, "ennemmin luulen petoksen olevan vaikuttamassa asiaan."

"Petoksen?" huudahti herttua hymyillen, "ei, sir Cochrane. Hullutusta on sellaista ajatellakin; minä tunnen kaikki mieheni ja olen valmis itse puolestani vastaamaan heistä jokaisesta."

"Niin onnellista olisi, jos luottamuksenne väkeenne olisi varma, mutta voi meitä, kymmenkerroin voi meitä, jos niin ei olisikaan asian laita!"

"Te olette liian epäluuloinen", selitteli herttua. "Annetaan vaan rekattien tulla niin lähelle meitä kuin haluavat, ne eivät missään tapauksessa voi meitä vahingoittaa. Sill'aikaa kuin ne tyhjin toimin ovat täällä vartioimassa, valloitamme me Skotlannin ja kukapa tietää, kenties ne lopulta ovat iloisia, että pääsevät täältä ehjin nahoin."

"Joka tapauksia katson minä aivan välttämättömäksi ryhtyä asiaa tutkimaan", selitti sir John. "Enkä luule sen synnyttävän erinomaisen suuria vaikeuksia. Rekatilla on useampia skotlantilaisia, jotka sisimmässä sydämessään ovat uskollisia Skotlannin asialle. Jos Te niin tahdotte, lähetän tänä iltana veneellisen luotettavia miehiä, jotka soutavat rekattien luo ja tarjoavat kaloja kaupaksi. Sillä tavalla tulee heille helpoksi joutua yhteyteen maamiestensä kanssa ja jos ei se onnistu ensi kerralla, niin teemme saman kokeen uudelleen huomenna. Lopuksi kyllä saamme haluamamme tiedot."

"Teidän ehdotuksenne ei itsessään ole niinkään hullua", vastasi herttua, "mutta meidän on tällä kertaa sitä mahdoton toteuttaa. Rekateissa luonnollisesti tunnetaan meidän suunnitelmamme, ja ennen pitkää saa kuningaskin siitä tiedon. Heti lähettää hän meitä vastaan kaikki käsillä olevat joukot, ja niitä on todellakin paljon. Sanokaa nyt itse, luuletteko Te, että me voimme raivata itsellemme tien Inveraryyn näillä joukoilla, jotka meillä on käytettävinämme, ennenkuin kuninkaan joukot ehtivät kokoontua."

"Minä en mitenkään kiellä, että meidän pitää tämäkin ottaa kysymykseen, mutta ajatelkaapa, Argyle, jos meidän riveissämme on petturi, voi hän tehdä tyhjiksi kaikki ponnistuksemme, ja silloin tulee Skotlannin kohtalo vieläkin onnettomammaksi kuin se nyt on, puhumattakaan siitä, että tuo tyranni murhauttaa kaikki meidän rakkaimpamme. Jos meidän joukossamme on petturi ja meidän onnistuu päästit hänestä selville, niin silloin on myöskin varma, että kuninkaalla on joukkonsa valmiina hyökkäämään meidän päällemme. Silloin ei meillä ole mitään muuta tekemistä kuin pelastautua nopeasti pakenemalla, ja siten pelastaa meidän rakastettu isänmaamme sanomattomista onnettomuuksista. Antakaa minun sentähden panna toimeen suunnitelmani."

"En todellakaan voi parhaalla tahdollanikaan siihen myöntyä", selitti herttua päättävästi, "se olisi täydelleen vastoin parempaa tietoani, jos jäisimme tänne väijyksiin ja antaisimme hyvän tilaisuuden luisua pois käsistämme. Teidän ehdotuksenne perustuu pelkkään epäluuloon, mutta se, mitä minä tahdon, perustuu pitkälliseen kokemukseen ja erittäin tarkkoihin tietoihin kansastamme ja olosuhteistamme. Antaen täyden tunnustuksen Teidän niin usein koetellulle ja kiitetylle urhoollisuudellenne ja huolimatta kiintymyksestäni ja kunnioituksesta Teitä kohtaan, pitää minun tällä kertaa ehdottomasti pysyä käsityskannassani. Seuratkaa Tekin, Cochrane, sitä ja luottakaa minuun! Minä otan edesvastuun hartioilleni."

"Koska Te niin jyrkästi pysytte mielipiteessänne, ettekä tahdo kuunnella neuvojani, niin on minun asiani taipua, vaikkakin teen sen raskaalla sydämellä ja aavistaen pahinta. Milloinka luulette meidän pitävän lähteä?"

"Puolenpäivän aikana. Tahdotteko ehkä hyväntahtoisesti sitä ennen antaa joukoille tarpeelliset määräykset."

"Se on tapahtuva, Kenen haluatte jättää tänne päälliköksi."

"Eikö Rumbold ole siihen sopiva?"

"Siitä voisi tulla meille vaarallinen juttu, sillit jos hän saisi maata täällä toimetonna vuorokauden, voisi hän menehtyä malttamattomuudesta ja ehkäpä suorastaan ryhtyisi hyökkäykseen kuninkaan rekatteja vastaan. Ei, tulista Rumboldia voimme käyttää parempaan toimeen meidän armeijassamme. Ealanin päällikkyyden olen minä jättänyt Elfinstonelle. Hän on tehnyt minulle arvaamattomia palveluksia, kun meidän piti Hollannissa peitellä varustuksiamme, etteivät Jaakon vainukoirat olisi saaneet vihiä niistä. Hän on myöskin syntyisin englantilainen ja on yhtä viisas, kuin Rumbold on urhoollinen. Elfinstone on juuri oikea mies sillä paikalla, viisas, viekas ja terävänäköinen kuin kettu."

"Niin, Tehän itse paraiten tunnette hänen", vastasi sir John kuivasti, "minä lähden nyt jakamaan tarpeellisia määräyksiä, ja puolenpäivän seuduissa ovat joukot lähtövalmiina."

Kuninkaan rekatit tulivat niin lähelle linnaa, kuin kulkuväylä sen salli, mutta ne eivät ryhtyneet mihinkään toimiin.

Määrättynä aikana lähti herttua liikkeelle. Ja samana päivänä hän tapasi kahdentuhannen miehen suuruisen joukon skotlantilaisia, jotka olivat saapuneet liittyäkseen hänen joukkoihinsa. Nämä toivat muassaan sellaisen tiedon, että koko Skotlanti oli kovasti kuohuksissa ja että kaikki skotlantilaiset heti herttuan ensimäisen voiton jälkeen yhtyisivät häneen; mutta samalla kertoivat ne myöskin, että oli nähty suuria osastoja kuninkaan joukoista eri osissa maata.

Mac Callum More iloitsi suuresti tästä lisäyksestä ja hän oli paraillaan järjestämässä äsken saapuneita miehiä riveihinsä, kun hän kaukaa kuuli tykkien jyskettä ja pyssyjen paukkinaa.

"Varmaankin Rumbold on hyökännyt Ardkinglaan kimppuun", huudahti herttua. "Rientäkäämme sinne, ettei hän yksin saa niittää, kunniaa."

Viimeiksi tulleissa joukoissa oli osasto ratsastajia, Herttua käski kahden heistä laskeutua hevosen selästä, jotta Cochrane ja hän itse voisi toisten etunenässä rientää paikalle. Hevoset olivat paraassa kunnossa, ja pian saavuttiin taistelupaikalle. Herttua saapui oikeaan aikaan saadakseen nähdä, kuinka tuo huimapää Rumbold oli asettanut kaksi kanuunaansa Ardkinglaan portille, ja viholliset ampuivat häntä mitä kiivaimmin. Hetkinen — linnan portit särettiin, ja neljännestunnin kuluttua liehui Skotlannin lippu linnan harjalla.

Taas saatiin aimo saalis kaikkea mahdollista tavaraa ja mikä oli kaikkein tärkeintä — kahdeksantoista täydessä kunnossa olevaa kanuunaa joutui Skotlantilaisten käsiin.

Ilo oli nyt ylimmillään. Mutta muutamat ymmärtäväiset aatelismiehet, jotka olivat saapuneet viimeiksi tulleiden joukkojen mukana, kielsivät herttuata hajoittamasta joukkojaan, sillä kuninkaallisethan eivät voineet olla kaukana. Argyle sitä vastoin oli niin varma voitosta, ettei hän tahtonut kuullakaan näitä järkeviä neuvoja.

Rumbold oli edeltäkäsin kiiruhtanut, ja herttua seurasi kintereillä.

Puolenpäivän tienoissa saapui Argyle korkealle kukkulalle, jonka itäisellä puolella oli suurehko suo; sen lävitse kulki muutamia polkuja, jotka kuitenkin täytyi tarkkaan tuntea, uskaltaakseen lähteä niitit pitkin kulkemaan.

Rumbold oli kulkenut tämän kunnaan ohi, ja laskujensa mukaan piti hänen illaksi saapua mainitun suon reunalle.

Lyhyen päivällislevon jälkeen, joka kunnollisen ruoan puutteessa ei ollut vallan virkistävä, lähdettiin taas liikkeelle, ja herttua lohdutteli joukkoa huomauttamalla siitä runsaasta kestityksestä, joka heitä odotti saapuessaan seuraavana iltana Inveraryn kaupunkiin.

Mutta tuskin oli lähdetty marssimaan, kun kaukaa kuului kiväärin pauke. Koko joukko puhkesi raikuviin ilohuutoihin.

"Se on Rumbold, tuo urhoollinen, hyvä, reipas Rumbold! Hän raivaa meille tietä. Joutukaa, joutukaa, ettei hän yksin saa niittää kaikkea kunniaa ja kiitosta!"

Ja eteenpäin riennettiin, vaikkei suinkaan mallikelpoisessa sotilaskomennossa, sillä nythän jokaisen piti ensimäisenä miehenä päästä perille.

Silloin tuli heitä vastaan ratsastajaparvi täyttä laukkaa. Vastaamatta moniin kysymyksiin, joita sateli sekä oikealta että vasemmalta, kiirehtivät ne herttuan luo, kertoakseen hänelle seuraavan Jobin sanoman: "Ylivoimainen vihollisjoukko on kokonaan piirittänyt Rumboldin, ja ainoastaan pikainen apu voi hänet pelastaa."

Heti ajaa karautti herttua edelleen, Cochranen ja Humen seuratessa hänen perässään joukkojen etunenässä. Hehkuen taisteluhalosta seurasivat joukot urheita johtajiaan, ja matkalla kuului yhä selvemmin kiväärien pauketta.

Puolen tunnin kuluttua olivat skotlantilaiset saapuneet taistelupaikalle.

Silmäiltyään pikimmiten olosuhteita, selvisi herttualle heti asema. Rumbold oli miehittänyt erään pienen koivuja ja kuusia kasvavan kunnaan, jota vastaan vihollisen rykmentit, herttuan arvelun mukaan vähintäin kuusi, olivat juuri tekemässä viimeistä ratkaisevaa hyökkäystä.

Silmänräpäystäkään epäröimättä järjesti herttua pienen joukkonsa ja syöksyi valtaavien sotahuutojen kaikuessa taistelun.

Kuninkaalliset joukot säikähtyivät perin pohjin huomatessaan selkäpuolelta hyökättävän heidän kimppuunsa. Ne alkoivat horjua, hajaantua ja pakenivat Rumboldin kunnasta kohti.

Mutta kaukana siitä että hän olisi pysynyt levollisena ja odottanut, että Rumbold pelastautuisi hänen luokseen, syöksyi herttua taisteluinnossaan yhä kauemmas, katsomatta oikealle tai vasemmalle. Esteettömästi saapui hän kunnaalle, riemuhuudoin tervehtivät häntä tietysti Rumbold ja hänen perin väsyneet miehensä.

Englantilaiset, joita johti kuulu kenraali Athol, eivät olleet vielä edes huomanneet, kuinka vähälukuinen heidän uusi vihollisensa oli, ennenkuin he taas lyöttäytyivät yhteen ja uudistivat aikaisemman hyökkäyksensä.

Nyt muuttui herttuan asema vallan arveluttavaksi. Tosin hän oli itse joukkoinensa piiloutunut vihollista muutamien tiheiden pensaikoiden taakse, mutta luodit, joita taukoamatta ja tiheään sateli, sattuivat kumminkin monen uskollisen skotlantilaisen rintaan, ja herttua itse sai luodin toiseen poskeensa.

Jos englantilaiset olisivat tienneet, että herttua itse oli heidän vastustajiensa joukossa, ei hän varmaankaan olisi päässyt heidän käsistään.

Tällä välin saapui taistelukentälle herttuan joukkoja pienissä parvissa, ja ne syöksyivät hurjina taisteluun ilman mitään johtoa.

Kun kenraali Athol huomasi uhkaavan vaaran, komensi hän useampia rykmenttejä muodostamaan lujan rintaman ylämaalaisia vastaan, jotka nyt huolimatta verrattomasta rohkeudestaan ja kuoleman halveksumisesta, eivät voineet murtautua tämän ihmismuurin läpi yhtyäkseen herraansa. Vaara, joka uhkasi Argylen herttuata, kasvot joka silmänräpäys. Merimies Hume kiiti edestakaisin rohkaistakseen joukkoja, mutta kun hän ei rahtuistakaan ymmärtänyt maataistelua, sai hän itse asiassa aikaan enemmän epäjärjestystä kuin järjestystä.

Sir John Cochrane tuli pelastajaksi hädässä.

Nähtyään, että takaa-ajajien joukko suurenemistaan suureni, kiiruhti hän itse takaisin, ja verrattomalla tahdon lujuudella, ja ankaruudella, sai hän kokoon, paitsi omia kuuttasataa miestään, yhtä suuren joukon herttuan väkeä, ja myrskyn lailla lähtivät nämät nyt taistelukentälle.

Kenraali Athol sai pian kokea, että hän seisoi vertaisensa vihollisen vastassa.

Kuten rajuilma hyökkäsi Cochranen joukko eteenpäin survaisten alleen kaikki, jotka tielle sattuivat. Englantilaisten rintama murtui, ja vallin raviin viskasi sir John kaikki esineet, joita miehistö ei tarvinnut.

Nyt olivat kaikki Skotlantilaisten voimat yhtyneet.

Cochrane riensi myrskyn lailla eteenpäin ja vapautti pian herttuan ja Rumboldin.

Korkealle kukkulalle hän sijoitti osan tykeistä ja rupesi kiivaasti ampumaan kenraali Atholin rykmenttejä, pakottaen nämä peräytymään.

Skotlantilaisen musiikin soidessa ja kaikuvien sotahuutojen kuuluessa tunkeutuivat ylämaalaiset vihollisten päälle, ja vain yön tulo esti voittajat ajamasta takaa pakenevia englantilaisia heille tuntemattoman, vaarallisen suon läpi.

Muutama sata vankia mukanaan palasi Cochrane kukkulalle, jonka, ympärille skotlantilaiset leiriytyivät yöksi. Lukuisat valkeat, joiden ympärille sotilaat kokoontuivat, leimusivat yön pimeydessä. Haavoitetut kannettiin pois ja koetettiin parhaan mukaan lieventää heidän tuskiaan. Kaatuneet ystävät haudattiin soihtujen valossa, kun taas kuolleet viholliset heitettiin petoeläinten saaliiksi.

Tämän verisen päivän jälkeen olisi runsas ateria ollut paikallaan. Mutta mistä voitaisiin hankkia tarpeelliset varat? Kelle jotain oli jäänyt jälelle, hän jakoi sen veljellisesti toverien kesken, ja joka taas ei mitään saanut, se lohdutteli itseään toivolla, että saisi osan niistä runsaista ruokavaroista, joita kuninkaallisilla joukoilla oli Inveraryssa.

Heti kun oli annettu määräys ruveta levolle, kutsuttiin johtajat sotaneuvotteluun. Kun sir John tuli herttuan teltalle, tapasi hän täällä jo useimmat kokoontuneina. Samassa kun herttua näki sir Cochranen, riensi hän häntä vastaan ja syleili häntä tunnustaen samalla selvästi ja julkisesti hänet koko sotajoukon pelastajaksi.

Cochrane vetäytyi syrjään, ja jonkunlainen levottomuus hänen olennossaan todisti kyllin selvästi, ettei hänellä suinkaan ollut samat hyvät ajatukset tulevien tapahtumain kulusta kuin tuolla herkkäuskoisella herttualla.

"Mitä oikeastaan nyt hyödyttää pitää pitkiä sotaneuvotteluja", huudahti Mac Callum More. "Meidänhän on aivan helppoa tietää, mitä huomispäivä tuo mukanaan. Me lyömme ja hajotamme kaikki Atholin joukot, jollei hän mieluummin vetäydy takaisin sisämaahan. Sitten menemme minun isieni linnaan, ja kohta näen ympärilläni sekä ylämaalais- että alamaalaisjoukkoja, joiden avulla toden teolla voimme antaa kuninkaalle viimeisen, musertavan iskun."

"Ennenkuin haudomme niin suuremmoisia suunnitelmia", vastasi Cochrane, "ja koetamme saada niitä toteutetuiksi, täytyy meidän toki tutkia, onko meillä siihen mitään edellytyksiä. Meidän pitää kuulustella vankeja, ja pian saamme tiedon vihollisen voimasta."

Kaksi englantilaista upseeria, jotka olivat vankien joukossa, kutsuttiin esiin kuulusteltaviksi.

Toinen niistä, ryhdikäs, harmaahapsinen mies, joka saatuaan luodin jalkaansa oli joutunut skotlantilaisten käsiin, lausui totisena:

"Jos koko teidän voimanne on siinä, minkä minä olen nähnyt, niin täytyy minun vain surkutella teitä. Atholin rykmentit ovat näet osia niistä vankoista joukoista, jotka ovat sijoitetut täällä olevan taistelukentän ja Inveraryn välille, ja jotka vain odottavat Argylen herttuata. Sehän olisi jo aikoja sitten pitänyt olla teille hyvin tiettyä, kun kuningas niin pitkän aikaa on valmistautunut tälle retkelle."

Herttua ja Cochrane loivat tällä välin toisiinsa paljon merkitseviä, mutta samalla surullisia silmäyksiä.

Vielä tehtiin upseereille muutamia kysymyksiä, ja sitten heidät vietiin pois.

Rumbold huudahti: "Vanha kettu oli kyllin viekas. Tekisi mieli melkein uskoa, että kuningas on käskenyt hänen antautua vangiksi valehdellakseen meille joukoista, jotka eivät vielä koskaan ole nähneet päivän valoa."

Cochrane ravisti totisen näköisenä päätään. "Oi ei, sitä pahempi", sanoi hän, "se, mitä englantilainen kertoi, on kyllä totuuden kanssa yhtäpitävä. Nyt meidän täytyy vielä kuulustella toisia vankeja."

Suuri osa näistä tuotiin nyt osille, mutta kaikkien kertomukset olivat siihen määrin yhtäpitäviä, että Rumboldinkin täytyi vihdoin uskoa upseerien puhuvan totta.

"Niin, mitä nyt on tehtävä?" kysyi herttua. "Rekatit me kyllä, olisimme saaneet hävitetyiksi, mutta nuo suuret sotajoukot, jotka tekevät tyhjäksi meidän etenemisemme Inveraryyn, tekevät turmion tuoman kepposen meille suunnitelmiimme nähden. Kova onni leikittelee kanssamme."

"Älkää kutsuko sitä kovaksi onneksi", sanoi Cochrane vakavana. "Ei, kaikki on todellakin edeltäpäin valmistettu, ja on johtunut ilkeimmän laatuisesta petokanta. Eräs Teidän puoluelaisistanne on alusta alkaen seurannut toimiamme ja koko ajan antanut tietoja niistä kuninkaan puoluelaisille. Sen johdosta ovat rekatit Ealanin edustalla, ja sen johdosta majailevat nyt suuret sotajoukot Inveraryn luona."

"Mitenkä Te uskallatte päästää huuliltanne moisia sanoja?" puhkesi Hume puhumaan. "Eikö meidän urhoollisuutemme ja rohkeutemme, eivätkö saamamme haavat ja kärsimämme vaivat ole kylliksi todistuksena uskollisuudestamme ja rehellisyydestämme?"

Skotlantilainen aatelismies katsoi suuttunutta miestä tuimasti silmiin ja vastasi levollisena:

"Oletteko Te sitten ainoa, joka olette seurannut herttuaa? Muutoin saatte Te vastata vaan omista töistänne. Sitä paitsi on Teidän käytöksessänne jotain omituista."

Hume oli raivosta pakahtua. Hän laski kätensä miekan kahvaan ja huusi:

"Sitäkö varten tahdotte meitä moisella tavalla häväistä, että olette herttuan suojeluksen alaisena? Jollei niin olisi asian laita, niin saisitte kerrankin toden teolla näyttää rohkeuttanne, josta niin usein olette kerskaillut."

"Rauhoittukaa!" huudahti herttua käskevästi ja astui riitelevien väliin. "Kuinka uskallatte Te Hume, moisella tavalla menetellä joukkoni urhoollisinta ja kokeneinta päällikköä kohtaan?"

"Minustakin tuntuu tämä käytös hyvin kummalliselta", sanoi Rumbold.

"Näistä kolmesta sadasta miehestä, jotka meidän kanssamme astuivat laivaan Hollannissa, voi varsin hyvin joka toinen olla petturi."

"Missä on herttua, missä on Mac Callum More?" kuultiin huuto. "Viekää minut hänen luokseen!"

"Täällä minä olen", huudahti herttua. "Tulkaa tänne!"

Hien, lian ja veren tahraama soturi, kävi hoiperrellen tulen luo ja vaipui perin väsyneenä maahan.

"Sinut on petetty, Mac Callum More", änkytti hän. "Elfinstone on pettänyt sinut. Ealan on taas vihollisen vallassa, ja koko sen varusväki on surmattu. Neljäsataa englantilaista on seurannut minun kintereilläni hyökätäkseen päällesi päivän sarastaessa."

Syvä hiljaisuus seurasi näitä kamalia sanomia. Rumbold vain huitoi nyrkeillään ilmaan. "Käärme", mutisi hän, "jos nyt pääsemme tästä pälkähästä, niin ei minun kostonhaluni olo tyydytetty, ennenkuin se on saanut juoda petollisen, uskottoman sydämesi verta."

Cochrane seisoi siinä käsivarret rinnalla ristissä tähystellen tuleen, herttua oli kääntänyt katseensa Inverarya, isäinsä linnaa kohti, joka seiniensä sisään kätki kaikki, mikä hänelle maailmassa oli rakasta, kallista.

"Se on ohi", mumisi hän lopuksi tuskin kuuluvasti. "Unelmamme vapaudesta ja onnesta saa pikaisen, verisen lopun. Sillä jollemme täällä vapaaehtoisesti etsi kuolemaa, niin vuotaa kaikkien meidän veremme Jaakon pyövelikirveen iskusta".

"Käyköön niinkin!" lisäsi hän, ojentaen samalla komean vartalonsa. "Me tulemme kaikissa tapauksissa näyttämään noille verikoirille, että me osaamme kuolla oikeina skotlantilaisina, ja jos mahdollista otamme heistä suurimman osan mukanamme kuolemaan. Tuolla ylhäällä", hän katsoi kummallisin katsein ylös tummaan tähtitaivaasen, "tuolla ylhäällä on tyrannin valta lopussa."

Rumbold paljasti silmänräpäyksessä miekkansa, jota häpeällinen teko ei koskaan ollut tahrannut. "Niin, kuolkaamme kunnialla!" lausui hän. "Huomenna on meidän kunniamme päivä ja miekkoinemme olemme me uurtavat omat hautakirjoituksemme kuninkaan joukkojen keskuuteen."

Cochrane oli tähän saakka seisonut ääneti pää rintaa vasten painuneena. Nyt hän kääntyi tovereittensa puoleen ja sanoi:

"Kuolemaan ehtii aina. Luonnollisesti ei voi enää olla puhetta mistään Inveraryn anastamisesta, mutta jos jäämme tänne aamun koittoon saakka, niin silloin voimme olla varmat, että joka mies meistä saa surmansa. Mutta löytyy vielä yksi pelastuksen tie, jonka kautta voimme korvata kaiken sen vahingon, jonka tuo tunnoton konna on meille hankkinut."

Suurimmassa jännityksessä lähestyivät päälliköt häntä. Hän jatkoi: "Oikealla meistä on suuri rahkasuo, ja sen läpi kulkeminen olisi uhkapeliä sille, joka ei sitä ollenkaan tunne. Mutta minä tiedän kumminkin, että pari kovaa polkua kulkee sen lävitse, ja meidän joukoissamme on aivan varmaan muutamia, jotka tuntevat nämä polut. Nyt keräämme ensin puita nuotiotuliin, niin että englantilaiset näkevät liekkien loimun mahdollisimman kauan. Sitten lähdemme liikkeelle, ja aamulla varhain olemme me Lach Long lahden rannalla. Täällä ylämaalaisemme hankkivat meille tietoja, ja me jatkamme matkaa alamaahan. Siellä marssimme me samaten pääkaupunkiin Glaskowiin. Sen muurien sisäpuolella on meillä monta ystävää, ja jos me vain saamme Glaskowin ja sen avulla koko alamaan haltuumme, niin ei löydy ainoatakaan niin korkeata muuria, että se estäisi meitä pääsemästä Inveraryyn."

Kyynelsilmin ja sykkivin sydämin kiittelivät kaikki Cochranen sanoja, ja niidenkin rinnassa, jotka hetki sitten olivat olleet alakuloisia ja toivottomia, oli toivo herännyt. Cochranen rohkea tuuma antoi jokaiselle riemun aihetta, siihen yhdyttiin täydelleen ja kiiruhdettiin sitä panemaan toimeen.

Joukoissa oli kolme soturia, jotka sanoivat tuntevansa suon yli vievät polut. "Polkuja on neljä", he sanoivat, "mutta ainoastaan kahta voidaan käyttää näiltä paikoilta lähdettäissä, ja näitä myöten voi kyllä kulkea yölläkin."

Pian oli saavuttu suolle, se huomattiin inhoittavasta hajusta, joka siitä levisi.

Cochrane antoi puolet joukostaan oppaiden johtamina kulkea edellä ja pysytteli itse jonon keskellä nähdäkseen, että kaikkialla vallitsi järjestys, joka nyt, jos koskaan, oli mitä välttämättömintä.

Nelimiehisissä riveissä kulki joukko edelleen. Suo hyllyi, ja useassa paikassa vaipuivat sotamiehet polviaan myöten liejuun.

Äkkiä kuului etujoukoista huutoa ja melua. "Seisattukaa!" huudettiin sieltä, "seisattukaa!" Kuului sekaisin pelon ja vihan huudahduksia, ja sitten oli kaikki hiljaa ja ääneti.

Cochrane, joka turhaan oli ponnistellut päästä joukkueensa etunenään, sai nyt tietää, että opas ynnä parikymmentä miestä olivat vaipuneet suohon ja hukkuneet.

Synkkä epätoivo valtasi koko osaston, ja taaskin oli Cochranen koetettava herättää rohkeutta masentuneessa miehistössä.

Hän alkoi nyt itse kulkea etunenässä pyssyn perällä koetellen joka, askel maaperää, ja jos joku tuli liian lähelle häntä tai tahtoi mennä hänen ohitseen, niin uhkasi hän muitta mutkitta pistää sen kuoliaaksi. Sillä tavalla kuljettiin hiljalleen eteenpäin, kunnes päivä alkoi koittaa. Kaukaa siinsi muuan kukkula, ja nääntyneissä sotureissa heräsi taas toivoa, kun — oi, voi — nähtiinkin, että yön aikana oltiin kulettu harhaan, oli kierretty suon ympäri ja oltiin taas saman kukkulan luona, josta edellisenä iltana oli lähdetty tuolle onnettomalle retkelle. He voivat jo kaikki nähdä jälkeen jättämänsä kuolleet toverit ja aamutuuli kuljetti haavoittuneiden huudon ja voihkinan heidän korviinsa.

Mitä oli nyt tehtävä? Varma kuolema seuraisi, jos tässä ruvettaisiin taisteluun englantilaisten kanssa. Cochrane käski sen tähden miehistönsä hakea suojaa kätkeytymällä suoheinikkoon ja odottaa mitä tapahtuisi. Mahdollisesti oli herttuan onnistunut päästä perille, ja kun englantilaiset tulisivat paikalle ja näkisivät pelkkiä kuolleita ja haavoittuneita, niin kääntyisivät he aivan varmaan takaisin, ja siten voisivat skotlantilaiset mahdollisesti pelastua.

Niinpiankuin päivä sarasti marssivat englantilaiset paikalle. Voi eroittaa haavoittuneiden vaikeroimiset englantilaisten heitä julmasti rääkätessä.

Puolenpäivän seuduissa vetäytyivät englantilaiset joukot takaisin, ja vasta illan tullen uskalsi Cochrane koota jäännökset joukostaan — tosiaankin surkean näköinen joukkue! Koko päivän olivat he maanneet kostealla suolla, ja hengittäneet siitä lähteviä myrkyllisiä höyryjä eivätkä edellisenä päivänä olleet saaneet minkäänmoista ravintoa.

"Onnettomuus on kovasti meitä kohdannut", alkoi Cochrane puhua, heille. "Kaikki mitä tähän saakka olemme tehneet, on nyt kokonaan tehty tyhjäksi. Nyt on kysymyksessä pelastaa oma henkemme. Ei maksa vaivaakaan palata kotiin, sillä siinä tapauksensa teidät heti saataisiin käsiin ja tapettaisiin. Lähtekää sen sijaan tuntureille, karjamajoille. Mahdollisimman pian voitte saada kutsun uudelleen ja silloin olemme me niin valmiit, että voitto on varmasti meidän. Jumala teitä suojelkoon, urhoolliset ystäväni!"

Kyynelsilmin ottivat sotilaat jäähyväiset rakastetulta päälliköltä ja hajaantuivat eri tahoille tuntureille. Kaksi heistä ei mitenkään tahtonut erota Cochranesta, ja he saivat vihdoin luvan seurata häntä.

Näiden kahden uskollisen ystävänsä seuraamana lähti Cochrane myöskin vuorille. Hänellä oli näet siellä ystäviä, jotka kyllä suojelisivat, siksi kunnes vapauden päivä vihdoin koittaisi.