Part 2

Jo loppuivat heidän rahansa eikä ollut jälellä liikoja vaatteitakaan. Ei ollut heillä enää muuta omaisuutta, kuin hiukset, jotka Katri oli kerännyt metsiköstä, nuo kauniit kullankellertävät suortuvat, joihin Tahvo Solkisen sydän takertui ja jotka hänen vaimonsa leikkasi poikki; tai oikeammin sanoen, vain puolet niistä hiuksista. Kun noista syntyi häpeä, jotka olivat heidän ihanuutensa olleet, niin eiköhän niistä mahtaisi tulla rahaakin.

Katri meni vavisten, toivoen juutalaisen kauppamiehen luo.

— Ostakaa nämät hiukset! Ne ovat sairaan sisareni. Hän tarvitsee lääkkeitä eikä ole rahoja. — Ostakaa pian. Minun on kiire. Jätin hänet yksin.

Puotimies kohautti olkapäitä. Ei voi hiuksia käyttää, sillä niitä on sangen vähän, ja sitä paitsi on niillä omituinen väri, jottei voi sekoittaa toistenkaan kanssa. Mutta koska Katrilla on ihan samanväriset hiukset, niin ostaisi puotimies molempain yhdessä ja hyvästä hinnasta.

Tyttö vaaleni, heitti surullisen katseen peiliin, huokasi ja loi kauniit silmänsä maahan, ikäänkuin vehnän tähkä sirppiä odottaessaan.

Hengästyneenä saapui hän ennen pitkää kotia, mutta sairas ei enään ollut yksin. Ukko Tappurainen asteli synkän näköisenä edestakaisin kamarissa. Hän oli lähtenyt tyttäriänsä hakemaan ja löytänyt heidät täältä; huhu oli jo hänen korvaansa huiskaissut, miten heidän oli käynyt ja suru oli häntä matkalle pakottanut.

— Missä on sisaresi ruunu? — kysyi hän suuttuneena sisään tulijalta.

— Poikki leikattu! — vastasi Katri ynseästi, astuen vuoteen ääreen, ikäänkuin aikoen puolustaa häntä, joka siinä tiedotonna makasi.

Isä vaikeni; mutta äkkiä seisahtui hänen tuima katseensa tuijottamaan Katria.

— Ja minne ovat sinun hiuksesi joutuneet?

-— Olen leikannut poikki! — vastasi hän arasti, ja otti esiliinansa alta rohtopullon.

Ukko huoahti, sitte katseli, kauvan aikaa katseli tyttäriänsä vuoroin toista, vuoroin toista. Vanhempi heistä seisoo tuossa ruusunpuna poskilla, nuorempi makaa vuoteella kalman kalpeana.

Ja kumminkin tuli isän ruusua ensin surko. Meni hänen luoksensa, silitti hellästi tuota kutrista päätä, lohduttaen:

— Katri parka! Sinun hiuksesi kasvavat vielä!

Pikku saappaat.

Kapeita, vaaleanharmaita pilvensuikaleita liikkui yli seudun. Yöllä oli mahtanut olla kova myrsky, tuulta, sadetta, salamoita sekaisin. Kaikkialla näkyy vielä sen jälkiä, puista on oksia murtunut, lehdillä ja ruohossa kimaltelevat sadepisarat; kirkon edustalla kohisee vesi ojassa. Vävylän Juhon portin kohdalla on kokonaisia lammikoita, Sakeuksen Mikon puutarhassa taasen — niin äsken tiesi Silmäpuoli Leena, — oli rankkasade hajottanut linnunpesänkin puusta.

Sumu on laskeutunut lokaisen seudun yli, vaalea ja läpikuultava, ikäänkuin musliinihame; talojen savupiipuista nouseva savu kohouu ylöspäin, kaikki varmoja merkkejä, ettei enää sadetta tule, vaikka taivas vieläkin uhkaavalta, pilviseltä näyttää, aivan samoin kuin ukko Luottosen kasvotkin, hänen kumarassa ja horjuvin askelin kävellessään pitkin tanhuata Tapani Turkkurin kanssa, tuon kivenhakkaajan, tiedättehän.

Oli maar ukko kokoon käynyt! Eikä ihmekään, kun on häntä onnettomuus toisensa perästä kohdannut. Tytär kuoli, härjät sairastuivat, aitta ja riihi paloi, rosvot veivät hevoset laitumelta.

Kyllä hän sai tuntea Jumalan "vasemman käden" raskasta painoa, kun ei tunnustanut hänen oikean kätensä hyvyyttä. Kyllä hän nyt tekee itsensä ystäväksi Jumalan kanssa, kun vanhin poikakin kamppailee kuoleman kielissä; on jo luvannut käyttää kaiken tavaransa hyväntekeväisiin tarkoituksiin.

Mutta eipä taivas ole tuollaisista millänsäkään. Kummia kuuluu. Kun kuletettiin neitsy Maarian kuvaa, jonka hän osti kirkkoon, — niin särkyi rattaitten alla Bágy-joen yli vievä silta, ja sinne jäi hevonen; rattaat ja kuva meni pieniksi pirstaleiksi.

Ihmiset pihoiltansa ja aitojen takaa katselevat, kun hän kulkee pitkin tietä, avara viitta yllä ja paljas pää hartioitten väliin vedettynä.

— Pois siitä! Mitä siinä! — otti Terttu-Anna puheeksi — älkää te ruvetko häntä loukkaamaan. Jumala häntä on jo kovin rangaissut. Panepas pari halkoa kattilan alle, kun minä liikutan.

— Nämät puut ovat märkiä, puuttui Ruukku-Matin leski puheesen. — Ennen muinoin, kun minä olin nuori, paloivat puutkin paremmin. Mutta entä tuon Luottosen asia! Tiedätkö, mitä taas viime yönä tapahtui?

— Ehkä kävi kiviristin hullusti hautausmaalla?

— Salama iski siihen, naapuriseni, ja särki sirpaleiksi. Vasta eilen se suurilla kustannuksilla sinne saatiin.

— Ooh, ooh! — Terttu-Anna oikein äimistyi. Varmaankin olivat ukot nyt sinne menossa. Lähdepä, Antti, katsomaan, minne päin kääntyvät kivennäiskaivon luota?

"Kylän lapsi" (niin nimitettiin pientä kiltinnäköistä orpopoikaa) istua kyyristeli pihalla kattilan ääressä, mikä oli hänelle sangen mieluisa asema, sillä hän sai sekä lämmitellä jalkojansa valkean luona että anteliaalta Terttu-Annalta välistä palan suuhunsakin.

Mutta pianpa täytyi hänen jättää vanhan Luottosen tähden tämä onnellisuus!

Harmistuneena lähti poika tallustamaan miesten perässä.

Akat olivat oikeassa. Kaunis punainen kiviristi makasi kahtena kappaleena kellastuneella nurmella. Kas, minne olivat joutuneet kullatut kirjaimet sanoista: "Jumalan kunniaksi pystytti Josef Luottonen?" Juuri näitten kirjainten kohdalta oli Jumalan ilma särkenyt ristin, ikäänkuin ilmoittaen: "en huoli kunnioituksestasi, Josef Luottonen, yhtä vähän kuin Maarian-kuvastasikaan".

Ukko kohotti katseensa maasta, missä hänen lahjansa makasi särjettynä, mutta ei rohjennut katsoa taivaasen, missä hänelle niin oltiin suuttuneita. Hänen harhaileva silmäyksensä kohtasi vihdoin lapsen, ikäänkuin olisi tämän pörröinen pää ollut välittäjänä taivaan ja maan kesken.

Antti nojasi lähellä olevaa saarnipuuta vasten ja nosteli vuoroin lihavaan hautausmaan multaan vajoovia jalkojansa, sekä ällistellen katseli Luottosta ja hänen kumppaniansa.

— Mennään pois... — virkkoi Tapani.

— Entä mitä ristin tehdään? — kysäsi Luottonen ääntänsä hilliten. — Kittaatko palat yhteen?

— En maar! — vastasi Tapani tylysti. — Minkä Jumalan käsi on särkenyt, sitä ei ihmissormien ole lupa yhteen liittää. Onpa Jumalan kuritus teitä kerrassaan kohdannut...

Ukon hampaat alkoivat kalista.

— Jospa olisikin vain kerran kohdannut! — huudahti hän suruissaan — on ottanut luonani asumasijansa, Tapani, ihan on ottanut asumasijansa.

— Täytyy kärsiä, Luottonen!

— Mutta usko pois Tapani, en minä ole paha ihminen.

— Saituri olette ollut, tyly ja ylpeä. Olette luullut olevanne mailman paraimpia. Ja totta puhuen, olette tavaranne koronkiskomisella koonnut.

— En minä niitä enää pidä missään arvossa.. mutisi Luottonen. Minun on oikein vilu; oikein värisyttää. Tunnen pahoja enteitä. Ikäänkuin joku lujin kourin runtelisi sydäntäni. Saas nähdä, että taas joku onnettomuus on tulossa... Oi? sinä kaikkivoipa Jumala, millä sinut lepyttäisin?

Miehet läksivät pois hautausmaalta.

— Kas vaan! — huudahti Tapani. — Tuota poikaressua, joka on kintuillamme! Ja sääret niin punaiset kylmästä! Korjaa heti luusi, könsikkä!

— Älä toru lasta, Tapani! Tekee minulle niin hyvää, kun se sipsuttaa perässämme. Tulepas lähemmäksi, poikaseni!

Ukko ehkä arveli, että tuolta pilviseltä taivaalta on vielä toinenkin salama alas iskevä, jos he ajaisivat lapsen luotansa.

— Noh, tulepas lähemmäksi!

— Antaa hänen mennä kotiansa, — tuumi Tapani, — palelluttaa vain jalkansa!

— Miks'et ole pannut saappaita jalkaasi, poika? — kysyi Luottonen lempeästi.

— Ei ole saappaita, — vastasi poika surullisna.

— Miksei isäsi ole saappaita laittanut?

— Ei ole isääkään! — vastasi lapsi huolettomasti.

Tämä vastaus kävi ukko Luottosen sydämmelle. Miten tuokin lapsi saanee kasvaa, kun ei edes tunne isän rakkautta...?

Sanaa sanomatta otti hän pikku Anttia kädestä ja talutti häntä pitkin tietä aina kirkolle asti.

Siellä sitte poikettiin erääsen taloon, jonka portille oli maalattu kaksi kannuksilla varustettua saapasta, alla seuraava kirjoitus: "Tapani Filtsik, Suutari-Mestari".

—- Ottakaa tuon lapsen jalasta mitta ja tehkää hänelle pari saappaita, minun kustannuksellani! — virkkoi sisällä ukko Luottonen.

Filtsik katseli lasta kotvasen ja virkkoi:

Minulla sattuu par'aikaa olemaan valmiina semmoiset saappaat. Panen vetoa, turkkini vanhaa liiviä vastaan, että ne sopivat pojalle.

Saappaat tuotiin, sopivat todellakin aivan hyvin; ihan kuin valetut jalkaa varten.

Lapsikos iloitsi, kasvot riemusta loistivat ja hauskasti hän käydä tepasteli ukon perästä pihalle.

Ulkona olivat pilvet sill'aikaa hälvenneet. Ukko Luottosen astuessa pihalle paistoi jo päivä täydeltä terältänsä ja taivas loisti kirkkaana. Ruohotkin tien varrella hänelle hymyilivät, jopa sadevesi lammikotkin.

Ukko tunsi rintansa kevenevän, aivan kuin olisi uutta ilmaa hengittänyt.

— Annapas tänne kätesi, poikaseni! Sinulla on niin lämmin käsi. Tuletko minun luokseni?

Lapsi katseli ihaillen saappaitansa ja vastasi:

— Menisin Anna tädin kattilan luo!

— Älä mene; tule minun kanssani. Kas nyt ollaan kotona jo, tässä me asutaan, tässä talossa, jossa tiilikatto on.

Portilla tuli kuski vastaan tuoden sen tiedon, että hevoset ovat saadut takaisin: rappusilla seisoi tohtori vastassa, kasvot ilosta loistaen, poika ei enää ollut hengenvaarassa.

Ukko Luottonen katsahti kiitollisna taivaasen.

Merkillistä, kuinka se taivas on kaukana ja kumminkin niin lähellä...

Tieni saapaspari vaikuttaa tunnin kuluessa sinne saakka.

Elävänleski.

Nuo sievät kapineet, nuo vaaleanveriset vaimot, näetten, ovat niin hyviä, niin lakeita kuin lampaat. Ainakin on Parkkarin Sohvi aivan sellainen.

Siitä asti kuin hän miehelään pääsi, ei ole hänen nähty muuta kuin hymyilevän. Ennen se oli onnellista hymyilyä, nyt se on muuttunut surulliseksi.

Hänen onnellisuutensa ei ollut kenenkään tiellä, eikä nyt ole surunsakaan. Ennen hän ei ylvästellyt, eikä nyt liioin ruikuttele. Mutta nuo vaaleat kasvot, jotka päivä päivältä vaaleammiksi käyvät, yhtä mittaa kertovat, mitä jokainen muutenkin tietää.

Miehensä on hänet armottomasti, julkeasti hylännyt. Muuten oli hän kunnon mies, ahkerin ja taitavin salvaaja koko seudulla. Kenpä olisi luullut hänen pettävän uskollista vaimoansa, ja kahden petollisen, mustan silmäparin niin mustuttavan hänen sielunsa... kun karkasi tuon toisen kanssa mailmaa kiertämään.

Eikä heistä hivaustakaan kuultu; Herra tiesi, minne olivat joutuneet. Maantien tomu, johon heidän jälkensä katosivat, ei mitään virka, tuuli ei ilmaise, missä he ovat, humisevat puut eivät puhu ymmärrettävää kieltä, vaikka ehkä asiasta kuiskailevat.

Kunhan mies olisi edes sanan sanonut jäähyväisiksi kotoa lähteissänsä, niin ei kauniin vaimon mieli olisi niin karvas, hänen, jota nyt nimitetään "elävänleskeksi". Kunhan edes olisi häntä kerran suudellut, vaikka kylmästikin; kun olisi väkillisestikin sanonut lähteissänsä: "minua et enää saa nähdä, rakastan toista ja lähden hänen kanssansa".

Mutta hän karkasi salaa, he olivat itsensä yhteen puhuneet. Niin hän meni eikä ole takaisin palannut. Ja siitä on jo vuosi kulunut, kokonainen vuosi.

Hän tulee takaisin. Varmaan tulee. Pekka ei ole paha mies. Hänellä on aina ollut hyvä sydän; se ei saata olla vielä peräti turmeltunut. Tuo nainen on tehnyt hänen kieropäiseksi, on saattanut tunkeutua hänen sydämmeensä; mutta hänen on laitansa sama kuin huonon maalauksen, jonka aika panee ja kuluttaa pois. Kyllä Pekka vielä tulee.

Sohvi oli hyvässä toivossa ja joka kerta kun sakset hänen neuleessaan putosivat laattiaan, huokasi hän toivoen, että ne jäisivät pystöön kärki lattiaan, sillä se olisi ollut näet hyvä enne; nähdessään harakan lentävän ikkunan ohitse, katseli hän, eikö tuo istahtane hänen aidallensa.

Mutta sakset eivät ottaneet valhetellaksensa eikä harakkakaan...

Iltaisin auringon läskeissä istui hän tupansa kynnykselle, mistä näkyi kauvas, kauvas mutkikkaalle maantielle, aivan sinne asti, missä pilvien ääret maan päälle ulottuvat.

Hän varjosti kauneita, vaaleita kasvojaan kädellä ja katsoa tuijotti tuohon suureen, salaiseen kirjaan, missä olivat kirjaimina kuorma-ajurien rattaat, kaupungista palaavat matkamiehet ja Herra tiesi, mitä kaikkia.

Kyläläiset ohi käydessään häntä tervehtelivät, mutta ei hän heitä huomannut.

— Sohvi odottaa miestänsä! — kuiskailivat he keskenänsä ja nauraa hihittivät.

Mutta Sohvi parka oli kun olikin oikeassa. Hänen sydämmensä tiesi, aavisti enemmän, kuin koko mailman viisaus olisi voinut selittää.

Hänen eräänä aamupäivänä paraikaa tupakanlanttuja kastellessaan, (jos mies tulee kotia, niin on mitä poltella talven pitkän) poikkesi pihaan rupuliarpinen, vanha eukko, joka toi hyviä sanomia.

— Tulen miehesi luota, Sohvi! Hän pyytää, että antaisit hänelle anteeksi. Hän on kovasti katunut tekoansa. Tuolla hän on työssä kolmannessa pitäjässä Gózonissa: siellä laitetaan sinkkipellillä katettua kirkontornia. Hän ei tohtinut itse tulla, pelkäsi näet, että, olet hänelle kovin suuttunut. Hän pyytää, että jos hänelle anteeksi annat, niin lähdet sinä hänen luoksensa.

— Mennään yhdessä! — virkkoi tuo lempeä, vaalea vaimo.

Hän otti päästänsä mustan huivin ja vaihtoi sen punaiseen matkaa varten. Se oli Pekan lempiväri, ja muuten tähän tilaisuuteen sopivakin.

* * * * *

Kullattu risti piti asetettaman kirkontornin huippuun. Armollisen ruununvoudin rouva oli onnellisesti synnyttänyt kaksoiset, ja siitä iloissaan oli hän lahjoittanut kirkolle tuon ristin.

— Kuka ottaa työn tehdäksensä, pojat? — kysyi salvumestari Mikko Turvas.

— Minä! — vastasi Pekka. Minä menen, mestari.

— Ehkä Samuli olisi soveliaampi. Sinä olet liian raskas.

— En ole koskaan itseäni keveämmäksi tuntenut kuin tällä hetkellä.

— Vai niin. Joko olet tuosta taakasta päässyt. Olethan hänet ajanut jo tiehensä? Hm! Olipa aika hetale nainen. Eikö totta, Samuli?

Pekka katsoi maahan ja virkkoi nyreillä mielin, verkalleen:

— Rupesin häntä inhoomaan. Mutta totta puhuen, aika liukas hän oli ja eläväinen.

-— Liukui pois kynsistäsi, heh? Kuulepas Samuli: Kyllä sinä saat sentään mennä asettamaan ristiä.

— Annetaan Samulin olla, herra mestari! Minä kyllä ristin paikallensa saan. Odotan tässä erästä henkilöä. Olen hieman levoton, kun en tiedä, tuleeko hän vai ei. Senkin vuoksi menisin tornin päähän, voidakseni sieltä nähdä kauvemmaksi Bágy-jokea päin vievää maantietä pitkin.

— No, olkoon menneeksi. Lähde siis kiireesti ylös: viimeisestä luukusta annan käsiisi ristin, kun ensin olet paikalla.

Ei aikaakaan, niin oli Pekka jo tornin päässä, vikkelästi kun orava hän sinne kiipesi.

— Tänne se risti! — huusi hän kumartuen alas luukkua päin — pian se paikallensa on pantu.

— Tuoss' on, poikaseni!

Risti kädessä kiipesi Pekka ihan huipulle asti ja oli jo perillä kun vielä kerran katsahti maantielle päin.

Tuolta tulee! Se on Sohvi! Vanha eukko tallustaa rinnalla; juuri nyt kääntyvät kylään päin.

Pekan sydän kovin sykähti, häntä vavistutti, kädet hermottomiksi kävivät, silmät himmenivät.

— Ohoi Pekka! Joko sait paikallensa?

Huumaantuneena vastasi hän vapisevalla äänellä:

— Kumpaan läpeen se pitää pantaman?

Vanha salvumestari kalpeni, silmäsi sielunsa ja vastasi surullisesti:

— Pane kumpaan tahdot!

Ei ollut muuta kuin yksi läpi. Pyörtyvä näkee silmissään kaksin, kolmin. Mestari tiesi, mitä siitä seuraa.

Suin päin riensi hän tikapuita alas; tiesi että ennenkuin hän ehti alas, Pekka jo on maassa... ja kauvempanakin — toisessa mailmassa.

Yhtä haavaa saapuivat tornin juurelle mies ja vaimo, mutta edellinen torain huipulta hengetönnä.

Paras olisi sentään ollut tätä yhtymistä varten panna musta huivi päähän!

Ääneti lankesi Sohvi miehensä ruumiin yli, suuteli ja syleili sitä kauvan.

Kun hän vihdoin väkisin pois talutettiin, niin olivat hänen kasvonsa yhtä lempeät, levollisen näköiset kuin ennenkin. Ei löytynyt sanoja, ei kyyneliä.

Hän kääntyi taaksensa vielä kerran luodakseen silmäyksen miehensä ruumiisen ja meni tainnoksiin.

Mutta pian hän tointui taasen, tarttui rautakourin vanhan eukon olkapäähän ja kysäsi, muoto hurjana, turvonneena, synkällä äänellä:

— Miksi toittekaan minut tänne? Mistä häntä nyt enää odotan.

Ja vasta nyt alkoivat kyyneleet viljalta vuotaa pitkin kalpeita poskia.

Tuo pakana suutari.

On levinnyt Csoltón, Majornokin ja Bodokin kyliin semmoinen paha luulo, ettei ukko Filesikin kuuluisia turkkeja olekaan olemassa muualla kuin hänen mielikuvituksessaan; hän kyllä niistä puhuu ja ylvästelee, lupaa niistä vetoakin lyödä, mutta ei hänellä oikeastaan turkkeja olekaan, lieneekö edes milloinkaan ollut?

Mutta olipa niinkin. Gózonilaiset (hän muutti näet Bágy-joen tuolta puolen tänne) sen aivan hyvin muistavat, viitoten ijäkkäämmät.

Pitkä, keltainen vaate se oli, leveä kaulus mustasta lampaannahasta, kummassakin kulmassa riippui "in natura" lampaankoivet tupsun asemasta ja edessä oli kaksi hopeista hakaa. Turkkien kumpaankin alakulmaan oli ommeltu tulppaania viheliäisellä langalla. Ylempänä näkyi kaikenlaisia lintuja, enimmäkseen punaisen värisiä; selässä taasen oli koko Miskolezin kaupunki lukemattomine taloineen ja kaikkine kirkkoineen, istuipa kalvinilainen kukkokin siellä yhden kirkontornin päässä.

Turkit olivat todellinen taideteos, joita tehdessään turkkuri ei ollut säästänyt vaivaa eikä ainetta.

Mutta ei sitä ollut mikään Gózonin räätäli tehnytkään, vaan kuuluisin turkkuri koko Miskolezin kaupungissa. Kun Filesik kumartuu edes puolen kyynärän verran maahan päin, esimerkiksi alhaalta nappia kiini pannessaan, niin jo lakaisee tämän mailman kahdeksannen ihmeen lieve maata. Sanalla sanoen ovat Venäjän keisarin turkit näihin verraten vain kurjia arki-tamineita.

Mutta vaikka vaate olikin niin merkillinen ja Tapani Filesik siitä kyllä kerskaili, niin ei ajan rautahammas sille arvoansa antanut, vaan oli turkeille yhtä tyly kuin notariuksen pojan, tuon juristin, pulssillekin. Koruompelu virttyi, rappeutui, keltainen pohjaväri kävi likaiseksi, rasvaiseksi. Koitkin niihin muniansa pistelivät, eritoten vuorissa ja kauluksessa paljo vahinkoa tehden.

Mutta aivan kuin rakastava aviomies, joka ei huomaa, kuinka ruusut kuihtumistaan kuihtuvat puolison kasvoista, vaikka hän itse niitä hävittää... ei Filesik ukkokaan havainnut tätä turkkiensa surullista muuttumista. Vanhat turkit olivat hänen silmissään yhä vielä uudet ja hänen tavallinen lausetapansa: "otan turkit ylleni", ei ollut menettänyt tuumaakaan ylpeästä luonteestansa.

Tuossa ne riippuivat seinällä kiillotetussa naulassa suvet, talvet. Kun isäntä istui suutarintyössä lestinsä ääressä, olivat turkit häntä vastapäätä, jotta niitä sopi katsella milloin tahansa.

Tosin ei hän ollut useinkaan lesti kädessä. Häntä sanottiinkin pilan päiten "taivaan taaton suutariksi", kun hänellä ei ollut muita työnantajia kuin ehkä itse isä Jumala.

Ukko olikin kovin laiska. Kun hän joskus neuloi jollekulle saapasparin, teki hän sen melkein armosta. Eikä häntä liioin tilauksilla vaivattukaan, sillä hän silloin useinkin morkkasi ihmisiä: "mitä talonpoika saappailla tekee? Käykää te avojaloin!"

Hän oli äreä, jörö mies, ei rakastanut mailmassa ketään eikä mitään — paitsi noita turkkejansa.

Ei saata ihminen armottomammin menetellä, kuin hän teki ainoalle lapsellensa Teresalle.

Ja mitä oli tyttö rikkonut? Isänsä pakotti häntä menemään Csoltón ontuvalle myllärille. Eihän käy istuttaminen samaan ruukkuun resedaa ja nokkosta.

Ei ihmekään, jos tyttö kovin kävi murheelliseksi, sydäntä kivisti, päätä huimasi ja harhaan kävi jalka. Hän meni, pakeni kotoa nuoren varatuomarin kanssa.

Tosin oli se kovin pahasti tehty, mutta nuoruus ja hulluus... Vaikka koko mailma olisi saanut häntä kivittää, niin ei isän kumminkaan olisi sitä pitänyt tehdä.

Sen jälkeen tuli ukko vieläkin harvapuheisemmaksi, tylymmäksi. Kun muutaman ajan kuluttua Teresa palasi kotia katuen rikostansa ja vanhempiaan lepyttääksensä, niin kääntyi ukko Filesik hänestä poispäin murahtaen: "en tunne neittä", otti turkit yllensä naulasta ja läksi kotoa eikä tullut takaisin, ennenkuin tytär oli mennyt.

Sen erän perästä ei Teresa parka tohtinut kotia tulla. Kaikkiaan yhden kerran hän vielä näki isänsä, kun hän muutamana päivänä ajoi varatuomarin kanssa vaunuissa läpi kylän. Filesik kun silloin asteli "Palttinapaidan" kapakkaan, niin kuuli hänen huutavan vaunuista: "isä, isä kulta!"

Ukko katsahti ääntä päin, otti sangen nöyrästi lakin päästä, ja asteli edemmäksi sanaa suustansa sanomatta. Varmaan on tuolla miehellä kivi sydämmen sijassa.

Kaikki majornokilaiset, jotka olivat varatuomarin luona asialla käyneet, kilvan kehuivat, miten siellä on hyvät päivät Filesikin Teresalla. Olipa se veitikka siellä herrastapoihinkin tottunut. Ja sitä kunniata sitte, joka kylälle tapahtuu! Majornokilaisten oikeus täst'edes painaa varmaan vaa'assa yhtäpaljo kuin toisten kuntien yhteensä. Sanottiinpa sekin ukolle, että tytär oli kuiskaissut, pyytänyt isäänsä tulemaan häntä katsomaan; lupasi lähettää vaunut häntä noutamaan, panna istumaan silkkityynyille, antaa juoda makeata viinaa yöt, päivät: häntä kunnioitetaan, pidetään arvossa, itse herrakin on hänen kanssansa sanoja vaihtava, kun hän vain tulisi mitä pikemmin; sillä Teresa muka ei tohdi enään mennä kotiin.

Mutta Filesik ukkoon ei mikään pystynyt.

Jos hänellä olisi ollut järkeä tässä asiassa, niin hän ei ainoastaan olisi saanut paranemaan oman asemansa, vaan olisi ikuisiksi ajoiksi myöskin perustanut koko seurakunnan onnen.

Sillä... meidän kesken puhuen, on Majornok huonoin kunta koko näillä tienoin, osaksi sentähden, että kansa on köyhää, mutta erittäin siitä syystä, kun siellä ei ole palaistakaan maantietä, ei yhtään siltaa, ei edes kunnanhuonetta.

Eikä ihmekään, kun ei piirikunnan herroilla koskaan ole ollut lemmityitä Majornokista; niihin paikkoihin ovat näet rakennuttaneet maanteitä, minne heillä on ollut asiata.

Tuossa on esimerkiksi Csoltón maantie, tasainen kuin permanto; siitä saavat kiittää Bitron Liisaa, kun taasen Karanesaljan kunta saa samasta syystä kehua Juhana Verisen vaimon ihania kasvoja.

Semmoinenhan tämä mailma on, että kauniin naisen kasvot voivat antaa koko paikkakunnalle somemman muodon.

Mutta Majornokin kylä teki poikkeuksen tällä kertaa.

Piirikunnan varamaamittari, joka piirsi maakarttaa, jätti, kuten kerrotaan, siitä pois maantien. Komitaatin [komitaatti, kreivikunta; vastaa johonkin määrin meidän läänejä. Suom.] esimiehet jo lupasivat maksaa satakahdeksankymmentä floriinia setelirahaa läheiselle Hontvárin komitaatille, jos tämä ottaisi rakentaaksensa maantien; mutta eipä se siitä huolinut, vaikka olisi maksettukin. Kyllä vielä saa niskoillensa kaikki haukkumiset ja kiroukset tuo jalo komitaatti Majornokin tien tähden!

Mutta jos Filesik vain olisi tahtonut, niin olisi Majornokiin saatu tie, vaikka punaisella marmorilla kivitetty... Ja kaikki olisivat tyytyväisiä. Mutta hän hylkäsi herra varatuomarin jalon tarjouksen. Olisipa hänelle itsellekin hyvää tehnyt. "Taivaan taaton suutarilla" olivat näet maalliset asiat sangen huonolla kannalla. Viime viikolla tarvittiin turkeista hopeinen solkikin "paitaan". Siellä se on siitä saakka ollut Saara-muorin arkussa.

Mutta häntä ei niinkään joutavasti pilkattu taivaan taaton suutariksi, sillä hänen "kundinsa" auttoi häntä hädän suurimmallansa ollen. Alkoi näet tulla postissa nimettömiä kirjeitä, jotka sisälsivät kymmenen, kaksikymmentä, jopa viisikinkymmentä floriinia rahaa. Entiset tuntemattomat, äkkiä rikastuneet velalliset täten muka lähettivät lainaamansa rahat, samalla sulimmat kiitokset, lausuen. Onpa sentään mailmassa rehellisiäkin ihmisiä.

Alussa hän uskoi asian todellakin niin olevan, kuin kirjeessä kuului; jolleivät olleetkaan hänelle itselle velkaa, niin saattoivat olla hänen isällensä, jonka nimi myöskin oli Tapani. Kummallista vain, mistä isävainaja oli voinut noin paljo rahoja lainaksi antaa?

Ja kun kerran epäilykset heräsivät, niin selkeni koko asiakin päivän selväksi. Hän lähetti takaisin jokainoan rahakirjeen varatuomarille.

Kun tohtiikin lahjoja Filesikille lähettää? Pitäisipä miehen tietää, että Filesikin iso-äiti oli tuota kuuluisaa Beeskyn sukua, ja niin edespäin.