Part 2

Mutta eikö hajoittavan ja toisaalta ehkäisevän tietämyksen rajojen ulkopuolella liikkuva siveellinen päättäväisyys merkitse jälleen maailman ja sielun siveellistä yksinkertaistumista ja myöskin siis vahvistumista pahaan, kiellettyyn ja siveellisesti mahdottomaan? Eikö muodolla ole kahdenlaiset kasvot? Ja eikö se yhtaikaa ole sekä siveellinen että epäsiveellinen — siveellinen kurin tuloksena ja ilmaisuna, mutta epäsiveellinen, jopa siveetön, mikäli se luonnostaan sisältää moraalisen välinpitämättömyyden, jopa oleellisesti pyrkii taivuttamaan moraalista ylpeän ja rajattoman valtikkansa alaisuuteen?

Olkoonpa sen laita kuinka tahansa! Kehitys on kohtaloa, ja eikö sellaisen kehityksen, jonka seuralaisena on laajan julkisuuden myötätunto ja joukkoluottamus, tule kulkea toista latua kuin sellaisen, joka täyttyy ilman maineen loistoa ja sitoumuksia? Vain ikuinen mustalaisuus pitää sitä ikävystyttävänä ja on altis pilkkaan, jos suuri kyky kasvaa vapaaksi kevytmielisestä nukkeasteesta, totuttautuu ottamaan ilmeikkäästi huomioon hengen arvoa ja omaksuu sen yksinäisyyden hovitavat, joka oli täynnä omintakeisia, ankaran itsenäisiä kärsimyksiä ja taisteluja ja kohotti sen ihmisten keskuudessa valtaan ja kunniaan. Kuinka paljon onkaan kyvyn itsemuovailussa leikkiä, uhmaa, nautintoa!

Eräänlaista virallisen kasvattavaa tuli ajanmittaan Gustav Aschenbachin esityksiin; hänen tyylistänsä hävisivät myöhempinä vuosina välitön rohkeus, ylevät ja uudet vivahdukset, hän muuttui mallikelpoisen vakaantuneeksi, hiotun perinnäiseksi, säilyttäväksi, muodolliseksi, jopa kaavamaiseksi, ja kuten muistotarina on tietävinään kertoa Ludvig XIV:stä, karkoitti vanheneva hallitsijapuhetavastaan kaikki alhaiset sanat.

Siihen aikaan tapahtui, että opetusviranomaiset panivat säädettyihin oppikirjoihin valittuja sivuja hänen teoksistaan. Se tyydytti häntä sisäisesti, ja kun muuan saksalainen ruhtinas juuri valtaistuimelle nousseena antoi »Fredrikin» runoilijalle, hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta, henkilökohtaisen aatelisarvon, ei hän kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.

Muutamien levottomuusvuosien jälkeen, yritettyään pysähtyä milloin sinne, milloin tänne, hän valitsi jo varhain pysyväksi asuinpaikakseen Münchenin ja eleli siellä porvarillisessa kunnia-asemassa, jollainen erikoistapauksissa tulee henkisen kyvyn osaksi. Avioliiton, jonka hän solmi jo nuorena erään oppineen perheen tyttären kanssa, oli kuolema purkanut lyhyen onnenajan jälkeen. Hänelle oli jäänyt tytär, tämäkin jo aviovaimo. Poikaa hänellä ei ollut milloinkaan ollut.

Gustav von Aschenbach oli keskikokoa hieman pienempi, tummahko, sileäksi ajettu. Hänen päänsä näytti hiukan liian isolta hänen miltei sirotekoiseen vartaloonsa verrattuna. Hänen taaksepäin suorittu, päälaelta ohennut, ohimoilta hyvin tuuhea ja vahvasti harmaantunut tukkansa kehysti korkeata, uurteista ja ikäänkuin arpista otsaa. Kehyksettömien kultaisten silmälasien kaari pureutui lujan, jalosti kaarevan nenän juureen. Suu oli iso, usein veltto, usein äkkiä kapeneva ja tiukka. Posket olivat laihat ja vakoiset; hyvin kehittynyt leuka oli pehmeästi kaksijakoinen.

Melkoiset kohtalot näyttivät liitäneen tuon useimmiten kärsivästi sivulle painuneen pään yli. Ja kuitenkin oli juuri taide tässä saanut aikaan tuon ilmeiden muovailun, joka muutoin on raskaan, monivaiheisen elämän työtä.

Tämän otsan takana olivat syntyneet Voltairen ja kuninkaan väliset säkenöivät, sotaa koskevat vuorosanat, nämä silmät, väsähtäneinä ja syvinä silmälasien takaa katsellen, olivat nähneet seitsenvuotisen sodan sairaalojen verisen helvetin. Persoonalliseltakin kannalta taide on kohotettua elämää. Se onnellistuttaa syvemmin, kuluttaa nopeammin. Se painaa palvelijansa kasvoihin kuviteltujen ja henkisten seikkailujen jäljet ja kehittää, jopa ulkonaisen elämän luostarinkaltaisessa hiljaisuudessa, ajanoloon hermot hemmoitelluiksi, liikahienostuneiksi ja uteliaiksi, mitä irstailevien intohimojen ja nautintojen täyttämä elämä tuskin kykenee saamaan aikaan.

KOLMAS LUKU

Moninaiset maalliset ja kirjalliset puuhat pidättivät matkahaluista kirjailijaa Münchenissä vielä pari viikkoa mainitun kävelyretken jälkeen. Hän antoi lopulta määräyksen panna maatalonsa sellaiseen kuntoon, että sinne voisi muuttaa neljän viikon perästä, ja matkusti eräänä päivänä toukokuun loppupuolella yöjunassa Triestiin, jossa hän viipyi vain vuorokauden ajan ja astui seuraavana aamuna Polaan menevään laivaan.

Hän etsi nimenomaan vierasta ja eristettyä, minkä silti saattoi pian tavoittaa, ja valitsi senvuoksi olinpaikan eräästä joitakin vuosia sitten kuuluksi tulleesta, Istrian rannikon läheisestä Adrian saaresta, jossa asui värikkään ryysyistä, uppo-outoa kieltä puhuvaa maalaisväestöä ja jossa avoimen meren partaalla oli kauniisti lohkeilleita rantakallioita.

Mutta sade ja painostava ilma, poroporvarillinen, tyystin itävaltalainen hotelliseura ja se puute, ettei saanut sellaista rauhallisen läheistä suhdetta mereen, jonka vain lieto hiekkaranta tarjoaa, ikävystyttivät hänet eivätkä antaneet hänelle varmuutta siitä, että hän oli tullut kohtalon määräämään paikkaan.

Häntä huolestutti sisäinen halu päästä jonnekin, minne, siitä hän ei vielä ollut selvillä. Hän tarkasteli laivayhteyksiä, katseli etsien ympärilleen, ja äkkiä ilmestyi, yhtaikaa hämmästyttäen ja itsestään selvänä, päämäärä hänen silmiensä eteen. Jos yön halki tahtoi saavuttaa jotakin verratonta ja satumaisen erikoista, minne silloin lähdettiin? Mutta sehän oli selvä. Mitä hän täältä haki? Hän oli joutunut väärään paikkaan. Sinnehän hänen piti matkustaa.

Hän ei viivytellyt sanoessaan irti sopimattoman asunnon. Puolitoista viikkoa hänen tulonsa jälkeen kantoi nopea moottorivene hänet tavaroineen utuisena aamuvarhaisena veden halki takaisin sotasatamaan, jossa hän astui maihin vain noustakseen heti lautakäytävää pitkin erään laivan kostealle kannelle, ja sitten alkoi matka Venetsiaan.

Se oli iäkäs, kansallisuudeltaan italialainen alus, vanhentunut, nokinen ja synkkä. Laivan luolan omaisessa, keinotekoisesti valaistussa sisähytissä, jonne heti Aschenbachin astuttua laivaan muuan kyttyräselkäinen ja likainen merimies virnistävän kohteliaana opasti hänet, istui pöydän takana hattu vinossa silmillä ja sikarinpätkä suupielessä vanhanaikaisen sirkusjohtajan näköinen, pukinpartainen mies, joka irvistelevän kevein liikemieselein merkitsi paperille matkustavien henkilötiedot ja antoi heille liput.

»Venetsiaan!» toisti hän Aschenbachin pyynnön, ojentaen käsivartensa ja kastaen kynän vinosti seisovan mustepullon puuromaiseen lopputilkkaan. »Venetsiaan, ensimmäinen luokka! Jaha, ei sitten muuta, hyvä herra.»

Ja hän kirjoitti isoja harakanvarpaita ja ripoitti rasiasta kirjoitukselle sinistä hiekkaa, jonka hän antoi valua saviastiaan, taittoi keltaisin ja luisevin sormin paperin ja kirjoitti uudelleen.

»Onnellisesti valittu matkan päämäärä!» laverteli hän sitä tehdessään. »Ah, Venetsia! Ihana kaupunki! Kaupunki, joka vastustamattomasti vetää sivistynyttä ihmistä luoksensa sekä historiansa että nykyisten sulojensa vuoksi.»

Hänen liikkeittensä liukkaudessa ja niitä säestävässä tyhjässä puhelussa oli jotakin huumaavaa ja sekoittavaa, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että matkustaja vielä viime hetkessä kavahtaisi päätöstään lähteä Venetsiaan. Hän otti rahat nopeasti ja heitti takaisin tulevat kolikot taitavasti kuin pelinhoitaja pöytää peittävälle tahraiselle liinalle.

»Paljon huvia, hyvä herra!» sanoi hän kumartaen kuin näyttelijä. »Minulle tuottaa kunniaa, kun olette liittynyt matkustajiini... Hyvät herrat!» huusi hän heti senjälkeen käsi koholla, ikäänkuin liike olisi vilkkaassa käynnissä, vaikka paikalla ei ollut enää ainoatakaan asiakasta. Aschenbach palasi kannelle.

Toinen käsi laivan rintasuojaa vasten nojattuna hän katseli joutilasta väkeä, jota vetelehti laiturilla laivan lähtöä odotellen, ja laivan matkustajia. Toi sen luokan matkustajat kyyristelivät etukannella käyttäen arkkuja ja myttyjä istuimina. Ensi kannen matkaseurana oli joukko nuorukaisia, nähtävästi kauppa-apulaisia Polasta, jotka hyväntuulisina olivat tekemässä yhteisiä huvimatkaa Italiaan. He pitivät aikamoista melua itsestään ja hankkeestaan, lörpöttelivät, imuroivat, nauttivat itsehyväisinä omasta elehtimisestään ja huusivat kaidepuun ylitse kumartuneina liukaskielisiä pilkkasanoja tovereilleen, jotka salkut kainalossa satamakatua pitkin olivat menossa liikkeisiinsä ja uhkailivat huvittelijoita kepeillään.

Muuan vaaleankeltaiseen, ylen muodikkaasti tehtyyn kesäasuun puettu mies, jolla oli punainen kaulanauha ja rohkeasti ylöspäin käännetty panamahattu, ylitti kaikki muut kirkuvan äänekkäällä iloisuudella. Mutta tuskin Aschenbach oli vähän tarkemmin silmäillyt häntä, kun hän puolittain, kauhistuneena huomasi, että mies oli valenuorukainen. Hän oli vanha, siitä ei ollut epäilystäkään. Silmät ja suu olivat ryppyjen reunustamat. Hento puna poskilla oli maalia, ruskea tukka värikäsnauhaisen olkihatun alla oli irtonainen, hänen kaulansa oli sisäänpainunut ja jänteinen, hänen pienet irtoviiksensä ja leukakärpänen olivat värjätyt, hänen keltainen ja täysilukuinen hammasrivinsä, jota hän nauraen näytteli, oli halpaa jäljittelyä, ja hänen kätensä, joissa oli sinettisormus kummassakin etusormessa, olivat vanhuksen kädet. Kauhistuneena Aschenbach katseli häntä ja tarkkaili hänen tapaansa seurustella ystäviensä kanssa. Eivätkö nuorukaiset tietäneet, eivätkö he huomanneet, että hän oli vanha, että hän piti väärin heidän keikarimaista ja värikästä pukuaan, esiintyi väärin heikäläisenä? Itsestään selvänä asiana ja tottumuksesta he, kuten näytti, sietivät häntä keskuudessaan, kohtelivat häntä kuin vertaistaan ja vastasivat vastenmielisyyttä ilmaisematta hänen lystikkäihin kylki-iskuihinsa. Kuinka se oli mahdollista?

Aschenbach peitti otsan kädellään ja sulki silmänsä, joita poltti, koska hän oli nukkunut liian vähän. Hänestä tuntui, ettei kaikki kulkenut tavallista latua, että satumaisen vieras ja vääntynyt maailma alkoi levitä kummallisuuden alalle, mikä kenties loppuisi, jos hän varjostaisi hieman kasvojaan ja silmäilisi jälleen ympärilleen. Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä hän tunsi kuin uivansa, ja kun hän nosti katseensa järjettömän pelokkaasti, huomasi hän laivan raskaan ja synkän ruhon hitaasti irtaantuvan muuratusta rannasta. Tuuman kerrallaan, koneen työntäessä eteenpäin ja taaksepäin, leveni likaisen läikehtivä vesiraita laiturin ja laivankyljen välillä, ja kömpelösti liikehtien laiva käänsi kokkapuunsa aukeaa merta kohti. Aschenbach meni ylähangan puolelle, jonne kyttyräselkäinen oli asettanut hänelle lepotuolin ja jonne tahraiseen hännystakkiin puettu tarjoilija tuli kysymään hänen määräyksiään.

Taivas oli harmaa, tuuli kostea. Satama ja saaret olivat jääneet taakse, ja nopeasti hävisi utuisesta näköpiiristä maa kokonaan. Kosteuden liuottamla hiilihiutaleita putoili pestylle kannelle, joka ei ottanut kuivuakseen. Jo tunnin kuluttua levitettiin purjekatos, koska alkoi sataa.

Viittaansa kääriytyneenä, kirja sylissä, lepäili matkailija, ja tunnit kuluivat hänestä huomaamatta. Sade oli lakannut, liinakatos poistettiin. Näköpiiri oli täydellinen. Taivaan samean kupukaton alla levisi yltympäri aution meren suunnaton laatta. Mutta tyhjässä nivelettömässä avaruudessa puuttuu meiltä vaisto mitata aikaa, ja me häivymme mittaamattomuuteen. Varjomaisen kummallisia olioita, vanha keikari, laivaruuman pukinpartainen mies liikkuivat epämääräisin elein ja sekavin unipuhein lepäävän aivoissa, ja hän nukahti.

Puolipäivän aikaan hänet käskettiin pitoihin käytävän tapaiseen ruokasaliin, josta ovet johtivat makuukojuihin ja jossa pitkän pöydän alapäässä — hän aterioi sen yläpäässä — liikeapulaiset ynnä vanhus olivat kello kymmenestä alkaen kilistelleet iloisen kapteenin kanssa. Ateria oli viheliäinen, ja hän lopetti sen nopeasti. Hän halusi ulkoilmaan, katsomaan taivasta, näyttäisikö se kirkastuvan Venetsiassa päin.

Hän ei voinut kuvitella muuta kuin että näin tapahtuisi, sillä kaupunki oli ottanut hänet aina loistavana vastaan. Mutta taivas ja meri olivat yhä sameat ja lyijynväriset, ajoittain putoili sumuista sadetta, ja hän mukautui ajatukseen, että vesitietä tullen tapaisi Venetsian toisenlaisena kuin lähestyessään sitä aikaisemmin maitse.

Hän seisoi keulamaston luona, katse etäisyyteen tähdättynä, odottaen maata. Hän ajatteli sitä surumielisen innostunutta runoilijaa, jolle muinoin näistä aalloista olivat nousseet hänen unelmansa kupukatot ja kellontornit; hän toisti hiljaa mielessään jotakin siitä, mistä silloin oli kunnioituksen, onnen ja surun innoittamana syntynyt hillitty laulu, ja jo kuvatun tunteen vaivattomasti liikuttamana hän tarkasteli vakavaa ja väsynyttä sydäntään todetakseen, olisiko kulkevalle tyhjäntoimittajalle ehkä vielä suotu uusi innostus ja hämmennys, tunteen myöhäinen seikkailu.

Silloin sukeltautui oikealta esille laakea rannikko, kalastajaveneet vilkastuttivat meren, kylpysaari tuli näkyviin, laiva jätti sen vasemmalle puolelleen ja liukui, kulku hidastettuna, sen kapean väylän läpi, joka on saanut nimensä saaren mukaan, ja laguuneilla, kirjavan viheliäisten asuntojen edessä, se pysähtyi vallan, koska täytyi odottaa terveydenhoitotarkastajien alusta.

Kului tunti, ennenkuin se näkyi. Oli tultu perille eikä kuitenkaan oltu perillä; ei ollut kiirettä, ja kuitenkin oltiin levottomuuden ahdistamia. Nuoret polalaiset, isänmaallisessa mielentilassa ehkä hyvinkin sen torvisoiton johdosta, jonka äänet kantautuivat veden yli yleisten puutarhojen taholta, olivat tulleet kannelle ja kuohuviinin innoittamina huusivat eläköötä vastapäätä rannalla aseharjoituksia pitäville ratsumiehille.

Mutta oli vastenmielistä nähdä, millaiseen tilaan nuorison kanssa harjoitettu väärä veljeily oli saattanut tuon pyntätyn ukon. Hänen vanhat aivonsa eivät olleet nuorten tukevien aivojen lailla kyenneet kestämään viinin vaikutusta. Hän oli surkuteltavasti päihdyksissä. Katse tylsänä, savuke hytisevissä hyppysissä hän huojui paikalla vaivaloisesti tasapainoa tapaillen, humaltuneessa tilassaan eteen- ja taaksepäin kuukahtamaisillaan. Koska hän olisi ensi askeleella kompastunut, ei hän uskaltanut liikkua paikaltaan, mutta ilmaisi silti säälittävää uhkamieltä, tarttui jokaiseen häntä lähestyvään kiinni takinnapista, lallatti, siristeli, hihitti, kohotti sormuskoristeisen kurttuisen etusormensa typerään härnäilyyn ja nuoli inhoittavan kaksimielisellä tavalla kielenkärjellä suupieliään.

Aschenbach katseli häntä synkännäköisenä, ja jälleen häneen tuli pyörryttävä aistimus, ikäänkuin maailma osoittaisi kevyttä, kuitenkin hillitöntä taipumusta vääntyä kummallisen ja hirviömäisen muotoon — aistimus, jonka valtaan olosuhteet tosin pidättivät häntä antautumasta, koska juuri silloin kone alkoi uudelleen jyskyttäen käydä ja laiva jatkoi jälleen niin lähellä päämäärää keskeytynyttä kulkuansa San Marcon kanavassa.

Näin hän siis jälleen näki tuon hämmästyttävimmän maihinnousupaikan, tuon haaveellisen rakennustyön loistavan yhdistelmän, jonka tasavalta oli pannut lähestyvien merenkulkijoiden kunnioittavien katseitten eteen, palatsin keveän ihanuuden ja huokaustensillan rantapatsaat jalopeuroineen ja pyhimyksilleen, satutemppelin komeasti näkyvän sivustan, läpikatsauksen porttikäytävään ja jättiläiskellolle, ja tätä katsellessaan hän mietti, että saapuminen maitse Venetsian asemalle merkitsi astumista palatsiin takaoven kautta ja ettei tähän kaupungeista epätodellisimpaan sopisi saapua muuta tietä kuin mitä hän nyt tuli, laivalla, aavan meren yli.

Kone pysähtyi, gondolit tunkeilivat lähettyvillä, köysitikkaat laskettiin alas; laivaan astui tullivirkamiehiä, jotka toimittivat tehtävänsä pintapuolisesti. Laivan purkaminen saattoi alkaa. Aschenbach ilmoitti, että hän halusi gondolin viemään hänet tavaroineen sille paikalle, mistä Lidon ja kaupungin väliä kulkevat pienet laivat lähtivät, sillä hän aikoi jäädä asumaan meren rannalle.

Hänen hankkeensa hyväksytään, hänen toivomuksensa huudetaan alas vedenpinnalle, missä gondolinkuljettajat murteitansa puhuen torailevat keskenään. Hän on yhä estetty astumasta alas; hänen matka-arkkunsa, jota paraikaa vaivalla kiskotaan tikapuuntapaisia portaita alas, estää sen. Niinpä hänen on mahdoton muutamaan minuuttiin välttää pöyristyttävän ukon tunkeilevaisuutta, kun tämä päihtymistilassaan hämärästi innostuu lausumaan jäähyväiskohteliaisuuksia vieraalle.

»Toivomme mitä onnellisinta oleskelua», mäkättää ukko ja raapaisee jalallaan. »Suosittelemme itsestämme hyvää muistoa! _Au revoir, excusez_ ja _bon jour_, teidän ylhäisyytenne!» Hänen suunsa vetistelee, hän iskee silmää, hän nuolee suupieliään ja hänen ukonhuultaan koristava värjätty partakärpänen harittaa pystyyn. »Tervehdyksemme», lallattaa hän, vieden kaksi sormenpäätä suulleen, »tervehdyksemme rakastetulle, kaikkein rakkaimmalle, kauneimmalle rakastetulle». Ja äkkiä putoavat hänen yläleukansa tekohampaat alahuulelle. Aschenbach pääsee vihdoin pakoon. »Rakastetulle, hienolle rakastetulle», kuulee hän vielä takanaan lausuttavan kuhertavalla, ontolla ja epäselvällä äänellä, kun hän köysikaiteesta kiinnipidellen kapuaa alas laskutikkaita myöten.

Kukapa ei olisi tuntenut hetkellistä kauhua, kellä ei olisi ollut taisteltavana salaista arkuutta ja ahdistusta vastaan, kun piti ensi kerran tai pitkäaikaisen vieraantumisen jälkeen astua venetsialaiseen gondoliin?

Ballaadikausilta muuttumattomana meille säilynyt kummallinen kulkuneuvo, niin omituisen musta kuin vain muutoin ruumisarkut ovat — se muistuttaa hiljaa liputtavassa yössä koettuja äänettömiä ja rikollisia seikkailuja, se muistuttaa vielä enemmän kuolemaa itseään, paareja sekä synkkiä hautajaisia ja viimeistä hiljaista matkaa. Ja onko huomattu, että tuollaisen aluksen istuin, arkunmustaksi kirjoitettu, himmeänmustaksi päällystetty nojatuoli on maailman pehmein, upein, veltostuttavin sija? Aschenbach huomasi sen istahdettuaan melojan jalkojen juureen vastapäätä matkatavaroitaan, jotka lojuivat siististi kokassa.

Soutajat kinastelivat yhä, karkeasti, käsittämättömin sanoin, uhkaavasti elehtien. Mutta vesikaupungin erikoinen hiljaisuus tuntui ottavan lempeästi vastaan heidän äänensä, tekevän ne ruumiittomiksi, hajoittavan ne aallokon yli.

Täällä satamassa oli lämmintä. Shirokko-tuulen lauhasti kasvoja hivellessä, myötäävän aallokon pinnalla keinahdellen, pieluksiin nojaten matkamies ummisti silmänsä ja nautti täysin siemauksin yhtä oudosta kuin suloisesta joutenolosta. Matkasta tulee lyhyt, tuumi hän; kunpa se kestäisi iäti! Keveässä keinahtelussa hän tunsi loittonevansa tungoksesta, äänten hälystä.

Kuinka hiljaiseksi ja yhä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään! Mitään muuta ei kuulunut kuin soutajan melan loiske, aaltojen kumea pärskähtely vasten veneen kokkaa, joka pystypäisenä, mustana ja kärjestään hellebardin tapaiseksi muovailtuna kohosi vedestä, ja lisäksi kolmantena äänenä pulleina, jupinaa — melojan kuiskattua, kun hän hampaitten välistä jutteli itsekseen sysäyksittäin, äännähdyksin, jotka hänen käsivarsiansa työskentely pusersi esiin.

Aschenbach nosti katseensa ja huomasi lievästi kummastuneena, että laguuni laajeni hänen ympärillään ja että hänen kulkunsa oli suunnattu avomerelle päin. Näytti siis siltä, ettei hän saisi lepäillä liian paljon, vaan hänen tulisi hieman huolehtia myöskin tahtonsa täytäntöönpanosta.

»Höyrylaivalaiturille siis», sanoi hän kääntyen puoleksi taaksepäin.

Jupina taukosi. Hänelle ei vastattu.

»Höyrylaivalaiturille siis», toisti hän ja kääntyi kokonaan ja katsahti melojaan, joka hänen takanaan korokelaudalla seisten kohosi vaaleaa taivasta vasten. Se oli tylynnäköinen, jopa raakailmeinen mies, yllään merimiehen sininen asu, jossa oli keltainen vyö ja päässä korskeasti kallelleen työnnetty muodoton olkihattu, jonka punonta oli hajoamaisillaan. Hänen kasvojensa muoto, hänen vaaleat kähärät viiksensä lyhyen nykerönenän alla eivät ollenkaan osoittaneet italialaista syntyperää. Vaikka hän olikin ruumiinrakenteeltaan hintelä, niin ettei häntä olisi luullut ammatissaan erikoisen taitavaksi, käytteli hän melaa varsin tarmokkaasti, keskittäen jokaiseen vetäisyyn kaikki ruumiinvoimat. Pari kertaa hänen huulensa ponnistelusta vetäytyivät syrjään, niin että valkoiset hampaat paljastuivat. Punertavat kulmakarvat kurtussa hän katsoi vieraan ohi vastatessaan jyrkällä, melkein karkealla äänellä:

»Te menette Lidoon.»

Aschenbach vastasi:

»Niinpä kyllä. Mutta olen ottanut gondolin vain viemään minut San Marcon rannalle. Haluan matkustaa kanavalaivalla.»

»Ette voi matkustaa kanavalaivalla, hyvä herra.»

»Entä miksi en?»

»Koska kanavalaiva ei kuljeta matkatavaroita.» Se oli totta — Aschenbach muisti sen. Hän oli vaiti. Mutta miehen jyrkkä, ylimielinen esiintyminen, joka niin tuiki vähän vastasi maan tapaa, vaikutti sietämättömällä. Hän sanoi:

»Se on minun asiani. Ehkä haluan antaa tavarani säilytettäväksi. Teidän on käännyttävä.»

Tuli äänettömyys. Mela läiskähteli, vesi löi kumeasti keulaan. Ja puhelu ja jupina alkoi jälleen. Meloja puheli itsekseen hampaitten välitse.

Mitä oli tehtävä? Yksin aalloilla oudosti omavaltaisen, kammottavan päättäväisen miehen seurassa, matkamies ei keksinyt keinoa, kuinka toteuttaisi tahtonsa. Kuinka pehmeästi hän voisikaan lepäillä, ellei kiihdyttäisi itseään! Eikö hän ollut toivonut matkan kestävän kauan, ikuisesti? Järkevintä oli antaa asioiden mennä omaa latuaan, se oli tosiasiallisesti mitä miellyttävintä.

Hänen istuimensa, matala musta täytetty nojatuoli, tuntui uhkuvan laiskuuden lumoa, kun se keinahteli keveästi hänen selkänsä takana seisovan itsepintaisen melojan työnnöistä. Aschenbachin mielessä väikkyi eräänlaisena unikuvana ajatus, että hän oli joutunut rikollisen käsiin — kykenemättä kehittämään ajatuksiaan teoksi puhkeavaan puolustukseen. Vielä ikävämmältä tuntui mahdollisuus, että kaikki oli alhaisen rahansaalistuksen suunnittelua. Eräänlainen velvollisuudentunne tai ylpeys, mieleenjohtuma, että se oli ehkäistävä, sai hänet vielä kerran ponnistautumaan. Hän kysyi:

»Paljonko vaaditte matkasta?»

Ja katsoen hänen ohitseen meloja vastasi:

»Te kyllä maksatte.»

Oli selvää, mitä tähän oli vastattava. Aschenbach sanoi koneellisesti:

»En maksa mitään, en kerrassaan mitään, jos viette minut, minne en tahdo.»

»Te aiotte Lidoon.»

»Mutta en teidän kanssanne.»

»Minä kuljetan teitä hyvin.»

Se on totta, tuumi Aschenbach ja pysyi vaiti. Se on totta, sinä kuljetat minua hyvin. Vaikka, arvattuasi käyttövarani, lähettäisit minut salakavalasti melaniskulla Hadekseen, olet kuljettanut minua hyvin.

Mutta mitään sensuuntaista ei tapahtunut. Vieläpä saapui seuraa, veneellinen kiertäviä soittoniekkoja, miehiä ja naisia, jotka lauloivat kitaran ja mandolinin säestyksellä tunkeilevasti pysytellen gondolin kyljessä ja täyttäen veden hiljaisuuden voitonhimoisella vieraalla runoudellaan. Aschenbach viskasi rahaa esille työnnettyyn hattuun. Joukko vaikeni silloin ja souti paikalta. Ja melojan kuiskailu alkoi taas kuulua, kun hän puheli itsekseen sysäyksittäin ja hajanaisesti.

Niin sitten päästiin perille kaupunkiin päin menossa olevan höyrylaivan vanaveden keinuttamana. Kaksi kunnallisvirkamiestä käveli rannalla edestakaisin kädet selän takana ja katse laguuniin päin suunnattuna. Aschenbach nousi gondolista sillalle vanhuksen avulla, joka iskuhakoineen on saapuvilla jokaisessa venetsialaisessa maihinnousupaikassa, ja kun häneltä uupui pientä rahaa, meni hän laivasillan naapurissa olevaan hotelliin vaihtamaan rahaa maksaakseen melojalle oman harkintansa mukaan. Hän sai asiansa toimitetuksi hotellin eteisessä, tuli takaisin, löysi matkatavaransa laiturilla olevista työntörattaista, mutta gondoli ja sen kuljettaja olivat hävinneet.

»Hän livisti tiehensä», sanoi iskuhakaa pitelevä vanhus. »Huono mies, mies ilman toimilupaa, armollinen herra. Hän on ainoa meloja, jolla ei ole toimilupa. Toiset ovat ilmoittaneet tänne puhelimitse. Hän näki, että häntä odotettiin. Silloin hän livisti tiehensä.»

Aschenbach kohautti olkapäitänsä.