Part 5

Niin, vain ruumiin avulla se kykenee sitten kohottautumaan vielä korkeampaan tarkasteluun. Amor tosin oli matemaatikkojen kaltainen, jotka näyttävät kykenemättömille lapsille puhtaiden muotojen havainnollisia kuvia. Samaa menetelmää noudatti jumala, tehdäkseen henkisen meille näkyväksi, turvautui mielellään ihmisnuorison muotoon ja väriin, koristaen sen kaikella kauneuden loistolla muistelun työaseeksi, ja sitä katsellessamme sitten kai sytyimme tuskaan ja toivoon.

Näin ajatteli innostuksen saanut katselija, näin hän kykeni tuntemaan. Ja meren kohinasta ja auringon hehkusta kehittyi hänelle ihastuttava kuva. Se oli Ateenan muurien lähellä kasvava plataanipuu — se oli tuo pyhitetty, varjoisa, kukkivan siveyspuun tuoksun täyttämä paikka, jota koristivat pyhäinkuvat ja nymfien ja Akelooksen kunniaksi tuodut hurskaat lahjat. Kuultavan kirkkaana virtasi puro tuuheaoksaisen puun juurella liukkaiden kivien lomitse, ja sirkat soittivat viulua. Mutta nurmikolla, joka vietti loivasti, niin että maatessa saattoi pitää päänsä koholla, lepäili kaksi päivän helteeltä suojassa: vanheneva ja nuori, ruma ja kaunis, viisas rakastettavan vieressä.

Ja kohteliaisuuksin ja henkevästi tavoittelevin leikkilausein Sokrates puhui Faidrokselle kaihosta ja hyveestä. Hän selitti oppilaalle kiihkeää hämmästystä, jota tuntehikas kokee, kun hänen silmänsä näkevät ikuisen kauneuden vertauskuvan, puhui hänelle sellaisen pyhittämättömän ja huonon ihmisen intohimoista, joka ei voi ajatella kauneutta, kun hän näkee sen kuvan, ja joka ei kykene tuntemaan kunnioitusta; puhui siitä pyhästä pelosta, joka valtaa jalon, kun jumalankaltaiset kasvot ja täydellinen ruumis hänelle näyttäytyvät — kuinka hän silloin värähtää ja on kuin suunniltaan ja tuskin uskaltaa katsahtaa sinne päin ja kuinka hän kunnioittaa sitä, jolla on kauneus, vieläpä olisi valmis hänelle uhraamaan kuin kuvapatsaalle, ellei hänen täytyisi pelätä käyvänsä ihmisten silmissä narrimaiseksi.

»Sillä kauneus, Faidrokseni, vain se on yhtaikaa rakastettava ja näkyvä: se on, paina se tarkoin mieleesi, se henkisen ainoa muoto, jonka aisteillamme tunnemme, aistillisesti voimme kestää. Tai mitä meistä tulisi, jos muu jumalallinen, jos järki ja hyve ja totuus esiintyisivät meille aistillisina? Emmekö menehtyisi ja palaisi rakkaudesta, kuten Semele muinoin Zeuksen edessä? Niin on kauneus tuntehikkaan tie henkeen — vain tie, vain välikappale, pikku Faidrokseni...»

Ja sitten opettaja ilmaisi kaikkein hienoimman, tuo ovela mielistelijä: sen, että rakastava oli jumalallisempi kuin rakastettu, koska jumala oli hänessä eikä toisessa — tuon hellimmän, ehkä ivallisimman ajatuksen, jota koskaan on ajateltu ja josta kumpuaa esiin kaihon kaikki veitikkamaisuus ja salaisin hekuma.

Kirjailijan onni on ajatus, joka voi muuttua kokonaan tunteeksi, ja tunne, joka voi muuttua kokonaan ajatukseksi. Tällainen sykkivä ajatus, tällainen tarkka tunne kuului yksinäiselle ja totteli häntä silloin: se näet, että luonto riemusta värisi, kun henki kunnioittaen kumarsi kauneudelle.

Äkkiä hän halusi kirjoittaa. Eros tosin kuuluu rakastavan joutilaisuutta, ja vain sellaisia varten hän on luotu. Mutta pulman tällä asteella kohdistui koetellun kiihtymys tuotantoon. Aihe oli melkein toisarvoinen. Muuan kysymys, heräte antautua tunnustamaan mielipiteensä eräästä kulttuurin ja maun suuresta ja polttavasta ongelmasta, oli lausuttu henkiselle maailmalle ja saapunut matkamiehelle. Hän oli tottunut aiheeseen, se oli hänelle elämys; himo antaa sen loistaa sanansa valossa kävi äkkiä vastustamattomaksi. Ja hänen halunsa oli tehdä työtä Tadzion läsnäollessa, ottaa pojan varresta mallia kirjoittamiseen, antaa tyylinsä seurata tämän ruumiin viivoja, joka hänestä näytti jumalalliselta, ja siirtää hänen kauneutensa henkiseen, kuten kotka muinoin kantoi troijalaisen paimenen taivaan utuun.

Milloinkaan ei sanan ilo ollut tuntunut hänestä makeammalta, milloinkaan hän ei ollut sillä tavoin tietänyt Eroksen olevan sanassa kuin niiden viehättävien hetkien aikana, jolloin hän karkean pöytänsä ääressä varjokankaan alla, epäjumalansa nähden ja hänen äänensä musiikin kaikuessa korvissa, Tadzion kauneus mallina, muovaili sen puolentoista sivun pituisen valikoiduinta suorasanaista sisältävän pienen kirjoituksensa, jonka kirkkaus, aateluus ja lennokas tunteenjännitys kykeni lyhyessä ajassa saavuttamaan monen ihailun.

Varmaankin on hyvä, että maailma tuntee vain ihanan teoksen eikä samalla sen alkuperiä, sen syntymisehtoja, sillä jos maailma tuntisi ne lähteet, joista taiteilijan mielijohteet virtaavat, saattaisivat ne usein sen hämille, peloittaisivat sitä ja hälventäisivät siten erinomaisen työn vaikutukset. Ihmeellisiä hetkiä! Ihmeellisen hermostuttavaa vaivaa. Hengen ja ruumiin kummallisen synnyttävää seurustelua! Pantuaan työnsä talteen ja lähtiessään rannalta Aschenbach tunsi itsensä tuiki väsyneeksi, jopa järkytetyksi, ikäänkuin omatunto soimaisi häntä jonkin irstailun jälkeen.

Seuraavana aamuna sattui, että hän aikoessaan lähteä hotellista huomasi ulkoportailta, kuinka Tadzio, joka oli jo menossa merelle ja lisäksi yksinään, juuri lähestyi aitausta. Toivo, yksinkertainen ajatus käyttää tilaisuutta hyväkseen kevyen ja iloisen tuttavuuden solmimiseksi sen kanssa, joka tietämättään oli tuottanut hänen elämäänsä niin paljon ylennystä ja liikuntoa, puhutella häntä, iloita hänen vastauksestaan, hänen katseestaan, oli lähellä ja pakottavana. Kaunis poika käveli vetelehtien, hänet voi saavuttaa, ja Aschenbach joudutti askeliaan.

Hän tavoittaa pojan lautapolulla kojujen takana, tahtoo laskea kätensä hänen päälaelleen, hänen olkapäälleen ja sanoa jonkun sanan, ystävällinen ranskalainen lause väikkyy jo hänen huulillaan — silloin hän tuntee, että hänen sydämensä, ehkä hyvinkin nopean kävelyn takia, lyö kuin vasara, että hän näin vaikeasti hengittäen voisi puhua vain puristetusti ja vapisten. Hän epäröi, koettaa hillitä itseään, pelkää äkkiä kulkeneensa jo liian kauan kauniin pojan kintereillä, pelkää tämän huomaavan sen, pelkää hänen kysyvää katsettaan, ottaa vielä kerran vauhtia, ei tee mitään, luopuu ja menee pää alaspainuneena ohitse.

Liian myöhään! ajatteli hän tässä silmänräpäyksessä. Liian myöhään. Olikohan se sittenkään liian myöhäistä? Tuo askel, jonka hän laiminlöi, olisi hyvinkin luultavasti vienyt hyvään, keveään ja iloiseen, mistä olisi ollut seurauksena terveellinen selviäminen. Mutta asian laita oli kai niin, että vanheneva ei tahtonut selvitä, että huumaus oli hänelle liian kallisarvoinen. Kuka selittää taiteellisuuden olemuksen ja ilmeen! Kuka ymmärtää kurin ja kurittomuuden syvällisen vaistoyhteyden, josta se riippuu? Sillä kykenemättömyys tahtoa terveellistä selviämistä on kurittomuutta.

Aschenbach ei ollut enää itsearvosteluun taipuvainen; maku, hänen vuosien tuoma henkinen mielentilansa, itsekunnioitus, kypsyys ja myöhäinen yksinkertaisuus tekivät hänet haluttomaksi erittelemään vaikuttimia ja ratkaisemaan, oliko hän jättänyt aikeensa täyttämättä omantunnon syistä vai irstaudesta ja heikkoudesta. Hän oli hämmentynyt, hän pelkäsi, että joku, vaikkapa vain rantavartija, oli tarkkaillut hänen kiirehtimistään, hänen häviötään, pelkäsi kovin tulevansa naurettavaksi. Muuten hän itsekin teki pilaa hullunkurisen pyhästä pelostaan. Säikkynyt, ajatteli hän, säikkynyt kuin kukko, joka pelokkaana antaa siipiensä taistelussa riippua. Jumala tosiaankin rakastetun nähdessämme murtaa rohkeutemme ja painaa ylpeän mielemme täydellisesti maan tasalle... Hän leikitteli, uneksi ja oli liian ylpeä pelätäkseen tunnetta.

Nyt hän ei enää tarkannut sen joutoajan kulumista, jonka oli itselleen suonut; ajatus palata kotiin ei häntä liioin koskenut. Hän oli tilannut itselleen rahaa runsaasti. Hänen ainoa huolensa oli puolalaisen perheen mahdollinen lähtö. Hän oli kuitenkin vähän kerrallaan, ohimennen tiedustellen saanut selville hotellin parturilta, että perhe oli saapunut hotelliin vasta vähän ennen hänen omaa tuloaan.

Aurinko ahavoitti hänen kasvonsa ja kätensä, kiihdyttävä suolantuulahdus karkaisi hänen tunnettaan, ja kuten hän oli aina ennenkin tottunut uhraamaan kaiken virkistyksen, jonka uni, ruoka tai luonto hänelle lahjoittivat, heti johonkin työhön, niin hän nytkin antoi kaiken, mitä aurinko, joutilaisuus ja meri-ilma toivat hänelle päivittäisenä voimistumisena, jalosydämisen tuhlaavaisena häipyä huumaukseen ja tunteeseen.

Hänen unensa oli kevyttä; onnekasta rauhattomuutta täydet lyhyet yöt erottivat herkullisen yksitoikkoiset päivät toisistaan. Tosin hän vetäytyi huoneeseensa jo aikaisin, sillä kello yhdeksän tienoissa, kun Tadzio oli näyttämöltä kadonnut, tuntui päivä hänestä päättyneen. Mutta aamun sarastaessa oli hennosti puistattava pelästys havahduttamassa hänet, ja hänen sydämensä muisti äskeisen seikkailun, eikä hän enää malttanut pysyä pieluksilla. Hän nousi ja kevyesti verhottuna varhaisen aamun puistatusta vastaan istuutui avoimen ikkunan ääreen odottamaan auringonnousua.

Tämä ihmeellinen tapaus täytti hartaudella hänen unen pyhittämän sielunsa. Taivas, maa ja meri uinuivat vielä aavemaisen lasisessa hämäränkalpeudessa; vielä uiskenteli sammuva tähti olemattomuudessa. Mutta sitten tuli henkäys, saavuttamattoman etäisiltä asuinsijoilta saapui siivitetty viesti, että Eros nousi puolisonsa vierestä, ja niin tapahtui se ensimmäinen kaukaisinten taivaan ja meren äärien suloinen punehtuminen, jonka mukana luomisen ruumiillistuminen ilmautuu. Jumalatar läheni, se nuorukaisten ryöstäjätär, joka riisti mukaansa Kleitoksen, Kefaloksen ja kaikkien olympolaisten kateutta uhmaten nautti kauniin Orionin rakkaudesta.

Maailman äärellä alkoi ruusujen siroittelu, sanomattoman suloinen hehku ja kukoistus; lapselliset pilvet, kirkastetut, läpivalaistut leijailivat palvelevien amorettien lailla ruusuisessa, sinertävässä usvassa, purppuraa valautui merelle, joka näytti työntävän sitä paisuvana eteenpäin, kultaisia keihäitä vilahteli alhaalta ylös taivaan korkeuteen, hehku muuttui paloksi; äänettömästi, jumalallisella ylivoimalla vyöryi esille hehkua, paloa ja leiskuvia liekkejä, ja raastavin kavioin kohosivat veljen pyhät ratsastajat maanpiirin yläpuolelle.

Jumalan komeuden säteilyssä istui yksinäinen valvoja; hän ummisti silmänsä ja antoi kunniakehän suudella silmäluomiaan. Entiset tunteet, sydämen varhaiset, herkulliset pyyteet, jotka hänen elämänsä ankarassa palveluksessa olivat kuolleet ja nyt palasivat niin merkillisesti muuttuneina — hän tunsi ne ja hymyili hämmentyneenä, kummastuneena. Hän mietti, hän uneksi, hitaasti hänen huulensa muovailivat erään nimen, ja yhä hymyillen, kasvot kohotettuina, kädet syliin ristittyinä hän uinahti tuoliinsa vielä kerran.

Mutta päivä, joka alkoi niin tulisen juhlallisesti, kului kaikkiaan harvinaisen ylevänä ja mystilliseksi muuttuneena. Mistä tuli ja oli peräisin se henkäys, joka äkkiä niin lempeänä ja merkitsevänä, korkeamman kuiskailun lailla, hipoi ohimoita ja korvaa? Valkoisia höyhenpilvilöitä liiteli taivaalla levenneinä parvina kuin jumalten laitumella käyviä karjalaumoja. Voimakkaampi tuuli virisi, ja Poseidonin ratsut juosta karauttivat paikalle, joukossa kaiketi härkiäkin, jotka sinertäväkiharaista totellen syöksyivät mylvien esille sarvet pistoon painettuina. Mutta etäisemmän rannan kalliopaasien välissä hypähtelivät aallot ketterinä vuohina. Pyhästi rumentunut maailma, joka oli täynnänsä Panin elämää, sulki hullaantuneen syliinsä, ja hänen sydämensä uneksi vienoja tarinoita.

Usein, kun päivä laski Venetsian taakse, hän istui puistopenkillä katselemassa Tadziota, joka valkoasuisena ja kirjavavöisenä huvitteli palloa lyöden tasoitetulla sorakentällä, ja luuli näkevänsä Hyakinthoksen, jonka täytyisi kuolla, koska kaksi jumalaa rakasti häntä. Niin, hän tunsi Zefyrin tuskallista kateutta kilpailijaa kohtaan, joka unohti oraakkelin, jousen ja kitaran saadakseen alati leikkiä kaunokaisen kanssa; hän näki julman lemmenkateuden linkoaman kiekon osuvan tuohon suloiseen päähän ja otti vastaan, hänkin kalveten, tuon runnellun ruumiin, ja kukassa, makeasta verestä versoneessa, oli hänen äärettömän valituksensa merkki...

Mikään ei ole oudompaa, vaikeampaa kuin ihmisten suhde, jotka tuntevat toisensa vain silmillään, jotka tapaavat ja tarkkaavat toisiaan päivittäin, jopa joka hetki ja silti tapojen tai oman oikkunsa takia joutuvat pitämään yllä välinpitämättömän vierauden muotoa tervehtimättä ja sanattomasti. Heidän välillään on levottomuutta ja ärtynyttä uteliaisuutta, tyydyttämättömän, luonnottomasti masennetun tutustumis- ja vuorovaikutustarpeen hysteriaa ja nimenomaan myöskin eräänlaista jännitettyä kunnioitusta. Sillä ihminen rakastaa ja kunnioittaa ihmistä niin kauan kuin ei kykene arvostelemaan häntä, ja kaipuu on puutteellisen tuntemisen tulos.

Aschenbachin ja nuoren Tadzion välille tuli pakostakin jonkunlainen suhde ja tuttavuus, ja sydämellisesti iloiten vanhempi saattoi todeta, että osanotto ja huomaavaisuus eivät jääneet kokonaan vaille vastavuoroisuutta. Mikä esimerkiksi pani kaunokaisen olemaan milloinkaan enää, kun hän ilmestyi aamulla rannalle, käyttämättä kojujen taakse kyhättyjä lautaportaita ja sensijaan hitaasti astelemaan omaistensa kojun luo etualan kautta, hiekkakentän yli, Aschenbachin oleskelupaikan ohi, melkein hipaisten hänen pöytäänsä, hänen tuoliaan? Vaikuttiko ylivoimaisen tunteen vetovoima ja tenho näin hänen hentoon ja ajatuksettomaan olemukseensa?

Aschenbach odotteli joka päivä Tadzion saapumista, ja toisinaan hän oli olevinaan työhön syventyneenä, kun se tapahtui, ja antoi kaunokaisen mennä ohitse näköjään huomaamatta. Mutta toisinaan hän taas kohotti silmänsä, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. He olivat molemmat syvän vakavia, kun näin sattui. Vanhemman sivistyneessä ja arvokkaassa ilmeessä ei mikään todistanut sisäisestä liikehtimisestä, mutta Tadzion silmissä oli tutkisteleva, mietiskelevä kysymys, hänen kävelynsä kävi verkkaiseksi, hän katseli maahan, nosti katseensa jälleen suloisesti, ja kun hän oli mennyt ohitse, näytti jokin hänen ryhdissään ilmaisevan, että vain kasvatus pidätti häntä kääntymästä katsomaan taakseen.

Kerran kuitenkin, eräänä iltana, kävi toisin. Puolalaiset sisarukset ja heidän kotiopettajattarensa eivät olleet saapuneet suureen saliin pääaterialle — huolestuneena Aschenbach oli sen todennut. Aterian jälkeen, kun hän, kovin levottomana heidän viipymisestään, käveli iltapuvussa, olkihattu päässään, hotellin edessä parvekkeen juurella, hän äkkiä näki nunnamaiset sisaret kotiopettajattarineen ja neljän askeleen päässä heistä Tadzion pujahtavan esiin kaarilamppujen valoon. Ilmeisesti he tulivat laivasillalta aterioituaan jostakin syystä kaupungissa.

Merellä oli kai ollut viileä; Tadzion yllä oli tummansininen merimiestakki, jossa oli kultaiset napit, ja päässä pukuun kuuluva lakki. Aurinko ja meri-ilma eivät häntä paahtaneet; hänen ihonsa oli yhä kellertävän marmorimainen kuten alussa. Tänään hän kuitenkin näytti kalpeammalta kuin muulloin, lieneekö syynä ollut viileys tai lamppujen kalpeaksi tekevä kuutamo. Hänen sopusuhtaiset kulmakarvansa piirtyivät selvempinä, hänen silmiensä tumma oli syvempi. Hän oli kauniimpi kuin voi sanoakaan, ja Aschenbach tunsi, kuten jo useasti tuskaisin mielin, että sana voi vain ylistää aistillista kauneutta, mutta ei sitä kuvata.

Hän ei ollut odottanut rakasta olentoa, se tuli äkkiarvaamatta, hänellä ei ollut aikaa kiinnittää kasvojensa ilmettä kuvastamaan rauhaa ja arvokkuutta. Ilo, hämmästys, ihailu olivat varmaankin selvästi maalattuina hänen piirteisiinsä, kun hänen katseensa kohtasi kaivatun olennon silmät — ja tällä sekunnilla tapahtui, että Tadzio hymyili: hymyili hänelle puhuvasti, tuttavallisesti, hurmaavasti ja peittelemättä, hymyili huulin, jotka vasta hymyssä hitaasti avautuivat. Se oli Narkissoksen hymy, kun hän kumartuu kuvastavan veden yli, tuo syvä, hurmattu, kiehdottu hymy, joka hänellä on ojentaessaan kätensä tavoittamaan oman kauneutensa heijastusta — pikkuruisen vääntynyt hymy ilmaisemassa, kuinka toivotonta on yrittää suudella varjokuvan suloisia huulia, keimaileva, utelias ja hiukan kiusaantunut, huumattu ja huumaava hymy.

Tämän hymyn saaja riensi se mukanaan pois, ikäänkuin se olisi turmiota tuottava lahja. Hän oli niin syvästi järkytetty, että hänen oli pakko paeta parvekkeen ja etumaisen puutarhan valaistuksesta ja etsiä nopein askelin puiston takaosan pimentoa. Kummallisen julmistuneita ja helliä neuvoja purkautui hänestä: »Et saa noin hymyillä! Kuule, ei kenellekään saa noin hymyillä!» Hän heittäytyi penkille ja hengitti ihan suunniltaan kasvien öistä tuoksua. Ja taaksepäin nojaten, käsivarret riipuksissa, voitettuna ja väristyksen monen kertaan karmiessa hän kuiskaili kaihon vakiintuneen kaavan — tässä mahdottoman, järjettömän, alhaisen, naurettavan ja silti pyhän, kunnioitettavan vielä tässäkin: »Minä rakastan sinua!»

VIIDES LUKU

Oleskeltuaan Lidossa neljättä viikkoa Aschenbach teki eräitä ulkomaailmaa koskevia kammottavia havaintoja. Ensinnäkin hänestä näytti, että hänen majatalossaan oli liikenne edistyvän vuodenajan mukana pikemminkin pienentynyt kuin lisääntynyt, ja etenkin saksankieli hänen ympärillään tuntui täällä loppuvan ja vaikenevan, niin että aterian aikana ja rannalla kuului hänen korvissaan lopulta vain vieraita ääniä. Eräänä päivänä ollessaan parturilla, jonka luona hän nyt kävi usein, hän sieppasi puheen lomasta sanan, joka sai hänet hätkähtämään. Mies oli kertonut eräästä saksalaisesta perheestä, joka juuri oli lyhyen oleskelun jälkeen lähtenyt pois, ja lisäsi lörpötellen ja mielistellen:

»Te jäätte tänne, hyvä herra. Ettehän te pelkää pahaa.»

Aschenbach katsahti mieheen.

»Pahaa?» toisti hän.

Lörpöttelijä pysyi vaiti, oli olevinaan työn touhussa eikä kuulevinaan kysymystä. Ja kun se esitettiin tiukemmin, selitti hän, ettei hän tietänyt mistään, ja koetti hämillään ja kaunopuheisesti johtaa keskustelua toisaalle.

Tämä tapahtui keskipäivän aikaan. Iltapäivällä Aschenbach lähti tyvenellä ilmalla ja kovassa auringonpaahteessa Venetsiaan — sillä häntä ajoi kiihko seurata puolalaisia sisaruksia, joiden hän oli nähnyt menevän laivasillalle vievää tietä pitkin. Hän ei tavannut epäjumalaansa San Marcolla.

Juodessaan sitten teetä torin varjopuolella rautaisen, pyöreän pöytänsä ääressä hän vainusi ilmassa äkkiä kummallista tuoksua, jota haistaessa tuntui kuin se olisi jo päiväkausia, hänen tietoisuuteensa tunkeutumatta, kosketellut hänen aistejaan — äitelän lääkkeentapainen lemu, joka toi mieleen kurjuuden ja haavat ja epäilyttävän puhtauden. Hän tutkisteli ja tunnusteli sitä miettiväisenä, lopetti välipalansa ja lähti torilta liikkeelle kirkon vastapäistä puolta pitkin.

Ahdingossa tuo haju tuntui voimakkaammin. Kadunkulmiin oli kiinnitetty julistuksia, joissa asukkaita kaupunginisällisesti varoitettiin eräänlaisista vatsataudeista, ne kun tällaisen sään vallitessa kuuluivat päiväjärjestykseen, nauttimasta ostereita ja simpukoita ja myös käyttämästä kanavien vettä. Julistuksen kaunistava sävy oli ilmeinen. Kansanjoukkoja seisoi silloilla ja aukeamilla vaiteliaina, ja vieras seisoi heidän keskellään vainuten ja mietiskellen.

Eräältä myymälänomistajalta, joka korallinauhojen ja väärien ametistikoristeiden välissä nojasi holvinsa oveen, hän pyysi selitystä, mistä tämä ikävä haju johtui. Mies mittasi häntä raskain katsein ja ilahtui nopeasti.

»Ehkäisevä toimenpide, hyvä herra», vastasi hän vilkkaasti elehtien. »Poliisin määräys, joka onkin hyväksyttävä. Tällainen sää painostaa, shirokkotuuli ei ole terveydelle sopiva. Lyhyesti, ymmärrättehän — ehkä liioiteltua varovaisuutta.»

Aschenbach kiitti häntä ja jatkoi matkaansa. Laivallakin, joka kuljetti hänet takaisin Lidolle, hän tunsi nyt samaa torjuvan välineen hajua.

Palattuaan hotelliin hän meni heti hallin sanomalehtipöydän luo ja tutki lehtiä. Vieraskielisistä hän ei löytänyt mitään. Kotimaiset lehdet levittivät huhuja, esittivät häilyviä numerotietoja, painattivat virallisia peruutuksia ja epäilivät niiden todenperäisyyttä. Näin oli itävaltalaisten ja saksalaisten ainesten lähtö selitettävissä. Muihin kansallisuuksiin kuuluvat eivät ilmeisesti tienneet mitään, aavistaneet mitään, eivät olleet vielä käyneet levottomiksi. Täytyy olla vaiti! ajatteli Aschenbach kiihtyneenä heittäessään sanomalehdet takaisin pöydälle. Täytyy pysyä siitä vaiti!

Mutta samalla hänen sydämensä täytti tyytyväisyys sen seikkailun johdosta, johon ulkomaailma oli joutumaisillaan. Sillä intohimolle samoin rikoksellekaan ei arkipäivän taattu järjestys ja menestys ole mieleen, ja jokainen porvarillisen sauman höllentyminen, jokainen maailman hämmennys ja koettelemus on sille tervetullut, koska se voi epämääräisesti toivoa siitä koituvan itselleen etua. Niinpä Aschenbach tunsi hämärää tyytyväisyyttä nähdessään esivallan selittävän kaunistellen Venetsian likaisten kujien tapahtumia, kaupungin ilkeää salaisuutta, joka sulautui hänen omaan sisimpään salaisuuteensa ja jonka säilyttäminen oli hänelle niin tärkeätä. Sillä rakastunut ei ollut mistään niin huolissaan kuin siitä, että Tadzio voisi matkustaa pois, ja hän tajusi kauhistuen, ettei hän osaisi enää elää, jos niin kävisi.

Viime aikoina hän ei tyytynyt kiittämään vain päiväjärjestystä ja sattumaa siitä, että hän pääsi kaunokaisen lähelle, vaan hän suorastaan ajoi takaa ja väijyi Tadziota. Sunnuntaisin esimerkiksi puolalaiset eivät milloinkaan näyttäytyneet rannalla; hän arvasi heidän menevän San Marcolle messuun. Hän kiiruhti sinne ja astuttuaan torin hehkusta pyhäkön kultaiseen hämärään löysi kaivattunsa rukouspenkin yli kumartuneena jumalanpalveluksessa. Silloin hän seisoi taempana, halkeamia täynnä olevalla mosaikkipermannolla, keskellä polvistuvaa, mutisevaa, ristinmerkkejä tekevää kansaa, ja itämaisen temppelin ahdinkoinen loisto painoi upeana hänen aistejaan. Etualalla liikkui, puuhaili ja lauloi ylen koristeltu pappi, suitsutus nousi ilmaan, verhoten sumuun alttarikynttilöiden voimattomat liekit, ja painostavan äitelään uhrituoksuun tuntui lievästi sekoittuvan toinen, sairastuneen kaupungin tuoksu. Mutta sumun ja väikkeen läpi Aschenbach näki, että Tadzio käänsi päätänsä, etsi häntä ja huomasi hänet.

Kun kansanjoukko sitten virtasi avattuja käytäviä pitkin kyyhkysiä vilisevälle torille, piiloutui huumattu pylväskäytävään, kätkeytyi, asettui väijyksiin. Hän näki puolalaisten tulevan kirkosta, näki sisarusten kursailevin menoin sanovan hyvästi äidilleen ja näki tämän kääntyvän kotimatkalle Piazzettalle päin; hän totesi, että kaunokainen, nunnamaiset sisaret ja kotiopettajatar valitsivat oikeanpuolisen tien, joka vei kellotornin portin kautta Merceriaan ja päästettyään heidät jonkun verran edelle seurasi heitä salaa heidän retkeillessään Venetsian läpi. Hänen täytyi pysähtyä, kun he viivyttelivät, paeta ravintoloihin ja pihoihin päästääkseen takaisin palaavat ohitseen; hän kadotti heidät näkyvistään, etsi heitä kiihtyneenä ja uupuneena silloilta ja likaisilta umpikujilta ja kärsi kuolettavan tuskan hetkiä, kun hän näki heidän äkkiä tulevan vastaansa ahtaassa läpikulkupaikassa, jossa ei ollut mahdollisuutta peräytyä. Ei silti sovi sanoa, että hän kärsi. Hänen päänsä ja sydämensä olivat hurmaantuneet, ja hänen askeleensa seurasivat sen paholaisen ohjeita, jolle tuottaa huvia polkea jalkoihinsa ihmisen järki ja arvo.

Jostakin Tadzio ja hänen omaisensa sitten kai ottivat gondolin, ja Aschenbach, joka heidän astuessaan veneeseen, oli jonkun rakennuksen ulokkeen tai kaivon suojassa, teki samoin pian senjälkeen, kun he olivat lykänneet veneen vesille. Hän puhui nopeasti ja hillitysti pyytäessään melojaa, runsaat juomarahat luvaten, huomiota herättämättä jonkun välimatkan päässä seuraamaan gondolia, joka juuri kääntyi nurkan taakse. Häntä puistatti, kun mies parittajan lailla veitikkamaisen auliisti samalla äänellä vakuutti, että häntä palveltaisiin tunnontarkasti.