Part 4

Hän meni sitten alas lounaalle ja ruokaili pienen pöytänsä ääressä. Kun hän aterioituaan astui hissiin, tunkeutui nuorta väkeä, joka niinikään tuli aamiaiselta, hänen jälkeensä pieneen liitelevään koppiin, ja Tadziokin tuli sisään. Hän seisoi ihan lähellä Aschenbachia, ensimmäistä kertaa niin lähellä, että tämä ei katsellut häntä kuin kuvaa matkan päästä, vaan havaitsi ja keksi tarkoin hänen inhimillisyytensä yksityiskohdat.

Joku puhutteli poikaa, ja vastatessaan kuvaamattoman suloisesti hymyillen Tadzio astui pois jo ensi kerroksessa selkä edellä ja silmät alasluotuina. Kauneus tekee häveliääksi, tuumi Aschenbach ja pohti sitten, mikä siihen oli syynä.

Hän oli kuitenkin huomannut, että Tadzion hampaat eivät olleet ilahduttavan kauniit: piikkimäiset ja kelmeät, vailla terveyden kiillettä ja omituisesti hauraan läpikuultavat, jollaiset kalvetustautisilla joskus on. Hän on hento, hän on sairaloinen, ajatteli Aschenbach. Hän ei varmaankaan elä vanhaksi. Ja hän luopui tekemästä itselleen tiliä siitä tyydytyksen tai rauhoituksen tunteesta, joka tätä ajatusta seurasi.

Hän vietti kaksi tuntia huoneessaan ja lähti iltapäivällä kanavalaivalla tunkkaisesti haisevan laguunin ylitse Venetsiaan. Hän astui laivasta San Marcossa, joi teensä aukealla ja aloitti sitten täkäläisen päiväjärjestyksensä mukaan kävelyretken katuja pitkin. Juuri tämä kävely toi mukanaan hänen mielentilansa ja päätöstensä täydellisen muutoksen.

Kujilla tuntui inhoittavan tunkkaantuneelta; ilma oli niin paksua, että asunnoista, myymälöistä, ravintoloista virtaavat hajut, öljynhöyry, hajuvesipilvet ja monet muut seisoivat huuruna eivätkä hälvenneet. Savukkeensauhu pysyi paikallaan ja hajosi vain hitaasti. Ahtaalla alalla tungeksiva ihmisruuhka kiusasi kävelijää eikä lainkaan huvittanut.

Mitä pitemmälle hän joutui, sitä tuskallisempana valtasi hänet se epämiellyttävä olotila, jonka meri-ilma yhtyneenä shirokko-tuuleen saattaa synnyttää — tila, joka on yhtaikaa kiihtymystä ja veltostumisia. Kiusallinen hiki purkautui hänestä. Silmät lakkasivat toimimasta, rintaa ahdisti; hän oli kuumeessa, veri jyskytti päässä.

Hän pakeni ahdinkoisilta kauppakujilta siltojen yli köyhien poluille. Siellä kerjäläiset vaivasivat häntä, ja kanavien pahat höyryt salpasivat hengityksen. Eräällä hiljaisella paikalla, unohdetulta ja kirotulta näyttävässä pikku kolkassa, jommoisia on Venetsian sisäosassa, erään kaivon reunalla leväten hän kuivasi otsansa ja huomasi, että hänen täytyisi matkustaa pois.

Toisen kerran ja nyt ratkaisevasti oli näyttäytynyt, että tämä kaupunki oli tällä säällä hänelle tuiki vahingollinen. Itsepäinen odotteleminen näytti järjenvastaiselta; toive, että ilma muuttuisi, oli kerrassaan epävarma. Oli tehtävä pikainen ratkaisu. Palata nyt jo kotiin ei sopinut. Ei kesä- eikä talviasunto ollut valmis häntä vastaanottamaan.

Mutta merta ja rantaa ei ollut vain täällä; sitäpaitsi ne muualla olivat vailla laguunin ja sen kuumehöyryn tuottamaa ilkeää lisää. Hän muisti erään pienen, Triestin lähellä olevan merikylpylän, jota hänelle oli kehuttu. Miksei hän lähtisi sinne? Ja vieläpä viivyttelemättä, jotta oleskelupaikan vaihdos vielä kannattaisi.

Hän selitti tehneensä päätöksen ja nousi. Seuraavalla gondolipysäkillä hän astui alukseen ja saapui kanavien sameiden sokkeloiden läpi, sirojen leijonakuvien reunustamien marmoriparvekkeitten alitse, niljaisten tornikulmien ympäritse, surevien palatsifasaadien ohi, jotka kuvastelivat suuria toiminimikilpiään keinuvan veden jätteeseen, San Marcon torille. Hänen oli työlästä päästä sinne, sillä gondolinkuljettaja, joka oli liitossa pitsitehtaitten ja lasipuhaltimoiden kanssa, koetti yhtenään saada hänet nousemaan, katsomaan ja ostamaan ja jos tuo omituinen matka Venetsian kautta alkoi tenhollaan vaikuttaa, oli vajonneen kuningattaren huijarimainen kauppiashenki omiaan ikävällä tavalla jälleen selvittämään mielialan.

Hotelliin palattuaan hän selitti vielä ennen päivällistä konttorissa, että odottamattomat seikat pakottivat hänet matkustamaan varhain seuraavana aamuna. Asiaa valitettiin, hänen laskunsa kuitattiin. Hän aterioi ja kulutti lauhan illan takaparvekkeen keinutuolissa lehtiä lukemalla. Ennenkuin hän meni nukkumaan, sulloi hän matkalaukkunsa täysin lähtövalmiiksi.

Hän ei nukkunut kaikkein parhaiten, sillä edessäoleva lähtö teki hänet rauhattomaksi. Kun hän aamulla aukaisi ikkunan, oli taivas pilvessä kuten eilenkin, mutta ilmassa tuntui raikkaammalta — ja silloin alkoi häntä jo kaduttaa. Eikö hänen ilmoituksensa ollutkin äkkipikainen ja erheellinen, jonkin sairaloisen ja suhteettoman olotilan aiheuttama teko? Jos hän olisi sitä hiukankin pidättänyt, jos hän olisi, näin nopeasti lähtemättä, yrittänyt sopeutua Venetsian ilmastoon tai odottanut sään parantumista, olisi hänellä nyt, tämän kiireen ja touhun asemasta, edessä rannalla vietettävä aamupäivä kuten eilenkin. Liian myöhäistä. Nyt hänen täytyi jatkuvasti tahtoa, mitä oli eilen tahtonut. Hän pukeutui ja laskeutui kello kahdeksan pohjakerrokseen aamiaiselle.

Tarjoiluhuone oli hänen sinne astuessaan vielä tyhjä vieraista. Hänen istuessaan ja tilaamaansa odotellessaan tuli paikalle joitakuita vieraita. Teekuppi huulillaan hän näki puolalaistyttöjen saapuvan seuraneitinsä kanssa. Ankarannäköisinä ja aamunraikkaina, silmät tulehtuneina he astelivat ikkunasyvennyksessä olevaan pöytäänsä.

Heti senjälkeen ovenvartija lähestyi häntä lakki kourassa ja kehoitti häntä lähtemään. Auto odotti valmiina viemään hänet ja toiset matkustajat Excelsior-hotelliin, mistä moottorivene kuljettaisi heidät yksityiskanavaa pitkin asemalle. Olisi kiire. — Aschenbachin mielestä ei ollut ensinkään kiire. Oli vielä runsaasti tunti aikaa junanlähtöön. Häntä harmitti hotellin tapa, että matkustajat toimitettiin lähtemään talosta ennen aikojaan, ja selitti ovenvartijalle haluavansa nauttia aamiaista kaikessa rauhassa. Mies poistui empien ja palasi viiden minuutin kuluttua. Vaunu ei voinut mitenkään odottaa kauempaa. Lähteköön sitten ja vieköön hänen matkalaukkunsa, vastasi Aschenbach ärtyneesti. Hän matkustaisi määrätyllä hetkellä yleisessä höyryaluksessa, ja mies olisi hyvä ja antaisi hänen itse huolehtia lähdöstään. Toimihenkilö kumarsi. Iloisena, kun oli saanut torjutuksi kiusalliset kehoitukset, Aschenbach lopetti pikku ateriansa kiirehtimättä ja pyysi tarjoilijaa tuomaan sanomalehden. Aikaa oli perin niukalti, kun hän vihdoin nousi. Samassa hetkessä sattui Tadzio tulemaan sisälle lasiovesta.

Omaistensa pöytään pyrkiessään hän joutui sivuuttamaan lähtevän; harmaahapsisen, korkeaotsaisen miehen edessä hän loi kainosti katseensa alas, mutta kohotti sen heti suloiseen tapaansa, suuntasi sen pehmeänä ja avoimena häneen ja meni ohitse.

Hyvästi, Tadzio! ajatteli Aschenbach. Ja vastoin tapaansa muovaillen ajatuksen huulillaan ja itsekseen puhellen hän lisäsi: »Ollos siunattu!»

Sitten hän valmistui lähtemään, jakeli juomarahoja, otti hyvästit pieneltä, hiljaiselta, ranskalaiseen pitkääntakkiin pukeutuneelta hotellinhoitajalta ja lähti hotellista jalan kuten oli tullutkin. Hän suuntasi kulkunsa matkalaukkua kantavan palvelijan seurassa kukkivaa kujaa pitkin saaren poikki laivalaiturille. Hän saapui perille ja otti laivassa paikan — ja mitä sitten seurasi, oli surullista kärsimysmatkaa kaikkien katumuksen syvyyksien kautta.

Se oli tuttua kulkua laguunien yli, San Marcon ohi, isoa kanavaa pitkin. Aschenbach istui pitkällä penkillä laivan laitapuolella kaiteeseen nojaten ja varjostaen kädellä silmiään. Yleiset puutarhat jäivät taakse, Piazzetta avautui vielä kerran ruhtinaallisen upeana, sitten sekin sivuutettiin; senjälkeen tuli palatsirivi, ja kun vesitie kääntyi polvekkeeksi, näkyi Rialto-sillan komea, jännitetty marmorikaan.

Matkamies katseli, ja hänen rintansa oli pakahtua. Tätä kaupungin ilmaa, tätä meren ja suon tunkkaista lemua, jota pakoon hänellä oli ollut niin huutava kiire — sitä hän nyt hengitti syvin, suloisen tuskallisin vedoin. Oliko mahdollista, ettei hän ollut tiennyt eikä ajatellut, kuinka lujasti hänen sydämensä oli kaikkeen tähän kiintynyt? Mikä aamulla oli ollut puolittaista pahoittelua, hänen tekonsa oikeutuksen heikkoa epäilystä, se muuttui nyt mieliharmiksi, todelliseksi tuskaksi, sielunhädäksi, niin katkeraksi, että se työnsi monesti hänen silmiinsä kyyneleet.

Hän puheli itsekseen, että hänen olisi ollut mahdotonta aavistaa sitä ennakolta tällaiseksi. Mitä hän tunsi niin raskaasti kestettävänä, hetkittäin täysin sietämättömänä, oli ilmeisesti se ajatus, ettei hän näkisi Venetsiaa enää milloinkaan, että hän sanoisi sille nyt ikuiset hyvästit. Sillä koska oli toistamiseen osoittautunut, että kaupunki teki hänet sairaaksi, koska hänen oli ollut toistamiseen pakko lähteä sieltä suinpäin, täytyisi hänen pitää sitä tästedes mahdottomana ja kiellettynä oleskelupaikkana, jota kestämään häntä ei ollut luotu ja johon vielä kerran palata olisi ollut järjetöntä.

Niin, hän tunsi, että kun hän nyt lähtisi, täytyisi hävyn ja uhman ehkäistä häntä enää koskaan näkemästä tätä rakastettua kaupunkia, jossa hänen ruumiinsa oli kahdesti pettänyt. Ja tämä sielun taipumuksen ja ruumiin kyvyn välinen ristiriita tuntui vanhenevasta runoilijasta niin raskaalta ja tärkeältä, ruumiin tappio niin häpeälliseltä, ettei hän voinut käsittää sitä kevyttä alistumista, jolla hän oli eilen, vakaatta taistelutta, päättänyt sen kestää ja tunnustaa.

Sillaikaa höyryalus lähestyy asemaa, ja tuska ja neuvottomuus kiihtyvät sekapäisyydeksi. Lähtö tuntuu kiusaantuneesta matkamiehestä mahdottomalta, paluu yhtä vaikealta. Näin täysin ristiriitaisin tuntein hän saapuu asemalle. On jo hyvin myöhä, hän ei saa menettää silmänräpäystäkään, jos tahtoo tavoittaa junan. Hän tahtoo eikä tahdo. Mutta aika rientää; se ruoskii häntä eteenpäin. Hän kiiruhtaa hankkimaan matkalipun ja hakee hallin hälinässä tänne sijoittunutta hotellin virkailijaa. Mies ilmestyy ja sanoo, että matkalaukku on jo lähetetty. Jo lähetetty? Niin, olkaa hyvä — Comoon. Comoon? Ja moninaisen touhun jälkeen, vihaisten kyselyjen ja nenäkkäitten vastausten tuloksena kävi selville, että matkalaukku oli jo Excelsior-hotellin tavarankuljetuskonttorissa toisten, vieraiden matkatavaroiden mukana toimitettu vallan väärälle suunnalle.

Aschenbachin oli työlästä säilyttää ilme, joka tällaisissa olosuhteissa oli ainoa käsitettävä. Seikkailua uhkuva ilo, uskomaton riemu hytisytti miltei kuin kouristus hänen rintaansa. Hotellimies syöksyi paikalta pelastamaan mikäli mahdollista matkalaukun ja palasi, kuten odottaa sopikin, tyhjin toimin.

Ja silloinpa Aschenbach selitti, ettei hän halunnut matkustaa ilman matkatavaroitaan, vaan oli päättänyt pyörtää takaisin ja odottaa kylpylähotellissa, kunnes matkalaukku löytyisi. Olikohan yhtiön moottorivene vielä aseman laiturissa? Mies vakuutti sen olevan oven edessä. Italialaisen sanatulvan avulla hän sai lipunmyyjän ottamaan takaisin jo lunastetun matkalipun; hän vannoi, että piti sähköttää, ettei saanut kitsastella eikä mitään lyödä laimin, jotta matkalaukku saataisiin pian takaisin, ja niin tapahtui se kumma, että matkamies kaksikymmentä minuuttia senjälkeen kuin oli tullut asemalle oli jälleen suurella kanavalla ja matkalla Lidoon päin.

Ihmeellinen, uskomaton, hävettävä, koomillisen haaveellinen seikkailu: nähdä tienoot, joille juuri oli mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa lausunut ikuiset hyvästit, kohtalon pyörtämänä ja viskelemänä saman tunnin kuluessa uudelleen! Kuohu keulan edessä, hupaisen nopeasti puikkelehtien gondolien ja höyryalusten lomitse syöksyi pieni kerkeä kulkuneuvo päämääräänsä kohden, ainoan matkustajan koettaessa salata harmistuneen alistuvaisuuden naamarin taakse karanneen pojan pelokkaan ylimielistä kiihtymystä.

Yhä vieläkin hänen rintaansa hytisytti silloin tällöin nauru, kun hän ajatteli tätä epäonnea, jota, kuten hän arveli, mikään sunnuntailapsikaan ei olisi voinut kokea. Nyt piti osata selittää, kestää kummastelevien kasvojen ilme — sitten olisi, niin hän arveli, kaikki taas hyvin, sitten olisi onnettomuus torjuttu, vaikea erehdys korjattu, ja kaikki, mitä hän oli taaksensa jättänyt, avautuisi jälleen ja olisi uudestaan hänen omaansa niin kauan kuin hän halusi... Pettikö häntä muuten nopea vauhti vai tuliko nyt todella kaiken kukkuroiksi tuuli sittenkin mereltä päin?

Aallot löivät sementtiseiniä vasten kapeassa kanavassa, joka ulottuu saaren halki Excelsior-hotelliin. Auto-omnibus odotti siellä palaavaa ja vei hänet karehtivan meren vieritse suoraa tietä kylpylähotelliin. Pieni viiksiniekka hotellinhoitaja, yllään pyöröreunainen pitkätakki, tuli ulkoportaita alas häntä tervehtimään.

Lievästi mairitellen hän pahoitteli tapausta, piti sitä ylen kiusallisena itselleen ja laitokselle, mutta hyväksyi vilpittömästi Aschenbachin päätöksen odottaa täällä matkalaukun palauttamista. Hänen huoneensa oli tosin jo vuokrattu, mutta toinen, ei yhtään, huonompi, olisi heti hänen käytettävänään. »_Pas de chance, monsieur_», virkkoi sveitsiläinen hissinkuljettaja hymyillen, kun noustiin yläkerroksiin. Ja näin tuli pakolainen jälleen majoitetuksi huoneeseen, joka asemaltaan ja sisustukseltaan vastasi miltei täydellisesti edellistä.

Väsyneenä, tämän kummanlaisen aamupäivän touhun huumaamana hän istuutui, purettuaan sinne tänne käsilaukkunsa sisällön, avonaisen ikkunan ääressä olevaan nojatuoliin. Meri oli saanut valjunviheriän vivahduksen, ilma vaikutti ohuemmalta ja puhtaammalta, ranta kojuineen ja veneineen värikkäämmältä, vaikka taivas olikin vielä harmaa. Aschenbach silmäili ulos, kädet ristissä sylissä, tyytyväisenä kun sai taas olla täällä ja päätänsä ravistaen tyytymättömänä ajatellessaan horjuvaisuuttansa, omien halujensa tuntemattomuutta.

Näin hän istui ainakin tunnin, leväten ja ajatuksettomasti uneksien. Puolipäivän tienoissa hän huomasi Tadzion, joka yllään viirullinen, punasilmukkainen palttinapuku tuli mereltä päin, ollen palaamassa hotelliin ranta-aitauksen kautta, laudoitettua tietä pitkin. Aschenbach tunsi hänet heti korkeudestaan, oikeastaan ennenkuin oli tavoittanut hänet silmillään, ja hänen teki mieli ajatella jotakin tähän tapaan: »Katsohan, Tadzio, sinäkin olet jälleen siellä!» Mutta samassa hetkessä hän tunsi, kuinka tämä sulava tervehdys häipyi ja mykistyi hänen sydämensä totuuden tieltä, — tunsi verensä innostuksen, sielunsa ilon ja tuskan ja havaitsi, että juuri Tadzion vuoksi ero oli tuntunut hänestä niin raskaalta.

Hän istui ihan hiljaa, näkymättömänä korkealla paikallaan ja tuijotti itseensä. Hänen piirteensä olivat hereillä, hänen kulmakarvansa kohoilivat, tarkkaava, uteliaan nerokas hymy jännitti hänen suunsa. Sitten hän kohotti päänsä ja teki molemmilla, tuolin käsinojan yli veltosti riippuvilla käsillään hitaasti kiertävän ja nostavan liikkeen kämmenet eteenpäin kääntyneinä, ikäänkuin aikoisi avata ja levittää käsivartensa. Se oli alttiisti tervetulleeksi lausuva, tyynesti vastaanottava liike.

NELJÄS LUKU

Päivät pääksytysten ohjasi nyt — polttavin poskin alastomana — jumala hehkuvaa nelivaljakkoaan taivaan avaruuksissa, ja hänen keltaiset suortuvansa liehuivat samaan aikaan riehahtaneessa itätuulessa. Vaaleansilkkinen välke väikkyi laiskana aaltoilevan Pontoksen ulapoilla.

Hiekka hehkui. Ruosteenvärisiä purjekankaita oli pingoitettu rantakojujen eteen hopealta välkkyvän eetterin sinen alla, ja niiden suomalla, terävästi rajoitetulla varjoaineella vietettiin aamupäivän hetket. Mutta viehättävä oli iltakin, kun puiston kasvit uhkuivat sulotuoksua, tähdet ylhäällä astelivat ratojaan ja yön hämärään verhotun meren kohina hiljaisena kuuluen loihti esiin sielun. Tuollainen ilta antoi iloisen vakuuden helposti järjestetystä joutilaasta uudesta aurinkopäivästä, jota koristaisivat lukemattomat, ihan liki toisiaan olevat suloisen sattuman mahdollisuudet.

Vieras, jonka niin tottelevainen epäonni oli tänne pidättänyt, oli kaukana ajatuksesta nähdä tavaroittensa takaisinsaannissa mitään syytä uuteen lähtöön. Hänen oli täytynyt kahtena pitkänä päivänä sietää erinäistä puutetta ja esiintyä suuressa ruokasalissa tarjotuilla aterioilla matkapuvussa. Kun harhaanjoutunut matkalaukku sitten vihdoinkin tuotiin hänen huoneeseensa, purki hän sen perusteellisesti ja täytti kaapin ja laatikot tavaroillaan, päättäen jäädä toistaiseksi tänne tyystin arvaamattomaksi ajaksi, tyytyväisenä, kun voisi viettää rantahetket silkkipuvussa ja päivällisen aikaan jälleen näyttäytyä säädylliseen ilta-asuun puettuna pienen pöytänsä ääressä.

Tämän olotilan miellyttävä tasatahti oli jo saanut hänet lumoihinsa, tämän elintavan pehmeä ja loistava lempeys oli nopeasti hurmannut hänet. Tosiaankin, mikä oleskelupaikka, joka yhdistää itseensä etelämaisen rannan kultivoidun kylpyläelämän miellyttävyydet ja omituisen ihmeellisen kaupungin herttaisen alttiin läheisyyden! Aschenbach ei rakastanut nautintoa. Milloin ja missä tahansa oli juhlittava, levättävä, vietettävä hyviä päiviä, kaipasi hän pian — ja varsinkin nuorempana oli niin ollut laita — tuntien levottomuutta ja inhoa jälleen arkipäiviensä ylevää, työlästä aherrusta, pyhän selkeätä toimintaa. Vain tämä paikka lumosi hänet, sai hänen tahtonsa laukeamaan, teki hänet onnelliseksi.

Usein aamupäivisin, kojunsa varjokankaan alla, etelän sinen yli uneksien, tai jonakin leutona yönä nojaten gondolinpieluksiin, kun se vei hänet Markustorilta, missä hän oli kauan oleillut, helotähtisen taivaan alla takaisin Lidolle — ja kun kirjavat valot ja serenaadin sulattavat äänet jäivät taakse — hän muisteli vuoristotaloaan, kesäisen kamppailunsa seutua, missä pilvet kulkivat synkkinä puutarhan läpi, kammottava rajuilma sammutti illalla talon valaistuksen ja korpit, joita hän ruokki, keikauttivat itsensä kuusien latvoille. Silloin hänestä tuntui hyvältä, ikäänkuin hänet olisi temmattu pois Elysiumin maille, maailman rajoille, missä ihmisille on suotu mitä kevein elämä, missä ei ole lunta eikä talvea, ei myrskyä eikä virtaavaa sadetta, vaan missä alati kohoilee vienosti vilvoittava Okeanoksen hengähdys ja päivät kuluvat autuaassa joutilaisuudessa, vaivattomasti, taistelutta kokonaan auringolle ja sen juhlille pyhitettyinä.

Usein, melkein alinomaa Aschenbach näki Tadzio-pojan: rajoitettu tila, jokaiselle määrätty elämän järjestely vaikutti, että kaunis poika oli koko päivän lyhyin keskeytyksin hänen lähellään. Hän näki ja tapasi Tadzion kaikkialla: hotellin alakerran huoneissa, kaupunkiin tehdyillä vilvoittavilla merimatkoilla ja sieltä takaisin tultaessa, usein lisäksi teillä ja kujilla, kun sattuma tuli avuksi.

Mutta pääasiallisesti ja mitä onnellisimman säännöllisesti tarjosi hänelle rannalla vietetty aamupäivä pitkällisen tilaisuuden antautua suloisen olennon hartaaseen tutkisteluun. Tämä onnen yhtenäisyys, olosuhteiden päivittäinen, samanlaisena uudelleen esiintyvä suosio täytti hänen mielensä tyytyväisyydellä ja elämänilolla, se teki hänelle oleskelun kallisarvoiseksi ja antoi aurinkopäivän niin miellyttävän odottavana liittyä toiseen.

Hän nousi varhain, kuten muutoin vain vaativan työhalun ajamana, ja oli ennen muita rannalla, kun aurinko oli vielä lempeä ja meri lepäsi valkoisen häikäisevänä aamu-unessa. Hän tervehti ystävällisesti aitauksen vartijaa, tervehti myös tuttavallisesti paljasjalkaista valkopartaa, joka oli valmistanut hänen paikkansa, pingoittanut ruskean varjokankaan, siirtänyt kojun huonekalut ulos korokkeelle, ja asettui istumaan. Seuraavat kolme tai neljä tuntia olivat sitten hänen; niiden kuluessa aurinko nousi korkealle ja saavutti peloittavan voiman; niiden kuluessa meri siinsi yhä tummempana, ja silloin hän saisi nähdä Tadzion.

Hän näki kaunokaisen tulevan vasemmalta, meren reunaa pitkin, näki hänen tulevan takaapäin kojujen välistä esille tai huomasi äkkiä ja iloisesti pelästyen, että poika oli tullut hänen huomaamattaan ja että kaivattu oli jo paikalla sinisessä ja valkoisessa kylpyasussaan, joka rannalla oli hänen ainoana pukunaan, että hän oli jo ryhtynyt auringossa ja hiekassa tavalliseen touhuunsa — siihen suloisen turhaan, joutilaan vaihtelevaan elämään, joka oli leikkiä ja lepoa, kuljeskelua, kahlaamista, kaivamista, tavoittelua, nakata ja uintia. Korokkeella istuvat naiset vartioivat häntä ja huutelivat hänelle, kajautellen hänen nimeään: »Tadziu, Tadziu!» Kiihkeästi elehtien hän tuli juoksujalkaa heidän luoksensa kertomaan, mitä oli kokenut, näyttämään, mitä oli löytänyt, saalistanut: näkinkenkiä, merihepoja, maneetteja ja sivuittain liikkuvia rapuja.

Aschenbach ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä poika puhui, ja vaikka se olisi ollut mitä arkipäiväisintä, kuului se hänen korviinsa epämääräisenä soinnukkuutena. Näin korotti outous pojan puheen musiikiksi, ylimielinen aurinko valoi tuhlailevaa välkettään hänen ylitseen, ja meren ylevä kuulakkuus oli alati hänen esiintymisensä heijastajana ja taustana.

Pian katselija tunsi tuon niin pystyn, niin vapaasti esiintyvän ruumiin jokaisen viivan ja asenteen, tervehti iloisesti jokaista jo tuttua kauneutta uudestaan, eikä hänen ihailustaan, hennosta aisti-ilostaan tullut loppua.

Poikaa huudettiin tervehtimään vierasta, joka seurusteli naisten kanssa kojun edessä. Hän juoksi paikalle, juoksi märkänä, ehkä aallokon kostuttamana, heilautti kiharansa, ja kun hän ojensi kätensä toiselle jalalleen nojaten, toisen jalan ollessa varvasasennossa, taipui hänen ruumiinsa viehättävään kierros- ja kääntöasentoon; siinä ilmeni jotakin miellyttävän jäntevää, herttaisen ujostelevaa, aatelisen velvoituksen vaativaa mielistelynhalua.

Hän makasi pitkällään, kylpylänä rinnan yli kiedottuna, hennosti muovailtu käsivarsi hiekkaan nojaten, leuka kämmenen varassa. »Jashu»-nimellä huudettu poika istui kyyristyneenä hänen vieressään ja tekeytyi hänelle ystäväksi eikä voinut ajatella lumoavampaa näkyä kuin minkä tarjosi se silmien ja huulien hymy, jonka tuo jumalten suosima soi katsellessaan halpa-arvoisempaa, palvelevaa.

Hän seisoi meren partaalla yksinään, omaisistaan loitolla Aschenbachin lähellä — pystyssä, ristiin pannut kädet niskassa, hitaasti kinnerlihaksillaan keinahdellen ja uneksi mitään ajattelematta pienten rantaan lipuvien aaltojen huuhdellessa hänen varpaitaan. Hänen hunajanvärinen tukkansa taipui kiehkuroina ohimoille ja niskaan, aurinko valaisi selän yläosan untuvaa, kylkiluiden hienot piirteet ja rinnan tasasuhta kuulsivat vartalon niukan verhon alta, kainalokuopat olivat vielä sileät kuin kuvapatsaalla, polvitaipeet kiilsivät, ja niiden siintävä suonisto sai hänen ruumiinsa näyttämään kuin kirkkaammasta aineesta muovaillulta.

Mikä kuri ja mikä ajatuksen täsmällisyys ilmeni tuossa suorassa ja nuorekkaan täydellisessä ruumiissa! Mutta eikö se ankara ja puhdas tahto, joka hämärästi toimien oli kyennyt tuomaan esille tämän jumalallisen kuvateoksen — eikö se ollut hänelle, taiteilijalle, tuttua ja selvää? Eikö se vaikuttanut hänessäkin, kun hän tulvillaan tervettä intohimoa kirvoitti kielen marmorimassasta sorean muodon, jonka oli hengessä nähnyt ja jonka hän esitti ihmisille henkisen kauneuden peruskuvana ja heijastajana.

Peruskuva ja heijastaja! Hänen silmänsä ahmivat merensiinnon partaalla lojuvaa jalomuotoista vartaloa, ja haaveilevassa ihastuksessaan hän luuli tällä katseella käsittävänsä, mitä kauneus itse ja muoto oli jumalan ajatuksena, tavoittavansa yhtenäisen ja puhtaan täydellisyyden, joka elää hengessä ja jonka inhimillinen kuva ja vertaus oli pantu tuonne helposti ja suloisesti palveltavaksi.

Se oli huumausta, ja arvelematta, jopa himoiten vanheneva taiteilija lausui sen tervetulleeksi. Hänen henkensä oli synnytystuskissa, hänen sivistyksensä joutui kuohumistilaan, hänen muistinsa loi ikivanhoja, nuoruuteen palautuvia ajatuksia, joita oma tuli ei tähän asti ollut milloinkaan elävöittänyt. Eikö ollut kirjoitettu, että aurinko kääntää huomiomme älyllisistä aistillisiin asioihin? Se huumaa ja taikoo — niin sanotaan — järjen ja muistin niin, että sielu tyytyväisyydestä kokonaan unohtaa varsinaisen olotilansa ja jää kummastelevan ihmettelevänä riippumaan kauneimpaan päiväpaisteiseen esineeseen.