Chapter 16
Mustiin puettu nainen ei tänne tultuansa ole ääntänyt sanaakaan eikä nostanut harsoansa ylös; tämä hänen äänettömyytensä vaikuttaa talonpoikaan niin mahtavasti, ettei hän enää uskalla puhutella häntä, olletikin kun hänestä näyttää siltä kuin rukoilisi tuo nainen aivan hiljaa. Hän vaikenee hänkin huokaillen silloin tällöin. Sitten kopeloi hän lukuisat taskunsa ja ottaa esille pienen pullon, lasin ja paperiin käärityn korpun, jonka hän nyt sangen huolellisesti paljastaa käärystänsä. Hän tarjoo pojalle »viini-korppua». Poika viepi lasin huulillensa, mutta hieman maisteltuansa lykkää hän luotansa sekä viinilasin että korpun sanoen:
»En minä välitä eikä minulla ole nälkä.»
Seisoessansa siinä tuon pienen poikasen edessä muisteli Raizou kolmea vanhempaa lastansa, sillä nämä eivät myöskään tahtoneet syödä mitään. Hän sai kyyneleet silmiinsä ja tunsi sen johdosta poskipäissänsä äkillisiä nytkäyksiä, mutta samassa muisti hän hevosensa ja kärrynsä.
»Elä liikahdu mihinkään!» sanoi hän pojalle, »minun täytyy mennä ulos katsomaan, ovatko hevonen ja kärryt vielä tallessa pihalla.»
Tämän tempun uusi hän moneen kertaan palaten joka retkeltänsä ystävällisesti ja iloisesti hymyillen; mutta sitä hän ei huomannut, että jokainen helposti näki, kuinka huoli selvästi ilmeni hänen punertavissa silmissänsä ja poskipäissänsä, jotka olivat käyneet sinertävän punaisiksi siitä, että miesparka koetti karkeilla käsillänsä pyyhkiä ja hieroa kasvoiltansa kaikki kyynelten jäljet.
Näin kuluivat vähitellen pitkät, ikävät tunnit. Sali kävi yhä hämärämmäksi ja odottajain kasvot yhä kalpeammiksi. Kärsivin ja rukoilevin silmin katselevat he tuota ankaran näköistä tohtoria joka kerta kun tämä ilmestyy puoliavoimelle ovelle. Vihannesten viljelijä Valentonista miettii yhä huolestuneempana, ett'eivät he ehdi kotiin tänä iltana, että eukko käy levottomaksi ja että poikaparalle tulee kylmä palatessa. Hänen ahdistuksensa käy vihdoin niin voimakkaaksi ja liikuttavaksi nähdä, että ylhäinen rouva lapsinensa, jonka vuoro nyt, viiden tunnin kiusallisen odotuksen jälkeen, on tullut mennä sisään, luovuttaa tämän oikeutensa kunnon Raizoulle.
»Paljo kiitoksia, rouva, paljo kiitoksia.»
Pitkällisiin kiitollisuuden purkauksiin ei hänellä ole aikaa, sillä tohtori on jo avannut oven. Hän tarttuu poikaansa, nostaa tämän ylös ja antaa hänelle kainalosauvan eikä kiireessänsä ja hämmennyksissänsä huomaa, että ylhäinen rouva salaa pistää jotakin pikku ramman käteen sanoen: »kas, tuossa sinulle jotakin, poikaseni!»
Voi kuinka pitkältä tuntuikaan äidistä tämä viimeinen odotus, jota hämärtyvä päivä ja surulliset aavistukset vielä ikävystyttivät! Ja nämä aavistukset ne taas odottaessa kasvoivat ja saivat veren suonissa jähmettymään. Vihdoin on ratkaiseva hetki tullut. Hän astuu poikansa kanssa soikeaan, suurehkoon kamariin, jota yksi ainoa Vendôme-torille antava akkuna valaisee jotenkin hyvin, vaikka iltapäivä onkin jo verrattain myöhäiseen kulunut.
Akkunan ääressä oli Bouchereaun työpöytä, varsin yksinkertainen kirjoituspöytä, jommoisia maalaislääkäreillä, veronkantajilla ja -kirjureilla näemme. Bouchereau istahti työpöytänsä ääreen, selin valoon, joka taas sattui sisääntulijain kasvoihin; kun nainen oli nostanut harsoansa, näki tohtori edessänsä voimakkaan, nuorekkaan ja iholtansa häikäisevän kauniin naisen, joka painoi päänsä alaspäin ikäänkuin päivänvalo olisi tehnyt pahaa hänelle.
»Kuinka hänen laitansa on?» kysyi lääkäri ystävällisesti ja veti pojan isällisesti luoksensa. Vaikka hän ensi silmäyksellä tekikin ankaran miehen vaikutuksen, oli hän sentään luonteeltansa sangen hellätuntoinen eikä hänen lämmin sydämensä ollut ensinkään kylmennyt nelikymmenvuotisen virantoimituksen aikana.
Ennenkuin äiti vastasi tehtyyn kysymykseen, kehoitti hän poikaa vetäytymään sivulle, jonka jälkeen hän miellyttävän vakavalla ja hieman ulkolaisesti murtavalla äänellä alkoi kertoa tohtorille, kuinka hänen poikansa vuosi sitten oli tapaturmaisesti menettänyt toisen silmänsä. Viime aikoina oli toisessakin silmässä huomattu arveluttavia enteitä: tilapäisiä sokeuden ilmiöitä ja koko näköaistin heikkenemistä. Välttääksensä täydellistä sokeutta oli arveltu, että toinen jo sokaistunut silmä olisi otettava pois.
»Voiko se tapahtua? Kestävätkö lapsen voimat tuollaista leikkausta?»
Bouchereau kuunteli häntä tarkkaavasti kumartuneena nojatuolinsa selkämystän ylitse ja koko ajan seuraten pienillä, vilkkailla silmillänsä puhujan kopeita huulia, jotka nähtävästi eivät ikinä olleet tehneet tuttavuutta keinotekoisten värien kanssa, niin luonnontuoreilta ja punaisilta ne näyttivät.
»Sellaisia leikkauksia, johon teitä on kehoitettu, rouva, tehdään joka päivä eivätkä ne vaarallisia ole, ell'ei erityisiä asianhaaroja satu... Niiden 20:n vuoden kuluessa, jotka minä olen toiminut lääkärinä Lariboisièron sairaalassa, on tällainen leikkaus tuottanut potilaalle kuoleman yhdessä ainoassa tapauksessa. Mutta se olikin vanha ukko, juovuttavain juomain heikontama lumpunkerääjä, joka terveellisen ruuan puutteessa oli laihtunut luurangoksi. Poikanne ei tosin näytä vankalta, mutta terve ja vankka äiti hänellä on, jolta hän epäilemättä on perinyt terveen ja raittiin veren... Muuten voimme ottaa selkoa asiasta...»
Hän viittasi pojan luoksensa, asetti hänet eteensä polviensa väliin ja alkoi ystävällisesti jutella hänen kanssansa huvittaaksensa lasta sillä välin kuin hän tutki tätä.
»Mikä sinun nimesi on, poikaseni?»
»Leopold.»
»Ja sukunimesi?»
Poikanen katsahti kysyvästi äitiinsä eikä vastannut mitään.
»No niin, Leopold, riisu nyt takki ja liivit yltäsi, että minä voin tutkia ja kuunnella sinua oikein tarkkaan!»
Poika alkoi hitaasti ja kömpelösti riisuutua. Vapisevin käsin auttoi äiti häntä ja vihdoin sai hän kiltin lääkärinkin avuksensa eikä hän suinkaan ollut kömpelöin heistä kolmesta. Siinä oli sitten paljastettuna tuo hoikka ja rihainen vartalo, jonka olkapäät olivat vetäytyneet sisäänpäin painunutta rintaa vastaan kuin siipisatoisen linnunpojan siivet ja jonka iho oli niin valkoinen, että rinnalla riippuva rukousnauha ja kultakotelot vaikuttivat kuin koristeet kipsisen martyyrin kuvan kaulassa. Ikäänkuin häpeisi hän hoidokkiansa painoi äiti päänsä alas sillä välin kun lääkäri tutki poikasta koputellen kaikkialle ja tehden silloin tällöin kysymyksiä äidille.
»Isä on jo ijäkkäämpi mies vai kuinka?»
»Ei suinkaan, hän on tuskin 35-vuotias.»
»Sairastelee usein vai --?»
»Ei, ei juuri koskaan.»
»Kas niin, poikaseni, pue nyt jälleen päällesi.»
Bouchereau oikaisihe istumaan mukavasti suureen nojatuoliinsa ja näytti miettivän.
Sillä välin pukee poika jälleen yllensä sinisen takkinsa ja pienen turkkinsa, jonka jälkeen itsestänsä vetäytyy äskeiseen paikkaansa kamarin nurkassa. Vuoden kuluessa on hän niin tottunut sairauttansa koskeviin salaperäisiin kuiskauksiin, ett'ei hän enää ole utelias eikä välitä mistään. Mutta katsokaas, millä innolla ja ahdistuksella äiti sen sijaan luo katseensa lääkäriin!
»No, kuinka hänen laitansa on?»
Pannen painon joka sanalle vastaa Bouchereau aivan hiljaa:
»Hyvä rouva, poikanne näkö on todellakin vaarassa. Mutta jos hän minun poikani olisi, en minä kuitenkaan suostuisi leikkaukseen. Vaikka minä tilapäisesti en voikaan saada tyydyttävää selkoa hänen heikkoutensa syistä, niin täytyy minun huomauttaa niistä häiriöistä elimistössä, siitä huonosta verestä ja samalla veren puutteesta...»
»Mutta hänen suonissansa on kuninkaallista verta!» huudahti Frédérique kiihkeästi nousten harmistuneena tuoliltansa. Samassa muisti hän pienen esikoisensa sellaisena kuin tämä lepäsi ruumiskirstussansa: vallan kalpeana ruusuisella vuoteellansa.
Bouchereau nousi myöskin istualtansa, sillä nyt tunsi hän äkkiä Illyrian kuningattaren, jota hän tosin ei ollut nähnyt koskaan (eikä tämä juuri esiydykään missään), mutta jonka muotokuvan hän oli nähnyt kaikkialla.
»Anteeksi, teidän korkeutenne, jos minä vain olisin tiennyt...»
»Anteeksi teidän ei tarvitse pyytää», sanoi Frédérique, joka jo oli ehtinyt tyyntyä. »Sillä teiltä olen minä saanut kuulla totuuden, jota kuninkaallisille ei tahdota juuri sanoa ... eipä edes maanpaossakaan. Voi, hyvä hra Bouchereau, kuinka onneton onkaan kuningatarten kohtalo! Ajatelkaas, että minua on kaikin tavoin koetettu saada suostumaan tähän silmäleikkaukseen, vaikka he siis tiesivät sen käyvän poika raukalle hengenvaaralliseksi. Mutta mitä merkitsee lapsen henki valtiosyitä vastaan?... Parin viikon kuluttua viimeistään saapuu luoksemme lähetystö Illyrian eduskunnasta... He tahtovat nyt siellä kuninkaan itsellensä. Sellaisena kuin hän nyt on voisi hänet ehkä vielä esittää lähetystölle... Mutta kuka välittää sokeasta kuninkaaksi? Sen vuoksi täytyi minun suostua tähän tuumaan, vaikka se onkin vaarallinen yritys... Valittava oli: kruunu vai kuolema!... Ja minut ovat he tahtoneet tehdä kanssarikolliseksi näin inhoittavan kauheassa asiassa!... Pikku Zara poloiseni!... Ei, mitä siitä, istuuko hän koskaan hallitusistuimella tai ei ... kunhan hän jää elämään. Oi, jospa hän sentään elämälle säästyisi!...»
Kello löi viisi. Ilta joutuu. Alkavan päivällistunnin ja yleisen paluun vuoksi ajelulta Boulognen metsässä on Rivoli-kadulla liike tavallista suurempi, niin että kaikkien täytyy ahdingon vuoksi Tuileriespuiston kohdalla ajaa käyden. Puistoaita heittää kärjekkäät varjonsa mailleen menevän auringon paisteessa ikäänkuin aikoisi se sulkea tien ohi kiiruhtavilta viskaamalla eteen pitkät peitsensä. Voimakas punerrus valaisee vielä läntisen taivaan rannan riemukaaren yllä, jota vastoin vastakkainen osa taivasta on puolisurun eli violetin värinen, kunnes se näköpiirin ääriltä lientyy yhä tummemmaksi ja tummemmaksi.
Nyt juuri vierivät kuningattaren raskaat, Illyrian vaakunalla varustetut vaunut ohitse. Castiglionen kadulla tunsi kuningatar heti Hôtel des Pyramidesin parven ja muisti ne toivorikkaat unelmat, jotka hänellä ensimäisenä päivänä täällä Parisissa vielä oli, muisti nuo mielikuvituksen virvatulet, jotka kohosivat taivaalle torvisoiton sävelten kanssa ... juuri hänen akkunansa alta ... tuolta Tuileriespuiston hyöteiden puiden lomasta.
Kuinka monet toiveet olivatkaan sen jälkeen rauenneet ja kuinka monta ankaraa ottelua olikaan hän sittemmin taistellut! Ja nyt, nyt oli kaikki ohitse. Kuninkaallinen suku sammuu sukupuuttoon... Hän tuntee kuolonkylmyyden olkapäillänsä vaunujen vieriessä itää ja pimeyttä kohti, joka yhä sankempana kohtaa häntä. Eikä hän edes huomaa sitä hellän ujoa ja rukoilevaa katsetta joka hämärissä etsii hänen silmiänsä.
»Voitko sinä pitää minusta sittenkin vielä, äiti, vaikka minä en enää kelpaisikaan kuninkaaksi?»
»Oi, oma rakas lapseni!» Kiihkeästi puristi hän pientä, ojennettua kätöstä. Nyt oli uhri täytetty.
Tämän hellyyden osoitus lohdutti ja vahvisti häntä. Tästä lähtien tahtoi hän olla ainoastaan äiti. Ja kun auringon viimeiset säteet kultasivat raunioituneen kuninkaallisen linnan, joka menneisyydestä muistuttaen tällä hetkellä kohosi hänen edessänsä liekkien tuhoamassa suuruudessansa, katseli hän noita kivikasoja vallan välinpitämättömästi ja ilman muistoa aivan kuin olisivat ne olleet muinaisen Assyrian tai Egyptin raunioita tai ylipäänsä joku muistomerkki ammoisilta ajoilta, tosin suuremmoinen muistomerkki, mutta nyt jo aivan vanhentunut ja kuollut.
End of Project Gutenberg's Kuninkaita maanpaossa II, by Alphonse Daudet