Part 3

Tällaisia olivat nuo molemmat nuoret toverukset, jotka keräsivät Kiowassa ympärillensä joukon ylioppilaita. Huone, jossa miltei alituisesti loimusi takkavalkea, ei korvannut ainoastaan kapakkaa, vaan oli muuttunut siksi kirjalliseksi keskustaksi, jonka Augustinowicz oli turhaan koettanut klubissa aikaan saada. Kaikki, joilla oli hiukankin taipumusta runouteen, esittelivät siellä tekeleitänsä. Pitkät syysillat muuttuivat siellä todellisiksi kirjallisiksi juhlahetkiksi, joissa, paitsi molempia isäntiä, Schwarz ja Augustinowicz olivat johtajina.

Schwarz oli usein yrittänyt kirjoitella, mutta hänellä ei ollut taipumusta. Häneltä puuttui keksimiskyky, eikä hän kyennyt ajatuksissaan kehräämään mielikuvituksen kultaista lankaa. Sitävastoin hän kykeni älykkäästi ja henkevästi arvostelemaan ja erittelemään asioita. Luettuaan ääneen oman sepustuksensa kaikkien kuullen ja eriteltyään virheitä, täytyi jokaisen ihailla häntä. Hän käytti samaa mittakaavaa toisten teoksia arvostellessaan ja häntä pidettiin yleensä hyvin ankarana, joten kaikki häntä kunnioittivat, vieläpä pelkäsivätkin. Nuoret kuutamorunoilijat varsinkin tunsivat häntä kohtaan kunnioituksensekaista pelkoa, ja kun hän otti arvostellaksensa heidän tekeleitänsä, osoittautuivat ne melko köykäisiksi.

Eloisalla lennokkuudella kuvaili Wassilkiewicz kotiseutunsa metsiä ja Liettuan synkkiä järviä. Karwowsky kirjoitteli silloin tällöin pieniä runoja, joissa kastepisarat, kyyneleet ja huokaukset puhelivat keskenänsä kuin elävät olennot. Mutta yksikään noista nuorista miehistä ei ollut Augustinowiczin kaltainen. Monesti hän saapui näihin istuntoihin ilmeisesti päihtyneenä, taskut täynnä hajanaisia paperilappusia ja käsissä rasva- ja mustetahroja; mutta heti kun hän alkoi lukea, unohdettiin kaikki; jokainen höristi korviansa ja antautui kuuntelemaan häntä. Itsekin hän näytti vilkastuvan ja havahtuvan ja hänen suustansa tulvehti vuolaana kauniita, selviä ajatuksia kuin säteitä hiotusta jalokivestä. Kun hän puhui rakkaudesta, sykkivät sydämet kiihkeämmin ja kun hän vaipui hellään, intohimoiseen kaihomielisyyteen, niin luuli hengittävänsä ruusu- ja myrhamikylläistä ilmaa. Kaikista nuorukaisista oli Augustinowicz lahjakkain: hän yksin pystyi pukemaan tunteensa kauniiksi sanoiksi, eikä välittänyt vähääkään siitä, kuinka vähän hänen tunteensa olivat sopusoinnussa hänen elintapojensa ja luonteensa kanssa.

Gustav kävi ani harvoin näissä kokouksissa; hän ei pitänyt Karwowskystä siksi, että kaikki toiset pitivät hänestä. Kuta ankarammaksi elämä kävi häntä kohtaan, kuta enemmän hän kärsi onnettomasta rakkaudestansa, sitä kärttyisämmäksi ja katkerammaksi hän kävi. Hän alkoi vaistomaisesti vihata jokaista, joka omisti enemmän kuin hän. Heidän onnensa loukkasi häntä, ja niin hän eristäytyi tovereistansa mahdollisimman paljon; heidän säälinsäkin tympäisi häntä, se tuntui hänestä nöyryyttävältä. Sitäpaitsi hän tiesi, että Schwarz kävi noissa illanvietoissa, ja hän tahtoi niin paljon kuin suinkin mahdollista karttaa häntä.

Sillä aikaa kiusasi leski häntä entistä enemmän pyynnöillänsä saada tavata Schwarzia. Gustav näki kuinka tuossa naispoloisessa tapahtui nopea, täydelliseen epätoivoon johtava kehitys. Pienestä pitäen intohimoisena ja pitkäaikaisen kieltäymyksen kiihoittamana Helene kaihosi yhä Schwarzia; mutta nyt hän ei rakastanut hänessä enää miehensä muistoa, vaan häntä itseänsä. Hänen rakkautensa oli saanut uuden muodon.

— Kävi kuinka kävi, — ajatteli Gustav itseksensä, — mutta minä en vie Schwarzia enää hänen luoksensa. En tahdo lyhyenä elinaikanani enää turmella rauhaani.

Tuota rauhaa Gustav etsi työstänsä; mutta työ rasitti häntä, lievittämättä hänen tuskaansa. Onnellinen hän oli ainoastaan öisin nukkuessansa. Eräänä yönä hän oli unessa suutelevinansa Helenen kättä, hän tunsi tuon kalliin käden kosketuksen polttavilla huulillansa.

Silloin hän heräsi, ja tuskat tuiversivat häntä jälleen.

Hän näki Helenen joka päivä, hän eli hänen läheisyydessään, ja aina eroitti heitä kuitenkin syvä kuilu. Hän laihtui yhä enemmän, hänen ihonsa muuttui yhä kalpeammaksi ja poskensa kuoppaisemmiksi. Ainoastaan hänen kuumeenkiiltoiset silmänsä kuvastivat lannistamatonta tahdonlujuutta.

VIIDES LUKU.

Schwarz asui yhä edelleenkin Gustavin luona; mutta nuorukaisten välit kävivät päivä päivältä yhä kireämmiksi.

Palatessaan eräänä päivänä kotiinsa, tapasi hän toverinsa pakkaamassa matka-arkkuansa. Sanaakaan sanomatta jatkoi Schwarz työtänsä; saatuaan sen valmiiksi, sanoi hän Gustaville:

— Hyvästi, Gustav, minä muutan!

Gustav ojensi hänelle kätensä sanaakaan sanomatta, ja niin he erosivat. Kadulla Schwarz tapasi Wassilkiewiczin.

— Mitä nyt? — kysyi tämä. — Muutatko sinä majaa?

— Sinähän tiedät, millainen suhde minun ja Gustavin välillä vallitsee, — vastasi Schwarz. — Ajattele itse, saatoinko jäädä pitemmäksi aikaa hänen luoksensa.

— Niinpä kyllä, mutta jättää hänet nyt, ja tilaan, jossa hän par'aikaa on...

— Ymmärrän täydellisesti tarkoituksesi, — vastasi Schwarz. — Mutta voit olla varma siitä, että läsnäoloni olisi vaan yhä kiihoittanut häntä. Sinä tiedät, mitä minä olen hänen hyväksensä tehnyt; hänellä ei ole vähintäkään syytä olla minulle vihainen, ja kuitenkin...

Wassilkiewicz kohautti surullisena olkapäitänsä ja jatkoi matkaansa.

Schwarzin uusi asunto sijaitsi suuressa, monikerroksisessa rakennuksessa ja käsitti kaksi avaraa huonetta. Paitsi kahdentuhannen ruplan suuruista perintöä, oli hänellä ollut onni heti Kiowaan saavuttuansa saada antaa hyvin tuottavia lisätunteja, joten hän saattoi elää jokseenkin mukavasti, tarvitsematta suurestikaan kajota vähäiseen pääomaansa. Erottuansa Gustavista hän päätti vuokrata hauskan ja mukavan asunnon, jossa hän voisi asua yliopistossaolo-aikansa loppuun saakka, eikä hänen uudesta asunnostansa itse asiassa puuttunutkaan eräänlaista hienoutta. Vuodetta verhosi kaunis, ommeltu peite, kiilloitetulla lattialla oli pehmeä matto ja pieneen uuniin sytytettiin joka ilta iloinen takkavalkea, josta säteili suloista lämpöä molempiin huoneisiin.

Sitäpaitsi teki koko rakennus hienon vaikutuksen. Ensimäisessä kerroksessa asui muuan kenraali rouvineen ja rumine tyttärinensä, toisessa taas, missä oli Schwarzinkin asunto, asui eräs ranskalainen insinööri. Kolmannessa kerroksessa asui eräs vanha kreivi, joka oli aikoinaan ollut hyvin rikas, mutta joka sittemmin oli menettänyt koko omaisuutensa. Hänellä oli kolme tai neljä huonetta aivan Schwarzin huoneen yläpuolella, ja hän eli niissä tyttärensä ja palvelijattarensa kanssa.

Ikävintä oli, että tuossa rakennuksessa meluttiin niin, että Schwarzin oli vaikea siellä työskennellä. Insinöörin perheessä soittivat lapset pianoa kaiket päivät, sormiharjoitukset ja kaikenlaiset valssit ja polkat seurasivat toisiansa loppumattomasti. Kenraalin luona taas pidettiin herkeämättä tanssiaisia ja illatsuja. Usein kuului melua myöhäiseen yöhön saakka ja palvelijat kulkivat edestakaisin ovissa ja portaissa. Ainoastaan vanhan kreivin luona vallitsi rauha. Schwarz ei ollut nähnyt häntä kuukauden päiviin. Kuullessaan askeleiden ääniä portaista, hän kuvitteli, että tuo iäkäs kreivi joko palasi kotiin tyttärinensä tahi läksi ulos; mutta hän ei tuntenut pienintäkään uteliaisuutta saada nähdä heitä läheltä, jo yksistään senkin tähden, että hän oli koko nuoruutensa innolla omaksunut demokraatiset mielipiteet ja halveksi ihmisiä, joilla oli jokin arvonimi.

Kaikesta huolimatta hän oli tehnyt eräänä iltana, aivan sattumalta, erään mielenkiintoisen havainnon. Palatessaan kotiin hän oli tavannut portaissa ensimäisen ja toisen kerroksen keskivälillä erään nuoren, kauniin, tummakutrisen, sinisilmäisen tytön, joka kumartui kaiteen ylitse. Nuo siniset silmät koettivat huolestuneina lävistää katseillansa porraskäytävän hämärän. Schwarzin saavuttua ilmestys kuitenkin katosi, ja vaikka nuorukainen jouduttikin askeleitansa, nähdäksensä hänet lähempää, ei hän kuitenkaan ennättänyt nähdä muuta kuin parin nopeasti ylöspäin pakenevia, pieniä jalkoja.

— Varmaankin nuori kreivitär, — arveli Schwarz ja ryhtyi jälleen työhönsä.

Mutta työskennellessään tuli hän väkisinkin ajatelleeksi tuota nuorta naista; istuessaan pöytänsä ääressä, vieressään palava takkavalkea, näki hän tahtomattaankin edessään suuret, siniset silmät, ruskeiden kiharoiden ympäröimän otsan ja pienet, mustiin tohveleihin painetut jalat.

Palattuaan kaksi päivää myöhemmin kotiin ruokailupaikastaan ja istuuduttuaan ikkunan ääreen, sytyttämättä lamppua, alkoi hänen korviinsa äkkiä ylhäältä kuulua laulua. Tuo heleä, nuorekas ääni, joka lauloi surunvoittoista italialaista romanssia, kaikui niin raikkaalta ja sopusointuiselta, että sen ihmeellinen lumo täytti Schwarzin koko huoneen. Rukoukset ja kiihkeät moitteet tulvehtivat siinä vuolaina, vallaten täydellisesti hämärässä istuvan Schwarzin. Varsinkin usein kertaantuvat säkeistön viimeiset sanat kaikuivat selvinä ja voimakkaina: "Or tu sei, tu sei barbaro!"

— Kas vaan, pikku kreivittärellä on kaunis ääni, — arveli Schwarz, ja seuraavana päivänä hän yllätti itsensä laulamalla pukeutuessansa, maailman intohimoisimmalla äänellä:

"Or tu sei, tu sei barbaro!"

Mutta samassa katosi äkkiä tuo muistelma, ja kreivittären sijaan ilmestyi Helene hänen silmiensä eteen.

— Tuo nainen miltei jo rakasti minua, — ajatteli hän, muistaen samalla mitä mielihyvää hän oli tuntenut, katsoessaan häntä silmiin. — Hän on kerrassaan merkillinen olento, — ajatteli hän edelleen; —... kuinka hän mahtoikaan rakastaa miestänsä!... Ja Gustav raukka! Uhraukseni ei ollut hänelle mistään merkityksestä; tuo rakkaus tekee hänestä lopun... Mutta kukin vastatkoon itsestään!... Kuitenkin olisin halukas tietämään, kuinka päätökseni olla enää käymättä Potkanskan luona, on häneen vaikuttanut.

Hän muisteli usein hetkeä, jolloin tuo nuori nainen oli ojentanut kätensä häntä kohti kalpeana ja vapisevana ja huutanut miehensä nimeä.

— Olisi riippunut kokonaan minusta, olisinko rakastanut häntä ja olisinko saanut osakseni vastarakkautta, — ajatteli Schwarz surumielisenä.

Niinkuin kaikki nuoret, janosi Schwarzkin rakkautta, ja Helene oli ensimäinen nuori nainen, jonka hän oli oppinut tuntemaan. Toisinaan palasivat hänen mieleensä myöskin pikku kreivittären mustat tohvelit ja siniset silmät, häipyäksensä jälleen hämäriin haavekuviin. Sitävastoin hän muisti aivan selvästi pitäneensä eräänä iltana Helenen kättä omassansa ja halunneensa kuumeisesti suudella tuota kättä; samassa hän muisti äkkiä, kuinka hän näki vihan tulen välkähtävän Gustavin silmissä. Nyt hän tunsi, kuinka mustasukkaisuus alkoi vaivata häntä. Sydämessään hän tunsi, että hänen ystävyytensä Gustaviin oli vaikuttanut sen, että hän oli tehnyt tuon päätöksen, ja yhä uudestaan hän toisti surumielisesti itseksensä:

— Olen antanut sanani ja pidän sen myöskin loppuun saakka.

Niin uskomattomalta kuin tuntuukin, ei Schwarz kärsinyt ainoastaan sydämensä yksinäisyydestä, vaan myöskin liian rauhallisesta ja onnellisesta elämästä. Opiskelussaan hän edistyi, kohtaamatta tiellänsä minkäänlaisia vaikeuksia; hän janosi enemmän taistelua kuin rakkautta. Ilolla hän olisi heittänyt taisteluhansikkaan vasten koko maailmaa, yhdentekevää oliko kysymyksessä tiede tahi rakkaus. Hän tahtoi elää niinkuin Kiowaan tulo-iltanaan oli sanonut, ja hänellä oli tunne, että hän ei voinut ylioppilaana kylliksi toimia.

Tällaisessa mielentilassa oli Schwarz, kun äkkiä tapahtui jotakin, joka tempaisi hänet syvästä rauhastaan, joka ei ollut hänelle mieleen.

Augustinowiz oli saattanut itsensä syypääksi tekoon, jonka toverikunta piti häpeällisenä, vaatien hänen poistumistansa yliopistosta. Ylioppilaat olivat usein ennenkin aikoneet ryhtyä tällaisiin toimenpiteisiin hänen suhteensa, mutta olivat kuitenkin aina antaneet hänelle anteeksi. Tällä kertaa oli heidän kuitenkin ollut mahdotonta antaa hänelle armoa. Mitä laatua hänen tekonsa oli, emme mainitse tässä, sillä emme tahdo penkoa likaa. Joka tapauksessa olivat ylioppilaat muodostaneet kunniatuomioistuimen, jonka tehtävänä oli syyllisen lopullinen eroittaminen. Tuollaisella tuomiolla oli sitova voima, sillä yliopistoviranomaiset antoivat sille joka kerta vahvistuksensa.

Ylioppilaspiireissä vallitsi kiihtynyt mieliala, vaikkakaan kukaan ei uskaltanut ryhtyä Augustinowiczia puolustamaan; Schwarz yksin oli päättänyt pelastaa toverinsa.

— Te aiotte ajaa hänet ulos ovesta, — sanoi hän, kääntyen tuomioistuimen puoleen. — Pelkäätte hänen läsnäolonsa häpäisevän yliopistoa. Mutta ettekö huomaa, että sitä kohtaa kuitenkin häpeätte, vaikka te karkoitattekin hänet? Mihin hän ryhtyisi, mistä hän eläisi? Oletteko myöskin ottaneet selvän, miksi hän on niin syvälle vajonnut? Kysykää häneltä, onko hänellä ollut kunnollista syötävää tänne tulonsa jälkeen. Olemmehan tovereita keskenämme. Katsokaa, onko hänellä kumpaisessakaan saappaassaan ehjiä pohjia, jos niin on, niin olen valmis tuomitsemaan hänet kanssanne. Minun mielestäni on meidän velvollisuutemme pelastaa hänet, mutta ei tuomita. Pelastakaa hänet, antakaa hänelle anteeksi, ja tästä lähin olen minä vastaava hänestä.

Tätä puhetta seurasi tavaton hälinä. Wassilkiewicz kannatti ja tuki Schwarzia vaikutusvallallaan, kun toiset sitävastoin yhä edelleenkin vaativat Augustinowiczin karkoittamista. Asiasta ei voitu päästä yksimielisyyteen, Viimein nousi Schwarz eräälle penkille ja huudahti Augustinowiczille:

— Kas niin, vanha ystävä, sinä saat anteeksi hairahduksesi. Kohota jälleen pääsi ja seuraa minua!

Sitten hän poistui huoneesta tyytyväisenä käsiään hykerrellen ja ajatellen:

— Olisi todellakin ollut vahinko, jos olisimme menettäneet opistomme parhaimman pään.

— Schwarz, miksi sinä pelastit minut? — kysyi hänen rinnallansa kulkeva Augustinowicz.

Schwarz katsoi häneen ankarasti ja sanoi:

— Pakkaa tavarasi; sinä tulet ensi yöksi minun luokseni. —

Samana iltana oli Helene Potkanskyn asunnossa sattunut myöskin muuan tapaus.

Helene oli, niinkuin jo olemme huomanneet, merkillinen olento; hän ei voinut elää, olematta kokonaan yhden ainoan tunteen vallassa. Ensi kerralla oli onni suosinut häntä; hän oli omistanut koko sielunsa ja ruumiinsa miehellensä ja ollut hänelle mallivaimona. Nyt oli Schwarz vallannut hänen sydämensä, eikä Helene ollut nähnyt häntä kuukausiin. Päivä päivältä hänen kaihonsa muuttui yhä voimakkaammaksi, Gustavin vastarinnan kiihtyessä kiihtymistään.

— Ellette tuo häntä luokseni, niin lähden itse noutamaan häntä, — sanoi Helene. — Gustav, minä rukoilen teitä polvillani, antakaa hänet minulle takaisin. Sanotte, että mieheni on pyytänyt teitä pitämään minua silmällä... no niin, rukoilen teitä hänen nimessään... Jumalani, Jumalani, mitä minä puhun! Mutta ettekö sitten ymmärrä, kuinka minä kärsin?... Te ette varmaankaan ole koskaan rakastanut!

— Koskaan rakastanut? — sopersi Gustav vapisevalla äänellä; —... niin, olette ehkä oikeassa... Ette siis ole nähnyt ettekä ymmärtänyt mitään? Ette siis tiedä, että minä olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka kaikella sydämeni voimalla?

Hän heittäytyi Helenen jalkoihin, jonka jälkeen vallitsi syvä hiljaisuus.

Helene peitti kasvonsa käsillään ja Gustav itki hänen jaloissaan.

Mutta nuorukainen nousi kuitenkin pian; hän oli toipunut mielenliikutuksestaan ja hänen kasvoillansa kuvastui päättäväinen ilme.

Hän laski kätensä Helenen olalle ja sanoi lempeällä, tuskin kuuluvalla äänellä, yskänkohtausten tuon tuostakin keskeyttäessä hänet:

— Antakaa anteeksi, Helene, minun ei olisi pitänyt tehdä teille tuota tunnustusta, mutta olin kärsinyt jo liian kauan. Rakkauteni alkoi jo kolme vuotta sitten eräänä sunnuntaiaamuna. Silloin näin teidät kirkossa; sattuma oli asettanut minut teidän viereenne. Sen jälkeen näin teidät joka päivä, enkä minä tiennyt itsekään, mitä sielussani tapahtui. Sitten te menitte naimisiin... enkä minä puhunut mitään... ja nytkin olin päättänyt vaieta... Mutta te väititte, että minä en ole koskaan rakastanut... ja se ei ole totta... antakaa minulle anteeksi... jo huomenna lähetän Schwarzin luoksenne... hän on kunnon mies, rakastakaa häntä ja olkaa onnellinen. Jääkää hyvästi!

Gustav tarttui Helenen käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Helene jäi yksin.

— Mitä hän minulle sanoikaan? — mumisi hän itsekseen. — Mitä Gustav minulle sanoi? Schwarz tulee jälleen luokseni. Onko tämä unta? Ei, ei; kenties saan nähdä hänet jo huomenna!

KUUDES LUKU.

Päivää myöhemmin kuin Schwarz oli niin sankarillisesti vastustanut ylioppilastuomioistuinta, saapui Wassilkiewicz hänen luoksensa. Miltei joka päivä hän kävi Schwarzin luona, milloin yksin, milloin Karwowskyn seurassa, ja hänen suhteensa Schwarziin kävi päivä päivältä yhä läheisemmäksi; molemmat nuoret miehet antoivat suuren arvon toistensa älykkäisyydelle ja tahdonlujuudelle ja heidän vaikutusvaltansa ylioppilaispiireissä kasvoi kasvamistansa.

— No, mitä he arvelevat minusta, tarkoitan Augustinowiczin jutun johdosta? — kysyi Schwarz.

— Eripuraisuutta kestää yhä, — vastasi Wassilkiewicz. — Toiset ovat samaa mieltä kuin sinä, toiset tekevät sinusta pilaa. Olin tänä aamuna tapaamassa erästä sinun vastustajistasi. Minun on tuskin tarpeellista mainita hänen nimeänsä, mutta hänen luonansa oli joukko ylioppilaita; luonnollisesti puhuttiin vain sinusta ja Augustinowiczistä, ja sinä et voi aavistaakaan, kuka sinua innokkaimmin puolsi.

— No, kuka sitten?

— Koeta arvata.

— Karwowsky.

— Ei.

— En voi sitä arvata.

— Gustav!

— Gustav?

— Niin, ja hän sanoi pilkkaajillesi totuuksia, joita nämä eivät pitkiin aikoihin unohda. Sinähän tunnet hänen tapansa. Oh, mitä kaikkea hän sanoikaan!

— Sitä en olisi häneltä odottanut.

— Sinä et tunne häntä; sinä et tunne hänen luonteensa sisintä. Tuo poika poloinen on rakastunut korviansa myöten. Mutta hän on kelpo nuorukainen ja minä säälin häntä.

— Sano minulle — sillä sinä ymmärrät sen paremmin kuin minä — sano, onko hän todellakin kovin sairas?

— Pelkään, että hänen laitansa on hyvin huono.

— Mitä? Eikö siis olekaan kysymys hengenahdistuksesta?

— Hengenahdistuksesta? Eihän toki; hän potee näivetystautia.

— Mutta sehän on kauheata!

Samassa ystävykset kuulivat askeleiden ääntä portaista, ovi avautui ja Gustav astui sisälle. Hän oli muuttunut siihen määrin, että häntä oli vaikea ensinkään tuntea; hänen kasvonsa olivat läpikuultavan kalpeat, otsa vahan valkoinen, huulet aivan värittömät ja posket syvillä kuopilla. Hän muistutti ihmistä, joka oli vasta noussut tautivuoteelta. Hänen kasvoillaan oli omituinen, alistuvaisuutta ja toivottomuutta kuvastava ilme. Schwarz ei hämmästyksissään ja ihmeissään oikein tiennyt, mitä entiselle ystävällensä sanoa. Mutta Gustav ryhtyi pitkän ponnistuksen perästä ja vaivaloisesti hengittäen puhumaan:

— Schwarz, tulin pyytämään sinulta erästä asiaa. Lupasit minulle kerran, että et aio lähteä enää tapaamaan Helene Potkanskaa; pyydän sinulta nyt, peruuta tuo lupauksesi.

Schwarzin kasvot synkkenivät; tämä keskustelu oli hänelle mitä suurimmassa määrässä epämieluinen, ja hän tyytyi vastaamaan:

— Tapani on pitää lupaukseni.

— Tiedän sen, — vastasi Gustav levollisesti, mutta nyt ei olekaan kysymys siitä, Jos minä esimerkiksi kuolen, niin silloin ei lupauksesi sido sinua enää, eikö totta? No niin, minä olen sairas, hyvin sairas, ja Helene tarvitsee suojelijan. En voi tehdä mitään, olen kykenemätön suojelemaan häntä. Minun täytyy laskeutua vuoteelle, sillä tunnen, että väsymys valtaa minut. Myöskin tahdon ilmaista sinulle koko totuuden: Helene rakastaa sinua, ja kai sinäkin rakastat häntä. Olen teidän tiellänne ja vetäydyn nyt syrjään. Teen sen ainoastaan pakosta, enkä tahdo, että tekoani pidetään minkäänlaisena uhrauksena. Olen rakastanut Heleneä siitä hetkestä alkaen kuin hänet ensi kerran näin, ja viime hetkeen saakka olen toivonut häneltä vastarakkautta. Mutta turhaan; minua ei ole kukaan rakastanut. Mitä tehdä? Olen viime aikoina kärsinyt paljon, mutta nyt se on lopussa. Ainoa mikä minua enää huolestuttaa, on Helenen kohtalo; hän ei saa jäädä yksin. Schwarz, sinun täytyy tehdä se minun puolestani, sinä olet terve ja tarmokas, sinulla on rahaa ja hän rakastaa sinua. Sinun ei tarvitse pelätä joutuvasi samanlaisen kohtalon alaiseksi kuin minä... Minulla ei ole ollut onnea elämässäni... mutta vähät siitä. En tahtoisi olla syypää Helenen onnettomuuteen, sillä rakastan häntä yhä vielä. En myöskään tahtoisi, että häntä minun tähteni uhkaisi vaara joutua turvattomaksi... Pyydän sinua menemään hänen luoksensa. Me olemme asuneet yhdessä, olen jakanut kanssasi kurjuuden, ja ellet tee sitä Helenen tähden, niin tee se minun tähteni, sillä niinkuin jo sanoin, olen sairas, enkä tiedä näenkö enää koskaan teitä kumpaakaan. Wassilkiewicz'in silmiin nousi kyyneleet, hän kohosi tuoliltaan, meni Schwarzin luo ja sanoi:

— Schwarz, velvollisuutesi on täyttää Gustavin pyyntö.

— No niin, tahdon mennä Helenen luo, — vastasi Schwarz päättäväisesti. — Olen suojeleva häntä, siitä annan teille molemmille kunniasanani.

— Kiitän sinua, — sanoi Gustav; — mutta lähde heti.

Hetkistä myöhemmin olivat Wassilkiewicz ja Gustav kahdenkesken Schwarzin huoneessa. Säälin ja surun valtaama liettualainen vaikeni; viimein hän kuitenkin huudahti vapisevalla äänellä:

— Gustav, ystävä parka, kuinka sinä mahdatkaan kärsiä!

Gustav ei vastannut mitään. Hänen rintansa alkoi kohota, hänen huulensa puristuivat yhteen ja hän alkoi itkeä ääneen kuin lapsi.

* * * * *

Kolme päivää myöhemmin istuivat Schwarz ja Wassilkiewicz Gustavin huoneessa.

Oli kirkas, leuto talvi-ilta. Kalpea kuunvalo tunkeutui ikkunasta sisälle, leviten hopeanhohteisena huoneen lattialle. Sairaan vuoteen vieressä paloi kynttilä.

Gustav oli vielä täydessä tajussaan. Hänen suurilla, kirkkailla silmillä ja kaarevalla otsalla varustetut, tuskan tuivertamat kasvonsa olivat kokonaan muuttuneet, ne näyttivät nyt viimeisinä hetkinä todella kauniilta. Luisevista käsistä lepäsi toinen peitteellä, toista hän painoi rintaansa vasten. Kynttilän lepattava liekki loi tuon marttyyrin pään ympärille eräänlaisen kehän, muun osan huonetta ollessa pimeyden vallassa.

Gustav, joka, niinkuin sanottu, oli vielä täydessä tajussaan, oli vast'ikään uskonut Helenen jälleen Schwarzin huostaan ja tämän voimanponnistuksen raukaisemana lepäsi hän hiljaa vuoteellansa, katse Schwarziin ja Wassilkiewicziin kiinnitettynä. Jälkimäinen seisoi vuoteen vieressä ja kuivasi hikeä potilaan otsalta. Hetken kuluttua kohottautui Gustav taasen ja sanoi:

— Sitten vielä muuan asia. Hänen miehensä vanhemmat lähettävät hänelle joka vuosi tuhat ruplaa. Mutta sinä et saa luovuttaa niitä hänelle... Siirrä kynttilä hiukan kauemmaksi ja kohota hiukan päänalustani. Minulla on tuolla vielä pari kolme ruplaa häntä varten... Olen tehnyt työtä, enkä ole syönyt... mutta en voi enää puhua... tuolla kirjoituspöydän laatikossa ovat rahat... mutta silmäluomiani painaa... tahtoisin nukkua.

Syvässä hiljaisuudessa, joka huoneessa vallitsi, saattoi selvästi eroittaa rapinan, joka syntyi siitä, että hiiri nakersi jotakin paperipalasta.

— Monenlaiset ajatukset pyörivät päässäni, — mumisi Gustav; — mutta mitäpä siitä... kuitenkin tahtoisin tietää, onko taivasta tai helvettiä olemassa.

Wassilkiewicz kumartui hänen puoleensa ja kysyi lempeällä äänellä:

— Gustav, uskotko sinä Jumalaan?

Sairas ei ilmeisesti voinut enää puhua;- hän nyökkäsi ainoastaan päällänsä myöntävästi; sitten hän huokasi syvään ja — kuoli.

Hautajaiset olivat varsin juhlalliset; kaikki yliopiston jäsenet ottivat osaa niihin. Vasta nyt sai vainajan nerous, uhrautuvaisuus ja tietorikkaus tunnustuksen. Tutkiessansa Gustavin papereita oli Schwarz huomannut, että hän oli kahdessa vuodessa ansainnut noin kahdeksan tuhatta ruplaa. Tämän kaiken oli tuo poloinen uhrannut Helenen tähden, eläen itse kuin koira. Tämä sankarillisuus, josta kenelläkään ei ollut aavistustakaan, jätti hänestä unohtumattoman muiston kaikkien, toverien mieliin.