Part 3

Eipä enää rahakirjeitä tullutkaan, mutta kyllä alkoi sen sijaan olla runsaasti surullisten sanomain tuojia.

Filesikin kaunis Teresa muka on vaarallisesti sairastunut. Kaikki mitkä häntä ennen huvittivat on hän hylännyt: mukavuuden, prameuden, kalliit ruo'at, rohtopullot; vain rakasta isäänsä tahtoisi hän nähdä. Eipähän Teresa parka niin paha tyttö olekaan!

Hänen kaihonsa kävi niin kovaksi, että vihdoin täytyi itse varatuomarin lähteä ukkoa noutamaan.

— No, vaari: nyt otan teidät mukaani, jos tahdotte tai ette. Älkää estelkö sairaan tyttärenne tähden.. .

— Minulla ei ole tytärtä!

— Tulette kanssani, mars!

— Pyydän nöyrimmästi, en voi lähteä. Kovin on töitten kiire. En voi tulla!

— Tulkaa sentään edes minun tähteni! — puhui varatuomari ystävällisesti.

Filesik huokasi. Ehkä se oli ensimmäinen huokaus hänen eläissään.

— Ettekö tule? Kiellätte siis oman lapsenne?

— Niin, pyydän nöyrimmästi.

— Te olette yhteiskunnan hylkyläinen!

— Ei ole sekään mahdotonta. Mitäs minunmoinen vanha suutari muuta olisikaan.

Nuori herra sekä lupasi että uhkasi, mutta kaikki puheet kimpoilivat turhaan takaisin tuosta kivikovasta sydämmestä.

— Vangitkaa, armollinen herra, pankaa rautoihin, niin tulen vaikka minne, kun vain voitte.

Vihdoin täytyi kuin täytyikin lähteä kotiansa ilman suutaria tuon mahtavan herran, joka hallitsee koko paikkakuntaa.

Mutta hänellä oli viekas heitukka Mikko Huotra, joka kotimatkalla keksei oivan sotajuonen.

— Hyvinpä tunnen Filesik ukon, armollinen herra! Tulisipa perässämme, kuten porsas jyvävakan perässä, jos...

— Puhupas!

— Jos varastaisimme hänen turkkinsa. Hän, näetten, niistä enimmän pitää. Kovin omituinen mies...

— No varasta ne häneltä mitä pikemmin!

Eipä entinen sotamies enempää käskyä tarvinnut. Vallankumouksen ajoista asti ei hänen haltuunsa oltu näin tärkeätä tointa uskottu. Toista oli silloin... mutta hän ei viitsi kertoa, ei häntä kumminkaan uskottaisi.

Sillä välin kääntelihen sairas levottomasti hienossa vuoteessaan, vavahtaen joka kerta, kun rattaitten rapinaa kuului. Hän nousi toisen kyynäspäänsä nojaan kuuntelemaan, laihtuneet kädet pitkien hiuksien peittäminä, jotka levisivät valkoiselle yöpuvulle.

Kaikkea on yllin kyllin, mitä suu, silmät toivoa saattavat, mutta kumminkin hän on köyhin olento mailmassa, sillä häneltä puuttuu terveys ja vielä jotain muutakin, nimittäin rakkaus.

Lempi vain polttaa, on hänetkin jo polttanut; oikea rakkaus taasen lämmittää, eikä hänen ole koskaan ollut niin vilu kuin nyt.

Ei mikään ole mieleistänsä; miestä, jota hän on lempinyt, ei hän nyt voi kärsiä; parasta olisi hänen olla valvomatta vuoteen ääressä ja jättää sairas yksin. Vuodekin on kova, vaikka vaatteet ovat silkkiset, pehmeitä höyheniä sisällä; turhaan sitä tavan takaa palkolliset laittavat.

Aivan toista olisi maata kotona köyhän isän asunnon uuninpankolla, paljon parempi iltaisin avoimen ikkunan ääressä saada, kuulla Majornokin kirkonkellojen iltaläppäystä ja peittää palelevat jalkansa isän kuuluisilla turkeilla.

Sitä hän ajatteli, siitä näki yöllä unta ja kas kummaa — kaitselmus oli hänen anomisensa kuullut; aamulla herätessään oli kauniin, punaisen peitteen päällä leveänä vanha tuttu: turkit.

Tuossa näkyivät samat kukat, punaiset tulppaanit, jotka sitä niin kaunistivat, ja samallaisia ilmestyi Teresan vaaleille poskillekin. Viimeinen ilo on ihan yhtä suloinen kuin ensimmäinenkin on joskus aikoja sitten saattanut olla.

Mikko Huotra oli näet pitänyt sanansa ja hyvin asian arvannut. Kun Filesik yöllä tuli kotia "Palttinapaidasta", huomasi hän asuntonsa oven auki murretuksi ja turkkien paikan olevan tyhjänä. Tuo suuri naula oli paljaana, orpona, koko komeudeltansa riistettynä. Ja almanakka sanoi lokakuun viimeiset päivät olevan käsissä. Talvi jo teki tuloansa.

Epätoivoissaan, synkällä mielin, hattu syvälle päähän painettuna käveli Filesik kylässä. Ei syönyt, ei juonut, ei puhellut. Tuo onnettomuuden kohtaus oli ukon peräti murtanut. Hän ei tohtinut katsoa ihmisiä silmiin, sillä jokaisen huulilla oli hän huomaavinansa tuon ivallisen kysymyksen: "minne teidän kuuluisat turkkinne ovat joutuneet?"

Mutta kaikkea toivoa hän ei vielä menettänyt. Aavisti, että tuon kalliin kalun pitää varhemmin tai myöhemmin löytymän. Ei se ole hukkuva, varas ei sitä voi käyttää, sillä koko seutu tietää turkkien olevan hänen omansa.

Eikä hän toivossaan pettynytkään. Tuli tieto, että pahantekijäin jälille oli todellakin päästy ja että turkit tätä nykyä ovat varatuomarin virastossa. Omistaja tulkoon neljän päivän kuluessa ne noutamaan, taikka myydään ne muussa tapauksessa huutokaupalla omistajattomana omaisuutena sairashuoneen hyväksi.

Heti tämän kuultuansa lähti ukko kartanoon. Ei epäröinyt hetkeäkään. Menihän vain hakemaan laillista omaisuuttansa.

Varatuomari ei vastaan pannut, vaan myönsi turkkien täällä olevan sekä viittasi Filesik ukkoa tulemaan perässänsä.

Hän vei usean komeasti sisustetun huoneen läpi ukon, joka lokaiset saappaat jalassa arasti sipsutti hänen jäljissään pitkin hienoja mattoja, kunnes vihdoin saavuttiin puolihämärään huoneesen.

— Tuoss' ovat turkkinne! — puhui herra väräjävällä äänellä, osoittaen erääsen nurkkaan — ottakaa pois.

Ukon silmät vähitellen tottuivat hämärään. Vaistomaisesti löysi hän sinne, mistä hiljaista ähkymistä kuului.

Varatuomari astui luokse, veti syrjään uutimet. Filesik peräytyi pari askelta.

Siinä makasi Teresa kalpeana kuin taitettu lemmenkukka, silmät ummessa, nuo kuuluisat tulppaaneilla koristetut turkit jalkojen puolessa peitteenä.

Kaunis oli hän näin kuoleman kielissäkin. Mailman hyvästi jättävä enkeli. Minne lienee matka? Onhan jo kerran taivaista langennut?

Saattaa niinkin käydä, ettei hän enää koskaan avaa noita sulosilmiänsä, jotka ennen osasivat niin viekkaasti vilahdella, eikä noita ihania huulia, joita oli niin somaa suudella.

Ääneti, liikkumatonna seisoi siinä Filesik hetkisen, ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena; mutta sitte läheni hän vakavin askelin vuodetta, otti kuoleman kielissä olevan päältä tuon peitteen, jota sairas niin oli kaivannut. Ei tyttö sitä enää ehkä tarvitsekaan.

Kuoleva enkeli ei liikahtanut. Filesik ukon käsi ei myöskään vavissut. Eikä hän taaksensakaan katsahtanut tytär-raukkaansa. Ääneti, sanaa sanomatta astui hän ulos huoneesta, ikäänkuin hän ei olisi mistään piitannut.

Ei hän silloinkaan taaksensa vilaissut kun varatuomari kauhistuen äännähti: "pakana".

Ulkona heitti hän hartioilleen laillisen omaisuutensa, ja vaikka ilta joutui, lähti hän kotia raivaamattomia polkuteitä. Ei tahtonut kohdata ihmisiä. Ehkä tunsi hän, etteivät asiat kaikki aivan oikein olleet.

Kasvoista ei kumminkaan näkynyt mitään, vaan hän näytti levolliselta. Ehkäpä oli hän vähän tyytyväinenkin, kun oli saanut turkkinsa takaisin. Toden totta on tuolla miehellä kivi sydämmen sijassa.

Saavuttuansa metsään Majornokin vuorten juurelle (sinne, missä öisin, kuten kerrotaan, kuolleet kummittelevat, ajelevat vauhkojen hevosten selässä) sattui jotain hänen jalkoihinsa keskellä polkua.

Se oli kerjäläispussi, täynnä kuivia leivänpalasia. Hyvinpä oli omistaja mahtanut rukoilla isämeitänsä, koska oli jäänyt jokapäiväistä leipää huomiseksikin.

Mutta kas, kas; tuolla makaa puun juurella omistajakin: repaleinen kerjäläis-akka, lapsi sylissä.

Hän laski pussin heidän viereensä ja sytytti tulitikun nähdäkseen, ovatko vielä elossa?

Syvä hengitys osoitti, että sekä äiti että lapsi ovat sikeästi nukkuneet. Vain kova väsymys oli heidät saattanut näin nukuttaa. Ilma on viileä, tuuli kylmä eivätkä repaleiset vaatteet anna makaaville tarpeeksi suojaa. Vain kovin uupunut voi noin nukkua. Kasvot, eritoten lapsen, ovat jo vilusta siniset ja pienet jäsenet kovasti värisevät.

Filesik otti esiin piippunsa takin taskusta, pani siihen tupakkaa, sytytti palamaan ja istui maahan — nukkuvien viereen.

Katseli heitä ukko, kauvan katseli. Hyvinpä hän saattoi nähdäkin. Taivas oli tähtösiä täynnä. Nuo tähdet häntä katsoivat, ehkäpä hänelle viittoilivat ja häntä kehoittivatkin.

Nyt hän kumartuu nukkuvien puoleen; otsa oli hiessä, pää alas painuneena, kuuluisat turkit luisuivat alas hartioilta. Hyväpä olikin; muutenkin oli niin lämmin. Eivätkä ne koskaan ennen näin painaneet, eivät nuo turkit milloinkaan hänestä olleet niin raskaat.

Hän otti ne ylös maasta ja levitti äkkiä yli nukkuvien.

Samassa hypähti hän seisoalle ja lähti ajatuksiin vaipuneena astumaan pitkin polkua. Vielä kerran seisahti hän ja kääntyi palataksensa takaisin. Entä jos hän sentään menisi niitä noutamaan?

Ei, ei! Mitä sanoisivatkaan nuo tuhannet silmät taivaalla.

Hän alkoi rientää, milt'ei juosta kotiapäin.

Yö oli tyyni, mutta kylmä; ukko oli ilman turkeitta, mutta hänen ei sentään ollut vilu.

Yksi ajatus häntä sisältä lämmitti, siinä paikassa, missä muilla ihmisillä on sydän, mutta minne — yleisen luulon mukaan — kaitselmus oli kiven luonut.

Siitä ajasta saakka ei hänellä ole turkkeja ollut. Mutta kumminkin puhuu hän yhäti, aivan kuin hänellä vielä olisivat. Lyö niistä vetoakin...

Ihmiset hänen tuntevat ja jolleivät pelkäisi hänen pahaa suutansa, niin hänelle nauraisivat, mutta näin ollen eivät he hänestä suuria piittaa. Sekä Jumala että ihmiset ovat hänen ylönantaneet; on näet Jumalaton mies, kovin huono kristitty. Kun hän jonakin päivänä kuolee oman aitansa taa, niin korppi ja varis ovat häntä suremassa, hautausmaan laita hänen viimeinen leposijansa.

Ihme.

Pieni on Bágy-joki. Vuosien kuluessa yhä kapeammaksi käynyt uoma on saanut leveät hiekkaranta-reunukset, joitten takana taasen on laveita laidunmaita.

Bágyin vesimylly ei jauha. Piha on viljakuormia täynnä, levottomia miehiä ja naisia Gózonista ja Csoltósta istuskelee pitkin jokirantaa vettä odottamassa.

Kun ei tule, niin koetetaan omia keinoja. Myllärin renki, Paavolan Yrjö jo koetti noitakonstejakin, varasti näet Majornokin hautausmaalta paaret, kun näitten polttaminen muka välttämättömästi taivuttaa taivaan valtoja päästämään sadekuurot irroillensa.

Hyödyttipä sekin keino, sillä kun sulkuportit ovat alas laskettuina, niin pato kokoo yön kuluessa sen verran vettä, että mylly käy pari tuntia aamuisin, — mutta mitä se on näin paljolle kansalle? Home ehtii raiskata viimeisen säkin, ennenkuin sen vuoro -tulee.

Kaikki ovat harmissaan, vain myllärin vaimo, tuo kaunis Klaara kävelee hymysuin myllyllä olevien keskellä, vaikka tällainen kuivuus häntä enimmän vahingoittaa.

Jos tätä kestää, niin joutuu Bágyin mylläri ihan maantielle, eritoten jos hänen vielä kauvankin täytyy olla sotamiehenä, sillä arenti on sangen suuri ja — vaimo kyllä vaimona pysyy, vaikka kultavyöllä itsensä vyöttäisi.

Tämän mielipiteen lausui julki Mikko Pillerin muori Gózozista.

-— Tuskinpa tuo vaimo miehestänsä pitää. Etkö sinäkin niin arvele, Sohvi? Vaikk'en mene itse mylläriäkään takaamaan, sillä punainen tukka... jaa, jaa, tuo punainen tukki... Eiköhän, Sohvi kulta?

— Ei niinkään Sanna täti! Hän on hyvä vaimo, vaikka onkin kaunis.

— Sinäkös sitä näet mustan huivisi alta?

— Olin täällä, kun hänen miehensä läksi asevelvollisuuteen... vaimopa itki, syleili häntä satoja kertoja.

— Kukin järkevä nainen pitää hamettansa korea puoli ulospäin. Vai niin... jäähyväiset olivat siis vain sangen hellät?

— Mylläri kysyi vaimoltansa Klaaralta: "pysytkö minulle uskollisna?" Klara vastasi: "ennen juoksee Bágy-joki ylöspäin, ennenkuin sydämmeni sinusta luopuu".

Bágy-jokiko ylöspäin? — naurahti Pillerin muori ivallisesti. — Ota vaari noista sanoista, Juho Oksanen?

Toisetkin tälle puheelle nauroivat. Sepä vielä puuttuisi, että tämäkin vähä vesi alkaisi takaisin kääntyä... Kunnon joki sentään alaspäin vielä juosta kihnustelee. Piankin saattaa sen hiekkapohjaan ilmestyä halkeama, joka nielee veden maan sisään yhdellä nielauksella.

Päivänpaisteen säteet tanssielevat pitkin aitaa, missä märkiä liinavaatteita on kuivumassa, valkenemassa.

Juhon silmät myöskin sinnepäin säteilevät ja niistä punastuvat Klaaran kasvot.

Toiset vaimot... mikseivät... huomaavat kummankin katseen. Saavat puheen aihetta... kuinkas muuten... ja kaikki, mihin heidän kielensä koskee, käy heti mustemmaksi.

Mutta kas vaan! Aivan kuin olisivat akat noituneet esiin tuon synkän pilven, joka lännestä päin leviää koko taivasalle. No ihmiset, gózonilaiset, majornokilaiset, kyllä nyt rupee mylly käymään koko päiväksi.

Samassa, alkoi semmoinen rankkasade, että ojatkin puroiksi paisuivat. Eipä tuo Paavolan Yrjö sentään ollut niinkään tyhmä mies, kun ruumispaaret poltti.

Kolme päivää, ja kolme yötä kävi mylly; jo olivat vähenemässä sekä jyvät että jauhajat. Kolmannen päivän illaksi ei jäänyt muuta kuin Juhon kymmenen säkkiä nisuja.

Ehkä oli nuori vaimo ehdoin tahdoin jättänyt ne viimeiseksi, jotta Juho viipyisi kauvemmin? Tai ehkäpä hän vain härsytteli miestä? Kenties olivatkin hänen silmäniskunsa vain akatsiapuun kukkien kaltaisia, joita kyllä runsaasti maahan putoaa, mutta ei voi poimia, kun ovat niin ylhäällä...

Heti kun kaunis myllärinvaimo tuli näkyviin, virkkoi Juho:

— Kuulepas Klaara... Ollaan kahdenkesken. Hyvinpä teit, kun jätit minut viimeiseksi...

— En minä sinua jättänyt. Vanhemmilla ihmisillä on etusija myllyllä, vastasi Klaara närkästyneenä ja käänsi selkänsä Juholle.

Tämä tanakka ja harteva mies astui hänen eteensä, ja silmät omituisessa tulessa paloivat.

— Älä mene. Tahdon vain sanoa, että olen kuormineni ollut täällä jo neljä päivää; ape on loppu ja hevosten on nälkä. Anna parmas hylkyheiniä tuolta parvelta.

— Saat vaikka kaksi.

— Minä taasen olen jo kaksi vuotta himonnut suukkoa sinulta — kuiskasi hän ja silmät tuota solakkaa vartaloa katsoa tuijottivat. Annas suukko, Klaara!

— En sinulle puoltakaan. Pidin sinusta ennen muinoin, mutta en silloinkaan suuteloa antanut. Nyt olen toisen miehen vaimo.

Juhon rinnasta nousi huokaus.

— Voi sinua, kun taasen olet mieleni rauhan vienyt!

Vaimo juoksi sisään, sulkipa ovenkin perässänsä. Eikä enää ulos tullut, mutta sisäpuolelta kuitenkin pyyhki hien pois ikkunaruudusta.

Juho katsahti sinne.

— Hoi, myllärin muori! Koskas nisuni jauhetuiksi tulevat? — kysyi hän hieman ivallisesti, astuen ikkunan alle.

— Etköhän ryyniksi tahtoisi — vastasi Klaara viekkaasti hymyillen. Par'aikaa ovat myllyllä, puolet ovat jo jauhoina.

Juho puraisi huultansa ja mutisi ujosti:

— Entä toinen puoli?

— Parin tunnin perästä ovat kaikki jauhetut ja saat mennä Jumalan nimeen.

— Mutta päästäpäs minut ainakin siksi aikaa sisään lämmittelemään. Unhotin pälssini kotia; minun on vilu.

Klaaran tuli häntä surku; pyysi niin surullisella, ruikuttavalla äänellä. Ja ulkona oli todellakin kylmä ilma... tuli Klaaran itsenkin vilu, oikeinpa värisyttää, kun vastasi:

— Käy siis sisään, jos siivosti olet...

Juho pääsi sisään eikä olisi ollenkaan sieltä tahtonut lähteä. Sitä pulskaa vaimoa! Niin sievä käynti, niin kauniit silmät, huulet, niin suloinen hymyily! Kunhan eivät nisut tulisi aivan pian jauhetuiksi!

Mieleen johtui hyvä tuuma ja Juho pujahti ulos myllärinrengin luo. Löysi hänet viheltämisestänsä pimeästäkin.

— Kuules Yrjö! Saat luikurini, jos mylly seisahtuu käymästä aamuun asti.

— Hm! Mutta kun on niin runsaasti vettä!

— Sano emännällesi, että vesi on vähentynyt, jotta pitää koota, ja päästät alas sulkuportit.

Myllyn kolinaan katosi Juhon hiljainen puhe, mutta Yrjö ymmärsi kuitenkin tarkoituksen.

— Hm! Mutta sitte vesi tulvii yli sulun...

— Älä sinä siitä huoli; saat vielä silkillä ommellun tupakka-massinikin.

— Koristimineen, tulirautoineen?

— Kaikkineen päivineen.

Päästettyänsä alas sulkuportit jäi Yrjö odottamaan. Entä jos myllyn seisahtuminen herättää emännän mieleen epäilyjä ja hän tulee käskemään panna myllyn liikkeelle?

Ei pitkään aikaan ketään kuulunut. Äkkiä sammui sisältä huoneesta kynttilän valokin. Yön tyyneydessä oli Yrjö kuulevinaan, että ovi hiljaa väännettiin lukkoon sisäpuolelta.

Nauraen irvistellen avasi Yrjö suuren suunsa selki selälleen, hampaat näyttivät hänen päätä pudistaessansa jonkinlaisilta yöperhosilta, jotka vilkkuivat pimeässä. — — —

Puoliyön aikaan kokoontui myllynsulun eteen runsaasti vettä. Se nousi jyrkkien kallioisten rantojen välissä, mutta kun ei voinut tulvia yli äyräittensä, niin sysäsi se kotvasen aikaa sulkua ja rantoja, mutta piti pian viisaampana — palata koreasti takaisin.

Kuu pilkisti tällä hetkellä esiin pilvien takaa ja loi säteensä joen vedenkalvoon.

Ihmeissään puhalsi yötuulikin, tuli jokea pitkin alas, aikoi silittää veden pintaa — mutta tekikin päinvastaisen vaikutuksen. Ruohot, kaisla, pähkinäpensaat nyökkäelevät päätänsä, ja kuiskaavat ivallisesti: "ylöspäin juoksee Bágy-joki...!"

Paavon kosioretki.

Saavuttuansa vanhan Luottosen ison niityn päähän, istahti Paavo Turkkinen hetkiseksi rajapyykille levähtämään. Omituisia ajatuksia liikkui hänen mielessänsä. Eiköhän olisi parasta kääntyä takaisin?

Jos tahtoisikin palata, niin ei se enää kävisi laatuun. Kaikki tietävät hänen olevan matkalla Gózoniin kosimaan Beden Liisaa. On nähty hänen menevän läpi kylän juhlatamineet yllä, napinlävessä punainen silkkihuivi, jonka hän aikoo vaihtaa tuolle tytölle. Ja kotona arvellaan, aprikoidaan, millainen onni hänellä lienee?

Paha, painava aavistus rasitti jalkoja, päätä. Entä jos käy huonosti tälläkin kertaa? Kolme vuotta takaperin hän jo kosieli Liisaa, mutta silloin sanoi tytön äiti suoraan, ettei hän anna tytärtänsä hupihaitolle.

Tosin oli Paavo siitä ajasta asti parantanut tapansa, tullut raittiiksi, ahkeraksi mieheksi, ja joskin hänen olisi välistä tehnyt mieli ruveta irstailemaan, niin olivat näkymättömät suitset aina häntä hillitsemässä: oma sydämmensä teki suitsien virkaa. Ja kun päälle päätteeksi mennä syksynä Anni Bede kuoli, niin lisääntyi Liisan omaisuus. Ehkä rupee kerskailemaan, kun kosiomies on niin köyhä. .. Jospa hän ei olisi edes toisen palveluksessa, niin voisi hän ehkä rohkeammin mennä kosimaan — mutta näin ollen... näin renkimiehenä... Parempi olisi palata takaisin!

Tummanviheriä ruoho, joka aamutuulen puhaltaessa päätään nyökkäeli, suhiseva ruoko, jonka pilvet varjollansa tekivät synkän näköiseksi, yksissä neuvoin kehoittivat häntä palaamaan.

Vain pieni apilatukku jalkojen juuressa nauroi tuolle pahalle neuvolle, kun pilven takaa esiin pilkistävän auringon säteet sen kohtasivat. Ne hyppielivät iloisesti lehdeltä lehdelle, nuo pienet, täyteläiset lehdet hymyillen aukenivat lämpimistä säteistä ja saivat kultavärin, mutta niistä samassa katosivat nuo kiiltävät kastehelmet.

Paavo huomasi joukossa nelilehtisen apilan; hän kumartui sitä poimimaan... se tietää onnea... ja otti sen käteensä.

Todellakin oli neljä lehteä saman varren päässä. Ja niin kauniit olivat nuo lehdet, raikkaan väriset, täysikasvuiset, ei yksikään nutipää eikä ruosteenkarvainen, eipä ollut niissä keltaista pilkkuakaan...

Huolellisesti pisti Paavo onnenlehden lompakkoonsa hopeakolikkojen keskelle ja luodessaan katseensa ylös taasen, paistoi jo päivä täydeltä terältänsä ja koko Bágy-joen laakso hänelle hymyili. Etäältä näkyi Gózonin sinkkipellillä katettu kirkontorni, joka hänestä oli ystävällisesti säteilevinään...

Ei nyt enää saata kotia palata, kun on onnenIehtikin taskussa!

Vihellellen jatkoi Paavo matkaansa aina Bodokiin asti, missä Gózonin kuorma-ajureita tuli kapakan kohdalla vastaan.

— Minne matka, Paavo? — puhutteli häntä Yrjänä Valmu.

— Gózoniin.

— Sen näen päältäsikin. Mene, mene vaan, siellä ollaan kotona — virkkoi hän — ja seisahti hevosensa. Kuules, Paavo; tuli mieleeni eräs seikka! Olet ehkä jo kuullutkin, että pääsen herrasväelle heitukaksi Pyhäinmiesten päivästä. Ja kun nyt sinun asiasi ovat tuolla kannalla, niin voisithan ottaa taloni arennille.

— Sanoittepa jotain... mutta siihen tarvitaan rahaa, — lisäsi Paavo surullisesti.

—. Maksat sitte, kun itse talosta hyödyt. Tunnen sinut kunnon mieheksi. Olet saanut jo maistaa pahaakin etkä ole toista kertaa langennut. Kernaammin annan taloni sinun haltuusi kuin muitten. Tule meille sunnuntaina, niin tehdään kontrahti.

Paavon sydän paisui toivosta. Eipä juttu onnenlehdestä aivan perätön olekaan...! Hän luotti tulevaisuuteen ja riensi miltei juoksujalassa Gózonia päin. Puolenpäivän aikaan astui hän Beden portista sisään.

Muori parhaillansa loukutti hamppuja pihalla, vastasi ystävällisesti Paavon tervehdykseen ja pudisti päistäret pois helmastaan, kuten arvoisan vieraan tähden tulee ja sopii.

— Astutaan sisään, Paavo! Tulit hyvään aikaan: Liisa juuri laittaa päivällistä.

Todellakin hääri tyttö ruuan toimessa tuvassa, kun he astuivat sisään, mutta ei hellittänyt sentään kädestänsä kauhaa, vaikka kyllä hämmästyi ja varmaa oli, että posket punastuivat.

Ja varmaa oli sekin, että äidin mentyä Paavon kanssa kamariin, tyttö otti syliinsä kissan, jota hän äsken oli rangaissut kujeistaan, silitteli sitä hellästi ja antoi eteen lautasellisen ruokaa.

— Älä suutu, kissa parka... saat oman osani. Oi, jos tietäisit, pikku kissa, ken on meillä...? Tule, annas kun taputan poskeasi.

Kissa näytti sangen älykkäältä, jotta teki mieli ruveta keskustelemaan sen kanssa, niin Paavo oli huomaamatta pujahtanut tupaan ja seisoi äkkiä tytön edessä.

— Tiedätkö Liisa, mikä on asiani? — kysäsi hän hiljaa, kaulahuivinsa hetaleita hypistellen.

— Hys, pahikko kissa! — huudahti Liisa ja ajoi ilman ymmärrettävää syytä elukan tiehensä, sekä juoksi ikäänkuin sille kovinkin suuttuneena itse vielä perässä ulos käsittämään.

Olisipa odottaa saatu! Vaikeata oli houkutella häntä takaisin. Piiloutui kukkatarhaan, seljapensasten taakse, ja kun häntä kutsuttiin takaisin, veti hän valkoisen, punapilkullisen huivinsa palaville kasvoilleen.

Mutta juuri tuon huivin aikoi Paavo saada vaihtaa omaansa.

Eikä se sittemmin vaikeata ollutkaan. Liisakin samaa tahtoi eikä äitikään vastaan pannut, sillä olihan Paavo parantanut tapansa ja tuo Yrjänä Valmun ehdotus tuli vielä päälle kaupan. Paavo oli onnellisin sulhanen mailmassa palatessaan kotia, tuo punapilkullinen huivi napinlävessä.

Kasvot ilosta heloittivat ja ehkäpä viinistäkin, sillä ei sitäkään päivällispöydästä puuttunut; riemun säteet silmistä tuikkasivat ja pieniä paholais-vekaria tanssi hänen edessään: edelliset ilosta, jälkimäiset viinistä.

Saavuttuansa Bodokin kapakan kohdalle, pujahtivat nuo pikkupirut kaikki kapakan ovesta sisään.

— Ah, miks'en menisi minä myös? — tuumi Paavo. Ei toista tämmöistä päivää ole koko elämässä!

Hän meni, joi. Ensimmäisestä lasista tuli hän vieläkin onnellisemmaksi, seuraavista hurjaksi, lopuista meni järki.

— Vedäpäs lempinuottiani, vanha Martti musikantti!

Ikkunasta näki hän päälle päätteeksi viekkaat, punatut kasvot, jotka häntä ulkoa vilkistivät.

— Tules sisään, Rukki-Maija, vanha lemmittyni! Pidetäänpäs vähän hauskaa! Saat tämän pilkullisen huivin.

Gózonin kuorma-ajurit kulkivat taasen ohitse, mutta tällä kertaa kotiapäin, rattaat kivihiiliä täynnä.

— Paavo, Paavo! — huusi Yrjänä Valmu sisään nuhtelevasti. — Siivostipa oletkin Gózoníssa käynyt!

— Mitä minä Gózonista! Enemmän viiniä! Kuinkas minun nuottini kuuluu? Tämä poika maksaa; tuoss' on rahat...

Hän avasi kukkaronsa ja pudisti ulos sen sisällön. Kolikot kierielivät, mikä minnekin, aivan kuin olisivat paholaisen kärrynpyöriä olleet. Martti musikantti noukki ne taskuunsa, Apilaanlehtikin putosi lattialle. Maija sen tallasi rikki...

Yrjänä Valmu pudisti päätä ja virkkoi hevosiansa hoputtaessaan:

— Kyllähän, Paavo, tuo kontrahdin tekeminen nyt myttyyn menee!

Viileä aamutuuli oli tehnyt pulleat kasvot sinisiksi, pöyristänyt tummanruskeat hiukset sikisokin, kun Paavo aamulla heräsi kotipihalla kohmelostaan. Ei tietänyt, ken lienee miehen vienyt kotia. Päätä särki, mailma vieläkin silmissä pyöri; tuskin osasi tupaan astua.

Sisällä oli jo vuoteelle levitettynä punainen kihlahuivi, jonka hän eilen iltapäivällä antoi Liisalle.

Ajatukset alkoivat herätä. Kuinka tuo lienee tänne tullut? Olisiko se takaisin lähetetty? Mahdotonta, mahdotonta... sillä siinä tapauksessa olisi tytön punaisenkirjava huivi myöskin hänen huostassaan, se jonka hän eilen sai! ja entä nelilehtinen apilas? Voi, kun ei vain olisi sitä hukannut? Kaikki mennyttä kalua, kaikki...!