Part 14

"Se on minun mielipiteeni... Ellei teitä miellytä nimeni", sanoin heille, "niin nimittäkää minua vaikka Mampraviksi, minulle se on yhdentekevää. Mutta juuri sen kautta, että olin valmis tässäkin asiassa mukautumaan, pilasin asiani kokonaan. Nyt olin heidän mielestään jonkunlainen vakooja, joka tahtoi heitä pettää, jumala ties missä tarkotuksessa. Kohtasin vastuksia joka askeleella. Lopulta en enää saanut rahallani leipää leipurilta enkä ruokatavarakauppiaalta ainoatakaan omenaa. Oi, ne ihmiset! Heitä pitäisi rakastaa -- ja niin tahtoisin tehdäkkin -- mutta se ajatus monesti suorastaan puistattaa."

Muisto noista viimeisistä kokemuksistaan masensi hänet hetkiseksi. Mutta pian hän jälleen voitti kukistumattoman vilkkautensa, puhe alkoi uudestaan pulputa, ja kerran vauhtiin joutuneena hän unohti tykkänään kuulijansa käsityskyvynkin. Pavelin oli, huolimatta osanotostaan vanhan ystävänsä kertomuksiin, hyvin vaikea niitä ymmärtää.

Habrechtin viimeinen koetus oli ollut katkera, mutta lyhyt. Muuan ystävä, entinen koulutoveri, jonka kanssa hän oli vuosien kuluessa ylläpitänyt jonkinlaista yhteyttä, ilmautui eräänä päivänä pelastajana hänen luokseen. Molempien miesten kohtalossa oli jonkinlaista yhtäläisyyttä; se oli heidän mielenlaatunsa yhdenlaisuus, joka oli säilyttänyt heidän sisällisen yhteytensä vuosikausien erosta huolimatta. He päättivät jälleennäkemisensä ensi hetkenä jatkaa elämäntaistelua rinnakkain. Valitsemalleen taistelukentälle lähtemiseen tarvittavat varat hankki ystävä ja ystävän ystävät. He elivät Amerikassa varakkaina ja kunnioitettuina ja kuuluivat erään "siveysseuran" innokkaimpiin apostoleihin, seuran jonka tarkotuksena oli siveellisen kulttuurin levittäminen ja joka päivä päivältä voitti yhä suurempaa tunnustusta ja vaikutusvaltaa.

"He nimittävät itseään siveysopin pohjalle perustetun uskonnon tunnustajiksi", huudahti Habrecht. "Minä sanon heitä pyhimmän tulen virittäjiksi ja vaalijoiksi, mikä milloinkaan on maailmassa palanut ja jonka valon tarkotuksena on luoda inhimillisen yhteiskunnan kasvoille jalo, tähän saakka tuntematon ilon heijastus... Tuon sanoman olen saanut eräästä kirjasta, kirjasta jonka vertaista ei ole vielä kirjotettu... Oi rakas ihmislapsi! Se on ihmekirja ja on minun sydämessäni miltei anastanut sen sijan, mikä kerran oli eräällä toisella kirjalla, jota sinä, narri, sanoit loitsukirjaksi... Minä seuraan kutsumusta, menen sinne etsimään jotakin, jonka olen kadottanut: yhteyttä haudan tuolla puolen olevain kanssa. Jompaakumpaa me ihmisraukat tarvitsemme -- joko jonkunlaisen menestyksen täällä maailmassa taikka jonkunlaisen pohjan kärsimyksillemme, muuten tulemme surumielisiksi ja se on arvotonta jalolle luonteelle."

Tässä hänet keskeytti Pavel ensimäisen kerran: "Onko surumielisyys arvotonta?"

"Kokonaan arvotonta! Surumielisyys on hiljaisuutta, kuolemaa; iloisuus on vilkkautta, liikettä, elämää." Hän jäi seisomaan pöydän eteen, katsoi tutkivasti Paveliin ja kysyi: "Sinä olet yhä entiselläsi, et ole tullut hilpeämmäksi ... millaiset sinun välisi nyt ovat kyläläisiin?"

"Paremmat", vastasi Pavel.

"Sehän on jotakin. Mistä lähtein?"

"Siitä lähtein kun kerran sanoin heille sanottavani ja näytin näytettäväni."

"Sanoit, oo! -- näytit, oo, oo!... Mitenkä näytit? Annoitko selkään?"

"Annoin, oikein kelpo lailla."

"Vai niin, vai niin! Selkäsauna ei ole vahingoksi, mutta sillä on merkitystä ainoastaan tilapäisenä keinona." Ja nyt vaati Habrecht entisen suojattinsa tekemään tarkkaa tiliä elämästään. Sen hän tekikin mikäli kuulijansa huudahdukset, mietelmät ja neuvot vain sallivat. Pavelille oli tämä tilaisuus varsin tervetullut ja hän tyhjensi sulkeutuneen, täpötäyden sydämensä omituiselle ystävälleen.

He olivat molemmat juhlallisella tuulella. Vanha mies laski kätensä nuoren päälaelle ja lausui lämpimän siunauksen:

"Kasvattiäitisi, kunnan, menettelyn mukaan olisi sinusta pitänyt tulla huono mies; siitä huolimatta on sinusta tullut kelpo ihminen. Jatka vaan, tee heille toinen kepponen toisen perästä, yritä talolliseksi, kohoa heidän esimiehekseen! Ja kun olet kerran päässyt niin pitkälle, silloin maksa heidän kehnoutensa hyvällä."

Ilta joutui, lähdön hetki läheni. Habrecht pyysi laskunsa ja maksoi, kuuntelematta ravintolanisännän vakuutuksia, että vielä oli aivan liian aikaista lähteä. Hän vain riensi Pavelin kanssa täyttä vauhtia rautatieasemalle.

Kysyessään Wieniin menevän iltajunan lähtöaikaa, naurettiin hänelle vasten partaa; siitä hän suuresti rauhottui.

Ankara myrsky oli noussut ja rajusade alkoi. Habrecht ei siitä välittänyt, sitoihan vaan nenäliinan sylinterihattunsa suojaksi ja juoksenteli näin varustettuna Pavelin rinnalla edestakaisin asemasillalla, koko ajan lakkaamatta puhellen.

Kun luukku oli avattu ja hän oli ostanut piletin, kävi maltittomuutensa rajattomaksi. Hän veti taskustaan kellonsa, aseman kelloon hän ei luottanut vähääkään. Vielä kymmenen minuuttia. Hän pyysi Pavelia innokkaasti menemään kotiinsa eikä hänen tähtensä kauvemmin viipymään. Sitä ennen hän kuitenkin miltei väkivallalla pakotti nuorukaisen ottamaan hänen kellonsa lahjaksi.

"Minä en enää tarvitse sitä; ystävälläni on myöskin kello. Ajattelehan: jos aina joka toisella ihmisellä olisi kello, mikä loistava tulos! -- Hyvästi, mene jo!"

Toisella kädellä hän työnsi Pavelia menemään, toisella pidätti. "Viimeinen sanani, rakas ihminen, ota se huomioosi! Huomaa: elämme erittäin opettavaisena aikana. Ei milloinkaan ole ihmisille selvemmin saarnattu: välttäkää itsekkyyttä, ellette muuten, niin itsennesäilytysvaistosta... mutta huomaan että tämä taas kohoaa käsityskantasi yläpuolelle -- -- Siis toisin sanoen: entisaikaan istui jokainen levollisena oman täyden lautasensa ääressä huolimatta oliko naapurinsa lautasella mitään. Se ei enää käy päinsä. Naapurin tyhjä lautanen tympäsee toisten ruokahalua -- hyviin vaikuttaa oikeudentunto, raukkoihin pelkurimaisuus. Sentähden, kun täytät lautasesi, niin huolehdi että lähimmässä ympäristössäsi on niin vähän tyhjiä lautasia kuin suinkin. Ymmärrätkö?"

"Luulen ymmärtäväni."

"Käsitätkö myöskin ettei sinun pidä milloinkaan vihata ketään, ei silloinkaan, kun hän sinua vihaa?"

"Jotain siihen suuntaan on jo sisareni minulle sanonut", vastasi Pavel.

Habrecht lausui ilonsa tuosta samankaltaisuudesta ja jatkoi edelleen: "Älä koskaan unohda viljellä lukemista. Ennenkuin lahjotin kirjani, erotin niiden joukosta kuusi kappaletta sinua varten saat ne postin kautta -- vaatimattomia kirjasia, maineettomien miesten kirjottamia; mutta jos tiedät kaiken, mitä ne sisältävät, ja teet kaiken, mihinkä ne sinua neuvovat, silloin tiedät paljo ja käyttäydyt hyvin. Lue ne, lue niitä aina, ja kun olet lukenut kuudennen, niin aiota jälleen ensimäistä. Mitä tulee elämän kaikkein vaikeimpaan kohtaan, ihanimpaan, hirmuisimpaan, valtavimpaan ja pelottavimpaan kaikista intohimoista -- en rohkene sitä edes mainita -- niin luulen että olet siitä pelotettu ja voisit sille kannalle jäädäkkin. Sinulle sen lähde on pohjia myöten myrkytetty jo alusta alkaen. Sinä olet siinä asiassa onnistunut niin huonosti, että minä sinun vilpittömänä ystävänäsi en olisi voinut toivoa sulle paremmin käyvän."

Asemasillalle oli kokoontunut yhä enemmän väkeä, kello soi ensimäisen kerran, kaukaa kuului vihellys. Habrecht ei huomannut tuosta kaikesta niin mitään, hän oli tarttunut Pavelin takkiin kiinni ja puhui nopeaan ja kiivaasti:

"Ei jokaisen tarvitse perustaa omaa kotia; on mitä suurinta mielettömyyttä että meillä muka pitäisi olla omia lapsia -- lapsia on maailmassa yltäkyllin ... ja mitä parempi isä on, sitä vähemmin iloa hänellä on lapsistaan. Ja sinun maineesi, rakas ihminen! Ajattele mainettasi, muistathan: valkoinen taulu, jonka pitää pysyä valkoisena -- sinun taulusi oli hyvin töhriytynyt... puhdista sitä, hankaa, pyri eteenpäin ... usko että ellet ole tänään jonkun verran parempi kuin eilen, olet varmaan jonkun verran huonompi."

"Herra opettaja", koetti Pavel huomauttaa, kun soitettiin jo toinen kerta, mutta nenäliinankulman alta, joka oli irtaantunut hatunreunasta ja nyt tuulen liehuttamana hulmui Habrechtin kasvojen ympärillä, katsoi tämä häneen rakastavasti ja jatkoi:

"Älä väitä: nuo ovat liian korkeita aatteita meikäläisille, meille on yksinkertaisempikin siveysoppi kylliksi... Sanon sinulle: juuri paras on teille sopivinta; te halvat, te olette tärkeitä, ilman teidän apuanne ei enää suoriteta mitään suurta -- teistä riippuu onko tulevaisuus oleva siunausta tai kirousta täynnä..."

"Herra opettaja, herra opettaja! Nyt on aika", sanoi Pavel, ja Habrecht jatkoi:

_"Teidän_ aikanne, aivan oikein -- ja minkä te siitä luotte, se tulee..."

"Astukaa junaan!" kuului ääni hänen korvansa juuressa ja Habrecht katsoi taakseen pelästyen kauheasti. "Kolmas luokka, Wieniin!" huusi hän, riensi konduktöörin osottaman vaunun luo ja kiipesi siihen uskomattoman notkeasti.

Pavel riensi Habrechtin jälkeen ja ojensi hänen tavaransa vaunuun. Uusi vihellys ja juna lähti liikkeelle. Vielä lyhyen matkan saattoi Pavel sitä seurata juosten.

"Jumala teitä varjelkoon, herra opettaja!" huusi hän ja poisrientävän veturin jyminän läpi kuului vastaus:

"Ja sinua, rakas ihminen; amen, amen, amen!"

Myöhään illalla, kun Pavel oli saapunut kotiin, ruokki hän koiransa, otti kuokan ja kaivoi esiin tuon kiven, jonka oli kätkenyt huoneensa kynnyksen alle. Lamuur istui vieressä ja heitti ivallisesti sipristetyistä silmistään niin karsaita katseita herransa työhön, nuoli niin usein turpaansa ja katseli niin ylenkatseellisesti, että Pavelin oli pakko huomata hänen huono tuulensa.

"Eikö tämä ole mielestäsi niinkuin olla pitää?" kysyi hän.

Pilkallinen irvistys oli ainoa vastaus. Mutta Pavel oli saanut jo kiven esille, katseli sitä, punnitsi sitä kädessään ja huomasi sen pienemmäksi ja keveämmäksi kuin oli luullutkaan.

"Siinä se on, katso, ota!" sanoi hän ja ojensi sen koiraa kohti, joka otti kiven suuhunsa ja kantoi sitä herransa jälessä.

Ennätettyään kaivolle, otti Pavel kiven ja heitti veteen, jonne se upposi.

Lamuur ilmotti muristen tyytymättömyytensä.

XVII.

Joitakuita aikoja takaperin oli paroonitar muuttanut asuntonsa suuren linnan ensi kerroksesta maakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen. Hän tunsi tulleensa vanhaksi, portaiden nouseminen oli vaikeata ja hän alistui sellaiseen ponnistukseen ainoastaan erikoisissa juhlatilaisuuksissa, joita ei voitu viettää muualla kuin suuressa esi-isäin salissa. Uudenvuoden päivänä esimerkiksi, jolloin paroonitar otti vastaan koko joukkokunnan hänen palveluksessaan olevia virkailijoita vaimoineen ja kävelemään kykenevine jälkeläisineen, taikka pääsiäistorstaina, jolloin hän vanhoja perhetapoja seuraten vietti vaatimattomasti samaa juhlaa, kuin samaan aikaan vietettiin Wienin linnassa keisarillisella loistolla.

Vanhuksen tavallinen elämä kulki tavallista rataansa yhä lisääntyvässä hiljaisuudessa. Hän ajatteli paljo kuolemaansa, jota odotti ilman pelkoa ja kivuista ja kärsimyksistä huolimatta ilman kärsimättömyyttä. Viimeisiä toimenpiteitään oli julistaa luostari Soleschaun tilan perilliseksi, luostari, jossa Milada oli kasvanut ja jonka johtajattareksi, jos Jumala ja hänen edustajansa maan päällä niin soisi, tulisi sama tyttönen, joka muinoin oli alottanut uransa sen köyhimpänä kasvattina. Vanha rouva ei ollut testamentissaan unohtanut ketään kylän tarvitsevista eikä myöskään ketään palvelijoistaan. Itseään oli hän ajatellut viimeksi, mutta oli perinpohjin ja tarkoin määrännyt omat hautajaismenonsa. Hauta, joka oli puoleksi ränstynyt ja jonka ylläpitämiseksi hän tahallaan ei ollut tehnyt mitään, saisi vielä poveensa hänenkin maalliset jätteensä; sen jälkeen se muurattaisiin umpeen ja sisäänkäytävä peitettäisiin mullalla ja turpeilla. Kansa, joka siellä sisällä lepäsi, sulkeutuisi hänen luullakseen riemulla nykymaailmasta; mutta hän määräsi samalla, että pieni hautakumpua peittävä kappeli oli pidettävä hyvässä kunnossa ja aina avoinna, jotta jokainen, joka halusi vanhan linnanrouvan puolesta lukea isämeitänsä, voisi täyttää tuon hurskaan halunsa.

Paroonitar arvaili usein kutka noista ihmisistä, joille hän oli tehnyt niin paljon hyvää, olisivat halukkaita rukoilemaan hänen sielunsa rauhan puolesta, ja tottui heitä puhutellessaan aina tarkastelemaan kuuluisiko puhuteltu niihin, jotka hänet unohtavat, vai niihin, jotka muistelevat. Ja tuo seikka, otaksuminen suuntaan tai toiseen, vaikutti suuresti hänen arvosteluunsa.

Eräänä aamuna, Pavelin viimeisen luostarissa käynnin jälkeen, kun paroonitar istui työnsä ääressä keskellä erästä lepuusohvaa, johon olisi hyvin sopinut vielä kuusi hänen kokoistaan, samanpituisen jykevän pöydän takana -- avautui huoneen ovi ja Mathias astui sisään ilmottaen:

"Holub on jälleen siellä ulkona."

"Jälleen? -- Minun tietääkseni hän ei käy täällä juuri milloinkaan", sanoi linnanrouva, ja Mathias vastasi:

"Niin, niin taitaa olla."

"Hm, hm, mitä hän tahtoo?"

"Hän haluaisi puhua."

"Kenenkä kanssa?"

"Teidän Armonne kanssa."

"Tulkoon sisään!" käski paroonitar, ja kohta sen jälkeen narisivat Pavelin raskaat saappaat parkettilattialla.

Hän olisi mennyt suutelemaan paroonittaren kättä, niinkuin asiaan kuului, mutta pöytä sulki tien leposohvan luo ja sen syrjään työntäminenkään ei olisi sopinut. Niin joutui Pavel kiusalliseen velvollisuuksien ristiriitaan, pudotti hämmästyksissään hattunsa eikä uskaltanut nostaa sitä lattialta.

Paroonitar viittasi kädellään häntä lähemmäksi, kumartui pöydän yli ja koetti, niin hyvin kuin heikkonäköisyytensä salli, silmillään vakuuttautua että Pavel Holub todella oli hänen edessään. Sitte hän jälleen istuutui ja kysyi mikä hänet tänne toi.

Pavel oli sillaikaa katsonut vuoroin vanhaan rouvaan ja vuoroin neuloustöihin, jotka olivat hänen edessään uusina ja värikkäinä heimolaisina niille pienille röijyille ja takeille, joihin puettuina kaikki kylän köyhät lapset juoksentelivat ympäri. Tuon näön rohkaisemana ja vanhan heikon rouvan ahkeruudesta liikutettuna karskisti hän itseään ja esitti asiansa. Se oli sitä lajia, että hän pyysi rouva paroonitarta armollisesti vaikuttamaan siihen suuntaan, että Milada sisarensa luostaripalvelus kevennettäisiin; muuten hän ei kestäisi, vaan hänen täytyisi kuolla.

"Kuolla? Miladanko kuolla?" Vanha rouva nauroi ja suuttui, käski tuon hävyttömän tyhmeliinin, raa'an ja julman lurjuksen, joka päästi sellaisia sanoja huuliltaan, lähtemään tiehensä; mutta kun poika hämmästyneenä aikoi käskyä noudattaa, huusi hän hänet jälleen takaisin ja vaati häntä selittämään, miten oli joutunut luostariin ja saanut puhutella Miladaa. "Mutta älä taasen valehtele, sinä mustalainen!" lisäsi hän kiivaasti.

Pavel teki kertomuksensa mahdollisimman lyhyeksi, mutta se kantoi sellaista totuuden leimaa, mikä olisi vakuuttanut pahimmankin epäilijän.

Paroonitar kumartui yhä syvemmin neuleensä yli, hän jo katui soimauksiaan Pavelia kohtaan, varsinkin viimeistä. Minkätähden hän oli nimittänyt häntä mustalaiseksi? Minkätähden hän oli siten muistuttanut häntä viheliäisestä kulkurielämästä, jota hänen oli pitänyt viettää lapsuudessaan, ja samalla isästään ja äidistään, siten soimaten häntä onnettomuudestaan? -- Hyi, kuinka hän oli mennyt niin pitkälle suuttumuksessaan poikaa kohtaan sen vuoksi, että tämä oli lausunut perusteettoman huolen sisarestaan. Kaikesta siitä päättäen, mitä paroonitar oli kuullut pojasta viime aikoina, ansaitsi hän pikemmin kiitosta kuin moitetta. Olihan Anton, joka oli hänen uskottujaan, sanonut: "Tuo Holub oli ennen huono poika, mutta on nyt muuttunut." Eikö metsäherrakin ollut häntä kovasti kiittänyt? Ja itse kirkkoherra, joka muuten ei ollut poikaa kohtaan erittäin suosiollinen, oli vanhan rouvan kysymykseen vastannut: "Häntä ei voi moittia juuri mistään". -- Ja hänkö häntä soimaisi!... Hän, joka oli haudan partaalla, joka pian ei enää kykenisi tekemään kellekkään hyvää, hänkö loukkaisi ihmistä, joka jo muutenkin oli kovaa kokenut!

"Holub!" sanoi hän äkkiä. "Sisartasi ei vaivaa mikään. Siitä huolimatta tahdon sekä sinua että vähän itseänikin rauhottaakseni huomenna lähteä luostariin. Sillä kuviteltu pelkosi teki minuun kuitenkin vastenmielisen vaikutuksen ja minä tahdon siitä pian vapautua."

Pavelin kasvot loistivat ilosta. "Jos te, rouva paroonitar, itse tahtoisitte tutkia Miladan ulkonäköä ja vaatia että hänestä pidettäisiin parempaa huolta; jos rouva paroonitar tahtoisi kieltää häntä liiaksi voimiaan ponnistamasta, niinkuin hän nyt tekee, kun on ottanut rukoillakseen aivan liian raskaiden syntien edestä -- niin se olisi suuri hyväteko ja Jumala palkitsisi sen rouva paroonittarelle monin kerroin."

Vanha rouva hymyili: "Olisipa Jumalalla liian paljo tekemistä, jos hänen pitäisi lunastaa kaikki ne vekselit, joita kaikenlaiset valtuuttamattomat rahastonhoitajat asettavat".

"Varmaan, varmaan", vastasi Pavel ajattelemattomasi, nosti hattunsa lattialta, katsoi ympärilleen ja tunsi huoneen samaksi, jossa hän sulkaryöstönsä jälkeen oli suorittanut ensimäisen linnassakäyntinsä. Ehdottomasti vilkasi hän katosta riippuvaan hienoon nyöriin ja näki että se yhä vielä oli ehyt ja ettei kultainen kuula vieläkään ollut pudonnut alas. Jokainen silloisen käyntinsä yksityiskohta muistui nyt mieleensä. Hän muisteli silloista vastenmielisyyttään ja nykyistä kunnioitustaan paroonitarta kohtaan.

Kukahan oli muuttunut?... Ei suinkaan vanha rouva, hän oli pysynyt entisellään, eikä Pavelin silmissä edes vanhentunutkaan, vanhus kun oli jo silloinkin. Hän itse oli tullut toiseksi ihmiseksi, hän ei ollut enää tuo tylsä olento, joka ei kunnioittanut ketään. Pavel olisi mielellään teolla osottanut nykyisen mielentilansa, olisi myös mielellään mennyt tiehensä asiansa toimitettuaan. Aavistamatta että hänen velvollisuuteensa kuului odottaa, kunnes hänet käskettiin menemään, sanoi hän:

"En tahdo kauvemmin vaivata teidän Armoanne, palkitkoon sen Jumala paroonittarelle monin kerroin, ja kun kuolette, tahdon rukoilla puolestanne."

"Vai niin?" Vanha rouva kumartui eteenpäin. "Tahdotko todellakin sen tehdä, ja oikein hartaasti?"

"Hyvin hartaasti."

"Pavel Holub!" sanoi paroonitar ystävällisellä äänellä. "Minua ilahuttaa että tahdot rukoilla puolestani. -- Ja nyt sano minulle: oletko koskaan oikein tarkastanut tuota peltoa, jonka laidalla mökkisi seisoo? -- Kuinka suureksi arvostelet sen?"

"Sen pitäisi käsittää noin viisitoista mitanalaa, ei täyteen kolmea hehtaaria", vastasi Pavel arvelematta.

"Huono pelto, vai miten?"

"Huono, siellä ylhäällä ovat kaikki pellot huonoja. Jos minä olisin tilanhoitajana, niin en milloinkaan viljelisi siellä vehnää."

"Vaan?"

"Kauraa tai ohraa, ja minä istuttaisin sinne kirsikkapuita, monta, monta."

"Niinpä istuta kirsikkapuita!" sanoi paroonitar reippaasti. "Pelto on sinun."

"Minun -- mikä on minun?"

"Pelto, minä lahjotan sen sinulle."

"Jumalan tähden -- minulle -- pellon..." Pavelista tuntui kuin olisi kaikki ruvennut huojumaan, lattia jalkainsa alla, seinät, sohva ja sohvalla istuva paroonitar. Hän hapuili ilmaan saadakseen tukea. "Suuri, kaunis, hyvä pelto..."

"Etkö juuri äsken sanonut että se on huono?"

"Teille, vaan ei minulle; minulle se on hyvä, liiankin hyvä... Jumalan tähden", toisti hän, "lahjotatteko todella minulle tuon pellon?"

Paroonitar räpäytti silmiään. "Minua surettaa, Holub, etten voi nyt nähdä kasvojasi oikein selvästi. Sokeaksi tuleminen, rakas Holub, riistää ihmiseltä monta iloa", lisäsi hän keveästi huoahtaen. -- "Mene nyt ja lähetä tänne tilanhoitaja. Tahdon heti ryhtyä toimenpiteisiin saattaakseni lahjotuksen lainvoimaiseksi."

"Lainvoimaiseksi ... teidän Armonne ... lainvoimaiseksikin!"... Pavel oli aivan huumauksissaan, ihastus voitti ujouden, hän hyökkäsi pöytää kohti, työnsi sen syrjään, tarttui linnanrouvan käsiin ja suuteli niitä, ja kun vanhan rouvan, kaikki voimansa ponnistaen, onnistui riistää kätensä irti, suuteli hän hänen vaatteensa liepeitä, hänen hihojaan ja huivia hänen harteillaan, äänteli ja riemuitsi kykenemättä puhumaan ainoatakaan selvää sanaa.

Vanhusta, niin rohkea kuin olikin, rupesi tuo tunteiden myrsky hieman pelottamaan. Hän pauhasi Pavelia aika lailla ja selitti että kaikella pitää olla rajansa, niinpä kiitollisuudenosotuksillakin, ja että ellei hän heti menisi tilanhoitajaa hakemaan, ei lahjotuksesta tulisi niin mitään.

Tuo sai Pavelin jälleen järkiinsä. Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo riensi alas pihalle. Oven edessä seisoi vaaleakutrinen Slava, tuo itsellisen tytär, josta Pavelilla oli niin ikävät muistot. Hän palveli paluunsa jälkeen linnassa ja ruokki paraikaa turtturikyyhkysiä, jotka olivat niin rohkeita, ettei heidän päähänsäkään pistänyt väistyä esiinryntäävän Pavelin tieltä. Hänen täytyi oikein pitää varansa, ettei polkisi noita sieviä eläimiä. Slava huusi hänelle hyvänpäivän, ja hän, joka kokonaan unohti että tyttö oli hänen pahin vihollisensa, vastasi:

"Minulla on pelto, paroonitar on lahjottanut minulle pellon!"

Vihollinen punastui hiusmartoa myöten. "Sehän on hauskaa", sanoi hän; "se ilahuttaa minua."

Vasta nyt muisti Pavel kenen kanssa puhui ja riensi tervehtimättä matkaansa.

Vaikka hänen mielessään liikkuikin aivan toisia ja paljoa tärkeämpiä asioita, täytyi hänen niiden ohessa kuitenkin ajatella, miten punastuminen oli tyttöä somistanut, miten kuvankaunis hän oli ja että Jumala oli väärässä, kun oli asettanut niin mustan sielun noin kauniiseen kuoreen. Tuollainenhan eksyttää väkisin jokaisen kokemattoman. Onneksi oli Pavelilla kokemusta, häntä ei ulkokuori enää saattanut pettää. Hän tunsi tuon Slavan, ja hersyipä tytön huulilta puhe tai lepäsivätpä ne vaijeten vienosti toisiaan vasten, hänen oli mahdotonta katsahtaa niihin muistamatta sitä hetkeä, jolloin ne sinkauttivat hänelle tuon verisen ivan: "Menetkö isäsi vai äitisi luo?"... Anna anteeksi kaikille -- sanoivat Milada ja Habrecht, ja hän tahtoi todella niin tehdäkkin, mutta eikö sen mielessä, jota kehotetaan anteeksi antamaan, samalla myös verestetä sitä asiaa, mikä hänen pitäisi antaa anteeksi?

Muisto muodosti ylipääsemättömän kuilun hänen ja niiden välillä, joitten kanssa hänen rakkaimpansa olivat käskeneet hänen rauhaa rakentamaan.

Paroonitar piti sanansa; lahjotus tehtiin lainvoimaiseksi, Pavelista tuli maanomistaja. Tuo tavaton onni, joka näytti kuin taivaasta pudonneen, ei suinkaan ollut omiaan vähentämään ihmisten vihamielisyyttä häntä kohtaan. Kukaan ei olisi sitä hänelle suonut, jopa Arnostkin, jolle Pavel ilmotti tuon suuren uutisen, muikisteli suutaan kysyen: "Miten oikein saitkaan tuon tempun aikaan?" Myöskin metsäherra ja Anton osottivat ensi hetkenä paljoa enemmän hämmästystä kuin myötätuntoisuutta. Mitä tilanhoitajaan tulee, niin sanoi tämä suoraan paroonittarelle, että hän oli valitettavasti antanut jalomielisyytensä viedä itsensä harhaan. Lahja oli aivan liian suuri ja oli omiaan herättämään kylän asukkaissa kateutta vastaanottajaa ja paheksumista lahjoittajaa kohtaan.

Paroonitar ilmaisi nämä tyytymättömyydenosotukset arvokkaimmalle virkailijalleen, mutta kun kirkkoherrankin lausunto alkoi käydä samaan suuntaan ja hän puhui paroonittaren jaloista mutta aivan liian äkkinäisistä päätöksistä, vastasi vanha rouva että hänen lahjotuksensa Pavelille oli seuraus eräästä jo kauvan sitte tehdystä päätöksestä, eikä suinkaan liian suurenmoinen, vaan tarkoin vastaava hyvitys kelvolliselle, kohtalon tähän saakka oman onnensa nojaan jättämälle nuorukaiselle -- joka sitä paitsi luultavasti oli erään tulevan luostarinjohtajattaren veli.

Tämän jälkeen vaikeni hengellinen herra.

Paroonitar palasi luostarista useamman päivän oleskelun jälkeen sangen tyytyväisenä, kutsui Pavelin luokseen, toi hänelle lukemattomia terveisiä sisareltaan, rauhotti häntä hänen huoliensa suhteen ja kertoi tytöstä rajattomalla rakkaudella ja ylpeydellä. Vanhan rouvan ihastus muuttui melkein haaveiluksi. Kaiken hyvän antaja itse oli lähettänyt tuon lapsen valaisemaan hänen, väsyneen matkailijan, viimeisiä elinvuosia ja aukaisemaan hänelle taivaan portit.