Part 1

KUOLEMA VENETSIASSA

Kirj.

Thomas Mann

Saksankielestä suomentanut

Toini Kivimäki

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

ENSIMMÄINEN LUKU

_Gustav Aschenbach_ eli von Aschenbach, kuten hänen nimensä hänen viidennenkymmenennen syntymäpäivänsä jälkeen virallisesti kuului, oli eräänä kevätiltapäivänä vuonna 19 joka kuukausimääriä esiintyi mannermaallemme niin uhkaavin elein, lähtenyt asunnostaan Münchenin Prinzregenten-kadun varrelta yksinään pitkähkölle kävelyretkelle. Aamupäivätuntien vaikean ja vaarallisen, juuri silloin mitä suurinta varovaisuutta, kaukonäköisyyttä ja tahdon tehokkuutta ja tarkkuutta vaativan työn ärsyttämänä kirjailija ei ollut kyennyt edes päivällisen jälkeen hillitsemään sisäisen, tuotteliaan koneistonsa puhtia, sitä _molus animi continuus_, joka Ciceron mukaan on kaunopuheisuuden olemus, eikä päässyt vaipumaan siihen vapauttavaan uneen, joka voimien lisääntyvän kulutuksen vuoksi oli hänelle päivittäin tuiki välttämätön. Niinpä hän olikin heti teen jälkeen lähtenyt ulos toivoen ulkoilman ja liikunnon parantavan hänet ennalleen ja auttavan häntä saamaan virkistävän illan.

Toukokuu oli alullaan, ja kosteankylmien viikkojen jälkeen oli tullut petollinen sydänkesä. Englantilainen puutarha, vaikka vasta hennosti lehdessä, oli ollut autereinen kuin elokuussa ja lähempänä kaupunkia täynnä ajoneuvoja ja jalankulkijoita. Puutarhurin asunnolla, jonne yhä hiljenevät tiet olivat hänet opastaneet, hän oli jonkun hetken silmäillyt kansanomaisen eloisaa »Wirtsgartenia», jonka luo pysähtyi ajurinvaunuja ja yksityisten ajoneuvoja. Hän oli jo auringon laskiessa kääntynyt täältä kotimatkalle pitkin puiston reunaa ketoaukeaman yli ja odotteli, koska tunsi itsensä väsyneeksi ja Föhringiltä päin uhkasi rajuilma, pohjoisen hautuumaan kupeella raitiovaunua, joka veisi hänet suorinta tietä takaisin kaupunkiin.

Sattumalta oli pysäkki ja sen lähitienoo autio. Ei kivetyllä Ungerer-kadulla, jonka kiskoraiteet yksinäisinä ja kiiltävinä johtivat Schwabingille päin, eikä Föhringin viertotiellä näkynyt ainoitakaan ajoneuvoja. Kivenhakkaamojen aitausten takana, missä myytävänä olevat ristit, muistotaulut ja hautapatsaat luovat silmien eteen ikäänkuin toisen asumattoman kalmiston, ei mikään liikkunut, ja vastapäinen bysantilaismallinen hautakappeli seisoi äänettömänä mailleen vaipuvan päivän kajossa. Sen kreikkalaisristien ja kirkasväristen, kirkollisaiheisten kuvausten koristamassa päätysivussa näkyi sitäpaitsi sopusuhtaisesti järjestettyjä, kultakirjaimin piirrettyjä otsikkolauseita, kuten: »Te käytte sisälle Jumalan asuntoon» tai »Ikuinen valo loistakoon teille».

Odottelija oli saanut muutamaksi hetkeksi vakavaa ajanvietettä lukiessaan näitä mietelauseita ja antaessaan sielunsa silmien upota niiden kuultavaan mystiikkaan, kun hän haaveiluistaan valveutuen huomasi pylväskäytävässä, ulkoportaita vartioivien molempien ilmestyskirjan petojen yläpuolella miehen, jonka tavallisuudesta poikkeava ulkoasu johti hänen ajatuksensa uudelle ladulle.

Epätietoiseksi jäi, oliko mies tullut kappelin sisältä pronssiportista vai oliko hän päässyt ulkoa tullen huomaamatta nousemaan portaille. Syventymättä tarkemmin tätä kysymystä harkitsemaan Aschenbach oli taipuvainen hyväksymään edellisen vaihtoehdon.

Mies oli melko kookas, laiha, parraton ja silmäänpistävän nykerönenäinen, sitä punatukkaista, lajia, jolla on maidonvalkoinen ja kesakkoinen hipiä. Hän ei näköjään ollut ensinkään baijerilaista rotua: ainakin hänen päässään oleva leveä ja suoralierinen olkihattu antoi hänelle vierasmaalaisen ja jostakin kaukaa saapuneen matkamiehen leiman. Tosin hänellä oli selässä riippumassa maakuntalaiselle ominainen reppu ja yllään kellahtava, vyöllä sitaistu, nähtävästi sarasta valmistettu puku, harmaa sadevaippa vasemmalla käsivarrellaan, jota hän tuki kuvettaan vasten, ja oikeassa kädessä rautakärkinen, vinosti maahan työnnetty keppi, jonka ponteen hän jalat ristissä nojasi lonkkaansa.

Pää pystyssä, niin että hänen väljästä urheilupaidasta esiintyöntyvässä laihassa kaulassaan näkyi aataminomena selvänä ja paljaana, hän katseli värittömin punaripsisin silmin, joiden välissä, merkillisen hyvin hänen lyhyeen typykkänenäänsä sopien, oli kaksi pystysuoraa tarmokasta vakoa, terävästi tähystellen etäisyyteen. Siten — ja ehkäpä hänen korotettu ja korottava asemapaikkansa oli omiaan tehostamaan sitä vaikutusta — hänen asennossaan oli jotakin hallitsevan kauaskantavaa, rohkeaa tai suorastaan hurjaa; olkoonpa sitten, että hän sokaistuna tuijotti laskevaa aurinkoa tai että syynä oli pysyvä, vääntynyt ilme, hänen huulensa näyttivät liian lyhyiltä, ne olivat työntyneet kokonaan hampaitten edestä, jopa niin, että nämä ikeniin saakka paljastuneina kiilsivät kauas valkoisina ja pitkinä.

Oli hyvinkin mahdollista, että Aschenbach oli esiintynyt tahdittomasti silmäillessään vierasta osittain hajamielisenä osittain tutkivana, sillä äkkiä hän havaitsi, että mies vastasi hänen katseeseensa ja lisäksi niin sotaisesti, niin läpitunkevasti, niin selvästi ilmaisten aikovansa ajaa asian veitsenterälle asti ja pakottaa toisen katseen väistymään, että Aschenbach kääntyi kiusaantuneena ja lähti liikkeelle aitauksen viertä pitkin, päättäen olla välittämättä miehestä sen enempää. Seuraavassa tuokiossa hän olikin jo unohtanut vieraan.

Mutta lieneekö tuo miehen olemuksessa ilmennyt vaeltajan näköisyys tai jokin muu ruumiillinen tai sielullinen syy vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa, kuinka tahansa, hän tunsi yllättävästi sisässään kummallista laajentumista, eräänlaista ailahtelevaa levottomuutta, nuorekkaan janoista etäisyyskaipuuta. Se tunne oli niin elävä, niin uusi tai ainakin jo niin kauan sitten kirvoitettu ja unhossa ollut, että hän kädet selän takana, katse maahan luotuna, jäi kahlehdittuna seisomaan tutkiakseen tämän aistimuksen olemusta ja päämäärää.

Se tiesi matkustushalua, ei muuta, mutta todellisesti mielijohteena syntyen ja paisuen intohimoksi, jopa suorastaan harha-aistimukseksi. Hänen himonsa yltyi näkeväksi, hänen mielikuvituksensa, joka ei ollut vielä rauhoittunut työhetkien jälkeen, loihti kuvan monisäikeisen maakamaran kaikista ihmeistä ja kauhuista, joita se koetti yhtaikaa esittää itselleen.

Hän näki — edessä oli maisema, tiheäusvaisen taivaan kattama etelämainen suotienoo, kosteanrehevä ja kammottava, eräänlainen alkumaailma, jossa oli saaria ja soita ynnä liejua kuljettavia jokia — hän näki vehmaasta sanajalkatiheiköstä, lihavan, paisuneen ja oikullisen helokukkaisen kasviston peittämästä maakamarasta kohoavan karvapintaisia palmurunkoja lähellä ja kaukana, näki omituisen muodottomien puiden upottavan juuriaan ilman kautta maahan, tunkkaisiin, vihertävinä välkkyviin vuolteihin, missä maidonvalkoisten ja lautasen kokoisten kelluvien kukkien välissä seisoi matalikossa liikkumattomina sivulleen tuijottavia oudonnäköisiä lintuja, joilla oli korkeat hartiat ja epämuotoinen nokka, näki bamburyteikön solmuisten ruokorunkojen lomasta vaanivan tiikerin silmien välkähtävän hehkun — ja tunsi sydämensä sykkivän kauhua ja arvoituksellista halua. Sitten näky katosi, ja päätänsä ravistaen Aschenbach jatkoi kulkuaan hautakivihakkaamojen aitausten vieritse.

Hän ei ollut, ainakaan siitä alkaen, jolloin hänellä oli ollut varoja nauttiakseen mielin määrin yleismaailmallisen yhdysliikenteen eduista, pitänyt matkustamista muuna kuin terveydellisenä toimenpiteenä, johon silloin tällöin vastoin halua ja taipumusta oli täytynyt turvautua. Liian paljon työssä mukana, oman persoonallisuutensa eurooppalaisen sielun vaatimissa tehtävissä ahertaen, tuotannon velvoituksen liiaksi raskauttamana, huvitukseen liian vastahakoisena voidakseen kelvata ulkomaailman harrastelijaksi hän oli kokonaan tyytynyt siihen käsitykseen, jonka kuka tahansa, liikkumatta pitkälle omasta piiristään, voi saada maakamarasta, eikä ollut kertaakaan edes yrittänyt lähteä Euroopan ulkopuolelle.

Varsinkin senjälkeen kun hänen elämänsä alkoi hitaasti kallistua loppuaan kohden, siitä alkaen, jolloin hänen taiteilijapelkonsa, se ajatus, ettei ehtisi saada valmiiksi — se huoli, että aika loppuisi kesken, ennenkuin hän olisi täyttänyt velvollisuutensa ja antanut itsensä kokonaan, ei enää ollut pelkkänä päähänpistona karkoitettavissa, oli hänen ulkonainen olemassaolonsa rajoittunut melkein yksinomaan siihen kauniiseen kaupunkiin, josta oli tullut hänen kotiseutunsa, ja jylhään maa-asuntoon, jonka hän oli itselleen rakentanut vuoristoon ja jossa hän vietti sateiset kesät.

Niinpä sekin mielijohde, joka juurikään oli niin myöhään ja äkkiä häneen iskenyt, hyvin pian hillittiin järkisyiden ja nuoresta pitäen kehitetyn itsekurin avulla, jolloin se sai oikean valaistuksensa. Hänellä oli ollut aikomus kehittää muuan teos, jota varten hän eli, erääseen tiettyyn kohtaan, ennenkuin hän muuttaisi maalle, ja tuo ajatus ruveta maankiertäjäksi, mikä kuukausiksi riistäisi hänet työn äärestä, oli liian kevytmielinen ja niin vastoin kaikkia suunnitelmia, ettei sitä kannattaisi edes vakavasti pohtia.

Ja silti hän tiesi liiankin hyvin, mistä syystä tuo ahdistus niin äkkiarvaamatta oli johtunut. Pakokauhua se oli, tunnusti hän itselleen, tuo etäisyyden ja uuden kaipuu, tuo vapautuksen, helpotuksen ja unohduksen himo — halu päästä pois työn äärestä, jäykän, kylmän ja intohimoisen raatamisen arkiympäristöstä. Tosin hän rakasti sitä, rakasti jo melkein hermoja kuluttavaa ja päivittäin uudistuvaa taistelua sitkeän ja ylpeän, niin useasti koetellun tahdon ja yhä lisääntyvän väsymyksen välillä, josta kukaan ei saisi tietää mitään ja jota tuotanto ei saisi millään lailla ilmaista, ei merkilläkään paljastaa voimien pettäneen tai veltostuneen. Mutta järkevältä tuntui olla jännittämättä jousta liiaksi, itsepintaisesti tukahduttamatta niin elävästi tuntuvaa tarvetta.

Hän ajatteli työtään, ajatteli sitä kohtaa, johon hänen jälleen tänään, kuten eilenkin, oli täytynyt pysähtyä ja joka ei näyttänyt mukaantuvan kärsivälliseen sommitteluun eikä ripeään sivallukseen. Hän tutki sitä uudelleen, koetti murtaa tai purkaa esteen ja luopui hyökkäyksestä, väristen vastenmielisyydestä. Tässä ei ollut mikään tavaton vaikeus voitettavana, mutta häntä lamauttivat haluttomuuden tuottamat epäilykset ja se paisui niin valtavaksi tyytymättömyydeksi, ettei mikään enää voinut sitä vaimentaa.

Tyytymättömyys oli tosin jo nuorukaiselle merkinnyt kyvyn olemusta ja sisintä luonnetta, ja siksi hän oli hillinnyt ja viilentänyt tunnetta, koska hän tiesi sen olevan taipuvaisen tyytymään iloiseen likimääräisyyteen ja puoleen täydellisyyteen. Kostiko siis nyt tuo kahlehdittu aistimus jättämällä hänet ja kieltämällä hänen taiteeltaan kannatuksensa ja siivittämisensä ja viemällä mukanaan kaiken halun, muodon ja ilmaisun viehätyksen?

Ei niin, että hän olisi luonut huonoa: se ainakin oli vuosien tuottama etu, että hän voi joka hetki olla tyynen varma mestaruudestaan. Mutta kansan, sitä kunnioittaessa hän itse ei siitä iloinnut, ja hänestä tuntui, että hänen työstään puuttuivat ne tulisesti räiskyvän mielen tunnusmerkit, joilla ilon synnyttäminä enemmän kuin millään sisäisellä arvolla on se tärkeämpi etu, että niistä tulee nauttivan maailman ilonaihe.

Hän pelkäsi viettää kesää maalla yksinään pienessä talossa palvelustytön kanssa, joka valmisti hänen ruokansa, ja miespalvelijan kera, joka toi sen hänelle pöytään. Hän pelkäsi tuttuja maisemia vuorenhuippuineen ja -seinämineen, jotka jälleen ympäröisivät hänen tyytymätöntä hitauttaan. Ja näin ollen oli vaihtelu tuiki tarpeen, hiukan tilapäiselämää, tyhjäntoimittamista, kaukoilmaa ja uutta verta, niin että kesästä tulisi hyödyllinen ja tuottava. Matkoille siis — hän oli siihen tyytyväinen. Ei kovin kauas, ei juuri tiikerien luo. Makuuvaunussa yö ja kolmen, neljän viikon lepotovi jossakin kaiken maailman lomapaikassa, lempeässä etelässä.

Näin hän mietti kuullessaan Ungerer-katua lähestyvän sähköraitiovaunun jyminän, ja vaunuun noustessaan hän päätti käyttää illan tutkimalla karttaa ja aikataulua. Vaununsillalla hänen päähänsä pälkähti etsiskellä olkihattuista miestä, joka oli ollut hänen toverinsa tämän kutakuinkin kohtalokkaan viivähdyksen aikana. Mutta vieraan häviäminen jäi selittämättömäksi: häntä ei näkynyt entisellä paikallaan, ei seuraavalla pysäkillä eikä vaunussakaan.

TOINEN LUKU

Gustav Aschenbach, »Preussin Fredrikin» elämäkertaa kuvaavan, selvän ja valtavan proosaeepoksen tekijä, kärsivällinen taiteilija, joka niin kauan ja uutterasti kutoi »Maja»-nimistä rikaskuvioista, erään aatteen varjossa niin monenlaista ihmiskohtaloa yhteenkeräävää romaanimattoa, sen väkevän tarinan luoja, jonka nimeksi oli pantu »Muuan kurja» ja joka osoitti kokonaiselle kiitolliselle nuorisolle, että mitä syvimmän tiedon toisella puolen on siveellisen päättäväisyyden mahdollisuus, ja vihdoin (ja näin onkin lueteltu hänen kypsyyskautensa teokset) »Henkeä ja taidetta» käsittelevän intohimoisen tutkielman laatija, joka siinä ilmenevän järjestävän kyvyn ja vastakohtiin perustuvan kaunopuheisuuden nojalla sai vakaat arvostelijat panemaan sen välittömästi Schillerin koruttomasta ja hentomielisestä runoudesta lausumien mietteiden rinnalle, oli syntynyt Slesian maakunnan piirikaupungissa L:ssä arvokkaan oikeusvirkamiehen poikana. Hänen esi-isänsä olivat olleet upseereita, tuomareita, hallintovirkamiehiä, henkilöitä, jotka kuninkaan ja valtion palveluksessa olivat viettäneet ryhdikästä, moitteettoman karua elämää. Syvempää henkisyyttä oli kerran heidän joukossaan Ilmennyt eräässä saarnamiehessä, vilkkaampaa, aistillisempaa verta oli perheeseen tuonut edellisen sukupolven aikana runoilijan äiti, böömiläisen kapellimestarin tytär. Häneltä periytyivät pojan ulkomuodossa ilmenevät vieraan rodun tuntomerkit. Virkatoimen selväpiirteisen tunnollisuuden ja tummempien, tulisempien vaistojen avioliitossa saattoi syntyä taiteilija, jopa tällainen erikoinen taiteilija.

Koska hänen koko olemuksensa rakentui maineen pohjalle, osoittautui hän, ellei varsinaisesti varhaiskypsäksi, niin ainakin jo varhain julkisuudelle kypsäksi ja taidokkaaksi äänensävynsä päättäväisyyden ja persoonallisen ytimekkyyden nojalla. Miltei jo koulupoikana hänellä oli tunnettu nimi. Kymmentä vuotta myöhemmin hän oli oppinut edustamaan kirjoituspöytänsä äärestä, hoitamaan mainettaan, olemaan sävyisä ja tärkeä kirjetyylissään, jonka tuli olla lyhyttä (sillä menestyvän ja luotetun osalle tulee monia ahdistelevia vaatimuksia). Nelikymmenvuotiaana, varsinaiseen työhön kuuluvien rasitusten ja vaihtelujen uuvuttamana, hänen täytyi päivittäin selviytyä kirjeistä, joissa oli kaikkien mahdollisten maiden postimerkkejä.

Yhtä kaukana kaikesta arkipäiväisestä kuin eriskummaisesta hänen kykynsä oli sitä laatua, että se valloitti samalla haavaa sekä suuren yleisön uskon että valikoivien ihailevan ja vaativan hyväksymisen. Siten jo nuorukaisena tuntien kaikkien vaatimuksesta velvollisuudekseen luoda jotakin — jopa jotakin suurenmoista — hän ei ollut milloinkaan kokenut joutenoloa eikä nuorten huoletonta toimettomuutta.

Kun hän viidenneljättä ikäisenä sairastui Wienissä, lausui muuan terävä tarkkailija hänestä seurapiirissä: »Nähkääs, Aschenbach on alati elänyt näin» — ja puhuja puristi vasemman kätensä sormet tiukasti nyrkkiin — »eikä milloinkaan näin» — ja hän päästi avatun käden rennosti vaipumaan nojatuolin käsinojalta. Se osui oikeaan. Ja urhean siveellistä siinä oli se, että hän oli rakenteeltaan kaikkea muuta kuin vankkaa tekoa ja että alituinen ponnistelu oli hänelle ainoastaan kutsumusta eikä varsinaisesti synnynnäistä.

Lääkärin huolenpito oli kieltänyt pojalta koulunkäynnin ja pakottanut turvautumaan kotiopetukseen. Hän oli kasvanut eristettynä ilman toveripiiriä ja kuitenkin aikaisin tullut huomaamaan, että hän kuului sukupolveen, jonka keskuudessa ei kyky ollut harvinainen, mutta kyllä ruumiillinen pohja, jota kyky vaati kehittyäkseen — siihen sukupolveen, joka aikaisin antaa parhaimpansa ja jossa taito harvoin jaksaa kestää vuosia. Mutta hänen mielilauseensa oli »kestää loppuun asti». Fredrik-romaanissaan hän ei nähnyt muuta kuin tämän komennuksen ylistystä; näihin sanoihin hänestä näytti sisältyvän kärsimysten uhallakin toimivan hyveen olemus. Hän toivoikin hartaasti saavansa elää vanhaksi, sillä hän oli alati ollut sitä mieltä, että vain sellaista taiteellisuutta voi sanoa todella suureksi, laajakantoiseksi, jopa todella arvokkaaksi, jonka oli suotu olla luonteenomaisen hedelmällinen kaikilla inhimisillä asteilla.

Kun hän siis tahtoi hennoilla olkapäillään kantaa tehtäviä, joita kyky niille sälytti, ja kulkea pitkän matkan, tarvitsi hän siihen kipeästi kuria — ja kurihan onneksi oli hänen synnynnäinen perintöosansa isän puolelta. Nelikymmen-, viisikymmenvuotiaana, jopa jo siinä iässä, jolloin muut tuhlaavat aikaa, haaveilevat, siirtävät suurten suunnitelmien toteuttamisen huoleti tuonnemmaksi, hän aloitti päivänsä aikaisin, huuhteli rintansa ja selkänsä kylmällä vedellä ja tarjosi sitten, kaksi korkeaa hopeajalustaan pantua vahakynttilää käsikirjoituksen päässä, unen aikana kootut voimansa kahden kolmen aamutunnin intohimoisessa tunnontarkassa työssä uhrina taiteelle.

Oli anteeksiannettavaa, vieläpä se oikeastaan merkitsi hänen hyveellisyytensä voittoa, kun tietämättömät pitivät »Maja»-maailmaa tai niitä eepillisiä mittoja, joissa Fredrikin sankarielämä esitettiin, keskitetyn voiman ja pitkän henkäyksen synnyttäminä, vaikka niiden suuruus päinvastoin oli rakennettu pieninä päivätöinä lukemattomista erikoisinnoituksista ja ne vain sentakia olivat niin kauttaaltaan ja joka kohdaltaan erinomaisia, että niiden tekijä oli tahdonkestävyydellä ja sitkeydellä, sentapaisella, joka valloitti hänen kotimaakuntansa, elänyt vuosikausia saman teoksen jännityksen alaisena ja käyttänyt varsinaiseen luomiseen pelkästään voimakkaimmat Ja arvokkaimmat hetkensä.

Jotta huomattava hengentuote voisi heti tehdä laajan ja syvän vaikutuksen, täytyy olla salainen sukulaisuus, jopa yhtäpitäväisyys sen luojan oman kohtalon ja silloisen sukupolven yleisen kohtalon välillä. Ihmiset eivät tiedä, miksi he suovat mainetta jollekin taideteokselle. Ollen kaikkea muuta kuin tuntijoita he luulevat keksivänsä siitä satoja etuja voidakseen osoittaa tuntemansa voimakkaan mieltymyksen oikeutetuksi.

Mutta heidän suosionsa varsinaista syytä on mahdoton punnita; se on myötätuntoa. Aschenbach oli kerran vähemmän näkyvällä paikalla välittömästi sanonut, että melkein kaikki suuri, mitä oli olemassa, oli syntynyt kaikesta huolimatta, surun ja tuskan, köyhyyden, yksinäisyyden, ruumiillisen heikkouden, puheitten, intohimon ja tuhansien esteitten uhallakin. Mutta se oli enemmän kuin havainto, se oli omaa kokemusta, se oli suorastaan hänen elämänsä ja maineensa kaava, hänen teostensa avain, ja ihmekö siis, että se ilmeni myös hänen ihmeellisimpien henkilöillensä siveellisenä luonteena ja ulkonaisena käyttäytymisenä.

Siitä uudesta, monenmoisina yksilöllisinä ilmiöinä toistuvasta sankariesikuvasta, jota tämä kirjailija suosi, oli jo aikaisin eräs ymmärtäväinen erittelijä kirjoittanut, että se oli »älyllisen ja poikamaisen miehuuden» luonnos, »joka ylpeässä häveliäisyydessä puree hammasta ja seisoo rauhallisena, kun miekat ja keihäät lävistävät hänen ruumiinsa». Se oli kaunista, henkevää ja täsmällistä, huolimatta sen näköjään liian passiivisesta leimasta. Sillä elämänvaiheissa kestävä ryhti, tuskassa ilmenevä miellyttäväisyys ei ole vain kärsimystä, se on suoraa toimintaa, todellinen voitto, ja Sebastian-hahmo on, ellei yleensä niin ainakin puheena olevan taiteen ihanin vertauskuva.

Jos katsahti tähän sepitettyyn maailmaan, tuli siinä esille hieno itsehillintä, joka viime hetkeen asti peittää maailman silmiltä sisäisen onttoutumisen, biologisen rappeutumisen; kellertävä, aistillisesti osattomaksi jäänyt rumuus, jonka onnistuu saada kytevä kiihko syttymään puhtaaksi liekiksi, vieläpä kohota kauneuden valtakunnan hallitsijaksi; kalpea voimattomuus, joka hengen hehkuvista syvyyksistä hakee voimaa pakottamaan kokonaisen ylimielisen kansan ristin juurelle, _sen_ jalkojen juurelle; miellyttävä ryhti muodon tyhjässä ja ankarassa palveluksessa; synnynnäisen petturin valheellinen, vaarallinen elämä ja hermoja nopeasti kuluttava kaipuu ja taito. Kun katseli kaikkia näitä kohtaloita ja vielä monta samantapaista, saattoi epäillä, olisiko yleensä muuta urhoollisuutta kuin heikkojen urhoollisuus. Mikähän sankarius olisikaan ajanmukaisempi kuin tämä?

Gustav Aschenbach oli kaikkien niiden runoilija, jotka tekevät työtä uupumuksen rajamailla, liiaksirasittuneiden, jo rikkiajettujen, vielä pystyssä pysyvien, kaikkien niiden työtä saarnaavien, jotka kitukasvuisina ja haurain välinein tahdonhaltioitumisen ja viisaan hoidon avulla voittavat itselleen ainakin joksikin aikaa suuruuden vaikutukset. Niitä on paljon, he ovat aikakauden sankareita. Ja kaikki he tunsivat itsensä hänen teoksessaan, tapasivat tunnustusta, koroitusta, ylistystä; he olivat hänelle kiitollisia, kuuluttivat hänen nimeään.

Hän oli ollut nuori ja hiomaton aikansa mukaisesti ja saatuaan siltä huonoja neuvoja julkisesti hairahtunut, erehtynyt, pannut itsensä alttiiksi, puheissaan ja teoksessaan rikkonut säädyllisyyden ja maltillisuuden lakia. Mutta hän oli voittanut arvon, jota tavoittamaan, kuten hän väitti, jokaisella suurella kyvyllä on luontainen, synnynnäinen kannustin, jopa voi sanoa, että koko hänen kehityksensä oli ollut tietoista ja uhmaavaa, kaikki epäilyn ja ivan esteet tieltään raivaavaa arvoonnousua.

Kuvauksen elävä, henkisesti höllä kouraantuntuvaisuus huvittaa poroporvarillisia joukkoja, mutta intohimoisen vääjäämättömään nuorisoon tehoo vain se, mikä on pulmallista. Ja Aschenbach harrasti pulmallista; hän oli ollut niin ehdoton kuin vain joku nuorukainen. Hän oli palvonut henkeä, harjoittanut tiedon ryöstöviljelystä, jauhanut siemenhedelmää, pannut alttiiksi salaisuuksia, tehnyt kyvyn epäiltäväksi, kavaltanut taiteen — vieläpä hän oli, samalla kun hänen kuvaavat teoksensa huvittivat, kohottivat, elähdyttivät uskoen nauttivia, nuorekkaana taiteilijana hurmannut kaksikymmenvuotiaita taiteen epäiltävästä olemuksesta ja itse taide-elämästä lausumillaan kyynillisillä väitteillä.

Mutta näyttää siltä, ettei jalo ja kelpo henki mistään nopeammin, perinpohjaisemmin tympeydy kuin tiedon terävästä ja katkerasta kiihoituksesta. Ja varmaa on, että nuorukaisen raskasmielinen, mitä tunnontarkin perusteellisuus merkitsee pinnallisuutta mestariksi varttuneen miehen syvällisen lopputuloksen rinnalla, kun hän kieltää tietämyksen, syrjäyttää sen ja kulkee pystyssä päin sen ohitse, mikäli se on omiaan vähimmässäkin määrässä lamauttamaan, herpaisemaan, alentamaan tehoa, tunnetta tai itse intohimoa.

Kuinka olisi kuuluisa kertomus »Kurjasta» selitettävä muuksi kuin inhon ilmaisuksi ajan säädytöntä psykologismia vastaan? Se ruumiillistuu tuossa kertomuksen veltossa ja arkisessa puoliroistossa, joka juonittelee itselleen kohtalon, ajamalla voimattomuudessaan, paheellisuudessaan, siveellisessä heikkoudessaan vaimonsa erään parrattoman syliin ja sisimmässään uskomalla saavansa tehdä arvottomia tekoja. Se sanan mahtipontisuus, jolla tässä kehno tuomittiin, ilmaisi, että torjuttiin moraalisen epäilijämielen kaikki kadotussurkuttelu ja kiellettiin veltto säälinilmaus, jonka mukaan kaiken ymmärtäminen tietää kaiken anteeksiantamista. Ja mitä tässä valmisteltiin, jopa jo tapahtuikin, se oli »uudestisyntyneen ennakkoluulottomuuden ihmettä», josta vähän myöhemmin eräässä tekijän kaksinpuhelussa painavasti ja jotenkin salaperäisesti korostamalla tuli puhe. Omituisia sattumuksia! Oliko tämän »uudestisyntymisen», tämän uuden arvon ja ankaruuden henkistä seurausta, että samaan aikaan havaittiin hänen kauneusaistinsa miltei tavaton vahventuminen, se muodon aatelinen puhtaus, yksinkertaisuus ja tasasuhta, joka siitä lähtien painoi hänen tuotantoonsa mestarillisuuden ja klassillisuuden täysin ilmeikkään ja harkitun leiman?