Part 8

Poika riensi pihan yli ja kellotapulin portaita ylös soittamaan. Hän soitti hartain, lämpimin mielin ja juhlallisen hitaasti. Ja sen ohessa rukoili hän hiljaa ja hartaasti kuolleen sielun autuuden puolesta.

Tullessaan tornista alas, tapasi hän tiellä pastorin, joka palasi kuolintalosta peitetty kalkki kädessään ja aikoi juuri astua kirkkoon. Pavel lankesi polvilleen pyhien ehtoolliskalujen eteen ja pappi heitti ohikulkiessaan häneen katseen, joka oli niin täynnä tuomitsemista ja hyleksimistä, että poika peräytyi pelästyneenä, löi rintaansa ja kysyi itseltään: "Lieneekö hän minuun suuttunut, ehkäpä vielä luulee että esimies on kuollut minun tähteni?"

Hän meni takaisin koulutaloon. Tuskin kamariinsa ennätettyään syöksyi sinne Vinskakin, onnettoman näköisenä ja aivan suunniltaan.

Hän oli pukeutunut suurimmassa kiireessä, huivi oli pudonnut niskaan, sukimaton tukka hörhötti hajallaan ja kasvot olivat kalmankalpeat. Hurjan epätoivoisena heittäysi hän Pavelin eteen.

"Armahda!" huusi hän. "Sinä olet parempi kuin me kaikki muut. Hyvä Pavel, armahda meitä, koska olet niin hyvä... Olemme aina olleet pahoja sinua kohtaan, mutta armahda kuitenkin, armahda vanhaa isääni ja vanhaa äitiäni, armahda minua!"

Hän puristi kasvojansa hänen polviaan vasten, kietoi käsivartensa niiden ympäri ja katsoi häneen rukoilevasti. Pavel kalpeni vielä enemmän kuin tyttö, hänen olentoaan puistatti tuskallinen hyväntuntemus: "Mitä tahdot?" kysyi hän.

"Pavel", vastasi tyttö puristautuen yhä lujemmasti häneen, "pullo, jonka eilen veit sinne, oli vainajan kädessä kun hänet tavattiin kuolleena ja ihmiset sanovat -- ja Peterkin sanoo, että siinä on myrkkyä."

"Myrkkyä?" Pavelin mieleen johtui äkkiä yöllinen kohtaus Virgilin kanssa. "Niin, myrkystähän isäsi puhui... Te kyykäärmeensikiöt! Olette aikoneet myrkyttää esimiehen..."

"Niin totta kuin Jumala elää", vakuutti Vinska, "en minä ole tiennyt asiasta mitään... Ja myöskin niin totta kuin Jumala elää, mitään pahaa ei ole tapahtunut... Usko minua. -- Esimies on kuollut sairaudestaan, mutta aikaisemmin kuin lääkäri oli arvellut, ja rohdot, jotka hänelle veit, olivat hyviä... Se nähdään kyllä oikeudessa, sillä sinne asia lykätään, Peter tahtoo niin!"

Läähättäen, liikutuksesta aivan suunniltaan, lausui hän nämä sanat, katse jäykästi poikaan kiinnitettynä.

"Jos niin on", vastasi Pavel, "mitä sinä sitte pelkäät?"

"Mitäkö? Etkö tiedä millaisia ihmiset ovat?... Jos äiti joutuu oikeuteen, niin, vaikka hänet julistettaisiin kymmenesti syyttömäksi, niin kuitenkin sanotaan: vapautettu ei ole yhtä kuin viaton... Äiti ei saa joutua oikeuden eteen, Pavel -- Pavel!"

Hän toisti valittaen hänen nimeään kaikissa äänilajeissa ja hoikka vartalonsa puristautui käärmeentapaisesti Pavelia vasten. Vastaanponnistellen, täynnä epäilystä ja vihaa ahmi poika häntä silmineen.

"Mitä minä sille voin", mutisi hän.

"Sinä voit! Sinun tarvitsee vain tahtoa, sinun tarvitsee vain sanoa ... sano se Pavel; hyvä, hyvä Pavel!"

"Mitä sitte? Mitä minun pitäisi sanoa?"

"Ettei kukaan ole sinua lähettänyt", sopersi hän, "että olet omin päin mennyt hänen luokseen."

"Omin päin?" huudahti hän. "Mitenkä minä saattaisin omin päin hänen luokseen mennä? Mitä minä omin päin hänelle antaisin? Enhän minä tiedä mitään."

"Oi rakas, sinä kaikkein rakkain! Paimenet tietävät aina jotain. Olethan usein keittänyt yrttejä sairaille vuohille ja lampaille ja olet ehkä arvellut että se, mikä niitä parantaa, voi olla sairaalle ihmisellekin hyödyksi... Sano niin, Paveliseni, jos he sinulta kysyvät." Hän painoi pojan polttaville huulille suudelman -- pojan, joka ei enään vastustanut. "Sano niin ja kerro sitte kaikki, miten huoneeseen pääsit ja mitä sairas sanoi."

"Eihän hän sanonut mitään."

"Eikö mitään?"

"Ei mitään, katsoi vaan kauheasti."

"Entäs sinä?"

"Minä pyysin että hän antaisi minun olla opettajan luona."

"Ja sitte? Kerro, Paveliseni, kerro!"

"Silloin hän pudisti kieltävästi päätään ja katsoa tuijotti rohtoihin kahta kauheammin ja viittasi että minä antaisin hänelle niitä."

"Ja sinä annoit?"

"Niin."

"Eikö ketään muuta ollut läsnä?"

"Ei ketään."

"Entä palvelija? Oliko hän ulkona oven takana?"

"Hän oli oven takana."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi: Jumala suokoon että rohdoista olisi apua!"

"Entä sinä?"

"Minä sanoin myöskin: Jumala suokoon!"

"Ja kun sinä tulit ulos puutarhaan, ei siellä ollut ketään?"

"Peter", vastasi Pavel varmasti. "Hän kuuli minun tulevan ja huusi minun jälkeeni."

"Se on hyvä, kaikki on hyvin, tuo kaikki täytyy sinun kertoa", kuiskasi Vinska syleillen niin rajusti kuin olisi tahtonut hänet tukehuttaa. "Sinun ei tarvitse mitään kärsiä ja me tulemme autetuiksi ... rukoilen siis sinua: armahda, armahda meitä!"

Tyttö katsoi häneen kuin kuolontuskissa kamppaileva pelastajaansa, ja ihana voiman tunne paisutti ylenkatsotun nuorukaisen rintaa.

"Mitä minä saan, jos niin teen?" huudahti hän ylimielisesti, tarttuen tytön molempiin käsivarsiin. "Jätätkö silloin Peterin ja otat minut?"

Vinskan kasvoille sävähti raju epätoivo ja vihan vimmassa hän unohti kaiken varovaisuutensa: "Tyhmä nulikka -- sitä en tarkottanut!"

Hän miltei huusi ja koetti irtaantua pojasta.

Pavel ivaili: "Vai et tarkottanut? Entäs se suudelma ja entäs se kaikkein rakkain?... Pitääkö minun mennä oikeuteen, jotta Peter voisi sinut naida. Sitäkö tahdot?"

"Sitä juuri!" sanoi tyttö synkästi; "minun täytyy tahtoa sitä. Typerä nulikka!..." Hän astui askeleen taaksepäin ja kohotti ristiin puristetut kätensä: "Minun täytyy päästä esimiehen taloon emännäksi taikka mennä kaivoon".

"Sinun täytyy? -- täytyy? -- täytyy?..." Poika ymmärsi vihdoinkin ja sähähti tuskansekaisella ylenkatseella: "Sinä rietta!"

Vinskan silmät sulkeutuivat ja kyynelet vierivät pitkin poskia. "Luulin että olin sinulle rakas ja että tahdoit minua auttaa", puhui hän lempeällä äänellä, "mutta sinä et tahdo."

Hän vaikeni harmista ja tuskasta tukehtumaisillaan. Niin seisoivat he hetkisen sanattomina vastakkain, toinen aikeissa hyökätä kiinni surmatakseen, toinen pahinta odottaen ja nöyrästi siihen alistuen.

"Vinska!" sanoi Pavel vihdoin äänellä, joka niin kovalta kuin kuuluikin, kuitenkin herätti tytössä toivoa.

"Mitä -- hyvä, hyvä Pavel?"

"Sinä rietta!" toisti hän hammasta purren.

Tyttö aikoi uudelleen heittäytyä hänen eteensä, silloin tempasi Pavel hänet syliinsä, kantoi ovelle ja heitti ulos. Vielä kerran kääntyi Vinska oveen päin kukistuneena, murtuneena:

"Mitä sanot oikeuden edessä?"

"Sittepähän näen", vastasi Pavel. "Mene!"

Vinska totteli.

X.

Kunnanesimiehen talossa vallitsi kauhu ja sekasorto. Kymmenettä kertaa kertoi Peter asuinhuoneeseen kokoontuneille uteliaille joukoille, miten hän vielä ennen keskiyötä oli puhunut isänsä kanssa ja sitte mennyt nukkumaan viereiseen huoneeseen ja miten paria tuntia myöhemmin koriseva ääni oli hänet herättänyt... Miten hän oli rientänyt vuoteeltaan isänsä luo, joka veti viimeisiä hengähdyksiään, lähettänyt rengin pappia noutamaan ja palvelustytön lääkärin luo... Ja miten molemmat olivat myöhästyneet... Ja miten lääkärin, tavottaessaan kuolleen kättä, oli pitänyt väkisin avata hänen nyrkkiin puristettu kouransa voidakseen siitä riistää puoleksi tyhjennetyn pullon, jota kuolonkamppauksessa jäykistyneet sormet vielä pitelivät.

Kuulijakunta osotti huokaillen ja valittaen myötätuntoisuuttaan, ja Peter jatkoi:

"Pappi katsoo. Mitä tämä on? kysyy hän. Lääkäri katsoo myöskin, mutta ei virka mitään. Taivaan Herra! huudahtaa pappi. Onko hän kärsimyksiinsä kyllästynyt? Onko hän tehnyt kuolemansynnin? Hän on kuollut verenvuotoon, sanoo lääkäri, ja lisää pulloa haistellen: ne on juhannuskukkatippoja!"

"Ken sitä uskoisi", keskeytti vanha vaimo. Peter purskahti itkuun.

"Ken sitä uskoisi, olen minäkin sanonut! Myrkkyä on isäni saanut. Näin illalla erään miehen hiipivän puutarhan kautta pois ja luulin hänet tuntevani, kutsuin palvelustytön paikalle, annoin häntä korville ja sanoin: kuka oli eilenillalla isäni luona? -- Pavel, sanoi hän ja langeta rojahti polvilleen eteeni. Isänne oli käskenyt että hänet on laskettava sisään... Lyökää minut vaikka kuoliaaksi, mutta voin vannoa että asia on niin! Teidän isänne oli käskenyt että hänet piti päästää sisään, puhun niinkuin asia on, muuta en tiedä."

Tultuaan tähän kohtaan kertomustaan sai Peter tavallisesti raivoisan itkukohtauksen. Hän heittäytyi isänsä ruumiin yli ja karkea, kovaluontoinen poika valitti kuin lapsi: "Äitini on jo kauvan sitte kuollut ja nyt ei minulla ole enää isääkään. Orpo olen, yksinäinen ja hylätty!"

Kuulijakunnassa, joka jännityksellä seurasi hänen vilpittömän surunsa purkauksia, lausuttiin syytöksiä Pavelia kohtaan. Tuo poikalurjus on syypää esimiehen kuolemaan. Hänestä, joka luultavasti mieluimmin vetelehtii tyhjäntoimittajana, on työ paimenen luona alkanut tuntua liian raskaalta. Hän on pyrkinyt sieltä pois, vaan ei rohennut ilman esimiehen lupaa, ja kun tämä on ollut taipumaton eikä suostunut hänen itsepintaiseen pyyntöönsä, on poikalurjus kostanut ja toimittanut esimiehen pois ihmisten ilmoilta.

Juttu muodostui pian valmiiksi, levisi nopeasti kylään, tuntui täysin luotettavalta ja kiihotti ihmisten mieliä tavattomasti. Päämiehensä menettänyt kunnallishallinto lähetti piirikunnan virastoon pyynnön että sieltä kaikin mokomin lähetettäisiin paikalle santarmi, samaan aikaan muutamat huimapäät juoksivat koululle antaakseen, niinikään kaikin mokomin, myrkynvalmistajalle aimo selkäsaunan. Perille tultuaan näkivät he kuitenkin talon teljettynä. Opettaja oli, heti kun oli saanut tiedon Pavelia koskevasta uhkaavasta huhusta, kuulustellut poikaa, teljennyt hänet koulusaliin ja lähtenyt lääkärin luo. Siellä oli juuri paraillaan kirkkoherra, Peter, seppä Anton sekä muutamia talonpoikia.

Kirkkoherra istui suuressa mustassa nojatuolissa ikkunan luona; toisen ikkunan luona seisoi tohtori kädet selän takana. Molempien virkaylimysten edessä seisoivat puolipiirissä talonpojat.

"Kas, siinähän tulee opettaja!" sanoi kirkkoherra hiljaisella, hiukan käheällä äänellään.

"Luultavasti tiedätte jo mistä on kysymys", virkkoi tohtori, jonka sinertävillä huulilla väikkyi tuskin huomattava hymy.

Peter huusi: "Pavel on myrkyttänyt isäni!"

"Sitä ei vielä tiedetä", mutisi Anton.

"Ja hänen täytyy rikosoikeuden eteen!" jatkoi Peter.

"Sitä ei vielä tiedetä", toisti Anton.

"En tyydy vähempään, hänen täytyy rikosoikeuteen!" huusi Peter.

"Toistaiseksi olen hänet teljennyt kouluhuoneeseen", sanoi Habrecht.

Kirkkoherra säpsähti: "Siis tekin uskotte?..." Hän keskeytti miltei pelästyen, niinkuin se, jolta on ajattelematon sana luiskahtanut vasten tahtoaan.

Habrecht huomasi sen ja tarttui vahingoniloisesti juuri tuohon varomattomaan sanaan. "Minäkin", toisti hän painokkaasti, "nimittäin samoin kuin teidän Korkea-arvoisuutenne?"

Papin sisäänpainuneille poskille kohosi heikko puna.

"Ajattelin kansan ääntä", sanoi hän.

"Vai niin -- tuota väärennettyä Jumalan ääntä!"

Samassa avautui ovi ja sisään astui kookas, vanhuuttaan jo kumaraharteinen mies, tukka harmaankeltainen, kasvot tiilenväriset. Hän, neljänneksenomistaja Barosch, meni kirkkoherran luo, suuteli hänen kättään ja ilmotti santarmin jo tulevan.

"Mitä täällä santarmilla tehdään?" huudahti Habrecht. Barosch katsoi jäykkine, aina hämmästyneine, aina anteeksipyytävine juoponsilmineen nöyrästi opettajaan ja vastasi:

"Hän vie pojan piirioikeuteen."

"Mitä poika piirioikeudessa?"

"Tunnustaakseen."

"Mitä?"

"Että hän on vienyt jotain esimiehelle."

"Sen hän tunnustaa muutenkin."

"Vai niin", sanoi kirkkoherra, "hän on sen teille tunnustanut."

"Sen hän tunnustaa teillekin."

"Haluaisin kuulla tuon tunnustuksen, herra opettaja. Pyydän, olkaa niin hyvä ja kutsukaa poika tänne."

"Minä menen häntä noutamaan!" huusi Peter ja aikoi jo hyökätä ulos. Anton pidätti häntä:

"Et sinä mene mihinkään, sinä olet kuin mikähän narri. Minä menen, opettaja."

Mutta Habrecht kiitti häntäkin tarjouksesta lähti huoneesta ja palasi hetken päästä suojattinsa mukanaan.

Ainoastaan suurimmalla vaivalla saatiin Peter estetyksi hyökkäämästä pojan kimppuun. Hän uhkasi häntä, huutaen niin kovasti kuin Pavelin näkemisen herättämä hengästyttävä raivonsa suinkin myönsi: "Katsokaa tuota koiraa! Eikö hänen päältäänkin jo näe minkälainen koira hän on?"

Ja todellakin, sellaisena kuin poika astui kylänsä korkeimman tuomarivallan eteen, ei hän suinkaan ollut luottamusta herättävä. Hänen päätään näytti polttavan; salaperäinen, synkkä tuska kuvastui hänen hehkuvilla kasvoillaan ja puolittain sulettujen silmälautojen välitse välähteli sammumattoman vihan lieska pääsyyttäjää Peteriä kohti.

Habrecht laski kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet kirkkoherraa ja tohtoria kohti.

Kirkkoherra katsoi vaijeten, yskähti ja kysyi rauhallisen virallisesti: "Onko totta, että sinä eilen illalla salaa hiivit esimiehen taloon ja veit hänelle jotakin?"

Pavel nyökäytti päätään ja talonpoikien keskuudesta kuului voitonriemuinen, kauhunsekainen murina.

"Mitä sinä hänelle veit?"

"Hyviä rohtoja."

"Mistä olit saanut noita hyviä rohtoja?" keskeytti äkkiä Habrecht.

Pavel vaikeni ja opettaja jatkoi: "Eikö mahdollisesti joku sinua lähettänyt viemään esimiehelle tuota hyvää lääkettä?"

Poika säikähti ja vastasi reippaasti: "Ei, olen sen vienyt omin päin".

"Miten sinä olet yhtäkkiä oppinut lääkkeitä tuntemaan?" sanoi tohtori, ja Pavel vastasi: "Paimen tietää aina jotakin."

"Hän valehtelee", sanoi opettaja. "Hän joko ei tahdo tahi ei uskalla sanoa totuutta."

"Mikä sitte on teidän mielestänne totuudenmukaista?" kysyi kirkkoherra, jonka rauhallisuus erottautui edullisesti Habrechtin levottomuudesta. Viimemainittu vastasi:

"Totena pidän, että joku on pojan lähettänyt sairaan esimiehen luo, ja sen on tehnyt puoskarivaimo, paimenen emäntä."

Pavel huudahti: "Hän ei ole minua lähettänyt! Olen mennyt aivan omin päin", ja Peter toisti suuttuneena:

"Omin päin, hän myöntää itse tekonsa, vaan ei herra opettaja. Opettaja tahtoo sekottaa asiaan viattomia ihmisiä; suokoon Jumala sen herra opettajalle anteeksi. Pojalla ei ole pitkiin aikoihin ollut mitään tekemistä niitten ihmisten kanssa, jotka opettaja tahtoo sekottaa tähän juttuun. Poika on jo kauvan aikaa asunut opettajan luona koululla."

"Minua ihmetyttää vaan", sanoi tohtori Peterille, "että isäsi noin muitta mutkitta nautti lääkettä, jota poika hänelle toi. Sitä paitsi -- siinäkin tapauksessa hän olisi tilannut sen varta vasten pojalta, asia, joka ei minusta näytä lainkaan uskottavalta."

"Kerro aivan tarkasti kuinka kaikki on tapahtunut", sanoi kirkkoherra Pavelin puoleen kääntyen. "Sinä siis eilen hiivit esimiehen luo?"

"Niin."

"Ja mitä sanoit siellä?"

"Hyvää iltaa, herra esimies."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Ei mitään."

"Mitä hän teki?"

"Viittasi minulle että antaisin hänelle rohdot."

"Hän on siis tiennyt, että sinun piti hänelle tuoda lääkkeitä?"

Pavel ei vastannut. Hän oli kumartunut eteenkäsin ja kuunteli oven takaa kuuluvia askeleita ja puheen ääntä. Vihdoin ovi avautui ja sisään astui Kohautek niminen santarmi, myöskin "kuumaksisantarmiksi" sanottu, kunnan neuvosmiehet kintereillään.

Huoneessa vallitseva kuumuus lisääntyi äkkiä siihen määrään, kuin jos olisi sisään tuotu tulinen kamiini, ja kaikki tuo kuumuus näytti säteilevän virkaintoa hehkuvasta Kohautekistä. Mutta sisäiset liekit leiskuivat ainoastaan silmistä, ja lämmön määrää osottivat vain pienet hikikarpalot, jotka helmeilivät pitkin nenävartta.

Hän alotti heti virantoimituksen ja ryhtyi alkuvalmistuksiin. Koko mies oli uhkaa täynnä kohdistaessaan kysymyksensä syytettyyn, joka kuitenkin tunsi itsensä santarmin läsnäollessa rauhallisemmaksi ja turvallisemmaksi. Hän luuli olevansa Kohautekin suosiossa siitä asti, kun kerran eräässä lintuvarkaudessa tämä oli häntä epäillyt, vaan myöhemmin huomannut hänet syyttömäksi. Santarmi teki hänelle jokseenkin samat kysymykset kuin jo ennen oli tehty, sai samat vastaukset ja johtui lopulta tuohon asian himmeään puoleen, itse rikosesineeseen, "pulloon". Siitä piti pojan nyt antaa lausuntonsa. Hänen täytyi! Kohautek teki kaiken voitavansa saadakseen hänet tunnustamaan; hän kyseli, rohkaisi ja varotti vaarasta, johon Pavel heittäytyi itsepäisellä vaikenemisellaan. Kaikki turhaa. Poika katsoi häneen miltei luottavaisesti ja pysyi kuurona sekä hänen että papin varotuksille, samoinkuin Habrechtin rukoileville pyynnöille, kuunnellen välinpitämättömästi haukkumasanoja, joita Peter ja hänen henkiheimolaisensa hänelle syytivät.

Viimein hän vaikeni kokonaan ja talonpojat pitivät sitä varmimpana syyllisyyden todistuksena. Peter sylkäsi hänen eteensä:

"Hänen täytyy rikosoikeuteen! Hän on myrkyttänyt isäni."

"Juhannuskukkatipoilla!" hymähti tohtori, otti pullon taskustaan ja ojensi sen seuran järkevimmän, Antonin haisteltavaksi.

Seppä haisteli, kohautti olkapäitään ja sanoi: "Niin, niin -- juhannuskukkatipoilta se kyllä haisee -- mutta..."

"No? -- Mutta?"

"Mutta mitä se _on_, sitä ei voi tietää." Opettaja, joka vapisi liikutuksesta ja mutisi alituiseen itsekseen: "Järkevyyttä, järkevyyttä, olkaa rauhalliset hermoni!" sanoi nyt: "Mitä arvelette, jos tämä olisi myrkkyä, joisinkohan minä sitä? Katsokaa! Minä juon!" Hän pyysi tohtorilta pullon ja joi siitä siemauksen: "Niinkuin näette, olen juonut ja olen täysin terve, nyt niinkuin vielä huomennakin."

Talonpojat hiukan hätkähtivät, vilkuivat syrjäsilmällä opettajaan, astuivat toisiaan lähemmäksi ja kuiskailivat keskenään.

"Mitä teillä on mielessä? Mitä kuiskailette?" kysyi Habrecht.

Barosch huokasi, pudisti päätään ja väänteli leveää, hymyilevää suutaan. "Niin", sanoi hän lopulta, "eihän se ole mikään ihme -- ei kai siinä enää ole mitään myrkkyä."

"Kuinka niin? Pullo on sama ja siinä on samaa ainetta kuin ennenkin, ainoastaan hiukan vähemmin."

"Mutta myrkky on siitä jo juotu, sen on esimies niellyt ensi siemauksella... Myrkky on keveämpää ja pysyy pinnalla."

"Pysyy pinnalla!" rähisi Peter ja opettaja hytkähteli vihasta ja harmista.

"Kuuletteko, kuuletteko!" huusi hän kirkkoherralle. Hengellinen säilytti tasapainonsa ja välinpitämättömyytensä ja vastasi Habrechtin huudahdukseen ainoastaan surkuttelevalla kädenliikkeellä. Santarmi seisoi liikkumattomana yhä kuumuutta säteillen, mutta tohtori kadotti kärsivällisyytensä. Hän, jota tavallisesti sanottiin niin harvasanaiseksi, kuin olisi jokainen sana maksanut hänelle guldenin, puhkesi puhumaan:

"Oi sinä kukistumaton, ijäti riemuitseva typeryys! Myrkky on keveämpää ja pysyy pinnalla. -- Siinä se on, nyt sen tiedämme, parempaa vakuutusta ei voi meille antaa mikään valta maailmassa. Ja vaikka Kaikkitietävä itse astuisi taivaasta alas asiasta toisin todistamaan ja vakuuttamaan, niin turhaan hänkin matkansa tekisi."

Talonpojat kuuntelivat näitä syytöksiä oikein tietämättä mitä piti uskoa, mutta Pavel seurasi niitä kuohuvalla ihastuksella. Lääkäri hämmästyi sitä voitokasta ja riemuitsevaa välkettä, mikä säihkyi häntä kohti pojan silmistä. Ensi kerta elämässään seisoi hän pää pystyssä, ylpeänä ja suorana, imien sieluunsa tohtorin jokainoan sanan, ja viimeisen lauseen loputtua purskahti hän rajuun, ärsyttävään nauruun.

Silloin puhkesi suuttumus häntä kohti valloilleen. Kohautek ei kyennyt ensi hetkenä mitenkään syytettyä suojelemaan; rajusta vastustuksesta huolimatta Pavel heitettiin maahan, häntä lyötiin, potkittiin ja polettiin. Santarmin piti käyttää koko virkamahtiaan ja Antonin, joka riensi hänen avukseen, nyrkkiensä koko painoa pelastaakseen pojan noiden toimeensa valtuuttamattomien tuomarien käsistä. Pikaisen, lyhyen neuvottelun jälkeen hengellisen, opettajan ja tohtorin kanssa Kohautek päätti viedä Pavelin mukanaan säilytysvankeuteen.

"En tee sitä sentähden, että pitäisin häntä syyllisenä", huusi hän; "teen sen koska te olette petoja, ja tahdon saattaa hänet turvaan. Kuka valjastaa hevosen?"

"Minä", huusi Peter, "minä vien hänet." Silmänräpäyksessä syöksyi hän huoneesta kadulle.

Hengellinen katsahti ikkunasta ulos. Talon eteen oli kokoontunut ihmisjoukkoja, jotka kuuntelivat kadulle tunkeutuvaa rähinää ja suurella mielenjännityksellä toistivat korviinsa yltäviä yksityisiä sanoja.

Mielten kiihko nousi ylimmilleen, kun Peter ajaa karautti pienillä vaunuillaan paikalle ja tohtorin ovessa näkyi santarmi Pavelin kanssa ja opettaja, joka ei tahtonut luopua pojasta hänen vaikealla retkellään. Habrecht nousi etuistuimelle Peterin viereen, takaistuimelle asettuivat santarmi ja syytetty. Kirouksia, uhkaavia silmäyksiä ja eleitä seurasi poistuvia ajoneuvoja. Peter ajoi mahdollisimman hiljaa kylän läpi, jotta katunuoriso ennättäisi liittyä häneen ja seurata kulkuetta. Sen se tekikin riemuiten. "Siellä se menee!" huusi ääni joukosta. "Siellä se menee!" huudettiin kuorossa.

"Minne menet?" huusi pieni vaivainen poikapahanen ja muuan kuvankaunis itsellisenlapsi, sinisilmäinen tyttönen, yksi tuon hurjan partiojoukon lystikkäimpiä jäseniä, jota Pavel muinoin johti metsään puidenryöstöretkille, nauroi häntä vasten silmiä:

"Menetkö isäsi vai äitisi luo?"

Se oli tunnussana, joka lennähti tuhansin toistettuna ilman läpi, vallattomuus kävi yhä yltiömäisemmäksi, kunnes Peter vihdoin santarmin käskystä heilautti piiskallaan vahingoniloiseen ja kiduttamishaluiseen joukkoon. Se näytti hajaantuvan, mutta valitsi itse asiassa vain lyhyemmän tien kokoontuakseen kylän loppupäässä olevan Johannes-patsaan taakse. Vaunujen saapuessa paikalle, otettiin se vastaan äänekkäillä halloo-huudoilla ja savikokkare- ja kivisateella. Kohautek kirosi, Peter joudutti hevosia, Habrecht veti takin korviensa yli, Pavel istui paikallaan hievahtamatta. Vasta kun vaunut olivat vapautuneet kiihkeimmistä takaa-ajajistaan, kumartui hän ja heitti vaunuihin pudonneet kivet rauhallisesti tielle -- kaikki paitsi viimeistä pienintä, jota hän katseli tarkkaavasti ja miettien, pistäen sen lopulta taskuunsa.

"Mitä sinä kivellä aijot?" kysyi santarmi.

"Kun kerran rakennan itselleni mökin -- ja sen vielä teenkin" -- kuului vastaus, "silloin panen tämän kiven kynnyksen alle, jotta muistaisin aina sisään ja ulos astuessani miten ihmiset ovat minua häväisseet."

Tuntia myöhemmin saavuttiin määräpaikkaan. Piirikunnan tuomari kutsutti Pavelin eteensä ja näytti olevan taipuvaisempi uskomaan hänen syyllisyyttään kuin viattomuuttaan. "Sillä", oli hänen tapansa sanoa: "minä puolestani en ajattele ihmisistä pahaa, vaan kaikkein alhaisinta."

Tutkimusta jatkui, esimiehen ruumis määrättiin leikattavaksi. Oikeuskemistin poissaollessa teki hänen sijaisensa, hyvin itseensäluottava nuori mies, tuiki pintapuolisen tutkimuksen ja todisti muitta mutkitta että kuolleen vatsassa ja sisälmyksissä oli myrkkyä. Silloin oli Pavelilla huonot ajat, vaan hän pysyi lujana ja käyttäytyi julkisessa oikeudessa aivan niin kuin kuulustelussa kotikylässään. Hänen kärsimyksensä loppuivat varsinaisen oikeuskemistin palatessa, joka ryhtyi tarkastamaan tottumattoman virkaveljensä töitä, huomasi tutkimuksen puutteellisuudet ja yhdessä lääninkirurgin ja piirifyysikon kanssa kumoamattomasti todisti, että esimies ei ollut kuollut myrkystä, vaan sairaudestaan.

Miltei heti senjälkeen vapautettiin Pavel ja sai jättää vankeuden. Peter, hänen pääsyyttäjänsä, tuomittiin maksamaan kulut.

Viimeisenä sunnuntaina, jonka Pavel vietti tutkimusvankilassa, oli Habrecht saanut luvan käydä hänen luonaan. Opettajaa tämä jälleennäkeminen syvästi liikutti.

"Kaksi kuukautta vankilassa!" huudahti hän. "Niin pitkälle olet antanut asiasi mennä, sinä itsesi vihollinen. Pavel, Pavel; paljo pahaa ovat ihmiset jo sinulle tehneet, mutta ei kukaan niin paljon, kuin itse olet itsellesi tehnyt." Hän kysyi pojalta mitä tämä oli ajatellut pitkinä yksinäisinä päivinä ja öinä.