Part 15

"Koeta kasvattaa itsesi kyllin arvokkaaksi veljeksi tuollaiselle sisarelle!" terotti hän Pavelin mieleen, ja tämä teki mitä paraimpia päätöksiä pyrkiäkseen tuohon päämaaliin, joka hänestä näytti kaikkein korkeimmalta, mutta ei voinut vapautua salaisesta epäilyksestä voisiko sentään milloinkaan sitä saavuttaa. Hän kuitenkin taisteli rehellisesti ja toivoi innokkaasti ettei paroonitar eikä sisarensa kuulisi hänestä mitään pahaa. Hän alkoi tuntea suurta levottomuutta maineensa vuoksi, halusi voittaa kiitosta ja tunnustusta, aavistamatta että tuo teki hänet yhtä heikoksi ihmisten suhteen kuin muinoinen uhmansa ja ärsyttävä välinpitämättömyytensä oli tehnyt hänet voimakkaaksi.

"Kukahan puhuu minusta pahaa?" muuttui hänen alituiseksi lauseparrekseen. Kiero silmäys ja raaka sana saattoi loukata tuota muuten karkeimpiinkin epäsuosionosotuksiin tottunutta; kateus, jota hänen omaisuutensa herätti, ja joka entisaikoina olisi vain lisännyt hänen iloansa, pilasi sen nyt kokonaan. Tuo pelto riisti hänen rauhansa ja unensa, se oli hänen rakastettunsa, mutta rakastettu, joka tuotti tuskia. Olipa hän poissa kuinka lyhyen ajan tahansa, aina oli sillä välin jotakin vahinkoa tehty, eikä hän käyttänyt omaisuutensa puolustamiseksi sitä lujuutta, kuin muinoin tiilejänsä puolustaessaan. Hän ei tahtonut saattaa paroonittaren korviin sellaista tietoa, että oli jälleen antautunut kahakoimaan, eikä hänen yleensäkään pitäisi milloinkaan saada tietoonsa kuinka suuressa määrässä häntä tuon lahjan vuoksi kadehdittiin.

Kerran hän huomasi että osa pellollaan kasvavaa nisua oli leikattu aivan vihantana. Seuraavana yönä Pavel vakoili pahantekijöitä, jotka todellakin tulivat takaisin. Ne olivat muutamia sirpillä varustettuja naisia ja lapsia. Pavel tyytyi siihen, että otti heidän sirppinsä ja nisutaakkansa, jotka vei seuraavana päivänä esimiehelle. Tämä näytti tyytyväiseltä Pavelin lainmukaiseen ja säälivään käytökseen, lupasi arvioida vahingon ja pakottaa varkaat maksamaan. Kolmea viikkoa myöhemmin olivat sirpit ja nisutaakat yhä vielä esimiehen luona, koskei asianomaisilla ollut varaa niitä lunastaa. Pavel lupasi lopulta antaa itse heille omaisuutensa takaisin, sillä ehdolla kuitenkin, että tulisivat häntä siitä kiittämään. Niin tehtiinkin; olihan hauskaa leikintekoa päästä asiasta niin vähällä ja sitte kiittää "kunnanlasta". Kaikki leikissä osallisina olleet pitivät sitä niin hupaisena, että päättivät pian jälleen uudistaa tepposensa.

Varkauksia jatkui tuon tuostakin ja Pavel pysyttäytyi yhä niiden suhteen hämmästyttävän neuvotonna, samalla kun toiselta puolen osotti erinomaista toimeliaisuutta.

Hän olisi tahtonut monistuttaa itsensä, olla yhtaikaa kymmenessä paikassa. Hän erotti osan peltoaan ja valmisteli maata kirsikkapuiden istuttamista varten; hän auttoi seppää missä vaan saattoi; metsäherra ei käyttänyt metsäpuuhissaan ketään niin mielellään kuin häntä ja arveli että metsänhoito olisi ollut Pavelin oikea ala, jos hän olisi nuoruudestaan siihen antautunut. "Ja minkälainen seppä hänestä olisikaan tullut, jos olisi saanut oppia pihtiä pitelemään!" sanoi Anton. "Mutta kunnanlapselle ei opeteta mitään; alkuperusteet puuttuu ja alusta alkaminen on jo myöhäistä. Hän vain kiusautuu tuon huonon peltonsa kanssa, saamatta lopultakaan mitään erikoisempaa aikaan."

Tuo ennustus suretti Pavelia -- järkyttämättä silti hänen uskoaan peltonsa tulevaisuuteen. Hän asetti vanhan Virgilin, joka oli antautunut kokonaan "kasvattipojalleen", joksi hän Pavelia nimitti, maansa vartijaksi. Virgil ryhtyi riemuiten toimeensa, mutta ei kyennyt enää sitä hoitamaan. Hänen silmäinsä edessä suoritettiin toinen ilkityö toisensa perään. Kaikki sen johdosta tulevat nuhteet otti hän vastaan pilailevan veitikkamaisella hymyllä:

"Mitä sinä, Paveliseni, välität tuosta vanhasta lamasta? Voit pian vaikka lahjottaa sen heille tyyten tykkönään, saat pian aivan toisia maita!"

Pavel tulistui, kielsi hänen mokomia puhumasta ja käänsi nopeaan selkänsä salatakseen sitä vaikutusta, minkä tuo puhe häneen teki.

Vanhus kävi yhä hilpeämmäksi; hänen heikko elonkipinänsä näytti alkavan uudelleen hehkua mikäli kesä läheni loppuaan. Oli tapahtumaisillaan ihme, joka teki hänet onnelliseksi. Hän, tuo heikko ukonrähjä, eläisi kauvemmin kuin nuori, voimakas Peter. Se oli hänen ainoa ilonsa, että saisi jäädä eloon Peterin jälkeen. Lääkäri ei pitänyt ensinkään salassa, että hän oli kadottanut kaiken toivonsa Peterin suhteen. Kaikki ihmiset sen tiesivät, ainoastaan Vinska ei tahtonut sitä uskoa ja sairas itse sanoi: "Tulen tästä pian terveeksi, kunhan yskäni vaan loppuu".

Peter taisteli urhoollisesti kuolemaa vastaan; mitä lähemmäksi se hiipi, sitä rohkeammin hän puolusti itseään.

"Kaikki tuo ei merkitse mitään", kertoi hänen appensa kaikille, jotka kuulla halasivat; "ensimäiset pakkaset hänet kuitenkin nitistävät, niin on tohtori minulle sanonut" -- ja Virgil malttoi tuskin odottaa ensimäisiä pakkasia.

Eräänä varhaisena lokakuun aamuna kierteli kylää kuolinkellojen ääni. Koputettiin "Kuoppalan" ikkunaan ja Lamuur rupesi haukkumaan. Pavel syöksyi unissaan ylös; hänen mökkinsä ovi avattiin. Virgil seisoi kynnyksellä, kasvot tulipunaisina, rukousnauhan ympäröimät kädet keppiin nojattuina ja virkkoi:

"Mitäs sanot, Paveliseni? Vinska on nyt leski!"

XVIII.

Talvi alkoi tänä vuonna harvinaisen ankaralla pakkasella ja harvinaisen puhdassäisenä. Lumi, jota oli putoillut kokonaisen yön ja kokonaisen päivän raskaista pilvistä, jäi hopeanhohtoisena maahan makaamaan; ajotielle muodostui liukas rekikeli ja kapeat, kimmeltävät polut kiersivät talosta taloon ja pitkin peltojen pientareita. Pavelin mökin kohdalta kulki kaikkein enin käytetty polku, se jota myöten puunhakkaajat kävivät säännöllisillä työretkillään linnan metsässä. Kun he aamulla menivät työhönsä, tapasivat he Pavelin jo täydessä touhussa, ja kun illalla palasivat takaisin, näytti väsymätön nuorukainen juuri ennättäneen siihen asteeseen, jolloin ahkeruus on suurinta onnea, miltei autuasta mielettömyyttä. He jäivät tavallisesti hetkiseksi seisomaan hänen pienen puutarhansa edustalle, katselivat hänen työtään ja vaihtoivat jonkun sanan hänen kanssaan. Kerran oli Hannusch, joka oli koko työhyeen raain, olevinaan kokonaan tietämätön siitä, mitä Pavel paraikaa veisteli.

"Siitä tulee kattotuoli", selitti viimemainittu.

"Vai niin, rakennatko vielä toisen Kuoppalan lisäksi?"

"En; siitä ei tule mökkiä, vaan aijon ensi keväänä rakentaa tallin."

"Mitä sinä sinne asetat?"

"Sittepähän nähdään!" kuului Pavelin vastaus, mutta Hannusch purskahti nauruun ja huusi, kulmikasta päätään kallistaen ja piipunvarrellaan muita osottaen:

_"He_ saavat sen sitte nähdä, _minä_ tiedän jo! Lyödäänkö olutseideli vetoa, että tiedän sen jo?"

Toisten naurunkitkatus osotti että hekin ymmärsivät toverinsa puheen salatun tarkotuksen. Mutta Pavel ei paljoa välittänyt moisista pilanteoista, ja kun pilkkaajat vihdoin läksivät tiehensä, lähetti hän heidän jälkeensä korkeintaan hyväntahtoisen huudahduksen: "Paholainen teidät periköön!"

Puunhakkaajien tähden ei hänen mieleensäkään olisi johtunut, että olisi parempi jos ei koko polkua olisi ollutkaan. Sellainen toivomus syntyi paljoa vakavammista syistä. Tuota samaista polkua myöten kulki nykyään kerran tai pari viikossa Slava-tyttö paroonittaren lähettinä ylimetsänhoitajan luo. Vanha herra oli ollut sairaana, parani hitaasti ja paranemisensa jouduttamiseksi lähetti armollinen rouva hänelle kaikellaisia herkkupaloja: jaloa viiniä kellaristaan, hienoa kauriinpaistia ja voimakkaita lampaanlapoja, ja tavallisesti lähetettiin Slava näitä makupaloja kulettamaan. Pavel huomasi harmikseen että tyttö hiljensi askeleitaan tullessaan hänen puutarhansa luo ja katseli uteliaasti hänen uutismökkiään. Mitä hänen tarvitsi tuollalailla katsella, niitä häntä liikutti Pavelin uutisviljelykset? Hyvässä tarkotuksessa se ei varmaankaan tapahtunut. Häntä huvitti ylläpitää ennakkoluulojaan tyttöä kohtaan, m.m. hän kuvitteli että Slava oli ollut niiden lasten johtajana, jotka muinoin polkivat hänen tiilejään. Hänen ei tosin ollut onnistunut saada häntä ilkityöstään kiinni; mutta se ei missään tapauksessa todistanut hänen viattomuuttaan, osottihan vaan että tyttö oli ymmärtänyt paeta oikeaan aikaan ja kavalasti jättänyt viime hetkenä toiset oman onnensa nojaan. Niinkuin Slava oli tehnyt tovereilleen, samoin olivat Pavelin toverit käyttäytyneet sadat kerrat häntä kohtaan samanlaisissa tilaisuuksissa. Hän tiesi miltä tuntui jäädä välikäteen. Kovin mielellään hän olisi vielä perästäpäinkin hankkinut noille petetyille hyvityksen, vaikkei muuten niin edes petturia moittimalla. Tavallisesti painautui Pavel, nähdessään Slavan kaukaa tulevan, niin innokkaasti työhönsä, että näytti kuin ei mikään voima voisi häntä keskeyttää.

Mutta kerran hän kuitenkin teki toisin.

Silloin tuo pieni noita tulla tepsutteli tietä, pitkin kevein askelin, auringonpaisteen ympäröimänä. Hän oli sitonut tumman villahuivin talvipakkasen rusottamien kasvojensa ympäri. Yllään oli hyvin vuorattu, erinomaisen sievä päällysnuttu, runsaasti poimueltu nilkkoihin saakka ulottuva ja valkoisten tähtien koristama sininen hame sekä notkeissa jaloissaan pitkävartiset saappaat, joiden alla lumi narahteli. Hilpeä ja reipas hän oli, niin että olisi ollut oikein ilo häntä katsella, ellei sydän olisi ollut täynnä vihaa häntä kohtaan.

Ennätettyään Kuoppalan aidalle saakka, hiljensi hän askeleitaan, kuten tavallisesti, ja tarkasteli pientä rakennusta perustuksesta harjaan saakka.

Äkkiä herkesi Pavel työstään, heitti kuokkansa syrjään ja astui tyttöä kohti.

"Mitä katselet?" kysyi hän.

Tyttö hämmästyi, punastui kovasti ja vastasi: "Mitä minun pitäisi katsella?"

"Ei mitään", sanoi Pavel jörömäisesti. "Sinun ei pidä katsella mitään, vaan jatkaa matkaasi."

Se ei kuitenkaan näyttänyt olevan tytön tarkotus, hän päinvastoin lähestyi aitaa, ja kun Pavel omalla puolellaan teki samoin, seisoivat he nyt jokseenkin lähellä toisiaan. Tyttö itsetietoisena kauneudestaan, nuoruudestaan ja iloisuudestaan; nuorukainen itsepintaisen katkerana häntä kohtaan, hänen petollista miellyttäväisyyttään ja rakastettavuuttaan kohtaan.

Slava oli laskenut korin viereensä maahan ja vartioi sitä yhä katseillaan, ikäänkuin peläten sen poistuvan niin pian kun hän irrottaisi huomionsa siitä. Silmät alasluotuina ja väräjävin huulin virkkoi hän: "Katselen taloa, kosken uskalla katsoa sinua".

Pavel rypisti synkkänä kulmiaan ja mutisi jotain "pahasta omastatunnosta".

Silloin tyttö taasen punastui: "Kenellä on paha omatunto?"

"Sillä, joka kysyy."

"Minulla?... Mitenkä minulla olisi paha omatunto?"

Se teeskennelty viattomuus, jolla tämä kysymys tehtiin, kuohutti hänen vertaan ja vyörytti tuhansia äkäisiä sanoja hänen kielellään, mutta esiin purkautui heikoin ja lapsekkain: "Etkö ole polkenut tiiliäni?"

Tyttö nosti silmänsä ja katsoi häneen avonaisesti ja rauhallisesti: "Milloinka olisin niin tehnyt? En koskaan!"

"Älä valehtele!" huudahti Pavel käskevästi.

"Enkä valehtele", vastasi tyttö. "Minkätähden minä valehtelisin? En ole niin tehnyt, ja sillä hyvä!"

Pavel uskoi häntä, muuta hän ei voinut, ja jatkoi nyt jonkun verran rauhottuneena: "Etkö ole juossut jälessäni kivi kädessä?"

"Mutta, Pavel; kuka panisi mieleensä tyhmän lapsen tekoja. Mitä kaikkea sinä itse oletkaan tehnyt?" Hän heilautti keveästi ja sirosti kädellään ilmaan: "Sellaiset unohdetaan. Pyydän että unohdat sen, Pavel!"

Pavel vaikeni; häntä miltei hävetti tytön liian hyvä muisti. Eikö tyttö ollutkin oikeassa? -- sellaiset unohdetaan. Milada oli puhunut anteeksiantamisesta, jopa kiitollisuudesta kärsimystemme aikaansaajia kohtaan, mutta loukkauksen unohtamisesta -- ei mitään. Pieni vähäpätöinen vihollisensa nyt puhui hänelle tuosta kaikkein perinpohjaisimmasta parannustavasta.

Tyttö sanoi vielä pari ystävällistä sanaa, kumartui, otti korinsa ja jatkoi matkaansa.

Pavel jäi yksin Lamuurin, työnsä ja ajatustensa seuraan. -- Unohda, silloin ei sinun tarvitse antaa anteeksi! Unohda, silloin ei sinun tarvitse kuvitella että onkaan mitään anteeksiannettavaa. Kunpa se vaan onnistuisi! Hän muisteli kerran onnistuneensa tuon kauniin vastustajansa suhteen, silloin kun oli rynnännyt linnasta ulos täynnä onnea paroonittaren lahjan johdosta. Ja se, mikä kerran onnistui tilapäisesti ja ajattelematta, miksei se voisi onnistua vielä kerran, vapaaehtoisesti ja tahallisesti?

Seuraavan kerran metsäherran taloon mennessään puheli Slava jälleen Pavelin kanssa, ja tämän ensimäinen kysymys tytölle oli:

"Ellei sinulla ole ollut paha omatunto, miksi olet karttanut katsoa minua silmiin?"

"Kun sinä olet aina ollut niin jörö ja katsonut minuun niin vihaisesti. Siitä minä en pidä, minusta on hauskaa että ollaan iloisia ja katsotaan minuun ystävällisesti."

Tällä lausunnolla hän ei tarkottanut ainoastaan Pavelia, vaan jokaista ihmistä. Pavel huomasi sen sangen pian. Tuossa tytössä asusti rattoisuuden haltijatar, joka pukeusi vastarintaan milloin vaan näki totisia naamoja. Ja tuo rattoisuus, joka kohosi miltei vallattomuuden rajoille, yhdessä sen kunnioituksen kera, jota hän vaati pienelle sievälle olennolleen, sekä hänen neitseellisen puhdas käytöksensä, teki hänestä nuorien ja vanhojen ihailun esineen.

Kehenkään hän ei kuitenkaan tehnyt niin syvää vaikutusta kuin Arnostiin; hänet oli tyttö täydelleen saanut verkkoonsa, ja rakastunut nuorukainen ei salannut Pavelilta enemmän lemmentuskiaan kuin mustasukkaisuuttaankaan viimemainittua kohtaan. Järkevänä, käytännöllisenä miehenä hän piti aivan luonnollisena että Slava antaisi etusijan sille, jolla oli mökki ja pelto, hänen rinnallaan, jolla oli ainoastaan mökki ja pieni kunnalta vuokrattu palsta.

Hänestä tuntui itsestään selvältä että Pavelkin astuisi niiden riviin, jotka tavottivat kauniin tytön suosiota tai hänen kättään, se tuntui niin luonnolliselta, ettei hän edes sitä kysynyt. Ja hänen ystävänsä, jolle hän tuon otaksumisensa ilmoitti ja joka olisi tahtonut sanoa: "Olet narri, en ajattele tyttöä, olen hänestä aivan välinpitämätön", nieli tuon vastauksen, koska hän -- ei tahtonut valehdella.

Hän ei suinkaan ollut tytön suhteen välinpitämätön; hänetkin oli tuo pieni lumotar saanut pauloihinsa. Ei samalla tavalla kuin Arnostin; sokeaa rakkautta hän ei tuntenut, mutta lämpimäksi suli hänen mielensä tytön läheisyydessä ja suuresti hän Pavelia miellytti ja mielellään olisi poika halunnut päästä vapaaksi eräästä epäilyksestä, joka Slavan läsnäollessa aina häntä kiusasi ja sytytti epämääräisen pelon: "Tyttö voi milloin hyvänsä tehdä jotakin, joka koskee sydämeeni ja hävittää sen ilon, jota tunnen hänen läsnäollessaan".

Toisesta epäilyksestä, joka aikaisemmin oli häntä kovasti kiusannut, oli hän täydelleen vapautunut, siitä nimittäin: huoliiko kukaan kelpo tyttö minusta, haluaako kukaan kelpo tyttö asua saman katon alla äitini kanssa? No niin, Slava oli kelpo tyttö ja osotti selvästi suostuvansa Paveliin, vaikka aivan hyvin tiesi että äiti jonakin päivänä palaisi kotiin asuakseen poikansa luona. Tyttö kyselikin yhtä ja toista äidistä ja sanoi kerran:

"Äiti on kuitenkin aina äiti, olkoon minkälainen hyvänsä. Minulla ei ole äitiä."

Pavel tervehti häntä nykyään aina hyvin kohteliaasti eikä enää katsonut "vihaisesti", mutta käyttäytyi kuitenkin, mitä mielessään muuten liikkuikin, erittäin varovasti tyttöä kohtaan, kun Arnost sen sijaan hänen edessään vahana suli ja liekkinä leimahteli. Rakastunut nuorukainen tiesi aina tarkoin tytön jokaisen askeleen, ja niinä päivinä, jolloin Slavan piti käydä metsäherran talossa, sattui aina niin omituisesti, että Arnost oli aivan vapaa ja tarjoutui auttamaan Pavelia työssään. Ja kun tuo odotettu saapui, tapasi hän molemmat nuorukaiset aitaa vasten nojautuneina häntä odottamassa. Kumpiko sen teki suuremmalla kaipuulla, tuo vakava, umpimielinenkö, vai tuo toinen, sitä hän ei tiennyt. Tyttö käyttäytyi molempia kohtaan yhtä ystävällisesti, yhtä toverillisesti, mutta puheli enemmän Arnostin kanssa, koska tämä osasi laskea paremmin leikkiä ja puhua sukkeluuksia.

Joulun jälkeen toi Slava kerran linnasta tiedon, joka sai kaikki Pavelin uinuneet huolet sisarensa suhteen jälleen hereille. Milada oli ollut sairaana. Paroonitar oli hiljattain käynyt luostarissa ja oli palannut rauhotettuna. Nyt oli sairas jo parempi, vakuutti hän; kaikki kävisi hyvin. Kuitenkin oli hänen ollut vaikea erota "lapsestaan" ja aikoi pian taas mennä häntä katsomaan, jäädäkseen joksikin ajaksi luostariin johtajattaren vieraaksi. Mutta sitä ennen hän laittoi Pavelille kutsun saapua hänen puheilleen.

Pavel riensi suoraapäätä linnaan ja tapasi vanhan rouvan kumaraisena ja levottomana, mutta kuitenkin levottomuuttaan hillitsevänä.

Paroonitar lupasi heti kaupunkiin päästyään hankkia Pavelille tilaisuuden tavata Miladaa, ja otti siitä hyvästä pojalta lupauksen, ettei tämä koettaisi omin päin pyrkiä sisarensa pakeille.

Pavel kirjotti Miladalle, sai häneltä muutamia ihania, lohduttavia rivejä vastaukseksi, odotti paroonittaren lähtöä, ja kun se vihdoin tapahtui, käskyä saapua sisarensa luo. Hänen sydämensä tuntui raskaalta ja keventyi vain hiukan nähdessään tuon suloisen tytön, jota he Arnostin kanssa nykyään sanoivat "kultarastaaksi".

Asiat olivat nyt sillä kannalla, että Pavelista alkoi tuntua turhalta enää kauvemmin vastustaa tunteitaan. Hän ei tosin kuvitellutkaan, että Slava olisi pitänyt hänestä erikoisemmin; mutta ei toisekseen epäillyt etteikö tyttö Arnostin ja hänen kosiessa antaisi hänelle etusijaa ja kerran naimisiin jouduttuaan tulisi hyväksi vaimoksi, niinkuin oli ollut hyvä tyttökin. Hänen mieleensä oli kyllä usein johtunut luopua kokonaan tytöstä ystävänsä tähden, mutta nuo jalomielisyyden ilmaukset heikkenivät sikäli kuin hänen mieltymyksensä tuohon iloiseen veitikkaan kasvamistaan kasvoi.

Arnostia kohtaan hän oli yhtä avomielinen kuin tämäkin oli ollut hänelle.

"Vaikka rakastaisit häntä kuinka paljon, niin minä häntä kuitenkin enemmän rakastan", sanoi Arnost.

"Mitäpä se auttaa, jos hän kuitenkin minut ottaa", sanoi Pavel. "Kysyn siitä häneltä ensi tilassa, minäkin tahdon olla kerran onnellinen."

Arnost vastasi: "Kysy vaan". -- Hän oli tehnyt päätöksensä. Sinä päivänä, jolloin Pavel saisi Slavalta myöntävän vastauksen, möisi hän mökkinsä, jossa oli äitinsä kuoleman jälkeen asunut aivan yksinään, ja rupeisi sotilaaksi. Sotilaselämä ei ole hullumpaa, varsinkaan sellaiselle kuin Arnost, joka jo kaksikuukautisella palvelusajalla oli saavuttanut jonkinlaista tottumusta.

Eräänä sumuisena tammikuun keskipäivänä tuli hän kovasti liikutettuna Pavelin luo ja kertoi että tyttö tänään kävisi viimeistä kertaa metsäherran luona, joka nyt oli jo terve, joten lähetykset linnasta lakkaisivat.

Arnostin otsalla helmeili tuskan hiki ja hänen rintansa aaltoili rajusti.

"Minä en kestä tätä enää!" sanoi hän. "Tänään täytyy sinun puhua, taikka puhun minä."

"Niinpä puhu", sanoi Pavel; "mutta minä puhun myöskin!"

He katsoivat toisiaan vihaa leimuavin silmin ja kävelivät aidan takana edestakaisin kuin leijonat häkissään. Lamuur istui kynnyksellä mustana ja rumana ja tarkasteli hiljaisella ylenkatseella molempia intohimon kuohuttamia ihmislapsia.

Nyt tunkeutui leveä valojuova teitä ja vainioita peittävän usvan läpi muuttaen sen hohtavaksi, moniväriseksi huuruksi. Ja tuon läpikuultavan hunnun ympäröimänä läheni pieni Slava, mutta tänään, juuri tänään, jolloin nuo vihamieliset ystävät aikoivat puhua hänelle sanasen kahdenkesken, hän ei tullutkaan yksin.

Hänellä oli mukanaan seuralainen -- Vinska.

Arnost ja Pavel huomasivat sen yhtaikaa, jolloin edellinen ääneensä huudahti ja jälkimäinen mutisi itsekseen: "Kirous!"

Jonkun matkan päässä naisten jälessä tuli puunhakkaajain joukkue. He menivät tänään niin harvinaisen myöhään metsään, kun eilen oli ollut sunnuntai ja kun oikea kunnon puunhakkaaja "pitää aina vapaamaanantaita", niinkuin Hannuschin oli tapana sanoa.

Vinska piti tarpeellisena selittää mukana tulemistaan siten, että hänen täytyi puhua metsäherran kanssa rakennuspuitten ostosta, ja oli yhtynyt Slavaan, koska kahden kuitenkin on aina hauskempi kulkea.

Arnost puuttui heti puheeseen, myönsi tuon lausunnon oikeaksi ja tuijottaen hänen seuralaiseensa änkytti jotakin sekavaa siitä, kuinka mieletöntä on kulkea laapustaa yksin elämän läpi, sen sijaan että kulkisi käsi kädessä jonkun toisen kanssa, joka niin kovin mielellään tarjoutuisi toveriksi.

Pavel kuiskasi hänelle äkäisesti: "Puhu sinä!" Ja kun hänen ensi suuttumuksensa Vinskan läsnäolosta oli haihtunut, kehotti hän tätä ja Slavaa astumaan mökkiin vähän lepäämään. Samalla hän avasi pienen veräjänsä ja lausui jonkinlaisella isännän arvokkuudella vieraat tervetulleiksi.

Tämä kohteliaisuus tapahtui juuri samalle kohdalle ennättäneiden puunhakkaajain kuullen ja antoi noille raaoille miehille aihetta lausua mitä törkeimpiä kompasanoja.

Pavel vastasi kiivaasti ja huusi hillityllä raivolla: "Laittaukaa tiehenne!"

He vastasivat entistäkin karkeammasti ja Hannusch, joka nojasi mukavasti aitaa vasten piippu hampaissa, oli katselevinaan puutarhassa makaavaa kattotuolia ja sanoi:

"Tuohan on jo valmis; nyt voit alottaa tallin rakentamisen... Rakenna, rakenna! Ja pidä kiirettä, sillä se, jonka aijot sinne sijottaa, on jo matkalla ... se sieltä kuritushuoneesta!"

"Niin se -- tosiaankin!" huudahtivat toiset miehet kuorossa ja Hannusch huusi niin että kaulasuonet pullistuivat:

"Ottakaa hänet, hyvät naikkoset! Ei teidän tarvitse edes pelätä kuritushuoneesta tulevaa anoppimuoria, hän pannaan talliin, tuo äiti..."

Niitä sanoja hän sai katua.

Pavel suoristi vartalonsa, hänen rinnastaan tunkeutui kamala korahdus ja hän puri huultaan niin, että veri siprahti esiin. Hetken ajan hän katseli ympärilleen... Tiellä seisoi nainen, jota hän oli rakastanut, tuolla tyttö, jota hän nyt rakasti, tuolla se rehellinen nuorukainen, jonka kanssa hän oli aikonut tytöstä kiistellä; ja tuolla, aidan luona, roisto, joka heidän läsnäollessaan oli häntä raa'asti häväissyt, mutta maassa hänen jalkainsa juuressa oli kirveensä. Salaman nopeudella hän tarttui siihen ja lennähytti sen ilmaan -- Hannusch väistyi kirkuen syrjään. Hänen päätään kohti suunnattu kirves lensi ohitse aivan ohimon vierestä ja sattui korvaan. Kaikki huusivat, Pavel työnsi syrjään Vinskan, joka asettui hänen tielleen, hyppäsi aidan yli ja juoksi keskelle puunhakkaajajoukkoa.

Niin kammottavan näköinen hän oli, niin suunnaton viha leimusi hänen silmistään, että koko joukko väistyi tieltä ja kaikkein kauvimmas Hannusch korvaansa pidellen. Mutta silloin hänet saavutti joku Paveliakin sukkelampi. Lamuurin suusta kuului onnettomuutta ennustava murina, se syöksyi Pavelin edelle ja karkasi Hannuschin kurkkuun. Tämä karjahti ja kaatui aivan Pavelin jalkain juureen, pullottavat silmät epätoivoisina kiinnitettynä Paveliin, joka jo kohotti jalkaansa murskatakseen sen suun, joka oli häntä häväissyt... Mutta äkkiä hän ikäänkuin inhon ja kauhun valtaamana polkasi kalmankalpeana jalkansa maahan huudahtaen: "Pois, Lamuur!"

Vastahakoisesti luopui koira saaliistaan. Hannusch nousi vaivoin ylös ja hänen toverinsa näyttivät ensin aikovan kaikki yhtenä rynnätä Pavelin kimppuun, mutta muuttivat mieltä. Jonkun aikaa he vielä neuvottelivat Arnostin kanssa, Pavelin seisoessa liikkumattomana, synkästi eteensä katsoen, ja menivät lopulta hiljaisesti tiehensä. Vasta jonkun matkan päähän mökistä ennätettyään rohkasivat he itsensä ja kääntyivät ympäri lausuen uhkauksia, joita ei kuitenkaan kukaan ottanut huomioon.

Pavel ja hänen vieraansa muodostivat pienen äänettömän ryhmän. Hän itse näytti olevan vähimmän halukas äänettömyyttä katkaisemaan, oli astunut mökkinsä ovelle ja katseli koiraansa, joka vakavana ja ymmärtäväisenä katsoi häneen takaisin.