Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KUNINKAITTEN AARTEET

Kirj.

John Ruskin

Suomentanut ["Of Kings' Treasuries"] ja johdannolla varustanut

V. Hämeen-Anttila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

Johdanto.

"Meidän päiviemme todellinen yliopisto on kirjavalikoima", sanoo Carlyle.

Ruskinin nyt suomennetun kaunopuheisen esityksen alottamalla teossarjalla on kustantaja tahtonut tarjota meikäläiselle yleisölle ensimäisen suomenkielisen yliopiston sitä laatua: lyhyeen sanoen maailmankirjallisuuden huippusaavutukset muinaisuudesta nykyaikaan asti, yhdenmukaisesti toimitettuna ja tarkistettuna kokoelmana, jonka nidoksista ovat takeena pätevät kotimaiset nimet. Suunnattomasta kirjatulvasta poimitaan esille ne tuotteet, jotka kaiken muun edellä kuuluvat meidän kansallisen sivistyksemme kehitysvälineihin.

Ajanjakso on katsottava otolliseksi tällaiselle suurisuuntaiselle yritykselle. Ensi kertaa historiassamme on itsenäinen Suomi nousemassa vapaasti vaurastuttamaan kansalaiskasvatusta. Mielet ovat elpyneet pohtimaan ihmiskunnan suurimpia kysymyksiä ja tavoittamaan parhaita henkisiä arvoja. Levoton yhteiskunnallinen ja taloudellinen murroskausi tuntuu ohimenevältä. -- Mutta tuskinpa olisi hanke taannoisinakaan vuosina osoittautunut ennenaikaiseksi, ainakaan enää silloin kun "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto" alotti vaikutuksensa.

Varsinkin viime vuosina on kyllä saatu toimitetuksi suomenkielelle lukuisia klassillisia teoksia, mutta ne ovat ilmestyneet ilman järjestävää yhtenäistä alotetta, hajallaan, erikokoisina ja usein niin pieninä painoksina, että kirjakauppahinta on ne rajoittanut suppean valiopiirin tarpeiksi. Missä määrin "Kariston klassillinen kirjasto" esiintyy edistysaskeleena, sen osoittaa piankin kokemus. Valinnassa noudatettujen näkökohtien selostaminen ei voisi tuntua erityisemmin vakuuttavalta ilman laajaa vertailevaa arvostelua, jossa klassilliseksi luokitellusta kirjallisuudesta koetettaisiin osoitella kannalta tai toiselta tärkeimpiä meidän yleisöllemme, niinkuin nykyäänkin länsimaissa lukuisat kirjallisuuden käsittelijät sommittelevat eritoten "sadan parhaan kirjan" valikoimia maailmankirjallisuudesta. Riittänee mainita, että ensimäiset kymmenen numeroa ovat osittain saaneet tämän julkaisuvuoronsa nykyhetken vaikuttimista: valtiotaidon peruskirja "Ruhtinas", kansanvaltaisen hallitusjärjestelmän kuuluisa pohjateos "Yhteiskuntasopimuksesta" ja vallankumouksellisen isänmaanmiehen voimakas vetoomus "Ihmisen velvollisuudet" ovat näyttäneet, ansaitsevan erityistä huomiota meillä juuri nyt. Kokonaisuudelle haittaa tuottamatta on aluksi voitu pitää silmällä sitäkin tarkoitusperää, että hetkellisten poikkeusolojen vallitessa siirrettäisiin tuonnemmaksi sellaisia teoksia, joiden laajuus nyt kohottaisi hintaa ylettömäksi. Sarjan jatkuminen on eheyden vuoksi ajateltu tapahtuvaksi siten, että siihen kulloinkin järjestetään kymmenen kirjaa kerrallaan jonkunlaista vaihtelua eli monipuolisuutta edustavina sikerminä.

Tällaisen sarjan merkityksestäkään ei tässä tarvitse enempää lausua; on turha näyttää aurinkoa kynttilällä: "Kuninkaitten aarteet" on tässä kohden koko valikoiman esipuheena... jonka edessä muu suosittelu surkastuisi mitättömäksi.

_John Ruskin_ (1819-1900), joka yllämainitusta käytännöllisestä syystä esitellään ensimäisenä tässä sarjassa, vaikkakin toimintakaudeltaan äskeisimpänä, tulee toisella kertaa seikkaperäisemmin puheeksi, kun hänen pääteoksiansa käännätetään. "Kuninkaitten aarteiden" johdannoksi vain muutama sana.

Hän oli julkisen sanan suuria taistelijasieluja -- yleväluontoinen, jalomielisille vaikutteille herkkä ja vastuksista väistymätön, mutta pikaistuva ja vakaumustensa varmuudessa hieman suvaitsemattomuuteen luontuva. Ruskin esiintyy englantilaisessa kirjallisuudessa yhäti aivan etevimpiin tyylitaitureihin kuuluvana; kaikki ajattelun aiheet saavat hänen sanoissaan värikkään eloisuuden. Jo omana aikanaan hän saavutti johtavan sijan kansansa sivistyselämässä, ensin taiteen alalla, jota hän monet vuodet suorastaan hallitsi ylimpänä tuntijana, ja sittemmin (sekä pysyvämmin) taloustieteen ja yhteiskunnallisten uudistusten suurmiehenä, vaikka häntä ensimältä katsottiin epäkäytännölliseksi unelmoitsijaksi. Vanhuuden vaitiolo syrjäytti jossain määrin hänen asemaansa, kuten yleensäkin tapahtuu, mutta ihmisystävällisen ajattelijaneron merkitys on nykyään vakaantunut ja levinnyt kaikkiin sivistysmaihin: hänen epälukuisten julkaisujensa pääainekset ovat säilyviä, ja niiden esitystapa tenhoaa meidänkin päivinämme niinkuin tuo syvämielinen, kiihkeä arvostelija ja kulttuurin rakentaja seisoisi ilmielävänä edessämme esitelmää pitäen.

Ruskin syntyi Lontoossa; isä oli varakas viinikauppias, skotlantilainen kuten brittiläisen henkevyyden toinenkin samanaikainen suurmies ja aatteellinen taistelija Carlyle. Hyvän yliopistokoulutuksen alkeet saaneena nuorena miehenä hän Italian matkalla v. 1840 tutustui etevään maanmieheensä, auringonvalo-tauluistaan tunnettuun taidemaalari Turneriin, ja alkoi innokkaasti syventyä taiteen tehtäviin. Kolmea vuotta myöhemmin ilmestyi ensimäinen osa teosta "Nykyaikaisia maalareita", jossa hän todisteli oman aikansa itsenäisempien luomusten ja etenkin Turnerin maisemataulujen etevämmyyttä kaikkiin vanhojen mestarien tuotteisiin ja niiden aiheuttamaan sovinnaiseen suuntaan verraten. Tekijän vakuuttava voima ja omintakeisuus sekä loistava esitystapa herättivät heti yleistä huomiota, samalla kun vanhojen esikuvien puoltajat kuitenkin ryhtyivät kiivaasti vastustamaan hänen käsityksiänsä. Julkaisun jatkoksi tuli myöhempinä vuosina vähitellen neljä osaa lisää. Samaan aikaan ilmestyi hänen kynästään useita muita taiteen peruskirjoja: "Rakennustaiteen seitsemän lamppua" (1854), "Piirtämisen alkeet" (1856) ja "Etääntymäopin alkeet" (1859). Ruskinin osuuteen merkillisessä prerafaeliittisessa virtauksessa, joka on maalaustaiteen historian viehättävimpiä lukuja, ei käy tässä yhteydessä kajoaminen; noiden kärsivällisten taiteenharrastajien tukipylväänä hän perin kauniisti kuvaili koskemattoman luonnon täydellisyyttä, jota piirtimen ja siveltimen piti vain koettaa mitä tunnollisimmin ja yksityiskohtaisimmin jäljentää, jotta taiteen tuotteet vaikuttaisivat samaan tapaan ylentävästi kuin Luojan käsiala.

Niiden seitsemäntoista vuoden mittaan, jotka kuluivat "Nykyaikaisten maalarien" ensimäisen nidoksen ilmestymisestä viimeisen valmistumiseen, -- alkuperäisestä tarkoituksestaan tämä suurteos muuten laajeni pohtimaan taiteen kaikkia henkisiä pyrkimyksiä, -- Ruskinin mielipiteet uskonnosta taiteen palvomana ja taiteesta yleensä olivat paljonkin muuttuneet. Hänen innostuva mielensä oli suuntautunut yhteiskunnallis-valtiollisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin, ja pohtiessaan käytännöllisiä parannuksia yksilöiden ja yhteiskunnan elämään koko ihmisrodun onnellistumiseksi hän alkoi sovelluttaa niistä saamiansa näkökantoja taiteenkin vaatimuksiin: taiteen piti palvella ja kasvattaa _suurta yleisöä_, jotta tässä saataisiin tehokkaammin heräämään toisaalta olosuhteiden uudistumiselle tarpeellista kauneuden kunnioitusta ja toisaalta ymmärtävämpää taiteen ylevän merkityksen käsitystä. Hän omaksui samanlaisen profeetan tehtävän kuin aikaisemmin Carlyle, jonka opetukset olivat häneen paljon vaikuttaneet, ja käytti siitälähtein koko elämäntyönsä kansansa mielialan sitkeään käännyttämiseen käsitystensä puolelle. "Taiteen valtiotalous" v. 1857 ilmestyessään jo osoitti, mille tolalle hänen ajattelunsa oli kulkemassa, mutta vasta "Tähän viimeiseen asti" (1860) kävi täydesti kehittelemään näitä mietteitä.

Hän sai vastaansa myrskyisen ja myrkyllisen kuohumuksen, kuten uusien oppien rohkeat julistajat ainakin, mutta vaikka tämä monivuotinen kiivailun ja vääristelyn paljous pahoin järkytteli hänen peräti herkkäluontoista olemustansa, se ei millään muotoa vaientanut häntä tai edes tehonnut hänen mielipiteisiinsä. Samaa suurenmoista uudistusten valmistelua jatkoivat "_Munera pulveris_" (Tomun antimia), "Oliivinlehväseppele", "Sesamia ja liljoja" (1865), "Aika ja käännekohta" sekä lukemattomat hetken kirjoitelmat; viimeksimainittu teos kuuluu niihin kokonaisen ihanne-yhteiskunnan suunnitteluihin, joille Platonin "Valtio" on yhteisenä pohjana.

V. 1869 Ruskin nimitettiin taidehistorian professoriksi Oxfordin yliopistoon ja perusti lahjoittamallansa rahastolla sinne piirustuskoulun. Hän viimeisteli luentokurssejaan useiksi teoksiksi ja julkaisi samalla eri väliajoin ilmestyvinä vihkosina sikermää nimeltä "_Fors Clavigera_" (Nuijamies Sattuma). Se oli sarja monen monituisia aiheita käsitteleviä huomioita ja tutkielmia, joita tekijä painatti omalla kustannuksellaan, asettuen välittömään yhteyteen yleisönsä kanssa. Tämä menetelmä oli ensi alkuna yhteiskuntatalouden omintakeiselle sovellutukselle käytäntöön; sellaisesta kokeilusta oli edelleen tuloksena m.m. kommunistis-osuustoiminnallinen yhdyskunta "Pyhän Yrjänän kiltta", muuan kahvilahanke ja erikoinen tienrakennus-yritys, joista tekisi mieli tässäkin hiukan puhua.

Äitinsä kuoltua v. 1871 Ruskin osti pikku maatalon n.s. Järvi-alueella ja vietti siellä lopun elinaikaansa, julkaisten neljänäkolmatta vihkona viimeisen teoksensa "_Praeterita_" (Menneitä), oman elämänsä muistelmia, jotka ulottuvat vuoteen 1864. Ruskinin koko henkilöllisyys ja elämä muistuttaa monessa suhteessa Tolstoita, ja paljon yhtäläisyyttä ilmenee heidän opetuksissaan. Ruskinillakin esiintyy ilmeisesti ennakkoluuloisuutta ja liioittelua, lujien vakaumusten ja kiihkeän väittelypakon tavallisia ilmiöitä, kuten sanottu; mutta kaiken kaikkiaan hänen työskentelynsä vaikutti suurena voimana utilitarianismia ja materialismia vastaan, ja hänen teoksensa ovat tulvillaan herätteitä, elähdyttäviä vaikutteita, jotka edelleen tuottavat henkistä virkeyttä miljoonille, niin huomaamattomilta kuin maailmanparantajan taistelun tulokset aina päällisinpuolin katsoen näyttävätkin inhimillisen kehityksen historiassa.

"Mikä viisaan miehen työn sipale vain on rehellisesti ja hyvässä mielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa tai taideteoksensa", kuuluu muuan Ruskinin lausuma. Sellaisena suurten teoksien lomassa singonneena lastuna on "Kuninkaitten aarteilla" itsessään se arvo, että sen käännättämiseen ei ole satunnaisen näkökohdan tarvinnut vaikuttaa.

Lukijalle selviää heti, että tämä kaunopuheinen sivistymisen taidon hahmoittelu on erityiselle kuulijakunnalle pidetty luento, joka sitten on tasoiteltuna toimitettu painoon. Esitelmä pidettiin Manchesterissa v. 1864 ja ilmestyi ensin lentokirjasena (_Of Kings' Treasuries_), samoin kuin sitä seurannut toinen luento, "Kuningatarten puutarhat" (_Of Queens' Gardens_), jonka aiheena on naisellisuuden ihanne ja tyttöjen elävöittävä kasvatus. Nämä molemmat luennot sittemmin yhdistettyinä ovat edellämainittu teos "Sesamia ja liljoja" -- "liljat" luonnollisesti merkitsevät jälkimäisen luennon harrastamia kasvatteja, ja "sesamin" muistamme "Tuhannen ja yhden yön tarinoista" taikana, joka avasi aarrekammion lukitun oven.

Aarrekammio on Ruskinin luennossa hyvän kirjavalikoiman hiljainen säily, jossa lukijan suurena etuoikeutena on asettua henkiseen yhteyteen kaikkien aikojen kuninkaitten ja profeettain kanssa, näiden odottaessa kaikkea kuulijakuntaa mihinkään säätyarvoon katsomatta, auliina haastamaan parhaita ajatuksiansa kelle hyvänsä, joka heitä lähestyy älykkäällä ja myötätuntoisella mielellä. Tämänlaisen lähestymisen helpoittamiseksi antaa Ruskin "sesaminsa", viittauksina suurten ajattelijain, elämäntarkkaajien ja runoojain luomien aarteiden täydellisemmäksi havaitsemiseksi ja oivaltamiseksi, -- ohjeina todellisen sivistyksen hankkimistavasta.

Luentoon soluu myös huomauttelua sanojen täsmällisestä ja huolellisesta käyttämisestä; tämän kulttuuripiirteen tärkeyttä tehostetaan ponnekkaasti ja selkeästi suurten kirjailijain ja etenkin Miltonin sanontanäytteillä (joiden käyttö on tuottanut suomennostyölle melkoista pulaa). Kieli on siinä määrin ajattelun väline, että tuskin mikään muu opiskelu -- meidänkin kouluissamme siihen tarkoitukseen suositeltu matematiikkakaan -- avittaa ajattelun tarkkuutta niin tehokkaasti kuin Ruskinin tässä esittämä säntillisen ilmauksen vakaa harjoittelu.

Mutta "Kuninkaitten aarteet" ei pääty kirjalliseen ja älylliseen ilmakehään: tekijän tavanmukaisella harrastuksella kääntyy esitys luontevasti Englannin silloisiin julkisen ja yksityisen elämän oloihin, jotka tähän päivään asti eivät ole päässeet kovinkaan suuresti muuttumaan; vaikuttavasti, syvän tunteen vallassa, osoitellaan aatos-erheitä ja viittaillaan terveen uudistustyön suuntia. Näilläkin hartailla muistutuksilla on vastaavaisuutta myös meidän yhteiskunnassamme, jonka nykyiseen sisäiseen rikkinäisyyteen on jo kauvankin kytenyt syitä.

"Kuninkaitten aarteet" on kirjoitettu ennen nykyistä kirjastoliikettä, joka olletikin Yhdysvalloissa on viime vuosina saanut suurenmoisia muotoja valtavien lahjoitusrahastojen pohjalla. Ruskinin lentävät sanat ovat varmaan paljonkin siementäneet tätä kasvavaa satoa, jonka hyväksi meidän maamme vasta kohdakkoin päässee kunnollisesti toimimaan.

Tammikuulla 1918.

_Suomentaja_.

KUNINKAITTEN AARTEET

Maasta leipä lähtee... ja kultakokkareita on siellä. --

_Job XXVIII_ 5, 6.

Ensimäinen velvollisuuteni tänä iltana, hyvät naiset ja herrat, lienee pyytää teiltä anteeksi sen otsikon kaksimielisyyttä, jolla luennon aihe on ilmoitettu; saattaisitte lopuksi ajatella, että olen yrittänyt väärillä perusteilla saavuttaa tarkkaavaisuuttanne.

Minä en nimittäin tosiaankaan aio käydä puhumaan hallitsijoiksi tunnetuista kuninkaista enkä sellaisista aarteista, joilla ymmärretään varallisuutta, vaan aivan toisenlaatuisesta kuninkuudesta ja rikkauksien lähteestä kuin tavallisesti tunnustetuista. Ja tarkoituksenani kyllä olikin ensin pyytää kotvaseksi huomiotanne pelkän odotuksen varaan ja menetellä niinkuin toisinaan ohjataan ystävää yllätykseksensä näkemään viehättävän maisemapiirteen: mitä eniten halusin näyttää, sitä teki mieleni kätkeä vajavalla viekkaudellani, kunnes polvittelevia polkuja myöten aavistamattomasti saapuisimme parhaalle näkökohdalle.

Mutta suorapuheinen hyvä ystäväni, kanunki Anson, on jo osittain ehättänyt tuon samoilusuunnitelmani edelle, kuuluttaessaan puheeni käsittelevän "lukemisen taitoa ja valintaa". Olen myös kuullut tottuneiden julkisten esiintyjäin sanovan, että kuulijoita ei mikään niin pahoin väsytä, kuin yrittely pysyä puhujan mukana, joka ei heille anna mitään vihiä tarkoituksestaan. Niinpä riisunkin harsonaamion heti ja ilmaisen teille suoraan, että tahdon teille puhua kirjoista, ja miten luemme niitä ja voisimme tai huomaisimme paremmaksi niitä lukea.

Vakava aihe, sanotte, -- ja laaja! Kyllähän; niin laaja, että minä en pyrikään koskettelemaan alaa kokonaisuudessaan. Koetan vain esittää teille muutamia yksinkertaisia mietteitä lueskelusta, -- ajatuksia, jotka päivä päivältä uusiintuvat yhä elävämmin, kun tarkkailen yleisen mielipiteen suhtautumista meidän vakaasti lisääntyviin sivistyskeinoihimme ja siihen kirjallisuuden virtaan, joka vastaavassa määrässä leviää pohjakerroksia hedelmöittämään.

Olen sattumalta hiukan joutunut käytännöllisiin tekemisiin eri nuorisoluokkia varten toimivien koulujen kanssa ja saan vanhemmilta usein kirjeitä heidän lastensa kasvatuksesta. Tässä kirjeenvaihdossa pistää enimmäkseen silmään se seikka, että aatos "asema elämässä" on ihan vallitsevasti etusijalla noiden vanhempien -- ja eritoten äitien -- mielessä. "Siihen ja siihen elämäntasoon sovellettu koulutus" -- tämä on yleensä päämääränä. Koskaan en havaitse heidän tavoittelevan kasvatusta joka olisi hyvä itsessään: kirjoittajien mieleen johtunee harvoin, että voisi olla pelkästään aatteellisesti oikeata opettamista. Ei, vaan koulutusta "joka turvaa poikani selkään hyvän takin"; -- koulutusta jonka varassa hän voi huoletta painaa vieraissakävijän nappulaa kaksikelloisilla ovilla; -- koulutusta joka lopulta toimittaa hänen omaankin asumukseensa kaksikelloisen oven; sanalla sanoen, opetuksen tulee tuottaa määrättyä "edistystä elämässä". Nuo vanhemmat eivät näköjään tule koskaan ajatelleiksi, että saattaa olla sellaista kasvatusta, joka itsessään _on_ edistystä elämässä; -- että kaikki muu kuin sellainen kenties onkin Kuoleman kutsumusta; -- ja että tätä varsinaista kasvatusta voisi ehkä saada tai antaa helpommin kuin he ensimältä luulisivat, kunhan vain ryhtyisivät toimeen oikealla tavalla. Väärin alottaen ei sitä ole saatavissa mistään hinnasta eikä mistään suosiosta.

Tuo "edistys elämässä" onkin luullakseni vallitsevin ja voimakkain aatos tämän peräti puuhakkaana hyörivän kansan mielessä; ainakin se on avonaisimmin tunnustettu aatos, ja sitä esitetään sopivimpana yllykkeenä nuorison ahkeroimiselle. Pääasiallisena tarkoituksenani on tällä kertaa katsastaa teidän kanssanne, mitä tähän aatokseen käytännössä sisältyy ja mitä siihen pitäisi sisältyä.

Käytännön mukaan "edistys elämässä" merkitsee nykyään, että asianomainen pääsee huomatuksi yhteiskunnassa, -- saavuttaa aseman, joka muiden on tunnustettava kunnioitettavaksi tai kunniakkaaksi. Tällä edistyksellä emme yleensä ymmärrä pelkkää varallisuuden hankintaa, vaan tietoa, että tämä kansalainen on päässyt varoihin, -- emme minkään suuren tarkoitusperän saavutusta, vaan sen toteutuksen näkyväisyyttä. Lyhyeen, me tarkoitamme kiittelynjanomme tyydytystä. Jos se jano onkin ylevien mielten viimeinen vajavuus, se on myös heikkojen ensimäinen, ja ylimalkaan se ilmenee keskulaisen ihmiskunnan voimakkaimpana kannustimena: rotumme suurimmat ponnistukset on aina voitu johtaa ylistyksen kaipuusta, niinkuin nautinnonhalu on sen suurimmat onnettomuudet aiheuttanut.

En aio tuomita enkä puolustaa tätä vaikutinta. Soisin teidän vain tuntevan, kuinka se on ponnistelun pohjalla semminkin kaikkien nykyaikaisten pyrkimysten. Turhamaisuuden tyydytys se meillä on uurastuksen elvyke ja levon viihdyke; niin likeisessä kosketuksessa se on itse elonlähteiden kanssa, että turhamaisuutemme haavoittamista mainitaan aina (ja oikein) jotenkuten _kuolettavaksi_:[1] sen tuottaman tunnevamman vastineena on englanninkielen sanastossa _mortification_, sama ilmaus, jota käytämme syöpyvästä ja paranemattomasta ruumiillisesta vauriosta. Ja vaikka harvoissa meistä lienee kylliksi lääkäriä havaitsemaan, mitä kaikkea tämä intohimo vaikuttaa terveydessä ja tarmossa, luulen useimpien rehellisten ihmisten tuntevan ja olevan valmiita tunnustamaan, että sen johtava voima on heidän vaikuttimiansa.

Merimies ei tavallisesti halua kapteeniksi yksistään syystä että hän tietää kykenevänsä hoitelemaan laivaa paremmin kuin kukaan samalla retkellä olevista. Hän kaipaa kapteenin asemaa, jotta häntä _puhuteltaisiin_ kapteeniksi. Papin ei tavallisesti tee mieli piispaksi pelkästään siinä vakaumuksessa, että kenenkään muun käsi ei voi johdella hiippakuntaa vaikeuksien läpi niin lujasti kuin hänen. Arvonimi häntä ensimäiseksi houkuttelee. Ja ruhtinas ei yleensä pyri laajentamaan tai alamainen voittamaan valtakuntaa siinä uskossa, että yksikään toinen ei voisi valtaistuimella palvella valtiota yhtä hyvin, vaan hän haluaa saada majesteettinsa niin monille huulille kuin on taivutettavissa sitä lausumaan.

Tämän siis ollessa pääkäsityksenä edistyksestä elämässä, se tuntuu meillä kaikilla erikoisesti siinä asemamme mukaan muodostuvassa menestyksessä, jota sanomme "hyvään seuraan pääsemiseksi". Me emme pyri hyvään seuraan sillä perusteella, että saamme siinä olla, vaan tahdomme, että meitä nähdään siinä; ja käsityksemme sen hyvyydestä riippuu ensikädessä siitä, kuinka huomattavaa se on.

Suotteko anteeksi, jos hetkiseksi pysähdyn tekemään teille kysymyksen, jota pelkään teidän mahdollisesti pitävän sopimattomana?

En voi milloinkaan pitkittää esitelmää, ellen tunne tai tiedä, että kuulijakunta on joko puolellani tai vastassani. En suurestikaan välitä, kumpaisella kannalla he alussa ovat, mutta itse kanta on minun tiedettävä, ja tällä hetkellä minun pitäisi saada selville, asetanko suuren yleisön toiminnan vaikuttimet mielestänne liian alas. Olen päättänyt tänä iltana esittää ne siksi matalina, että ne myönnettäisiin todennäköisiksi; seikka on nimittäin sellainen, että aina kun minä valtiotaloudesta kirjoitellessani oletan, että inhimillisen toiminnan vaikuttimena saattaa ottaa lukuun hiukan rehellisyyttä, tai ylevämielisyyttä -- taikka niin sanottua "hyvettä" --, on minulle huomautettu vastaan: "Teidän ei sovi perustaa mitään siihen: tuo ei ole ihmisluontoa; älkää olettako ihmisille yhteiseksi muuta kuin havittelua ja kateutta -- millään muulla tunteella ei ole vaikutusta heihin, paitsi satunnaisesti ja heidän pääpyrkimystensä ulkopuolella olevissa asioissa." Niinpä siis olen tänä iltana alottanut varsin matalalta vaikuttimien askelmalta; mutta minun pitää saada tietää, olenko mielestänne osannut oikeaan.

Sallikaa siis minun pyytää niitä nostamaan kätensä, jotka myöntävät, että kiittelyn kaipuu tavallisesti on ihmisten voimakkaimpana vaikuttimena edistyksensä tavoittelussa ja että aivan toisarvoisella vuorolla rehellisesti halutaan suorittaa jotakin velvollisuutta. (_Kymmenkunta kättä nousee -- kuulijakunnan ollessa osittain epätietoinen, tokko luennoitsija on tosissaan, ja osittain ujo ilmaisemaan mielipidettänsä_.) Puhun ihan vakavasti -- tahdon todellakin tietää, mitä arvelette; voin kuitenkin ottaa selon kysymykseni kääntämisellä toisin päin. Nostaisivatko ne kätensä, jotka uskovat, että velvollisuus on yleensä ensimäisenä ja ylistyksenhalu toisarvoisena vaikuttimena? (_Yhden käden mainitaan kohonneen, luennoitsijan takana_.)

Hyvä on: näen että te olette puolellani ja että minä en teidän käsityksenne mukaan ole alottanut liian läheltä pohjapintaa. Vaivaamatta teitä enemmällä tiedustuksella rohkenen nyt otaksua, että te tunnustatte velvollisuudelle ainakin toisen tai kolmannen sijan vaikuttimien yhdistelmässä. Te olette sitä mieltä, että halu tehdä jotakin hyödyllistä, tai saavuttaa jotakin todellista hyvää, on varmastikin olemassa rinnakkaiskäsitteenä -- vaikkakin toisarvoisena -- enimpien ihmisten edistyspyrkimyksessä. Te myönnätte, että kohtuullisen rehelliset ihmiset haluavat paikkaa ja virkaa ainakin jossain määrin sen hyväätekevän vallan vuoksi, jota se asema tuottaa, -- ja mieluummin asettuvat yhteyteen järkevien ja tietävien henkilöiden kanssa kuin liikkuvat houkkioiden ja tietämättömien parissa, nähtiinpä heidät noiden järkevien seurassa tahi ei. Ja lopuksi -- huolimatta tässä kerrata mitään joka-aikaisia selviöitä ystävien suuriarvoisuudesta ja kumppanien vaikutuksesta -- te kaiketikin vahvistatte, että meidän onnellisuutemme ja hyödyllisyytemme yleiset edellytykset ovat riippuvaisia siitä, kuinka hartaasti haluamme tosia ystäviä ja viisaita kumppaneita, ja että niiden toteutuminen on saatavissa aikaan siinä määrin kuin kumpaistenkin valitsemisessa käytämme vakaisuutta ja harkintakykyä.

Mutta jos meillä nyt olisikin sekä tahtoa että oivallusta ystäviemme hyvään valitsemiseen, -- kuinka harvoilla meistä onkaan siihen valtaa! tai ainakin, kuinka rajoitettu onkaan enimmäkseen valinnan ala!

Melkein kaikki ihmissuhteemme ovat sattuman tai välttämättömyyden määräämiä ja ahtaaseen kehään supistettuja. Me emme pääse väleihin kenen kanssa vain haluaisimme tuttavuutta, ja tuttaviamme emme saa vierellemme silloin kun heitä kipeimmin tarvitsisimme. Kaikki korkeampaa inhimillistä henkevyyttä edustavat piirit ovat ainoastaan hetkellisesti ja osittain avoinna alapuolellaan oleville. Hyvässä lykyssä voimme vilahdukselta nähdä suuren runoilijan ja kuulla hänen äänensä kaiun, tai tehdä kysymyksen tiedemiehelle ja saada hyvänsävyisen vastauksen. Voimme tunkeutua kymmeneksi minuutiksi puhuttelemaan ministeriä, joka luultavasti vastailee vaitioloa pahemmilla sanoilla, harhaannuttavilla nimittäin, tai kerran pari elämässämme siepata etuoikeudeksemme heittää kukkavihko prinsessan polulle taikka pyydystää kuningattaren suopea silmäys.