Chapter 15

»Rakas setä», sanoi Méraut alakuloisesti, »minulla ei ala enää olla aatteita.»

Karkoittaaksensa kaiken välinpitämättömyyden ystävästänsä, koetti ukko saada häntä matkustamaan Nizzaan, missä hän saisi asua saman katon alla kuin Colette »pikku W:sä» kanssa.

»Ei se minulle sen kalliimmaksi tulisi», sanoi ukko naivisti, »ja teidät se varmasti parantaisi.»

Mutta Elysée ei näyttänyt välittävän parantumisesta, kunhan vain saisi lopetetuksi teoksensa tässä samassa Parisissa, missä hän oli sen alkanut ja missä jokainen voi erottaa oman mielisäveleensä muiden mielipiteiden ja ajatusten mahtavasta kohinasta. Sitten jatkoi Méraut kirjoitustansa, mutta ukko Sauvadon istui edelleen kaikessa rauhassa hänen sänkynsä laidalla tarinoiden kauniista Colettesta ja haukkuen vanhaa kenraali Rosenia, joka höperö aikoo myydä palatsinsa.

»Kysyn teiltä, Méraut, mihin hän sellaisen rahasumman tarvitsee?... Aikooko ukko pistää ne läpeen vaiko läjään? No niin, onhan se hänen asiansa ... ja Colette taas on kyllä rikas ollakseen välittämättä hänen rahoistansa...»

Tässä taputti viinikauppias pyöreää vatsaansa, joka pullotti kuin rahapussi.

Erään toisen kerran toi hän tullessansa kääryn sanomalehtiä, jonka hän viskasi Elyséen vuoteelle.

»Näyttääpä siltä kuin alkaisivat ne havahtua siellä Illyriassa... Eduskuntaan Laibachissa he ovat lähettäneet kuningasmielisen enemmistön... Voi, jospa heillä vain olisi siellä sopiva mies!... Mutta pikku Leopold on vielä liian nuori ja Kristian taas tahraa itsensä yhä pahemmin ja pahemmin. Nyttemmin esiytyy hän jo kurjissa kapakkatanssijaisissa kamaripalvelijansa Lebeaun kanssa!...»

Elysée kuunteli hänen puhettansa vavisten läpi koko ruumiinsa.

Poloinen kuningatar!

Huomaamatta puheensa vaikutusta ystäväänsä jatkoi ukko Sauvadon:

»Muuten voivat maanpakolaisemme varsin hyvin... Kai olette lukenut, kuinka Axelin prinssi on häväissyt itsensä Autinin puistokadun varrella tapahtuneessa jutussa? Tiedättehän sen perhehotellin, joka patriarkalisista tavoistansa huolimatta oli kotikurista vapautuneiden alaikäisten tyttöjen tyyssija... Mikä häväistysjuttu!... Kuinka voi perintöprinssi...! Mutta eräs seikka minua sentään kummastuttaa. Samaan aikaan kun tuo perhehotelli-juttu tapahtui, kirjoitti Colette minulle, että sama prinssi oli Nizzassa ... ja että hän oli ollut mukana kilpapurjehduksessa huvipurrella, jonka hänen kunink. korkeutensa oli vuokrannut häntä varten... Siinä täytyy siis olla joku erehdys henkilön suhteen. Se minua suuresti ilahduttaisi, jos asia niin olisi. Sillä näin meidän kesken sanoen, rakkahin hra Méraut...»

Ja sitten uskoi kunnon ukko kaikessa salaperäisyydessä ystävällensä sen uutisen, että kruununprinssi oli osoittanut erittäin suurta huomaavaisuutta Colettea kohtaan... Ja kun Colette ei suinkaan ole niitä, joita noin vain ... niin voittehan ymmärtää, että ennen pitkää voi sattua, että...

Tyytyväinen hymy levisi yli ukon työmiesnaaman, kun hän tähän lisäsi:

»Niin, niin, näettekös... Colette Suomen kuningattarena, mitä?... Ja minä, viinikauppias Sauvadon Bereystä, olisin silloin Suomen kuninkaan eno, häh?... Mutta ehkä minä ikävystytän teitä...»

»Aivan oikein, minua nukuttaa...» sanoi Elysée, joka jo jonkun aikaa oli levännyt silmät ummessa, huomauttaaksensa sopivalla tavalla tuota hyväntahtoista lörpöttelijää että hän tahtoi olla rauhassa...

Kun ukko oli poistunut, kokosi Elysée paperinsa ja puuhautui kirjoittamaan, mutta ei jaksanut saada riviäkään kokoon, niin kovin väsynyt hän tällä haavaa tunsi olevansa. Kaikki nuo ikävät jutut inhoittivat häntä? Edessänsä sängyn peitteellä lepäsi teos, jossa hän intomielin puolusti kuningasvaltaa, mutta se vähä verta, mikä hänellä vielä oli suonissansa, kiehahti hänessä, kun hän johtui ajattelemaan, että hän, ennenaikojansa harmaaksi käynyt ylioppilas oli palanut, intoillut ja tuhlannut parhaat voimansa aatteen hyväksi, joka ehkä... Ja nyt epäili hän ensi kerran elämässänsä... Oliko hän siis pettynyt? Aina hän oli ruhtinaita puolustanut, ollut ikäänkuin noiden samojen miesten apostolina, jotka noin tahrasivat itsensä paheilla ja joutavalla liekkumalla ... hyljäten oman asiansa ja...

Surullisina harhailivat hänen katseensa alastomia seiniä, joille ilta-auringon säteet heijastuivat vastapäätä olevasta katosta ja sattuivat tauluun, joka aikoinansa oli riippunut hänen isävainajansa sängyn ylitse ja jonka tomuisten kehysten sisässä hän luki sanat: _Fides, spes_.

Nyt näki hän edessänsä vanhuksen kauniit bourbonilaiset kasvot sellaisina, miksi ne kuolinvuoteella olivat jäykistyneet: yhäti ilmeni niissä sama jalo luottamus ja usko kuin silloinkin. Ja sitten näki hän seisahtuneet kangaspuut ... ja tuulimyllyt, jotka näyttivät jo rapistuvan raunioiksi ... ja etelän taivaan ... ja ijäti sinisen Välimeren... Ja kun näköpiiri laajeni, näki hän kerralla kaikki: Reynhaan ja koko nuoruutensa ajan. Yhäti paksunevain pilvien lävitse nuo kuvat hänen sisäiseen silmäänsä kuvastuivat...

Samassa avautui ovi raollensa. Hän kuuli kuiskivia ääniä ja hameiden kahinaa. Ehkä tuli joku Rialto-kapakan kilteistä tarjoilijattarista tuomaan hänelle jotakin vilpoisaa juotavaa... Hän sulki silmänsä niinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi karkoittaa jonkun häiritsevän vieraan...

Mutta askeleet kuulustivat niin lyhyiltä ja epävarmoilta ... vähitellen lähestyessänsä kylmän kivilattian poikki.

»Hyvää päivää, hra Elysée», sanoi lempeä ääni hyvin hiljaa.

Sängyn edessä seisoi hänen entinen oppilaansa ujona ja avutonna niinkuin ovat ne, jotka kuulevat tahi näkevät huonosti. Surullisin ja hämmästynein silmin katselee poikanen hahmoltansa muuttunutta opettajaansa, joka lepää niin kalpeana huonolla vuoteellansa. Ovella taas odottaa eräs hunnutettu nainen pää pystyssä ja selkä suorana. Tänne oli hän siis tullut itsekin ja kiivennyt portaita ylös viidenteen kerrokseen välittämättä naurusta ja melusta porraskäytävissä... Tuo siveellisesti kunnioitettava nainen oli siis sivuuttanut nuo ovet, joilla luettiin nimet: Alice ... Clémence j.n.e., kaikki kyllin selvästi ihan vastakkaisia naisia.

Kuningatar tahtoi, että Méraut ennen kuolemaansa saisi nähdä pikku Zaran. Itse hän ei halunnut astua esille, mutta tuon pienen, ojennetun käden kautta lähetti hän anteeksiantonsa.

Méraut tarttui siihen ja painoi sen huuliansa vastaan. Luoden sitten silmänsä sitä ylhäistä henkilöä kohti, jonka läsnäolon hän aavisti, huudahti hän viimeisellä hengenvedollansa ja elinvoimallansa nuo tuskin kuulumattomat sanansa:

»Eläköön kuningas!»

XI.

Erään rodun loppu.

Sinä aamuna oli pallonlyönti ollut sangen kiihkeää. Ympäri laajan, kovaksi poljetun, sirkusmaisen urheiluradan oli viritetty verkko erottamaan katselijoista nuo kuusi pallonlyöjää, jotka valkeihin puseroihin ja erityisiin jalkineisiin puettuina kovasti huudahdellen juoksivat ympäri rataa heiluttaen raskaita sauvojansa eli mailojansa. Päivän valo tulvasi sisään ylhäällä olevista, korkeista akkunoista.

Viritetty verkko, käheät huudot, kieppaukset (valtit), valkoiset puvut, jäykät ja suoraselkäiset lakeijat, jotka kaikki olivat englantilaisia ja vakavin askelin kävelivät ympäri rataa, aitauksen ulkopuolella -- kaikki tämä vaikutti kuin mikäkin maneesi harjoittelevine voimistelijoinensa ja klowninensa. Viimemainittujen joukossa oli Axelin prinssi, jolle lääkärit olivat määränneet ruumiillisia harjoituksia unitautia vastaan, ehkä suuriäänisin ja meluavin. Edellisenä päivänä oli hän juuri saapunut takaisin Nizzasta, missä hän kuukauden ajan oli mielistellyt Colettea, esiytyen nyt ensi kerran Parisissa. Huutaen kuin rantajätkä heitti hän pallonsa ja huitoi käsillänsä tavalla, joka ehkä olisi saavuttanut ihailijoita jossakin teurastuslaitoksessa. Juuri kun hän oli täydessä vauhdissa, tuli eräs palvelija ilmoittamaan hänelle, että häntä odotti joku ulkona.

»Ssh!» oli ainoa vastaus, minkä kruununperillinen ensin antoi ... kääntymättä edes puhujaan päinkään.

Kun palvelija vielä koetti herättää hänen huomiotansa ja sitten kuiskasi henkilön nimen prinssin korvaan, rauhoittui tämä ja näytti hämmästyvän.

»Hyvä, hyvä, hyvä on!... Pyydä, että hän odottaa hiukan ... minä tulen heti paikalla, kun peli on lopussa...»

Kun hän sitten hävisi erääseen pieneen kylpyhuoneeseen, joita oli tehty useampia ympäri gallerian, tapasi hän ystävänsä Rigolon, joka allapäin nuokkui sohvan nurkassa.

»Voi, rakas prinssi, millaisten kujeiden ja vehkeiden uhriksi minä olen joutunut!» aloitti Illyrian eronnut kuningas katsahtaen ylös kovin surullisen näköisenä.

Hän keskeytti puheensa nähdessänsä kylvettäjän samassa tulevan pyyhinliinojen ja kuivaushansikkaiden kanssa. Sitten alkoi tämä muokata ja harjata hänen kunink. korkeuttansa, joka hikoili ja uhosi kuin mikäkin ajurinkoni ankaran mäen päälle päästyänsä. Kun toimitus oli suoritettu, jatkoi Kristian väristen ja kalpein huulin:

»Kuulkaas, mitä täällä on tapahtunut... Ehkä olettekin jo siellä Nizzassa kuullut jutun kohtauksesta perhehotellissa?...»

Kunink. korkeus tuijotti häneen hölmöillä silmillänsä:

»Pöllöjäkö suosammalessa, häh?»

Kuningas nyökkäsi myöntäen ja käänsi kauniit silmänsä sivulle. Hetken vaiti oltuansa jatkoi hän:

»Voitte kuvitella, millainen näytelmä se oli... Polisi saapui keskellä yötä ... tyttö letukka itki ja vääntelihe... Milloin kynsi hän polisipalvelijoita, milloin taas tarttui minua polvista huutaen: 'prinssi, prinssi, pelastakaa minut!' Koetin saada häntä vaikenemaan, mutta se oli jo liian myöhäistä... Ilmoitin keksityn nimen, mutta komisario hymyili sanoen: 'ei se auta ... väkeni on tuntenut teidät ... tehän olette Axelin prinssi...'»

»Paljo kiitoksia!...» murisi prinssi ... kasvot pesuvatiin upotettuina, »no, ja sitten?...»

»Niin, Jumala paratkoon, minä tunsin itseni niin noloksi ja yllätetyksi ... sitä paitsi oli minulla muitakin syitä, joista joskus vasta teen selkoa... No niin, minä annoin miehen pysyä uskossansa, olletikin kun luulin koko jutun painuvan siihen. Mutta vielä mitä! Nyt on se jälleen kaivettu esille ja kun asianhaarat voivat vaatia, että te saatte kutsun saapua polisituomarin luo, niin aioin pyytää teitä...»

»Ottamaan seuraukset niskoilleni oikeuden edessä...»

»Ah, niin pitkälle ei se sentään menne... Mutta sanomalehdet voivat jälleen ottaa asian puheeksi ... ja ilmoittavat ehkä nimen ... ja kun Illyriassa par'aikaa on syntymässä suurempi kuningasmielinen liike, josta voi olla seurauksena, että meidät kutsutaan takaisin, niin ... tällainen häväistysjuttu voisi turmella kaikki.»

Kuinka surkealta hän näyttikään, poloinen Rigolo, vartoessansa vastausta »orpanaltansa» Axelin prinssiltä, joka vallan äänetönnä peilin edessä järjesti kolmea hiussuortuvaansa.

Vihdoinkin avasi hän suunsa vastaten:

»Vai niin, vai luulette te, että sanomalehdet...»

Sitten vaikeni hän taas, kunnes uneliaasti ja veltosti jatkoi:

»_Chic ... très chic_!... Ehkäpä se tekee hyvää sedälleni ... voinpa kuvitella, kuinka hän on raivostuva.»

Prinssi oli valmis, otti kävelykeppinsä, asetti hatun kallellensa ja sanoi:

»Nythän me voimme mennä syömään aamiaista.»

Ja sitten lähtivät hyvät ystävykset taivaltamaan kulkien yli Feuillants-terassin Tuilleriain puutarha-aidan luo, missä Kristianin vaunut odottivat. Oli kaunis, mutta kylmä talvinen päivä. Turkkeihin kääriytyneinä istahtivat he ajopeleihin ja tuulen nopeudella vierivät vaunut Café de Loudres'iin, minne toverukset saapuivat virkeinä ja tyytyväisinä kumpikin. Rigolo oli saanut lohtua surkeuteensa ja Kukonpyrstöä, joka oli havahtunut ihan valveillensa pallonheitossa, huvitti kuvitella itsellensä, kuinka koko Parisi pian puhuisi tuollaisesta »skandalista». Vendôme-torin yli ajaessansa, joka tähän aikaan vuorokaudessa on jotenkin autio, huomasivat he käytävällä nuoren, hienon naisen, joka poikasta taluttaen katseli talojen numeroja. Hänen kunink. korkeutensa, joka korkealta istuimeltansa (phaëton-vaunuissa) tähysteli kauniita naisia bulevardileijonan innolla, keksi hänet sitä pikemmin, kun hän oli ollut kolme kokonaista viikkoa poissa Parisista ja sen huvituksista.

Hän säpsähti.

»Katsokaa tuonne, Kristian, luulisipa melkein, että...»

Mutta Kristian ei välittänyt hänen huomautuksestansa, sillä hänellä oli kyllin tekemistä hevosensa hillitsemisessä, joka tänään oli ihan hurjalla päällä. Kun hän sittemmin kääntyi katsomaan kauniin kävelijättären jälkeen, oli tämä jo ehtinyt poikasen kanssa hävitä oikeusministeristön palatsin vieressä olevan rakennuksen holvikäytävään.

Kaunottaremme kulki nopein askelin, mutta hieman empien niinkuin tekee nainen, joka menee ensimäiseen yhtymykseensä. Mutta vaikka hänen tosin vakava, mutta valittu pukunsa ja salaperäinen katsantonsa voikin antaa hieman tukea tällaiselle otaksumiselle, niin poistuivat varmaan kaikki epäilykset lemmenseikkailuista siltä, joka kuuli millä huolestuneella äänellä hän puhutteli portinvartijaa, kysyen erästä koko tieteellisessä maailmassa kuuluisaa nimeä.

»Missä tohtori Bouchereau asuu?»

»Toisessa kerroksessa ... vastapäätä ylöskäytävää! Mutta onko rouvalla numeroa? Muussa tapauksessa sinne ei kannata mennä.»

Nainen ei vastannut, vaan riensi ylös portaita poikansa kanssa ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku hänet palauttaisi takaisin. Toiseen kerrokseen tultuansa tapasi hän palvelijan, joka sanoi melkein samaa kuin portinvartijakin:

»Ell'ei rouva ole ilmoittanut tuloansa jo eilen, niin on tarpeetonta ollenkaan mennä sisään...»

»Minä odotan», sanoi nainen.

Palvelija ei enää vastustellut, vaan saattoi hänet sisään ensimäisen etehisen kautta, missä useita henkilöitä istui pakkilaatikoilla ja kirstuilla, ja sitten suureen saliin toisen etehisen läpi, joka niinikään oli kapineita täynnä. Kun palvelija sulki oven hänen jälkeensä, näytti hän katseellansa sanovan:

»No, koska rouva tahtoo odottaa, niin ... odottaa te saattekin!»

Sali oli suuri ja korkea niinkuin toisen kerroksen huoneet ovat kaikissa rakennuksissa Vendôme-torin varrella. Koristettu oli se seinämaalauksilla ja varustettu hienolla panelauksella. Tähän komeuteen ei oikein soveltunut granatinvärinen huonekalusto, joka vaikutti pikkukaupunkimaiselta ja sitäpaitsi oli liian harvalukuinen tuohon suureen salonkiin. Samanväriset olivat myöskin akkuna- ja oviverhot; seinäin viereisiä aukkoja taas oli täytetty erikuosisilla tuoleilla ja pyöreillä »puhveilla», jotka kaikki olivat päällystetyt korukudoksilla. Kynttiläkruunu taas oli Ludvig XVI:n tyyliin; sen alla seisoi pyöreä sohvapöytä ensimäisen keisarikauden kuosia. Huonekaluston täydensi pari kandelabria ja näiden välillä oleva kuvioilla koristeltu pendelikello. Ei mitään taide-esineitä eikä tauluja. Kaikki todisti siis, että oltiin elämäntavoiltansa vaatimattoman lääkärin luona, joka ei ollut valmistautunut vastaanottamaan niin suurta potilasmäärää kuin mikä täällä joka päivä vartosi, eikä myöskään pyrkinyt muotilääkäriksi.

Mutta mikä paljous vartojia! Tällaista ihmistulvaa tapaa ainoastaan Parisin lääkärein luona, sillä näiden luo saapuu sairaita, rikkaita ja köyhiä, korkea- ja alhaissyntyisiä idästä ja lännestä, maaseuduilta, ulkomailta, jopa kaikista Europan maista. Ja tätä menoa on jo kestänyt kymmenen vuotta lakkaamatta ja vähentymättä, kuten ammattitoverit kaikki tiesivät kertoa. Tohtori Bouchereau ei ollut saavuttanut mainettansa varmakätisenä leikkausten suorittajana, ei erinomaisen taitavana anatoomina eikä ihmisruumiin suurena tuntijana, vaikka hänellä nämäkin avut olivat, vaan tiukalla katseellansa, joka oli terävä kuin hänen teräksiset koneensa ja asiain syvyyksiin tunkeva runoilijan ja ajattelijan nerokas katse. Sellainen voi tieteessä tehdä ihmeitä. Ja sellaiselta kysytään neuvoa kuin orakelilta, sillä häneen luotetaan sokeasti ja arvostelematta. Kun hän sanoo: »ei se ole mitään», niin saa ontuva käyntikykynsä ja kuolemaan tuomittu sairas on samassa terve. Tässä syy hänen suosioonsa, joka voi käydä lääkärille raskaaksi ja ikäväksi, sillä hän ei saa aikaa hengittää eikä elää. Bouchereau on suuren sairaalan ylilääkäri. Joka aamu tekee hän siellä kiertokäyntinsä vuoteelta vuoteelle, seurassansa tarkkaava nuorukaisparvi, joka katsoo häneen kuin puolijumalaan. Tarvitessansa leikkausveistä tai sondia lainaa hän sen joltakin läheiseltä -- itseltänsä hänellä ei terä-asetta ole koskaan mukanansa -- eikä tavallisesti muista antaa sitä takaisin. Sairashuoneelta päästyänsä käy hän muutamia yksityisiä potilaita katsomassa ja palaa sitten kotiinsa niin pian kuin suinkin; mutta tuskin on hän ehtinyt aterioida, kun vastaanotto kotona alkaa jatkuen iltaan saakka.

Vaikka kello ei vielä ollut kahtatoistakaan, oli sali täynnä alakuloisia, levottomia ihmisiä, jotka istuivat vieretysten pitkin seiniä. Keskellä huonetta olevan pöydän ympärillä istui muutamia katsellen kuvitettuja kirjoja tai sanomalehtiä. Kukin ajatteli vain itseänsä ja omaa tautiansa odottaen ahdistuneena tietäjän lausuntoa itsestänsä, sillä mitä hän muista välitti? Uuden potilaan saapuessa viitsivät toiset tuskin kääntää päätänsä sinne päin. Alakuloinen hiljaisuus vallitsi koko tätä sairasta, kapeakasvoista ja kankeakatseista seuraa; silloin tällöin leimahti sentään jonkun silmissä luonnoton tuli todistaen kivun äkkiärtymystä. Naiset jaksoivat toki peittää kärsimyksensä hienolla kiemailulla näytellen mikä katsannolta ylpeää, mikä mitäkin. Mutta miehet, jotka sairaus oli pakottanut luopumaan työstä ja toiminnasta, näyttivät yleensä synkän näköisiltä miettien nähtävästi ainoastaan kipujansa.

Keskellä tätä surullista kurjuutta ja itsekästä sairalloisuutta muodosti ylhäinen äiti lapsinensa liikuttavan ryhmän: poikanen niin rihaisena ruumiiltansa ja laihana kasvoiltansa, joissa ainoastaan toinen silmä enää eli, ja äiti liikkumattomana ja ikäänkuin ahdistuksesta kivettyneenä. Ikävystyen odotukseen nousi poikanen kerran ylös tuoliltansa etsiäksensä kuvia pöydältä, mutta silmäpuolena ollen avuton ja arka liikkui hän niin epävarmasti, että kyynärpäällänsä tuli tyrkänneeksi erästä potilasta, joka samassa loi häneen niin synkän ja vihaisen katseen, että poika raukka hetipaikalla palasi paikoilleen ja pysyi siinä jäsentä järkyttämättä pitäen sokeiden tavalla päänsä kallellansa kuin oksalla istuva lintunen.

Kaikki elämä näytti todellakin seisahtuneen täällä kuuluisan lääkärin luona ja kaikki olivat kuin taikauneen uupuneita. Hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin sentään joku huokaus, rykäisy, hillitty voihkaus, hameen kahina tai ovikello, joka ilmoitti uuden potilaan tulon. Joskus huomaa tulokas kauhistuneena, että huone on täynnä odottavia, ja vetäytyy heti pois sulkien oven jäljessänsä; etehisestä kuuluu sitten keskustelua, jonka päätös näkyy siitä, että avunhakija palaa takaisin ja suostuu odottamaan. Bouchereaun luo ei näet kukaan pääse muuten kuin vuorollansa. Ainoastaan sairaansa kanssa saapuvalla parisilaisella tai maaseutulaisella lääkärillä on etuoikeus toisten rinnalla. Niin pian kuin tilapäisesti Bouchereaun luona oleva potilas tulee ulos, pääsee tämä heti ammattitoverin puheille. Nämä kävijät tunteekin tavallisesti heidän koteutuneesta käytöksestänsä ja reippaasta käynnistänsä. He katselevat kelloonsa ihmetellen, ettei vastaanottohuoneesta kuulu mitään, vaikka kello on jo yli kaksitoista. Alinomaan saapuu erisäätyisiä ihmisiä alkaen paksusta ja lihavasta pankkiirista, jolle palvelija jo varhain aamulla on vuoron kysynyt ja varannut kaksi tuolia istuttavaksi, ja päättyen vähäpätöiseen konttorikirjuriin, joka miettii, että »maksakoon mitä tahansa, niin Bouchereaulta minä kysyn.»

Naispukuja nähdään täällä mitä erilaisimpia; samoin hattuja alkaen kalleimmista vieraskäyntihatuista aina palvelijattarien pellavaisiin myssyihin asti. Ja komeimman silkkihameen rinnalla voi tavata suppean, mustan villapuvun. Mutta kaikkien näiden eroavaisuuksien ohessa nähdään myöskin yhtäläisyyksiä: molempien silmät voivat olla itkusta punertavia ja molempain otsat huolten rypyissä. Sanalla sanoen: kaikille yhtäläiset surut ja vaivat näkyvät kaikkien kasvoilla täällä suuren parisilaislääkärin salissa.

Viimeksi saapuneiden joukossa oli eräs vaaleaverinen, karkeapintainen, leveänaamainen talonpoika, joka tuki pientä ja raihnaista, kainalosauvan varassa kulkevaa poikasta. Isä näytti pitävän liikuttavaa huolta lapsestansa, milloin koukistaen työstä kyyristyneen selkänsä puhutellakseen poikasta, milloin taas auttaen tätä istumaan suurilla, karkeilla ja jäykillä käsillänsä, jotka hän koettaa tehdä niin taipuisiksi kuin mahdollista.

»No, onko sinun nyt hyvä olla? Nojaa itsesi tähän, odotahan, kun minä panen tyynyn allesi.»

Näin puhuu hän äänekkäästi ja mitään välittämättä ympäristöstänsä, jota hän häiritsee etsiessänsä meluavasti pojalle tuolia ja jalkajakkaraa. Kärsimysten ujostamana ja hienostamana lapsi taas istuu äänetönnä kumarruksissa pitäen kainalosauvansa polviensa välissä. Vihdoinkin ovat he sijautuneet, jonka jälkeen talonpoika nauraa väkinäisesti, vaikka kyyneleet välkkyvät hänen silmissänsä.

»Kas niin», sanoo hän, »nyt me olemme täällä!... Tämä tohtori on oikein taiturimiehiä, saat uskoa, ja hän sinut kyllä parantaa, ole varma siitä.»

Ja sitten kääntyy hän ystävällisesti naureskellen vartovaan seuraan päin, mutta tyrmistyy kaikkien kylmästä ja tylystä katsannosta. Ainoastaan tuo mustiin puettu nainen, jolla myöskin on poika mukanansa, katselee häntä ystävällisin silmin. Ja niin ylhäiseltä ja kopealta kuin hän muuten näyttääkin, antautuu hän puheisiin talonpojan kanssa, joka nyt kertoo hänelle kokonaisen tarinan.

Hänen nimensä oli Raizou ja muuten oli hän vihannesten viljelijä Valentonissa; ikävä kyllä oli hänen vaimonsa kovin kivuloinen ja lapset näyttivät tulevan äitiinsä eivätkä isäänsä, joka taas kehui olevansa vahva ja luja mies. Kolme vanhinta lasta oli kuollut johonkin luustorakennusta vaivaavaan tautiin; muutamia kuukausia sitten oli tämä nuorinkin, joka on näyttänyt varttuvan hyvänne päin, saanut kolotuksen lanteihinsa niinkuin ne vanhemmatkin. Siispä ei auttanut muu kuin panna tyyny kärryjen istuimelle ja tulla kaupunkiin Bouchereaun puheille.

Kaiken tämän kertoi mies varsin levollisesti ja yksityisseikoissansa, kuten talonpojat aina asiansa kertovat. Ylhäinen nainen kuunteli häntä osanottavaisena ja sairaat poikaset katselivat toisiansa erityisen tarkasti. Yhteiset kärsimykset lähentävät meitä toisiimme, sillä vaikka toiset meistä käyvätkin liinapuserossa ja villaisessa kaulahuivissa ja toiset hienoissa turkiksissa, niin on molemmilla sentään surullisia yhdyskohtia.

Nyt kävi yleinen väräys läpi salin, kalpeat posket hieman punastuivat ja kaikki kääntävät päänsä korkeaa ovea kohti, jonka takaa kuuluu askelia ja tuolien kolinaa. Hän on jo siellä. Hän on juuri saapunut. Askeleet lähestyvät. Nyt aukeaa ovi äkkiä ja ovelle ilmestyy keskikokoinen, tanakka, leveäharteinen, ankaran näköinen ja hieman kaljupäinen mies. Yhdellä ainoalla silmäyksellä, joka kohtaa monta huolestunutta katsetta, tarkastaa hän seuran huomaten heti jokaisen tutun ja oudon. Sitten menee ensiksi tullut potilas sisään ja ovi sulkeutuu hänen jälkeensä.

»Tuota ei liene niinkään hauska haastatella», arveli Raizou puoliääneen katsellen kaikkia noita ihmisiä, jotka olivat vuorossa päästä tohtorin puheille ennen häntä. Näin paljon vartovia ja niin monta tuntia odotusaikaa! Täydet tunnit tuo pendelikello hitaasti ilmoitti.

Kunkin potilaan mentyä ilmestyy tohtori aina ovelle, mutta väliajat tuntuvat niin pitkiltä, sillä keskustelut ovat pitkällisiä. Mutta jokainen poistuva potilas vie toista aina hieman lähemmäs päämäärää. Odottajat virkistyvät hieman jokaisesta oven avauksesta, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä on kaikki taas hiljaista.