Part 2

Ja näitä hetkisen sattumia me kuitenkin himoitsemme, ja kulutamme ikävuotemme ja intomme ja kykymme jotensakin vain tällaiseen havitteluun, vaikka meille on kaiken aikaa avoinna seurue, joka haastelee meille niin kauvan kuin haluamme, mikä tahansa olkoonkin säätyarvomme tai toimemme, -- haastelee parhaimpansa mukaan valituin sanoin ja on kiitollinen, jos heitä kuuntelemme. Ja me emme silti ota suurestikaan lukuun tätä etevää ihmispiiriä, -- kenties emme kokonaisen päivän mittaan tahdo kuulla ainoatakaan sanaa siitä, mitä he lausuisivat, -- syystä että tuo seurue on niin lukuisa ja säveä, niin horjumattoman kärsivällinen odottelemaan ympärillämme päivät päästään, ei myöntääkseen puheillepääsyä, vaan saadaksensa; sen parempaa kunnioitusta emme osoita noita kuninkaita ja valtiomiehiä kohtaan, jotka viivyskelevät yksinkertaisesti kalustetuissa ja ahtaissa etuhuoneissaan, kirjahyllyissämme!

Sanotte minulle kenties, tai ajattelette itseksenne, että se penseys, jolla katselemme tätä huomiotamme anovaa aatelia, ja se kiihko, jolla tavoitamme yleensä aatelitonta seuraa, vaikka se suhteellisen ylemmyytensä tunnossa halveksii meitä tai ei kykene meille mitään opettamaan, -- että nuo kaksi mielentilaamme johtuvat eräästä seikasta: me voimme nähdä elävien ihmisten kasvot ja haluamme tutustua heihin itseensä emmekä heidän lausumiinsa. Mutta niin ei ole asian laita. Olettakaamme, että te ette näkisikään heidän kasvojansa; -- olettakaamme, että teidät voitaisiin asettaa kaihtimen taakse valtiomiehen työhuoneeseen tai ruhtinaan kamariin, ettekö ilomielin kuuntelisi heidän sanojansa, vaikka olisikin kiellettyä astumasta esille kaihtimen takaa? Ja kun kaihdin on vain hiukan pienempi, -- kaksi- eikä nelitaitteinen, -- ja te voitte siis piillä kahden kirjankannen takana ja kaiken päivää kuunnella satunnaisen puhelun asemesta ihmiskunnan viisaimpien harkittuja, tarkoituksellisia, valittuja esityksiä, niin te vähäksytte tätä puheillepääsyn asemaa ja kunniakasta erisneuvottelua!

Mutta kenties muistutattekin haluavanne kuunnella eläviä ihmisiä sentähden, että he puhuvat tapahtuvista asioista, jotka kuuluvat juuri sillä hetkellä harrastuksenne alaan. Ei, niin ei voi olla, sillä itse nuo elävätkin ihmiset haastavat teille tilapäisistä asioista paljoa paremmin kirjoitelmissaan kuin huolettomalla suupuheella. Silti myönnän, että tämä vaikutin todella tehoaa teissä, sikäli kuin tuollaiset nopeasti kyhätyt ja lyhytaikaiset kirjoitelmat ovat teille mieluisampia kuin verkkaiset ja pysyväiset kirjoitelmat -- varsinaiset kirjat. Sillä kaikki kirjat voidaan jakaa kahteen luokkaan, hetken kirjoihin ja kaiken ajan kirjoihin. Pankaa merkille tämä ero -- se ei merkitse vain laatua. Ei yksinomaan huonoilta kirjoilta puutu pysyväisyyttä ja hyville koidu sitä. Se on laji-ero. On hyviä hetken kirjoja ja hyviä kaikiksi ajoiksi, huonoja hetken kirjoja ja huonoja säilyviä. Minun on määriteltävä nuo kaksi lajia, ennen kuin johdun pitemmälle.

Hyvä hetken kirja siis -- jätän silleen huonot -- tulee vain hyödyllisenä tai mieluisana ja teitä varten painettuna pakinana joltakulta henkilöltä, jonka kanssa ette saa muulla tavoin keskustelluksi. Usein peräti hyödyllisenä, kertoen mitä tarvitsette tietoonne; usein peräti miellyttävänä, niinkuin järkevän ystävän suusanallinen juttelu. Pirteät matkakuvaukset, hyväntuuliset ja sukkelat päivänkysymysten koskettelut, vilkas tai liikuttava tarinoiminen romaanin muodossa, luja asiatietojen maininta sellaisten henkilöiden esittämänä, joilla on ollut toimivaa osuutta nykyisen historian tapauksissa -- kaikki nuo hetken tuotteet, jotka sivistyksen yleistymisen mukana lisääntyvät keskuudessamme hyvällä vauhdilla, ovat erikoisena meidän ajanjaksomme tunnuspiirteenä: meidän tulee olla ylen kiitollisia niistä ja hävetä kelpo lailla, jos emme millään tavoin käytä niitä hyvin.

Mutta me käytämme niitä mahdollisimman pahoin, jos annamme niiden anastaa sijan todellisilta kirjoilta -- sillä tarkoin puhuen ne eivät lainkaan ole kirjoja, vaan pelkkiä kirjeitä tai sanomalehtiä hyvään asuun painettuina. Ystävämme kirje saattaa olla ihastuttava tai tarpeellinen tänään: tokko tallettamisen arvoinen, se on erikseen harkittava. Sanomalehti saattaa olla aivan paikallaan aamiaisen edellä, mutta varmastikaan ei siitä ole luettavaksi koko päivän osalle. Samaten -- nidokseksi sidottuna -- tuo pitkä kirje, joka niin miellyttävästi kuvailee teille sen ja sen seudun majataloja ja teitä ja viimevuotisia säitä, tai joka kertoo teille noin hauskan tarinan taikka antaa tositiedot eräiden tapauksien yksityiskohdista -- tuollainen kirje saattaa olla hyvinkin arvokas satunnaisesti silmättäväksi, mutta siitä ei seuraa, että se sanan todellisessa merkityksessä on laisinkaan "kirja" ja oikealla tavalla "luettava".

Kirja ei varsinaisesti ole puhuttua, vaan kirjoitettua, eikä kirjoitettua pelkästään aikalaisille, vaan pysyäkseen käytettävänä. Pakinakirja painetaan ainoastaan sen vuoksi että sen tekijä ei voi puhua tuhansille ihmisille yhtaikaa; jos voisi, niin hän tekisi sen -- nidos ei ole muuta kuin hänen äänensä monistus. Te ette saa puhutelluksi Intiassa oleksivaa ystäväänne; vain sen tilaisuuden puutteessa te kirjoitatte hänelle: se on pelkkää äänen siirtoa. Kirjailijalla on jotakin sanottavaa, mikä hänen käsityksensä mukaan on totta ja hyödyllistä tai kohottavan kaunista. Hänen tietääkseen ei yksikään vielä ole sanonut sitä; hänen tietääkseen ei kukaan muu voi sanoa sitä. Hänen on pakko sanoa se, selkeästi ja sointuisasti, jos käy päinsä -- selkeästi joka tapauksessa. Elämänsä sisällössä hän tuntee ilmeiseksi tämän saavutuksen tai saavutusryhmän -- tämä on se tositiedon tai -näkemyksen sipale, minkä hän yksilöllisellä osuudellaan päiväpaisteesta ja maankamarasta on tavoittanut. Hänen tekisi hartaasti mieli vakauttaa se saataville ainiaaksi, -- kaivertaa se kallioon, jos olisi mahdollista, sanoen: "Tämä on paras minua; muuten minä söin ja join ja nukuin, rakastin ja vihasin, niinkuin muutkin; elämäni oli kuin huurun hahtuva, häipyvä; mutta tämän minä näin ja tiesin: tämä -- jos minusta mikään -- on muiston arvoista." Se on hänen "kirjoitelmansa"; se on hänen inhimillisissä rajoissaan ja hänen mahdollisen tosi-innoituksensa asteen mukaisesti hänen kirjoituksensa. Se on "Kirja".

Kenties ajattelette, että mitään kirjoja ei ole sillä tavoin sommiteltu?

Mutta kysynpä teiltä jälleen: uskotteko olevan olemassa rehellisyyden rahtuakaan tai nimeksikään lähimäisrakkautta? Vai ajatteletteko, että viisaat ihmiset eivät milloinkaan voi olla rehellisiä tai hyväntahtoisia? Toivoakseni ei yksikään meistä ole niin onneton, että siten ajattelisi. No, mikä viisaan miehen työn sipale vain on rehellisesti ja hyvässä mielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa tai taideteoksensa. Se on aina huonojen katkelmien seassa -- kehnosti suoritetussa, leventelevässä, teennäisessä tavoituksessa ilmenevänä. Mutta jos luette oikein, teidän on helppo keksiä todet palaset, ja _ne_ ovat kirja.

Ja kaikkina aikoina ovat suurimmat sielut kirjoittaneet tämänlaatuisia kirjoja: suuret johtajat, suuret valtiomiehet ja suuret ajattelijat. Ne ovat kaikki teidän valintanne tavattavissa, -- ja elämä on lyhyt. Tämän muistutuksen olette kuulleet ennenkin; mutta oletteko kuitenkaan mitannut ja suhditellut tätä lyhyttä elonaikaa ja sen mahdollisuuksia? Tiedättekö, että jos luette tämän, te ette voi lukea tuota -- että te ette voi huomenna voittaa mitä menetätte tänään? Tahdotteko mennä jutustamaan sisäkkönne tai tallirenkinne kanssa, kun saisitte puheillepääsyn kuningatarten ja kuninkaitten luona; tai hyvitättekö mieltänne sillä ajatuksella, että te missään arvokkaassa omien arvonanto-vaatimustenne tunnossa tungeksitte joukon seassa hankkimaan pääsykorttia sinne ja puhutteluvuoroa tänne, kun kaiken aikaa tämä ikuinen hovi on teille avoinna, seurue laajana kuin maailma, lukuisana kuin sen päivät -- edustaen jokaisen paikan ja ajan valio- ja valtaväkeä? Sinne pääsette aina; siellä saatte mielenne mukaan valita kumppanuutenne ja arvosijanne; kerran tulleena ei teitä voi sieltä häätää muu kuin oma vikanne; sikäläisen kumppanuutenne ylhäisyydellä koetellaan taatusti teidän oma sisäinen ylhäisyytenne, ja sen sijan mukaan, minkä haluatte ottaa tässä kuolleiden seurueessa, saa arvostelluksi niitä perusteita, joilla pyritte saavuttamaan huomaavaisuutta elävien seurassa, -- päätellyksi, minkä verran niissä vaikuttimissanne on totuutta ja vilpittömyyttä.

"Sijan, minkä haluatte ottaa" ja minkä omaksumiseen laittaudutte _päteväksi_, -- on minun lisättävä. Ottakaa nimittäin huomioon: tämä menneisyyden hovi eroaa kaikesta elävästä ylhäisöstä siinä, että se on avoinna työlle ja ansiolle, mutta ei millekään muulle. Noiden elyseiläisten[2] porttien vartijaa ei mikään äveriäisyys lahjo, mikään nimi nöyrrytä, mikään temppu petä. Käsitteen syvässä merkityksessä sanoen sinne ei koskaan pääse halpa arkisielu. Tuon hiljaisen Faubourg Saint-Germainin oviverhojen edessä tapahtuu vain lyhyt tutkistelu: "Ansaitsetteko pääsyn? Siinä tapauksessa astukaa sisälle. Pyrittekö aatelin pariin? Aateloitkaa itsenne, niin kumppanuus on teidän. Kaipaatteko viisaiden haastelua? Oppikaa sitä ymmärtämään, niin saatte kuunnella. Mutta muilla ehdoilla? -- ei. Jos te ette tahdo kohota meidän luoksemme, me emme voi kumartua teihin. Elävä valtias saattaa asettua kohteliaaksi, elävä viisaustieteilijä harkitusti vaivautua selittelemään ajatuksiansa teidän asteeltanne; mutta me täällä emme tekeydy emmekä käytä tulkintaa; teidän on noustava meidän ajatustemme tasolle, jos mielitte ilahtua niistä, ja otettava osaa tunteisiimme, jos aiotte läsnäolomme oivaltaa."

Näin siis on teidän tehtävä, ja minä myönnän, että se on paljon. Sanalla sanoen, teidän tulee rakastaa tätä väkeä, jos haluatte sen parissa olla. Mikään kunnianhimo ei hyödytä. He halveksuvat kunnianhimoanne. Teidän on rakastettava heitä ja osoitettava rakkautenne kahdella tavalla.

I. -- Ensiksikin teillä tulee olla tosi halu saada opetusta heiltä ja sijoittua heidän ajatuksiinsa. _Heidän_, huomatkaa; älkää toivoko löytävänne vain omianne heidän lausuminansa. Jos kirjan kirjoittaja ei ole teitä viisaampi, niin teidän ei tarvitse sitä lukea; jos hän on, niin hän monessakin suhteessa ajattelee toisin kuin te.

Hyvin kerkeitä olemme sanomaan kirjasta: "Tämäpä on hyvää -- ihan mitä minä ajattelin!" Mutta oikea tunne on: "Ihmeellistä! Tuota en ole tullut ennen ajatelleeksi, ja kuitenkin näen sen olevan totta; tai jollen oivalla sitä nyt, niin toivoakseni minulle tuonnempana selviää tämän pätevyys." Mutta olkoonpa teillä tämä alistuvaisuus tahi ei, valmistautukaa ainakin lähestymään tekijää siinä mielessä, että pääsette _hänen_ tarkoituksensa perille, älkääkä löytääksenne omia käsityksiänne. Punnitkaa sitä jälkeenpäin, jos katsotte siihen pystyvänne; mutta ottakaa siitä ensin selko.

Ja olkaa myös varma siitä, että jos tekijä on minkään arvoinen, te ette oitis tajua hänen täyttä tarkoitustansa, -- ei, vieläpä ette pitkään aikaan kykene millään tavoin hänen koko sanottavaansa saavuttamaan. Tietenkin hän sanoo mitä hän tarkoittaa, ja voimakkainkin ilmauksin; mutta hän ei saa sanoiksi sitä kaikkea, ja vielä ihmeellisempää on, että hän ei tahdokaan, paitsi kätkettyyn tapaan ja vertauskuvilla, ollakseen varma siitä, että te erityisellä harrastuksella tutkitte sanottua. En tosin oikein näe perustetta siihen, en kykene oikein selvittelemään tuota viisaiden kiduttavaa pidättyväisyyttä, jolla he aina piiloittavat syvemmän ajatuksensa. He eivät anna sitä teille avun muodossa, vaan palkkiona, ja tahtovat takeita siitä, että sen ansaitsette, ennen kuin sallivat teidän saavuttaa sen.

Mutta samoin on viisauden esineellisen muodon -- kullan -- laita. Teistä ja minusta ei näköjään ole mitään syytä, minkätähden maan sähköiset voimat eivät yhdellä kertaa kuljettaisi kaikkea sen tallettamaa kultaa vuorenhuipuille, jotta kuninkaat ja kansat tietäisivät kaiken saatavissaolevan kullan olevan koolla ja ilman erityistä kaivamisen vaivaa, jännittyneen kiihtymyksen ja sattuman oikkujen kiusaamatta, aikaa hukkaamatta, lohkoisivat sitä ja löisivät rahaksi tarpeen mukaan. Mutta Luonto ei järjestä asiaa siten. Se asettelee sitä pikku maanrakoihin, kukaan ei tiedä minne: saattaa kaivaa kauvan, eikä löydy lainkaan; on kaivettava suurella työllä, löytääkseen mitään.

Niin, juuri siten on ihmisten parhain viisaus talletettuna. Hyvän kirjan ääreen päästessänne teidän on kysyttävä itseltänne: "Olenko halukas tekemään työtä australialaisen kaivosmiehen tavoin? Ovatko kuokkani ja lapioni hyvässä terässä, ja olenko itse hyvässä kunnossa, hihat kierrettyinä kyynäspäihin, ilman hengästymisen oireita, malttavaisuus vireessä?" Ja pysyäkseni vielä kotvasen tässä vertauskuvassa -- ikävystyttämisenkin uhalla, sillä se on läpeensä valaiseva --: kun etsimänänne metallina on kirjoittajan ajatuskanta tai tarkoitus, niin hänen sanansa ovat kuin kallio, jota teidän on rusennettava ja sulatettava sen tavoittaaksenne. Ja kuokkinanne ovat teidän oma huolellisuutenne, älynne ja tietomääränne; sulatusuuninanne on oma ajattelevainen sielunne. Teidän on turha toivoa ylettyvänne minkään hyvän kirjailijan tarkoitukseen ilman noita työkaluja ja tuota ahjoa; usein tarvitsette terävintä, hienointa purastusta ja kärsivällisintä sulattelua, ennen kuin saatte sitä metallia yhden murusenkaan.

Ja sentähden, kaikkein ensimäiseksi, sanon sen teille vakavasti ja varmasti, tietäen että olen tässä kohden oikeassa, teidän on totuttauduttava silmäämään tarkoin sanoja ja vakuuttautumaan niiden merkityksestä, tavu tavulta -- vieläpä kirjain kirjaimelta. Te voisitte lukea kaikki British Museumiin kootut kirjat (jos ihmisen ikä riittäisi siihen) ja silti jäädä oppimattomaksi olennoksi; mutta jos luette hyvää kirjaa kymmenen sivua, kirjain kirjaimelta -- toisin sanoen todella tarkoin --, niin olette ainiaaksi jossain määrin sivistynyt henkilö. Sivistyksessä ja sivistymättömyydessä (pelkkää älyllistä puolta ajatellen) on kaikkena erona tämä täsmällisyys.

Hyvinkasvatettu herrasmies ei kenties osaa montakaan kieltä -- hän saattaa kyetä puhumaan ainoastaan äidinkieltänsä --, hän on ehkä lukenut vain muutamia kirjoja. Mutta mitä tahansa kieltä hän osaa, sitä hän osaa tarkalleen; mitä sanaa hän käyttääkin, sen hän ääntää oikein; ennen kaikkea hän on perehtynyt sanojen hienostoon, eroittaa ensi silmäyksellä puhdassyntyiset ja taatut sanat nykyhetken arkiroskasta, muistaa niiden sukupuun -- niiden keskinäiset risteytykset, etäisimmätkin sukulaissuhteet ja minkä hyväksytyn aseman ne eri aikoina ja eri maissa ovat saaneet sanojen kansallisessa ylhäisössä. Mutta sivistymätön henkilö saattaa osata ulkoa paljonkin kieliä ja puhua niitä kaikkia, silti tuntematta todellisesti sanaakaan niistä, -- sanaakaan edes omasta kielestään. Tavallisen taitava ja järkevä merten kyntäjä kykenee ohjaamaan aluksensa viitattomilta ulapoilta satamaan; kuitenkin hänen tarvitsee virkkaa vain lause millä kielellä hyvänsä, ilmetäkseen kouluttamattomaksi henkilöksi: samaten myös yhden ainoan lauseen korostus tai sanankäänne ilmaisee oppineen miehen.

Ja sivistyneet henkilöt tuntevat tämän niin voimakkaasti, myöntävät niin ratkaisevasti, että väärä korko tai virheellinen tavu riittää jokaisen sivistyskansan eduskunnassa määräämään miehelle ainiaaksi jollakin tavoin alemman arvosijan. Ja tämä on oikein; mutta valitettavasti ei vaadita vielä suurempaa täsmällisyyttä ja tähdellisessä tarkoituksessa. On kyllä paikallaan, että horjahdus latinankielen laajuussäännöistä herättää hymyilyä parlamenttimme alihuoneessa;[3] mutta on väärin, että virheelliselle äidinkielen lauseelle ei siellä rypistetä otsaa. Muutamat hyvin valitut ja hyvin oivallettavat sanat ajavat asian siinä missä tuhannen ei tehoa kunnollisesti jos tässä monilukuisuudessa annetaan sanojen epävakaisesti häilyä toistensa merkityksessä.

Niin, ja sanat saavat joskus aikaan kuolettavaa tärvellystä, jos niitä ei pidetä aisoissa. Parhaillaankin sorisee ja hiiviskelee ympärillämme Euroopassa kaikenmoisia naamioituja sanoja, -- (niitä ei ole koskaan ennen esiytynyt niin runsaasti, ja tähän on syynä pintapuolisen, haihattelevan, tahrivan, tarttuvan "tietoviisauden" tai oikeammin -patustelun leviäminen kaikkialle sekä kaavioiden ja sanantapa-varastojen pänttäys kouluissa inhimillisten ajatus-ilmausten asemesta) -- on liikkeellä naamioituja sanoja, joita kukaan ei ymmärrä, mutta jokainen käyttää, ja joiden puolesta enimmät ihmiset myös tahtovat taistella, elää tai kuollakin, luulotellen niiden merkitsevän mikä mitäkin heille rakasta: sellaisilla sanoilla on nimittäin kameleontin muuntelehtiva verho -- matelijan vaihtuva väri kunkin mielikuvituksen maaperän mukaan; sillä maaperällä ne väijyskelevät ja sieppaavat saaliiksensa.

Ei ole ollut petoeläviä niin raastavia, ei valtiotaidon edustajia niin ovelia, ei myrkyttäjiä niin tuhotehoisia kuin nämä naamioidut sanat. Ne ovat ihmisen aatoksien kieroja toimitsijoita: mitä hyvänsä harrastusta tai vaistoa hän hartaimmin hellii, sen hän luovuttaa suosikiksensa päässeen naamioidun sanan huostaan, ja tuo sana saa lopulta äärettömän vallan hänen ylitseen, -- häneen ei pääse vaikuttamaan muutoin kuin sen välityksellä. Ja niin sekarotuisissa kielissä, kuin englanninkielessä, esiintyy ihmisten käytettäväksi -- melkein heidän tahtomattansakin -- se onneton kaksimielisyyden tilaisuus, että he voivat käyttää sanan kreikkalaista tai latinankielistä vastiketta silloin kun haluavat esittää käsitteen arvokkaana, mutta halventaakseen sitä valitsevat saksilaisen tai muutoin arkisen sanavastikkeen.[4]

Yleisössä esiintyy taipumusta käsittämään elinsanojensa _muoto_ siksi _voimaksi_, josta nuo sanat kertovat; kuinka tehokkaasti ja terveellisesti sitä tottumusta ehkäisisikään erimuotoisuuden poistaminen varsinkin tärkeimmissä käsitteissä! Sellaista vaikutusta tuottaisi esim., jos me aina joko pitäisimme tai epäisimme kreikkalaisen muodon _biblos_ eli _biblion_ oikeana ilmauksena "kirjalle" -- sen sijaan että käytämme sitä ainoastaan yhdessä tapauksessa, jolloin pyrimme antamaan arvokkuutta tälle käsitteelle, ja käännämme sen omalle kielellemme kaikkialla muualla.[5] Kuinka terveellistä olisikaan niille monille yksinkertaisille sieluille, jotka Jumalan Sanan hengen sijasta palvovat sen kirjainta (aivan niinkuin toiset epäjumalanpalvelijat asettavat Hänen läsnäolonsa sijalle Hänen kuvansa), jos esim. sellaisessa kohdassa kuin Apostolien Tekojen XIX, 19 säilyttäisimme kreikkalaisen ilmauksen, sitä kääntämättä, ja heidän olisi luettava: "Useat niistä, jotka olivat taikoja harjoittaneet, kantoivat pipliansa [raamattunsa -- _Suom._] kokoon ja polttivat ne kaikkien nähden; ja kun niiden arvo laskettiin yhteen, huomattiin sen olevan viisikymmentä tuhatta hopearahaa"! Tai jos, toisin päin, kääntäisimme sen ollenkaan säilyttämättä ja aina puhuisimme "Pyhästä Kirjasta" emmekä "Pyhästä Pipliasta" [Raamatusta], niin saattaisi valjeta useammille kuin se seikka nyt on selvillä, että Jumalan Sanaa, jonka voimasta taivaat olivat ikivanhastaan olemassa ja ovat nykyisin tallennetut (2 Piet. III, 5-7), ei voi kellekään lahjoittaa nahkaselkäisissä kansissa, eikä kylvää mihinkään tien oheen sen paremmin höyryauran kuin höyryllä käyvän painokoneenkaan avulla; mutta kuitenkin sitä tarjotaan meille joka päivä ja saa meiltä häpäisevän epäyksen, ja kylvetään meihin joka päivä, -- ja me tukahdutamme sen niin joutuisasti kuin käy päinsä.

Käsitelläksenne nyt sanoja oikein, teidän tulee opetella erityinen tapa. Melkein jokainen äidinkielenne sana on ensin ollut jonkun muun kielen sana -- saksilainen, saksalainen, ranskalainen, latinalainen tai kreikkalainen -- itämaisista ja alkukielistä puhumatta. Ja monet sanat ovat olleet tätä kaikkea -- ensin kreikkalaisia, sitte latinaan siirtyneitä, senjälkeen ranskalaisia tai saksalaisia ja viimeiseltä englantilaisia, saaden jonkun muutoksen merkitykseensä ja käyttöönsä kunkin kansan huulilla, mutta säilyttäen syvällisen ydintarkoituksen, jonka kaikki kehittyneet opiskelijat tuntevat niitä käyttäessään vielä tänä päivänä.[6] Jos te ette osaa kreikan aakkosia, niin opetelkaa ne; nuori tai vanha -- tyttö tai poika -- mihin ryhmään kuulunettekin: jos aiotte lukea vakavasti (mikä tietysti edellyttää, että teiltä liikenee jonkun verran joutoaikaa), opetelkaa kreikankielen kirjaimisto; sitte hankkikaa hyviä sanakirjoja kaikista noista kielistä, ja milloin vaan olette epätietoinen jostakin sanasta, tutkistelkaa sen sukujuuri kärsivällisesti. Aluksi lukekaa Max Müllerin luennot [vertailevasta kielitieteestä], ja sitten älkää milloinkaan hellittäkö sanasta, joka näyttää teistä epäiltävältä. Se on ankaraa ahkeroimista; mutta jo ensimältäkin te huomaatte sen mielenkiintoiseksi ja viimein ehtymättömän huvittavaksi. Ja aivan arvaamattomasti hyötyy siitä yleensä henkinen ryhtinne, saaden voimaa ja täsmällisyyttä.

Tämähän ei merkitse, että teidän pitäisi osata tai yrittääkään opetella kreikkaa tai latinaa taikka ranskaa. Vieraan kielen täydelliseen oppimiseen menee kokonainen elinkausi. Mutta te kykenette helposti ottamaan selville merkitykset, joiden kautta äidinkielen sana on kulkenut, ja ne, jotka sillä vielä täytyy olla pätevän kirjoittajan käsialassa.

Ja pelkästään esimerkin vuoksi luen nyt luvallanne muutamia rivejä todellisesta kirjasta teidän kanssanne, huolellisesti, ja katson, mitä niistä ilmenee. Otan kirjan, jonka te kaikki hyvin tunnette; mitkään äidinkielemme sanat eivät ole meille tutumpia, mutta kenties ei mitään ole vähemmän luettu vähäisellä harrastuksella. Valitsen nämä 'Lycidaan'[7] säkeet:

Ehätti viimeksi ja viimeisenä läks luotsi Galilean järven sieltä; avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi (avaamaan kulta-, rauta- sulkijaksi), ja hiippahiukset heilui järkkymieltä, kun lausui ankarata käyttäin kieltä: "Mies nuori, liiennyt sun sijastas ois monta, joill' on vatsa valtias, kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä! Ei heillä muuhun harrastusta riitä, kuin keritsijä-juhlaan joutuin päästä ja arvovieras työntää syrjään tieltä; ne sokkosuut, joill' itsell' lammasrauta käteenkään tuskin käy, -- jotk' eivät säästä aikaansa oppiin kunnon paimennuksen: he eivät piittaa, heidän kelpaa olla! Säräyttää olkihuilu-lirkutuksen vain muutteeks' saattavat he kartanolla: isoovat lampaat ruokintaansa vuottaa, -- ne turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa sisäistä mätää, tauti toisiin tarttuu, ja julman suden salariisto karttuu myös päivittäin, mut puhetta ei siitä."

Miettikäämme tätä kohtaa ja tutkikaamme sen sanoja.

Eikö ensiksikin ole omituista havaita, että Milton ei ainoastaan esitä Pyhää Pietaria täydessä piispallisessa toimessa, vaan vieläpä juuri niissä tämän toimen ilmauksissa, joilta protestantit tavallisesti kiivaimmin epäävät hyväksymisensä?[8] "Hiippa"-hiukset! Milton ei suinkaan suosinut piispoja; kuinka johtuu Pyhä Pietari kantamaan "hiippaa?"

"Avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi." Ilmeneekö tässä siis se avainten valta, jota Rooman piispat ovat vaatineet, ja tunnustaako Milton sen tässä ainoastaan runoilijanvapaudella, maalauksellisuutensa takia, saadakseen kullan hohteen avittamaan tehoansa? Älkää ajatelkokaan sitä. Suuret miehet eivät tee näyttämötemppuja elämän ja kuoleman opinkäsityksillä: ainoastaan pikku sielut voivat siten menetellä.