Chapter 9
Kaikki nousivat ylös. Onnellisen naisen kaunis hymy huulillansa, jota ei ollut näkynyt pitkään aikaan, esitti kuningatar seurueelle hra Mérautin. Markisittaren tervehdys oli ylhäinen ja vähän ylenkatseellinen niinkuin se jo viikon päivät oli ollut. Ruhtinatar ei voinut liikauttaa jäsentäkään tervehdykseksi, vaan kalpeni ja punastui huomatessansa, että prinssin uusi opettaja oli sama omituinen, kookas mies, jonka vieressä hän oli syönyt aamiaista setänsä luona ja joka muuten oli Herbertin kirjan oikea tekijä. Sattumako hänet oli tänne tuonut vai oliko piru pelin sotkenut? Mikä häpeä hänen puolisollensa ja kuinka naurettavaksi hän joutuisi, jos tämä hänen kirjallinen petoksensa tulisi ilmi! Hän rauhoittui hiukan nähdessänsä, kuinka kylmästi Elysée häntä tervehti, vaikka hän epäilemättä tunsi ruhtinattaren. »Hän ei ole mikään tuhma mies», ajatteli tämä.
Sen pahempi turmeli Herbert koko näytelmän naivisuudellansa: ensin hän hämmästyi nähdessänsä Mérautin, mutta sitten ojensi hän tälle tuttavallisesti kätensä sanoen:
»Hyvää päivää, mitäs kuuluu?»
»Te tunnette siis ennestänsä hra Mérautin?» kysyi kuningatar häneltä hieman veitikkamaisesti hymyillen. Kotipapiltansa, isä Alphéelta, oli hän näet jo kuullut jutun Ragusan piiritystä koskevasta kuvauksesta.
Mutta hän oli liian hyvä huvitellaksensa moisella julmalla leikillä.
»Kuningas on todellakin unhottanut meidät», sanoi hän, »menkää toki hra de Rosen ilmoittamaan hänelle, että varromme häntä.»
Ruhtinaan täytyi tunnustaa hänelle totuus: kuningas ei ollut kotona, oli viettänyt yönsä ulkona ja kutsuttanut matkalaukun luoksensa palvelijan mukana. Tämä tapaus oli ensimäinen laatuansa ja kaikki odottivat jotakin kiihkeää mielenpurkausta ylpeän kuningattaren puolelta ... olletikin kun oudon vieraan läsnäolo teki tapahtuman vielä ikävämmäksi. Mutta sitä ei tullut. Kuningatar pysyi rauhallisena. Vaihtoi vain muutamia sanoja ajutantin kanssa kysyen, milloin hän oli eronnut kuninkaasta.
»Noin klo 3 aamulla!... Hänen majesteettinsa oli prinssi Axelin kanssa lähtenyt jalkaisin kävelemään bulevardeja pitkin.»
»Ah niin, todellakin... Nyt minä muistan ... heillä oli jotakin yhteistä keskusteltavaa...»
Nämä rauhalliset sanat sanottuansa esiytyi kuningatar jälleen säteilevänä kuin äskenkin. Mutta ketään läsnäolevista hän ei saanut petetyksi. Kaikki tunsivat he Axelin prinssin ja tiesivät mitä juteltavaa tuolla rappiolle joutuneella, surullisesti kuuluisalla elostelijalla voi olla.
»Käykäämme siis pöytään!» sanoi Frédérique miellyttävän sirolla ja ylhäisellä kädenliikkeellä, joka palautti pienen hoviseuran kuningattaren omaan mielen tasapainoon.
Hän tarvitsi jonkun saattajan ruokasaliin mentäessä, kun kuningas oli poissa. Hetkisen eperoi hän, mutta teki pian päätöksensä ja kääntyi Zaran pikku kreiviin, joka suurin silmin ja sairalloisen, varhaisvanhan lapsen tarkkaavaisuudella seurasi tapahtumia. Syvällä hellyydellä, melkein kunnioittava, vakava hymy huulillansa, jota lapsi näytti oudostelevan, sanoi hän prinssille:
»Tulkaa, sire!»
IV.
Kuningas »juhlii».
Kello löi kolme Pyhän Ludvigin kirkon tornissa samannimisellä saarella.
Hiljaisuus ja pimeys vallitsi Rosenin herttuaallisen palatsin ympärillä; kaikki nukkui oman painonsa raskauttamien, vanhojen kivimuurien sisällä, jotka olivat hieman laskeutuneet holvattuine, suljettuine porttinensa ja vanhanaikuisine portinkolkuttiminensa. Tuolla sisällä ... suljettujen akkunaluukkujen takana ... heijastivat himmeät peilit ainoastaan vuossataista unta, jonka unelmia keveät kattomaalaukset näyttivät olevan niinkuin läheisen virran solina tuntui epäsäännölliseltä, pakenevalta hengitykseltä.
Mutta syvintä unta koko palatsissa nukkui ruhtinas Herbert, joka väsyneenä, runneltuna ja uupuneena vasta neljännestunti sitten oli palannut kotiinsa kiroillen tätä hänelle vastenmielistä elostelijan väsyttävää elämää, joka vieroitti hänet siitä, mikä hänelle oli rakkainta maailmassa, nim. hevoset ja pikku Colette. Hevosista vierausi hän siksi, ett'ei kuningas ensinkään välittänyt urheilijan virkistävästä ulkoilma-elämästä, puolisostansa Colettesta taas sentähden, että kuningas ja kuningatar elivät vallan erillänsä toisistansa ja tapaavat toisensa ainoastaan ruokapöydässä, jonka vuoksi heitä palvelevan ajutantin ja seuranaisen täytyy aina olla eri tahoilla ja elää erillänsä kuin jonkun murhenäytelmän henkilöiden. Ruhtinatar rientää »hoviin» jo ennen kuin puoliso on herännytkään, ja kun tämä yöllä palaa kotiin, nukkuu ruhtinatar jo kaksinkertaisesti suljettujen ovien takana. Ja jos hän valittaa kohtaloansa, vastaa Colette hänelle juhlallisena:
»Sen uhrauksen olemme me kuninkaallemme ja kuningattarellemme velkapäät.»
Kaunis lohdutus rakastuneelle Herbertille, joka saa nukkua yksin ensi kerroksen suuressa makuusuojassa, neljä metriä katosta, ihailla Boucherin maalauksia ovien yläpuolella ja katsella seiniin sovitettuja korkeita peilejä, joissa hänen muotonsa näkyi lukemattomissa eri etäisyyksissä!
Toisinaan, kun hän oli vallan murtunut, niinkuin hän tänä iltana oli ollut, tunsi Coletten puoliso jonkunlaista itsekästä tyytyväisyyttä siitä, että hän sai viskautua vuoteellensa tarvitsematta antaa minkäänlaisia selvityksiä puolisollensa, noudattaa entisiä nuoren miehen mukavia tapojansa ja kääriä suuren silkkiliinan päänsä ympäri, sillä näin naurettavasti ei hän kauniin pariisittaren ivallisten silmien edessä koskaan uskaltanut pukeutua levolle ruvetessansa. Tuskin oli hän ehtinyt sänkyynsä ja laskenut päänsä koruompeluksilla ja ruhtinaallisella vaakunalla koristellulle päänalustalle, kun laskuluukku avautui ja uupunut, öitsevä kuninkaan ajutantti vajosi unhotuksen ja unen syvään kuiluun.
Mutta sieltä vedetään hänet jälleen ylös, koskapa hän unissansa tuntee jonkun valon liikkuvan edestakaisin silmiensä ohi ja kuulee ohuen terävän äänen vihlaisevan korvaansa:
»Herbert!... Herbert!...»
»Häh! Mitä nyt?... Kuka se on?...»
»Hyvä jumala, elkää toki huutako!... Minä se olen, Colette vain.»
Se oli todellakin Colette. Hän seisoi siinä vuoteen ääressä pitseillä koristetussa yöröijyssänsä, joka jätti kaulan avoimeksi ja jonka hihat riippuivat laajoina; vaaleat suortuvat ylös su'ittuina, kierrettyinä ja pöyryiselle kerälle käärittyinä seisoi hän siinä pienen lyhdyn vaaleassa valaistuksessa juhlallisesti ja totisesti katsoen heräävää puolisoansa. Mutta kun Colette oikein selvästi erotti Herbertin peljästyneen ja tuhman naaman tuon suuren silkkihuivin sisästä, jonka päät pitkien korvien lailla pistivät esille, ja kun vielä huomasi, kuinka naurettavalta tuo sankkaviiksinen mies näytti pääenkeli Mikaelin pukua muistuttavine yöpaitoinensa täytyi hänen hymyillä tuolle sankarille, joka vaikutti kuin huonosta unestansa herätetty porvarillinen kerskuri.
Mutta tämä Coletten hilpeys ei kauvan kestänyt. Vakavana laski hän yölampun pöydälle ja naisen ulkonäöllä, joka etsii riitaa, laski hän käsivartensa ristiin rinnalle, niin että pienet kädet lepäsivät pyöreillä kyynärpäillä, ja alkoi puhua välittämättä siitä, oliko ruhtinas ehtinyt oikein valveutuakaan:
»Onko tämä teidän mielestänne oikeaa elämää, tämä!... Joka päivä palataan kotiin vasta klo 4 aamulla!... Soveltuuko se mielestänne -- naineelle miehelle?»
»No, mutta rakkahin ystävättäreni! (Tässä hän äkkiä keskeytti puheensa viskaten pois silkkihuivin päänsä ympäriltä)... Syytön minä siihen olen!... Minä en toivoisi muuta kuin päästä mitä pikemmin takaisin pikku Coletteni, oman rakkaan vaimoni luo, jota...»
Näin sanoessaan koetti hän tavoitella lumivalkoisen yöröijyn houkuttelevaa helmaa, mutta Colette sysäsi hänen kätensä kylmästi pois.
»Teistä tässä ei olekaan oikeastaan kysymys!... Tunnenhan minä teidät ... te olette tietysti sama suuri, viaton lapsi, joka ei kykene mihinkään... Melkeinpä haluaisin teidät toisellaiseksi... Mutta kysymys on kuninkaasta ja hänen arvostansa!... Millainen häväistys tuollainen elämä on koko...! Niin, jos hän olisi vapaa ja naimaton... Nuoret, naimattomat miehet huvitelkoot mielellänsä ... vaikka kuninkaan korkea asema ja arvo maanpaossakin sentään vaatii, että ... (voi, kuinka korkeille kannoille pikku Colette juhlallisesti asettuikin puhuessansa arvokkaisuudesta maanpaossa!) Mutta nyt on hän nainut mies. Enkä todellakaan ymmärrä, että kuningatar... Sillä naisella ei siis ole mitään suonissansa!...»
»Colette!»
»Niin, niin, tiedän teidän olevan isänne kaltaisen siinä suhteessa... Kaikki, mitä kuningatar tekee, oh! Mutta minun mielestäni on hän yhtä syyllinen kuin kuningaskin. Hän juuri on tämän pakottanut tuollaiseen elämään ... välinpitämättömyydellänsä ja kylmyydellänsä, niin...»
»Kuningatarpa ei ole kylmä. Vaan korskea hän on.»
»Olkoonpa niin... Voiko rakastavainen nainen olla korskea?... Jos kuningatar rakastaisi puolisoansa, olisi hän pitänyt huolen siitä, että ensimäinen ulkona vietetty yö olisi ollut viimeinen. Voihan puhua, uhkailla, esiytyä. Mutta sen sijaan vaikenee hän veltosti, vaikka näkee vikoja, jotka tekevät teistä lopun... Kuningashan viettää nyttemmin kaikki yönsä ulkona, bulevardeilla, klubeissa, Axelin prinssin luona ja Jumala tiesi, millaisessa seurassa!»
»Colette, Colette!»
Mutta Coletteapa ei saatukaan hevillä vaikenemaan, kun hän kerran oli päässyt alkuun, sillä hänellä oli hyvä »ulostuonti» niinkuin kaikilla porvarillisilla naisilla kiihkoisassa Pariisissa on, missä nuketkin puhua päpättävät.
»Se nainen ei rakasta mitään, sanon minä, ei edes omaa poikaansa!... Jos hän rakastaisi pikku prinssiä, ei hän tätä tuollaiselle raakimukselle uskoisi!... Hän ihan menehtyy rasituksesta, tuo pikku poloinen!... Yölläkin ... nukkuessansa lukee hän ulkoa latinaa ja kaikellaista ... unissansa, kertoi markisitar minulle... Kuningatar on aina läsnä oppitunnilla... Kahden peittovat he nyt tuota poloista ... tehdäksensä hänestä kuninkaan! Mutta sitä ennen ottavat he häneltä hengen, olkaa varma siitä!... Minä inhoan tuota Mérautia.»
»Méraut on kuitenkin kunnon mies... Hän olisi voinut toimeenpanna ikävän näytelmän tuon 'Ragusan piirityksen' kanssa... Mutta hän ei ole virkkanut sanaakaan.»
»Todellakin? Vakuutan teille hänen katselevan teitä erityisellä ivahymyllä, kun ihmiset kiittelevät teostanne kuningattaren kuullen. Mutta te olette kovin yksinkertainen, Herbert poloiseni.»
Nyt näytti Herbert harmistuvan, hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja huulensa paisuivat kuin tyytymättömällä lapsella. Ruhtinatar alkoi peljätä käyttäneensä liian ankaraa kieltä eikä saavansa tietää, mitä hän oikeastansa oli tullut utelemaan.
Mutta kuka olisi voinut olla kauvemmin suutuksissa katsellessaan tuota sängyn laidalla istuvaa kaunista naista, joka niin miellyttävän veikeästi käänsi päänsä sivulle, että nuoren, joustavan vartalon muodot näkyi keveän pukineen alla, -- tai ihaillessaan täyteläistä, sileäihoista kaulaa, noita veitikkamaisia, kiihoittavia ja ilkamoivia silmiä! Ruhtinaan kiltti muoto muuttui pian jälleen rakastettavaksi ja alkoi kohta käydä tavattomaan eloisaksi, kun hän tarttui tuohon lämpimään kätöseen ja piteli sitä omassansa ... hengittäen rakastetun naisen viehkeää tuoksua...
Kas niin, mitä pikku Colette siis tahtoo tietää?... Eipä paljo mitään ... varman tiedon vain yhdestä ainoasta asiasta... Oliko kuninkaalla rakastajattaria vai ei?... Oliko hänet vallannut pelihimo ... vai huvinhalu vaiko hurjemmat intohimot?...
Ruhtinas mietti jonkun aikaa ennen kuin vastasi. Kuninkaan toverina oli hän ollut mukana kaikissa otteluissa, mutta pelkäsi kavaltavansa virkasalaisuuden, jos kertoi kenellekään, mitä hän tiesi. Mutta tuo pikku kätönen tuntui niin hyväilevältä, se puristi hänen kättänsä niin lämpimästi ja uteliaasti, ettei Kristian II:n ajutantti voinut häntä vastustaa:
»No, olkoon menneeksi, kuninkaalla on rakastajatar tällä haavaa.»
Nyt tunsi hän, että Coletten pikku käsi kävi kosteaksi ja kylmäksi.
»Ja kuka se on?» kysyi nuori nainen huohottavalla, lyhyellä äänellä.
»Eräs näyttelijätär Bouffes-teatterissa nimeltä Ami Férat.»
Colette tunsi hyvin Ami Fératin; hänestä oli tuo nainen kamalan ruma.
»Oh!» sanoi Herbert puolustellen, »senpä vuoksi ei hänen majesteettinsa häntä kauvan pitänekään.»
»Todellako?» kysyi Colette huomattavan tyytyväisenä. Ihastuneena menestyksestänsä uskalsi Herbert leikitellä niillä silkkinauhoilla, joilla hänen puolisonsa yöröijy oli sidottu kiinni kaulan kohdalta, ja jatkoi keveästi:
»Niin, pelkään poloisen Ami Fératin eräänä päivänä saavan luoksensa pienen 'satakieli-apinan'.»
»Satakieli-apinan? Mitä ihmeitä?»
»Niin, näetkös, kaikki, jotka ovat saaneet nähdä kuninkaamme läheltä, tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että kun joku suhde alkaa ikävystyttää häntä, lähettää hän asianomaiselle pienen satakieli- eli bisamiapinan aivan kuin jonkun käyntikortin otsakirjoituksella P. P. C...»
»Oh, mikä hävyttömyys!» huudahti ruhtinatar harmistuneena.
»Ihan totta!... Suurella seuraklubilla ei enää käytetäkään puheenpartta 'vapautua' rakastajattarestansa, vaan sanotaan: 'lähetin hänelle apinan penikan'.»
Tässä keskeytyi hänen puheensa, sillä ruhtinatar nousi äkkiä ylös, otti lyhtynsä ja suuntasi askeleensa suoraan ovelle:
»No, mutta Colette... Colette!...»
Poistuessansa kääntyi tämä takaisin ja sanoi ylenkatseellisesti ja harmista tukahtuvalla äänellä:
»Teidän hävyttömistä jutuistanne olen saanut kylläksi ... ne inhoittavat minua.»
Ja sitten veti hän oviverhot sivulle ja jätti poloisen »kumikuninkaan» yksin katsomatta edes, kuinka tämä ojennetuin käsin ja sydän liekissä typertyneenä tuijotti hänen jälkeensä käsittämättä miksi Colette tähän tavattomaan aikaan tuli luo ja taas hävisi kuin tuulessa.
Nopein askelin kuin näyttämöltä poistuva jatkoi Colette, yöviitan laahus käsivarrellansa, tietänsä rakennuksen toisessa päässä olevaan makuusuojaansa. Sohvalla nukkui itämaisilla koruompeluksilla varustetulla tyynyllä ... kaikessa viattomuudessa ... mitä sievin pikku elukka ... harmaja, silkinpehmoinen ja untuvakarvainen pitkähäntäinen penikka, jonka kaulaan oli punaisella silkkinauhalla sidottu pienet hopeakulkuset. Se oli varsin näppärä bisami-apina, jonka kuningas italialaisessa olkikorissa oli lähettänyt hänelle muutamia päiviä sitten. Lahjan oli hän kiitollisuudella vastaanottanut. Oi, jospa hän olisi tiennyt sen merkityksen! Vimmastuneena kaappasi hän tuon elävän ja kynsimään valmiin silkkimytyn, josta katseli pari äkkiherännyttä ihmissilmää, avasi rantasillalle antavan akkunan ja viskasi sen hurjalla liikkeellä ulos:
»Pois, sinä inhoittava elukka!» huusi hän.
Pikku apina putosi rantakivitykselle ja murskautui kuoliaaksi. Niin musertuivat nuoren, oikullisen naisen kauniit toiveet ja onnen unelmat. Colette heittäysi vuoteellensa, kätki päänsä pielukseen ja itkeä nyyhkytti.
Tuota onnen unelmaa oli nyt kestänyt noin vuoden ajan, joka oli tuntunut ijankaikkisuudelta tuosta perhoismaisesta lapsesta. Kuninkaan oli tarvinnut vain antaa pieni viittaus, niin viskautui häikäisty ja tenhottu Colette de Rosen hänen rinnoillensa, hän, joka siihen saakka oli pysynyt kunniallisena aviopuolisona, eipä juuri rakkaudesta ruhtinas Herbertiin ja hyveihin, vaan koska hänen linnunaivoissansa asui jonkunlainen huolenpidon vaisto höyheniensä suhteen, vaisto, joka juuri oli säilyttänyt hänet tahraavista lankeemuksista, ja olletikin sen vuoksi, että hän oli tosipariisitar ja niitä samoja naisia, joita Molière kuvaa luonnetta puuttuviksi, mielikuvituksensa ja turhamielisyytensä orjattariksi.
Pikku Colette Sauvadon ei ollut antautunut Kristianille, vaan Illyrian kuninkaalle. Hän uhrautui sille ihanteelliselle diadeemille, jonka hän tarujen ja romanttisten kertomusten kautta kehittyneessä mielikuvituksessansa näki väikkyvän itsekkään ja intohimoisen rakastajansa pään yllä kauniina kunniakehänä. Colette miellytti kuningasta niinkauvan kuin tämä näki hänessä vain uuden, hienovärisen ja tosipariisilaisen leikkikalun, joka valmistaisi hänet kiihkoisempiin nautintoihin.
Mutta nuori ruhtinatar otti, sen pahempi, todeksi tämän asemansa »kuninkaan rakastajattarena». Kaikki nuo puolihistorialliset naiset, kaikki nuo tekotimantit kuninkaallisen kruunun ympärillä, jotka kimaltelevat paremmin kuin todelliset jalokivet, välkkyivät houkuttelevina hänen kunnianhimoisissa unelmissansa. Rva Dubarry hän ei halunnut olla, mutta jonkunlainen rva Chateauroux voisi hän olla tämän Ludvig XV:n sivulla. Seikkailuperäiset yritykset Illyrian kruunun takaisin voittamiseksi, salaliitot, joiden johtava sielu hän olisi, uhkarohkeat maihinnousut y.m.s. olivat keskusteluaineita kuninkaan ja hänen välillä. Hän kuvitteli itsensä jo nostattamassa Illyrian kansaa, piileksimässä viljavainioissa ja talonpoikaistaloissa kuin joku kuuluisa Vendée-ryöväri, joista hän oli lukenut seikkailujuttuja Sacré-Coeurin luostarissa. Olipa hän jo miettinyt itsellensä erityisen hovipojan puvunkin -- puvuissa liikkui hänen ajatuksensa näet pääasiallisesti -- ja keksinyt kauniin renessansikuosin, joka tekisi hänelle mahdolliseksi lähestyä kuningasta mihin aikaan tahansa ja seurata häntä kaikkialle.
Kristiania eivät nämä intoilevat unelmat paljo huvittaneet. Hänen älynsä keksi pian, mitä niissä oli mahdotonta ja typerää. Muuten ei hän ollut halunnut rakastajatarta keskustellaksensa tämän kanssa politikasta; sattuipa näet, että kun hän piti tätä sylissänsä rakkauden tunteen täydellisesti valtaamana, niin ryhtyi pehmeäkäsinen ja ruusuhuulinen pikku Colette keskellä kaikkea puhumaan Laibachin valtiopäiväin viimeisistä päätöksistä ja siitä vaikutuksesta, minkä joku kuningasmielinen julistus oli tehnyt Illyrian kansaan. Onko kummaa, että rakastaja sielussansa silloin tunsi äkillisen kylmyyden ikäänkuin ilma olisi samassa muuttunut koleaksi ja huhtikuun pakkanen ahdistellut hentoja hedelmäpuiden kukkia?
Hänet valtasi silloin tuska ja katumus, tosislavilaisen ja katolilaisen monimutkaiset ja naivit omantunnon vaivat. Saatuansa tyydytetyksi oikkunsa heräsi hänessä vastenmielisyys tätä kuningattaren läheisyydessä, melkeinpä hänen nähtensä ylläpidettyä luvatonta rakkauden suhdetta kohtaan; sitä paitse tuntuivat nämä salaiset, lyhyet yhtymät liian vaarallisilta hotelleissa, joissa heidät koska tahansa voitiin pettää ja ilmi antaa; myöskin tuntui se hänestä sydämettömältä niin hyväluontoista ja avomielistä miespoloista kohtaan kuin Herbert Rosen oli, joka puhui puolisostansa niin kaihoavan hellästi aavistamatta, että kuningas saapui klubille säteilevin silmin, hohtavin poskin ja sellainen lemmen tuoksu ympärillänsä, joka todisti hänen tulevan suoraan Coletten syleilyistä.
Enin vaivasi häntä sentään se, että herttua de Rosen kovin epäili miniänsä siveellisiä periaatteita -- sen vuoksi, että tämä oli alhaissyntyinen -- ja näytti levottomalta poikansa suhteen, joka muka oli niin aisankannattajan näköinen, kuten hän vanhan sotilaan suoranaisella tavalla joskus muidenkin kuullen sanoi; hän tunsi näet olevansa vähän vastuussa tästä alhaissäätyisestä avioliitosta, johon hän oman itaruutensa kautta oli ollut syynä. Hän suorastaan vartioi Colettea, saattoi hänet aamuisin hoviin, nouti hänet sieltä illoin pois ja olisi luultavasti aina ollut hänen vartijansa, ell'ei Colette kuitenkin olisi alinomaa livahtanut hänen kömpelöiden kättensä läpi. Heidän välillänsä kesti alinomaa hiljaista sodankäyntiä. Intendenttirakennuksen akkunasta sai herttua surulla nähdä kauniin miniänsä viehättävissä puvuissansa, jotka hän oli miettinyt hoviompelijattarensa kanssa, ilkamoivan vaunujen himmeiden akkunain takana ruusunpunaisena, kun ilma oli kolea, tai rimsuisen päivänvarjostimen alla, kun sää selkeäksi kirkastui.
»Te lähdette ajelemaan?» kysyi herttua.
»Niin, kuningattaren asioissa!» vastasi voitonriemulla pikku Sauvadon hattuharsonsa takaa. Ja siinä hän ei valhetellutkaan. Kuningatar ei näet välittänyt Pariisin melusta, vaan jätti mielellänsä kaikki asiansa seuranaisensa huoleksi, sillä sellaista turhamielisyyttä ei hän koskaan ollut tuntenut, että jonkun hovihankkijan myymälässä ilmoittaa nimensä ja kuninkaallisen arvonsa kumartelevien puotipalvelijain ja sattumalta läsnäolevain, uteliaiden naisten kuullen. Senpä vuoksi ei hän muotimaailmassa ollutkaan tunnettu. Missään salongissa ei kukaan kuullut keskusteluja hänen tukkansa ja silmiensä värivivahduksista, ei hänen vartalonsa kankean juhlallisesta ylhäisyydestä ja tavasta kantaa pariisilaisia muotipukuja.
Eräänä aamuna huomasi herttua, että Colette St. Mandésta lähtiessänsä oli kovin vakavan näköinen ja että hänen pienillä ompelijatarkasvoillansa oli sangen kiihtynyt ilme, jonka vuoksi hän -- pahaa aavistaen -- päätti seurata häntä. Sen hän tekikin seuraten häntä kauvan, kunnes näki Coletten vaunujen pysähtyvän erään tunnetun ravintolan eteen Orsayn rantakadun varrella. Kekseliäisyytensä ja viekkautensa avulla oli ruhtinatar päässyt ottamasta osaa kuningattaren juhlallisen vakaviin aamiaisiin rientääksensä sovittuun paikkaan aterioitsemaan rakastajansa kanssa erityisessä huoneessa.
He istuutuivat pöytään mitä ihanin näköala edessänsä. Auringon paisteessa välkkyen virtasi Seinejoki heidän ohitsensa ja vastapäätä taas näkyivät Tuileriesin kiviröykkiöt ja viheriät puut, mutta vallan edessä oli heillä tuo ristimastoinen »koulufregatti» nostaen mastojensa huiput aina rantakadulla kasvavain puiden oksiin saakka, joita kivisellä suojamuurilla lepäävät, kaupaksi olevat optilliset värilasit heijastelivat.
Ilma oli kuin luotu lemmenkohtauksia varten: oikea ihana päivä, jota raittiit tuulenpuuskat toisinaan virkistivät.
Niin sydämellisesti kuin tänään ei Colette vielä koskaan ollut nauranut ja tuossa naurussa kuulusti koko hänen viehkeä hempeytensä riemuitsevan. Sellainen hänen pitikin olla miellyttääksensä Kristiania, joka nyt iloisena söi hänen kanssansa erittäin hienon aamiaisen. Mutta yht'äkkiä huomasi Colette appi-ukkonsa, joka mittaili katukäytävää vahtisotilaan tahdikkailla askelilla päätettyänsä odottaa tässä vaikka kuinka kauvan. Ravintolassa oli ainoastaan yksi sisäänkäytävä, sen hän näet tiesi, jonka vuoksi hän näki kaikkien ruokavieraiden tulevan ja menevän; pääasiallisesti olivat ne kauniita, pulskia ja hoikiksi tiukattuja ratsuväen upseereja vastapäätä olevasta kasarmista. Vanhana kenraalina tietäen aseelliset keikarit vastustamattomiksi kavaljeereiksi oli hän varma siitä, että Colette vehkeili tuolla sisällä näiden kannus- ja miekkajunkkarien kanssa.
Sekä Colette että kuningas kävivät levottomiksi. Asema muistutti entisen oppineen hätä-tilaa, joka -- kertomuksen mukaan -- oli kavunnut palmupuun latvaan ja näki puun alla hirmuisen krokodilin mulkoilevan ylöspäin; erotus oli vain siinä, että rakastavaiset varmasti voivat luottaa ravintolan väkeen, joka kyllä pitäisi huolen siitä, ett'ei krokodili heitä häiritsisi. Mutta miten päästä ulos, siinä oli pulma.
Kuningas kyllä voi pelastua. Mutta Colette! Kuningatar vartosi häntä ja alkoi epäillä niinkuin vanha herttuakin. Ravintolan isäntä, jonka Kristian kutsui saapuville ilmoittaen ikävän asianlaidan, ei alussa keksinyt muuta neuvoa kuin iskeä aukko vastakkaiseen seinään kuten vallankumouksen aikana oli tehty. Vihdoin selvisi hänelle asia vallan yksinkertaiseksi. Ruhtinatar voi pukeutua sokurileipurin valhepukuun, panna omat vaatteensa koriin, jonka hän ottaisi päälaellensa, ja pukeutua uudelleen omaan pukuunsa tarjoiluneidin asunnossa lähikadun varrella. Alussa pani Colette ankarasti vastaan: kuinka hän voisi kuninkaan nähden pukeutua tuollaiseksi »liemipojaksi!» Mutta hätä ei kysy lakia: hänen täytyi alistua tähän päästäkseen pahemmasta. Ja tuokiossa muuttui ylhäinen ruhtinatar Colette Sauvadon-Rosen -- 14-vuotiaalta pojalta lainatun siistin ja valkoisen puvun avulla -- mitä näppärimmäksi sokurileipuripojaksi, joka koskaan tavaroinensa on Pariisin katuja ruoka-aikoina kepsutellut. Mutta kaikissa tapauksissa oli erotus suuri, jos vertasi tällaista valkeaa myssyä, lastenkenkiä ja suuritaskuista nuttua siihen Coletten uneksimaan ritarilliseen hovipojan pukuun kiiltonahkasaappainensa ja norsunluisine tikarinensa, jossa hän oli aikonut seurata Byronin Laraan vertaamaansa sankaria kaikkialle.