Part 7

Habrecht istui keskellä huonetta pöydän ääressä, lukien pienen kirkkaasti loistavan lampun valossa. Pää oli tuettuna käsien varaan ja nuo tavallisesti niin kalpeat posket punottivat nyt ja muulloin niin väsyneet ja kelmeät silmänsä hehkuivat oudosta innostuksesta. Aivan kuin hänet olisi riistetty korkeammasta, surumielisen ihanasta maailmasta takaisin maalliseen kurjuuteen, katsoi hän puolittain suuttuneesta, puolittain pelästyneesti sisäänryntäävään rauhanhäiritsijään ja peitti samalla vaistomaisesti molemmin käsin edessään olevan kirjan avatut sivut.

"Herra opettaja!" läähätti Pavel hengästyneenä. "Herra opettaja, kätkekää minun rahani!" Hän ojensi pienen kukkaron kertoen nopein, katkonaisin lausein mitenkä hän oli tuon omaisuuden saanut ja millaisen epäluulon hän oli herättänyt noissa ulkona meluavissa ihmisissä.

"Onko pahahenki sinut jälleen riivannut?" huudahti Habrecht, juoksi ikkunaan, avasi sen ja käski kirkuvan joukon poistua. Hän itse ottaa pojan huostaansa, hän vastaa hänestä ja vie hänet huomenna kunnanesimiehen luo. Mutta mikään ei auttanut, hänen täytyi lähteä alas ryntääjien luo estääkseen heitä ovea särkemästä. Ja sillaikaa, kun vanhus neuvotteli kadulla, seisoi Pavel huoneessa jyskyttävin aivoin ja painaen vaaranalaista aarrettaan sydäntään vasten. En enää toiste tee niin, en enää milloinkaan puhu sellaista, ajatteli hän itsekseen.

Kului hänen mielestään äärettömän pitkä aika, ennenkuin melu vähitellen hiljeni. Arnost ja seuralaisensa peräytyivät, mutta vielä kauvan kuului heidän kiihtyneitä ääniään. Opettaja astui huoneeseen kiihottuneena ja ohut tukka suunnattomassa epäjärjestyksessä.

"Nyt he ovat poissa", sanoi Pavel. "Kunpa eivät tulisi takaisin!" murahti Habrecht.

"Koettakoothan!" huusi poika, katsahtaen merkitsevästi sängyn vieressä olevaan vesiruukkuun. "Jos tulevat takaisin, niin heitän vettä niskaansa."

"Sen jätät tekemättä; ajattele ensin minne piilotat rahasi. Katsoppas tänne!" Opettaja siirsi pöydän seinää vasten ja nosti lattiapalkissa olevan irtonaisen kappaleen ylös. Sen alta näkyi pieni, tyhjä kolo, johon opettaja pani äsken lukemansa kirjan ja rahat, peittäen molemmat huolellisesti.

Poika oli seurannut hänen puuhiaan mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella, ja kun kaikki oli taas entisessä järjestyksessä ja pöytä vanhalla paikallaan, kysyi hän:

"Miten on tuon kirjan laita? Onko se loitsukirja?"

Habrecht suuttui: "Kuinka ymmärtämättömästi ja häpeämättömästi puhutkaan! Niinkuin et tietäisi, mikä minua eniten harmittaa; tahdot tehdä minutkin viholliseksesi, niinkuin ei sinulla olisi niitä kylliksi ennestään! Olen monesti ihmetellyt", sanoi hän yhä kiihtyneemmin, "miksi kaikki ihmiset ovat sinua vastaan; mutta minun ei olisi pitänyt sitä ihmetellä, toisin ei voi ollakkaan, se on oma syysi. Mikä sinä olet olevinasi? Ketä sinä kunnioitat?... Et edes minua!... Loitsukirja!"

Hän toisti tuon sanan vielä kerran yhä kiihtyen ja kohotettuja käsiään väännellen.

Pavel punastui, hänen kasvonsa näyttivät miltei turvonneilta ja hänen huulensa värisivät kuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan. Vaivoin sai hän sanotuksi päättäneensä tästä päivästä alkaen alottaa uutta elämää, niinkuin oli aamulla luvannut Milada sisarelleen. Opettaja harmistui vielä enemmän ja nauroi murhaavasti: "Niin, niin pitää ollakkin! Poika on tehnyt mainiosti -- ajatellut järkevästi, toiminut mielettömästi, tarkottanut valkoista, tehnyt mustaa." Hän tarttui äkkiä päähänsä ja vaikeroi tuskallisesti. "Tyhmä, tyhmä, pirunriivaama, minä tunnen tuon! Voisin kertoa jotakin samantapaista, minä ... vaan en vielä sinulle", keskeytti hän ja viipotti etusormeaan edestakaisin Pavelin edessä nähdessään tämän kuuntelevan suuresti jännitettynä. "Se kertomus ei ole sinua varten, ei ainakaan vielä, myöhemmin mahdollisesti, kun olet tullut viisaammaksi ja -- aremmaksi. Saat nyt vasta haavoja, mutta et tunne vielä niiden kirvelyä, tai tunnet ainoastaan pintapuolisesti ja ohimenevästi. Odotahan, kunnes ne ovat syöpyneet syvälle ruumiiseesi, silloin muistelet sanojani, silloin -- kun olet vanha. Silloin ymmärrät, että pahinta on kärsiä vanhana nuoruudenaikaisista erehdyksistään. Ei se tarvitse olla suurikaan, tuhannet ovat tehneet pahempaa ja elävät sovussa itsensä ja maailman kanssa. Ylimielisyyttä, narrimaista prameilua, tuskin valhettakaan, mutta kuitenkin kylliksi sytyttääkseen tuolla sisässä helvetin tulen." Hän koputti kädellään sisäänpainunutta rintaansa, vaipui tuolille istumaan, heittäytyi pöydän yli ja kätki kasvonsa käsiinsä. Siinä asennossa hän oli kauvan, kuumeenväristysten kiitäessä ruumiinsa läpi. Pavel katseli häntä myötätuntoisesti, uskaltamatta paikaltaan liikahtaa. Mitä mahtoikaan opettaja tehdä? Nyyhkyttikö hän? Taisteliko esiinpyrkivää itkua vastaan? Hyvä Jumala, mikä miestä vaivaa? Mitä vääryyttä hän on nuoruudessaan tehnyt, joka nyt riistää vanhuuden ilon?... Pavel ei ylipäätään ollut utelias, mutta opettajan salaisuudesta hän oli aina halunnut saada selkoa. Mielellään olisi hän myöskin auttanut häntä, sekä häntä että itseään. Hänelle oli jo selvinnyt tapakin. Riehuihan tänään hänen päässään sellainen ajatusten myrsky ja ryöppy, että hän oli suorastaan kuulevinaan sen kuohun ja suhinan.

"Herra opettaja", sanoi hän alotteeksi, lähestyi häntä ja koputti hiljaa sormellaan hänen olkapäätään. "Herra opettaja, kuulkaahan; minulla on jotakin sanottavaa."

Habrecht suoristui, hymyili surumielisesti ja sanoi: "Vieläkö olet täällä, tyhmä poika; mene kotiisi. -- Mene!" toisti hän ankarasti, kun ensimäisestä kehotuksesta ei ollut apua.

Mutta Pavel seisoi kuin ruumiilliseen muotoon pukeutunut päättäväisyys, katsoi opettajaa rauhallisesti silmiin ja selitti että kotiin hän ei mene, tänään täytyisi hänen alottaa jotakin. Hän olisi tahtonut alottaa jo luostarissa, mutta siitä ei tullut mitään, ja nyt hän pyytäisi saada alottaa herra opettajan luona.

"Mitä?" kysyi tämä. "Mitä alottaa?"

"Uutta elämää", vastasi Pavel ja teki hämmästyttävän hyvästi selkoa siitä, miten sitä olisi alotettava. Luostarissa hän oli nöyrästi pyytänyt että hänet olisi pidetty siellä; opettajalle hän lupasi miltei lohduttavasti että hän tästä lähtien aina olisi hänen luonaan ja huolehtisi siitä, että hänellä olisi vuokralaisestaan jotakin hyötyä. Miten usein olikaan opettaja harmitellut kunnan huolimattomuutta koululle kuuluvan pellon hoitamisessa. Hän ottaisi nyt pellon hoitoonsa ja samoin puutarhan; pian saataisiin nähdä olisiko se vielä entisessä kunnossa ja puutarha rikkaruohokenttänä. Hitaasti mutta vakuuttavasti esitti Pavel sitte, miten ahkera hän olisi eikä korvaukseksi tahtonut muuta kuin katon päänsä päälle ja ravintonsa. Rahaa hän voisi ansaita syysmyöhällä ja talvella tehtaassa, jossa maksettiin aina guldenikin päivässä. Kun hän olisi koonnut sata guldenia, silloin olisi aika ajatella mökinmaan ostamista. Hänen sisarensa niinikään säästäisi yhä eteenkinpäin, ja niin usein kuin suinkin mahdollista, menisi Pavel häntä katsomaan -- hän tiesi miten paljo vahinkoa hänelle oli ollut siitä, ettei ollut ennemmin nähnyt sisartaan. Lopulta oli äänessä taasen tuo lohduttava sävy, kun hän lupasi tulla iltaisin säännöllisesti opettajan luo "ettette olisi niin yksin; silloin voitte lukea" -- hän aikoi jo sanoa -- loitsukirjaanne, mutta nieli onnellisesti molemmat ensimäiset tavut lausuen ainoastaan viimeiset -- "ja sillaikaa lasken minä rahojani". Habrecht antoi hänen puhua, ainoastaan silloin tällöin itsekseen mutisten: "typerä poika", mutta Pavel huomasi kuitenkin, ettei opettaja ollut niin vastahakoinen kuin miltä näytti.

"Kaikki hyvin", sanoi hän lopulta, "tai ei ainakaan niin järjetöntä kuin sinulta saattaisi odottaa. Mutta siitä ei tule sittenkään mitään, ei niin mitään ilman kunnan suostumusta."

"Se kyllä saadaan, kun opettaja vaan asian oikein esittää", arveli Pavel ja puolusti mielipidettään niin itsepintaisesti ja uudisti vanhoja näkökohtiaan sellaisella järkähtämättömyydellä, että opettaja vihdoin tunnusti olevansa voitettu ja huudahti: "Jäähän sitte, Jumalan nimessä, koskei sinusta kerran pääse eroon, senkin takkiainen!"

Silloin hypähti Pavel ilosta ilmaan jotta lattia tärähti: "Tiesinhän sen, tiesinhän sen, että opettaja minua auttaisi!"

Opettaja moitti hänen rajuuttaan, ja yhä edelleenkin moitiskellen mutta kuitenkin vanhoilla harmahtavilla kasvoillaan harvinainen sisällisen tyytyväisyyden ilme ryhtyi hän toimenpiteisiin vieraansa ravitsemiseksi ja sijottamiseksi. Pavel sai voileivän, joka maistui niin erinomaiselta, ettei voileipä milloinkaan ennen sellaiselta; sen jälkeen hän sai siirtyä viereiseen kamariin nukkumaan. Opettaja levitti lattialle ryijyn: "Pane maata ja nuku heti!" kehotti hän ja peitti pojan vanhalla, kuluneella vaipalla, sulki sitte oven ja meni omaan huoneeseensa. Pavel jäi pimeään ja koetti parastaan seuratakseen opettajan viimeistä neuvoa, mutta se ei onnistunut, hänen sielunsa oli liian täynnä riemua. Näin oli siis tuo uusi elämä alkanut! Hän ei enää maannut vilusta kokoonkäpristyneenä paimenen etehisessä, jäätävän tuulen puhaltaessa ammottavista ovenraoista. Hän makasi oikean kangaspeitteen alla huoneessa, jossa ilma oli tarkasti sulkeuksissa ja hajahti kaikellaiselta hyvältä, niinkuin vanhojen vaatteiden, torakkain, saappaiden ja hapanneen maidon tuoksulta. Miten hyvä hänen olikaan olla ja miten hän nauttikaan edeltäkäsin Miladan ilosta, kun hän saisi kuulla tämän käänteen! Sisartaan ajatellen hän sulki silmänsä, ja kun hän ne jälleen avasi, kurkisti hoikkasarvinen uusikuu ikkunasta sisään. Hän tervehti sitä riemuiten: "Sinäkin alotat, me alotamme molemmat!" Samassa valtasi hänet, huolimatta uudesta ympäristöstään ja kaikesta uudesta, mikä hänen sisässään kuohui ja muotoutui, ensimäisen kerran hyvin pitkästä ajasta kodin tunnelma. Mielessään heräsi äkkiä muisto öistä, joita muinoin oli viettänyt vanhempiensa kanssa tiilivajoissa, tosin vieraiden vajoissa, mutta kuitenkin kotonaan, sillä olihan koko kotoinen kurjuus siellä yhteenkoottuna. Ja nyt oli hänellä jälleen koti, parempi kuin entinen; hänen ei enää tarvinnut pelätä isäänsä ja äiti oli kaukana. Äiti tosin palaa jälleen, ja silloin... Väristys kävi hänen ruumiinsa läpi, hän kääriytyi tarkemmin peitteeseensä ja lausui lyhyen, voimakkaan rukouksen, jonka pääsisältö oli seuraava:

"Rakas Jumala, näet että olen alkanut vaeltaa oikealla tiellä; nyt, rakas Jumala, pidä vaari etten enää takaisin horjahtaisi!"

IX.

Kun opettaja seuraavana päivänä tuli kunnanesimiehen luo, makasi tämä tuskissaan vuoteellaan. Hän ei kurjassa tilassaan voinut tuntea vähintäkään osanottoa muiden ihmisten toimiin ja tarpeisiin. Joka kerta kun Habrecht alkoi puhua Pavelista, palasi sairas omiin asioihinsa, kärsimyksensä, valituksiinsa lääkärin suhteen, joka juoksee siellä kaiket päivät ja vie häneltä rahat, mutta ei kykene auttamaan. Kuinka paljoa paremmin olikaan käynyt hänen palvelustytölleen! Nähkääs, kun tyttö oli pari viikkoa sitte niin sairaana ja heikkona, että tuskin kykeni jaloilleen, mutta nyt hän oli terve ja reipas. Ja mistä syystä? Aivan yksinkertaisesti sentähden, ettei alunpitäinkään huolinut lääkäristä, vaan lähetti muitta mutkitta hakemaan rohtoja paimenen eukolta. Ne auttoivat, ja tunnin päästä hän oli terve.

Opettaja sanoi: "Hm, hm!" ja otti uudelleen puheeksi Pavelin asian, jonka jälkeen sairas jälleen kertoi jutun palvelijansa merkillisestä parantumisesta.

"Mitä päätätte Pavelista?" kysyi koulumestari, saaden lopullisesti tietää että hänen piti kääntyä neuvosmiesten puoleen.

Ja niin hän teki kierroksen neuvosmiesten luona. Ne kuuntelivat häntä totisina ja kärsivällisinä ja jokainen sanoi: "Tässä tapauksessa menkää ensin kunnanesimiehen luo".

"Esimies lähetti minut teidän luoksenne."

"Jaa. -- Menkää sitte molempien toisten neuvosmiesten luo."

Rauhallisella puheella oli mahdotonta saada heitä tekemään asiassa päätöstä tai edes lausumaan ajatustaan, ja Habrechtin piti karttaa innostusta, jottei herättäisi epäluuloisissa kylän-isissä epäilyksiä itsekkäistä tarkotuksista.

Viimeksi hän meni linnaan, vaikuttaakseen siellä turvattinsa hyväksi, mutta onnistui huonosti. Luostarista tullut kirje oli tehnyt vaikutuksensa. Paroonitar syytti katkerasti itseään siitä, että oli edistänyt sisarusten tapaamista ja oli hyvin suutuksissaan Pavelille; ei tahtonut enää kuulla puhuttavankaan hänestä ja neuvoi koulumestarinkin kerta kaikkiaan jättämään moisen heittiön oman onnensa nojaan.

Viikko kului. Virgil kävi joka päivä koululla noutaakseen sieltä Pavelin, mutta poika joko pysyttelihe piilossa tai vastusti kynsin hampain. Silloin menivät paimen ja hänen vaimonsa lopulta kunnanesimiehen luo, koettaen vaikuttaa siihen suuntaan, että tämä olisi käyttänyt valtaansa pakottaakseen pojan palaamaan heille takaisin. Sairas mies lupasi kaikki, mitä he pyysivät, katsoi jokaisen vaivaloisesta lausutun sanan jälkeen kysyvästi, milteipä rukoilevasti ihmelääkäri-eukkoon ja näyttäen kipeää oikeata puoltaan voihkasi: "Siinä se on! Siellä se paholainen istuu!"

"Niin, niin!" sanoi vaimo. "Oikealla, juuri oikealla se on kipu; siellä on maksa."

"Maksa? Vai niin -- te sanotte edes jotain, te!... Sanotte että se on maksa. Mutta tohtori, hän ei puhu maksasta eikä mistään muustakaan."

"Ei puhu, eikä tiedä", sanoi vaimo ylimielisen halveksivasti.

"Hän ei tiedä edes huojennusta, ei tiedä niin mitään."

Virgilova kohotti ristiin asetetut kätensä huultensa tasalle ja virkkoi sormenpäitten yli huokaisten: "Niin, niin! Ja kun ajattelee miten helposti herra esimies olisi autettavissa!"

Sairas kohoutui vuoteellaan: "Niinkö arvelet?... Auta sitte!"

"Kunpa uskaltaisin?" vastasi vaimo, nopea, väijyvä välähdys silmissä. "Kunpa uskaltaisin lähettää jotakin!... Neljässätoista päivässä olisitte terve."

"Lähettäkää minulle jotakin, lähettäkää!... Mutta -- suu kiinni ... ymmärrätkö?"... Hän keskeytti puheensa kuunnellen levottomasti mahdollisesti läheneviä askeleita tai ääniä ja jatkoi sitte hiljaa: "Pimeän jouduttua tulee palvelustyttö noutamaan."

"Lähetän pojan tuomaan, se on parempi. Silloin te samalla neuvotte häntä ja sanotte että hänen pitää palata sinne, mihin kuuluu. Tyttö odottakoon tallinoven luona."

Esimies huitoi kiivaasti käsiään: "Yhdeksän aikana. Menkää tiehenne -- menkää!"

Virgil ja hänen vaimonsa tottelivat nopeasti, mutta sattuivat ulos tullessaan kohtaamaan Peterin ja lääkärin. Viimemainittu ahdisti laitonta ammattitoveriaan kysyen ankarasti mitä hänellä oli täällä tekemistä. Yhtä epäilevänä ja paljoa tylymmin käski Peter vanhuksien mennä tiehensä. Aviopari astui vaijeten kotiinsa. Mökkiin saavuttuaan riensi vaimo paikalla kirstun luo, kaivoi sieltä esiin likaisen, rääsyihin käärityn rasian, josta otti kaksi pientä pulloa. Toisen kyljessä oli kaupungin apteekin nimilappu päällekirjoituksella "juhannuskukkatippoja". Toisen pullon sisällys oli keltaisenharmaata, pohjalla paksu, valkoinen pohjasako. Tarkkaavasti katseli vaimo pulloa valoa vasten ja alkoi pyöritellä sitä hitaasti sormiensa välissä.

Virgil oli istuutunut penkille. "Mitä sinä teet?" kysyi hän äkkiä, "Miksi häntä autat? Anna hänen olla!"

"Häntä ei voi kukaan auttaa", vastasi vaimo.

"Hänen täytyy kuolla."

"Täytyy kuolla? -- Mitä ajatteletkaan?... Älä sekaannu siihen asiaan."

Vaimo kohautti olkapäitään: "Kolmeneljännes vuotta tai ehkä kokonaisen voi hän vielä elää kituuttaa."

"Kokonaisen?" uudisti Virgil säikähtyneenä, ajatteli hetkisen ja huudahti äkkiä suuttuneena: "Näitkö, miten hänen poikansa meitä kohteli?"

"Pelkää isäänsä -- siinä kaikki. Hän voisi antaa meille selkään pelkästä pelosta... Ja tytölle hän myöskin antaa selkään -- ja silloin!" Hän pani erittäin suuren painon viimeiselle sanalle vilkuttaen vaaleita kissansilmiään. "Silloin -- kun rakkaus sammuu, ja se sammuu pian, semmoisia ovat miehet. Mene tiehesi, sanotaan silloin, ei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi! Ja tyttö tietää että niin voi käydä, ja silloin hän menee kaivoon."

Virgil huudahti käheästi ja teki kolme ristinmerkkiä peräkkäin: "Lorua! Paljasta akkaväen lorua!"

"Meidän tyttö ei puhu lorua", vastasi vaimo vakuuttavasti. "Hän tekee niinkuin sanoo."

"Eipä teekkään!"

"Saat sitte nähdä."

"Siitä välitän vähät. Menköön minun puolestani, senkin tolvana!"

"Ja menee. Silloin on yksi tyttöraukka vähemmin maailmassa. Mutta minä olisin hyvilläni, jos vanhus kuolisi aikaisemmin, nyt heti! Niinkauvan kun vielä Peter hänet ottaisi, jos uskaltaisi... Ja kun tyttö hänet kerran saisi! Kunpa vaan saisi!" Vaimo purskahti nauruun. "Silloin se olisi Peter, joka saisi selkäänsä."

Virgil ensin yhtyi hänen äänekkääseen riemuunsa, mutta vaikeni pian, supisti suutaan tekopyhästi ja sanoi syvään huoaten: "Jumala suokoon että arvoisa herra kunnanesimies pian vapautuisi tuskistaan."

"Ehkä hän sen suo", vastasi vaimo raa'alla äänellä. "Ja nyt mene pian poikaa hakemaan."

"Hänpä ei tule."

"Sano että esimies käskee."

"Hän ei tule sittenkään."

"Niinpä sano että Vinska pyytää hänen tulemaan."

Paimen nousi ja meni ovea kohti. Siellä hän kuitenkin pysähtyi ja sanoi ympärikääntyen: "Kuulethan -- ei häntä pidä auttaa, mutta ei tehdä vääryyttäkään."

Vaimo katsoi häneen pilkallisesti ja ohuet, tiukasti hampaisiin puristetut huulensa sävähtivät vihreiksi. "Sittepähän nähdään!"

Sitä ei mies enää kuullut, hän jo nilkutti hiljaa tiehensä.

Kaksi pitkää tuntia odotutti Pavel itseään. Oli miltei yö, kun hän vihdoinkin tuli, koputti oveen ja kysyi Vinskaa. Mökkiin hän ei astunut millään ehdolla.

Paimen, joka oli häntä seurannut, nojautui seinää vasten. Naapurihuoneessa vallitsi hiljaisuus, kuului vain silloin tällöin ikkunan läheisyydessä nukkuvan Arnostin voimakkaat kuorsaukset.

Virgilova tuli kynnykselle. "Vinska jo nukkuu", sanoi hän. "Et voi häntä enää tavata, miksi tulit niin myöhään. Sitäpaitsi täytyy sinun heti mennä esimiehen luo."

"Minun?"

"Sinun pitää itse pyytää että hän sallii sinun jäädä opettajan luo ja" -- hänen äänensä aleni tuskin kuuluvaksi kuiskeeksi, "sitte sinun pitää viedä hänelle rohtoja."

"Ahaa!" Pavel käsitti samassa mistä oli kysymys. Hän oli käynyt usein ennenkin emäntänsä vaiteliaana lähettiläänä sairaitten luona ja uskoi, samoin kuin koko kylä, hänen taitoonsa ja lääkkeittensä voimaan. "Antakaa tänne", sanoi hän ojentaen kätensä.

Vaimo antoi hänelle sen pulloista, joka sisälsi vaaratonta lääkettä, painaen tarkasti hänen mieleensä että se olisi tyhjennettävä "kolmella kerralla". "Mene puutarhan läpi", sanoi hän, kun poika näytti käyvän kärsimättömäksi ja kuuntelevan vain puolittain. "Pysyttäydy loitolla kadusta, ettei yövartija näe. Palvelija tietää tulostasi ja avaa oven."

Parilla hyppäyksellä oli Pavel pellonpientareella, hetken vielä kuvastui hänen tumma varjonsa lyijynharmaata taivaanrantaa vasten, sitte oli kaikki kadonnut.

Virgilova astui miehensä luo, tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet mukanaan muutamia askeleita. "Nyt juokse pojan jälkeen ja sano hänelle: vaimoni oli unohtaa, että esimiehen pitää ensin juoda _tämä_ loppuun ja lähettää pullo mukanasi takaisin, jotta vaimoni voisi sen survoa huhmarissa ja levittää jauhetta seitsemälle myyränmättäälle, muuten ei koko hommasta ole mitään apua. Sano hänelle niin ja anna tämä."

Vaimo painoi hänen käteensä pienen kylmän esineen, jonka pelkkä kosketus sai miehen värisemään.

"Jumalan tähden, onko siinä jotain pahaa?"

"Se on tuskia vastaan; hänen tulee siitä hyvä olla."

"Yhtä hyvä kuin hänen rottiensakin", sanoi Virgil ja lisäsi suuttuneesti: "Mikset antanut sitä heti pojan mukaan, minkätähden minun pitää se sinne viedä?"

Vaimo nauraa leikitti: "Ettet voisi sanoa, jos asia tulee ilmi: minä en tiedä mitään, ettet voisi jättää minua pulaan, niinkuin mielelläsi tekisit, jos hullusti kävisi. Juuri sentähden, sinä pelkuriraukka. Ja nyt ala laputtaa!"

Mies astui syrjään: "En mene", sanoi hän.

"No anna hänen sitte kärsiä!... Ei kukaan voi aavistaa miten kauheasti hänen täytyy vielä kärsiä. Hänen oma poikansa ei voisi tehdä hänelle suurempaa hyvää työtä kuin vapauttaa hänet tuskistaan. Hän on vielä sanova pojalleen: ota minun henkeni, tai minä kiroon sinut!... Mene, mene!... Etkö vieläkään?... No kärsiköön sitten kuin vesikauhuinen koira, niin että hänelle jää aikaa saattaa Vinska kaivoon, riistää pojaltaan onni ja itseltään ijankaikkinen autuus."

Hän puhui hiljaa mutta kiihkeän kaunopuheisesti, ja Virgil hytkähteli hänen sanoistaan kuin tuhanten neulain pistoksista. "Rakkaudentyön tekisi se, joka hänet päästäisi tästä elämästä. Oikea mies tekisi sen Jumalan tähden."

Virgil hengitti raskaasti; hänestä oli kamalaa katsella pimeässä vaimonsa silmien kaameata, vaaleanharmaata välkettä.

"Jumalan tähden?... Siis Jumalan tähden", toisti hän, kääntyi ja lähti menemään.

Kadun, jota hän kulki, muodosti muutamien vajojen takaseinä ja kunnanesimiehen puutarha. Saavuttuaan viimemainitun kulmaan, jäi Virgil paikalleen seisomaan. Aidan takana liikkui jotakin... Vanhuksen korvaan tunkeusi kuisketta, hellää lemmenkuisketta, huokauksia, hyväilyjä, suudelmia ja palavia jäähyväis-sanoja. Siellä ne ovat molemmat, se on se tytönletukka, joka siellä suutelee ja hyväilee -- tytönletukka, jonka tähden minun täytyy mennä tappamaan... Täytyykö minun? Eilen olin itseni ripittämässä ja kuukauden päästä menen uudestaan... Ja tätä en voi rippi-isälle tunnustaa, eikä sitä varten ole mitään synninpäästöä, sitä varten on ainoastaan helvetin liekit. -- Viime sunnuntaina puhui pastori laajasti helvetistä ja sen tuskista.

Paimen juoksee yhä eteenpäin, hänen hampaansa kalisevat ja rintansa pihisee. Itkua ja hampaiden kiristystä, sehän kuuluu helvettiin, ja sitä on jo hänen sisässään... Mutta sitä on hänen ulkopuolellaankin, pimeyskin kuuluu helvettiin... Ja mikä tuolla käveleekään hänen edellään, tuo leveä, musta viiva, pimeyttäkin mustempi? -- Oi, se on Pavel! välähtää hänen sekavissa aivoissaan. Huuda häntä -- huuda häntä, kehottaa hän itseään... Minkätähden? No niin, antaaksesi hänelle myrkyn... Virgil ei enää jatka ajatusta loppuun. Hänestä tuntuu kuin päänsä olisi kasvanut viiniankkurin kokoiseksi ja niinkuin jalkansa olisivat käyneet niin heikoiksi ja hoikiksi kuin viiniköynnös, ja näiden heikkojen jalkojen piti kannattaa hänen tavatonta päätään ja rinnassaan polttavia helvetintuskia. Se ei ole mahdollista, ei, ei... Mutta mitä nyt tapahtuu? Oi, armollinen Jumala!... Musta viiva muuttaa muotoa, se ei olekkaan enää Pavel, se on ilmielävä paholainen, jonka jälkiä Virgil seuraa, paholainen, joka ei katsahda taakseen kertaakaan, hän on niin varma siitä, että Virgil häntä seuraa. Paimenta pöyristyttää ja hän kaatuu pitkälleen. "Ei, ei!" kähisi hän, "minä en sitä tee! Herra Jumala taivaassa, siunattu kolmiyhteys, anna minulle syntini anteeksi!" Ja korkeimman pyhän nimen kuullessaan katoo kummitus ja vanhuksen yli kumartuu Pavel kysyen: "Mitä te oikein tahdotte?"

"Minä, minäkö?" nyyhkyttää Virgil tarttuen häneen molemmin käsin. "Minäkö -- en mitään. Myrkkyä piti minun tuoda, mutta minä en sitä tee..."

Hän kohoutui seisoalleen pitäen yhä kiinni Pavelin käsivarresta, polki pullon jaloillaan rikki ja sotki sirpaleet maahan.

"Katso mitä teen", huusi hän; "jää tänne katsomaan mitä teen."

"Päästäkää minut irti, olette taasen päissänne", sanoi poika, irrottautui Virgilin kiihkeästä puristuksesta ja nousi aidan yli puutarhaan.

Seuraavana aamuna herätettiin Pavel äkkiä syvästä unestaan. Hänen pienen kamarinsa ovi oli selällään ja sen kynnyksellä seisoi opettaja syysaamun hämärässä huutaen: "Nouse ylös! Joutuun kuolinkelloja soittamaan!"

"Kenelle?" kysyi Pavel oikaisten unisia jäseniään.

"Kunnanesimiehelle."

Poika ponnahti kuin nuoli pystyyn.

"Hän on kuollut ja minä menen nyt sinne, pidä sinä huolta soitosta", puheli Habrecht rientäen ulos.

Pavel sekä pelästyi että hämmästyi. Esimies, jolle hän eilen illalla oli vienyt parantavia lääkkeitä, ei siis ollutkaan tervehtynyt. Oli kuollut eikä tervehtynyt!... Rohdot eivät olleet auttaneetkaan! Jumala ei ole sitä tahtonut, kenties sentähden että hän tahtoi Pavelin parasta, tuo hyvä Jumala. Ehkä hän on antanut esimiehen kuolla ettei tämä voisi pakottaa Pavelia jäämään Virgilin luo.