Chapter 10

Vanha herttua näki kahden sokurileipuri-pojan, korit päälaella, tulevan ulos ravintolasta, eikä aavistanut mitään petosta. Mutta lämpimäin leivosten mieluinen tuoksu muistutti hänelle ankarasti alkavasta nälästä, sillä miesparka ei ollut syönyt vielä aamiaistansa! Ylhäällä ravintolassa istui kuningas vankina, vaikka sydämeltänsä melkoisesti keventyneenä lueskellen sanomalehtiä ja ryypiskellen Roederer-samppanjaa; silloin tällöin vilkasi hän akkunaverhon välistä, vieläkö krokodili oli paikallansa. Hänen palatessansa ehtoopäivällä St. Mandén hoviin takaisin istui Colette jo siellä vastaanottaen hänet mitä viattomammalla hymyllä. Herttua ymmärsi tulleensa petetyksi eikä ikinä virkkanut mitään koko tapahtumasta. Mutta huhu siitä levisi sittenkin kaupungilla. Kukaan ei voi tietää, tapahtuuko se jonkun salongin tai eteisen avaimen rei'ästä tai nopeasti ohi vieriväin vaunujen akkunaverhojen takaa tai ehkä mykkäin, suljettujen ovien lävitse, mutta salaperäisellä tavalla se Pariisissa tuollainen ikävä juoru vain hiipii kaikkialle, kunnes esiytyy julkisesti jossakin suuressa sanomalehdessä koko yleisön nähden ja yksityisiä piirejä hauskuttavasta pilapuheesta muuttuu julkiseksi häväistykseksi.

Koko Pariisi nauroi viikon päivät tuolle tarinalle pienestä sokurileipuripojasta. Mutta asianomaisten nimet kuiskattiin juorutessa niin hiljaa kuin hyvä tapa vaati, kun kysymys oli niin ylhäisistä henkilöistä, eikä ruhtinas Herbertin paksut kuulokalvot niitä ensinkään erottaneet. Että kuningatar oli saanut vihiä asiasta, tuli pian ilmi. Hän, joka erään kiihkoisen selvityksen jälkeen Laibachissa ei koskaan ollut muistuttanut kuningasta ollenkaan mistään, mikä koski tämän elämäntapoja, pyysi kerran aterian jälkeen hänet sivulle sanoen vakavasti ja puolisoonsa katsahtamatta:

»Olen kuullut paljo juteltavan eräästä sopimattomasta tapahtumasta, jonka yhteydessä teidän nimenne mainitaan! Oh! Ei teidän tarvitse puolustautua, sillä asiasta en tahdo mitään kuulla. Mutta ajatelkaa teille kerran uskottua kruunua (hän osotti lasin alla kimaltelevaa diadeemia) ja pitäkää huoli siitä, ettei häpeä ja iva sitä tahraa Poikanne on kerran sitä kantava.»

Tunsiko hän jutun kokonaisuudessansa ja tiesikö hän ehkä sen naisen nimenkin, jonka kasvot juorujen kautta olivat puoleksi paljastetut? Kukaan kuningattaren seuralaisista ei voinut sitä aavistaa: oman sielunlujuutensa ja maltillisuutensa hän nytkin säilytti. Kristianista tuntui tämä kuitenkin varoitukselta. Epämiellyttävien kohtausten ja ikävien huhujen pelko ynnä se tarve, jota hänen heikko luonteensa tunsi -- nimittäin että ympärillä olevat jollakin tavoin vastasivat hänen huolettomaan hymyynsä -- kypsyttivät hänessä päätöksen valita apinahuoneesta sievin ja näppärin apinanpentu lahjaksi ruhtinatar Colettelle.

Ruhtinatar kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta kuningas ei niihin vastannut. Eikä hän myöskään näyttänyt tahtovan ymmärtää hänen huokauksiansa ja kaihoista katsettansa, vaan jutteli aina hänen kanssansa luontevan kohteliaalla tavallansa, jolla hän pian voitti naisten mielet. Näin kevensi hän omantunnon vaivojansa, jotka rasittivat häntä sikäli enemmän, mikäli hänen rakkauskiihkonsa ruhtinattareen laimeni. Ja kun tämän suhteen i'es ja huonot välit kuningattareen vaivasivat häntä, vaikkakin eri tavalla, viskausi hän -- ruhtinattaresta vapauduttuansa -- riihottomana huvitusten pyörteeseen eikä miettinyt mitään muuta kuin »mässäystä», käyttääkseni hienojen keikarien huikentelevan raukeaa sananpartta. Tämä oli sinä vuonna suurissa klubeissa muotisanana.

Nykyään käy tällainen hurjastelu epäilemättä jollakin muulla nimellä. Nimitykset vaihtuvat; mutta muuttumattomina ja yhtäläisinä pysyvät ne kuuluisat ravintolat, joissa asiat tapahtuvat, nuo kultauksilla ja kukkasilla koristellut ravintolat, joissa hienoimmat naiset käyvät kutsuvieraina taikka joihin he vievät seuralaisiansa, kemuillaksensa alhaisella, joskus hurjuuteen asti kiihtyneellä tavalla, kunnes nautintoa ei enää uusia voi. Yhtäläisenä pysyy myöskin näiden keikarien ja naikkosten klassillinen typeryys, heidän aina samat puheenpartensa ja naurunsa, joissa ei koskaan ole mitään alkuperäistä, vaan on tämä näennäisesti hurja seuraelämä pohjaltansa yhtä poroporvarillinen ja sovinnainen kuin muutkin seurapiirit. Se on vain jonkunlaista järjestettyä epäjärjestystä ja ohjelmanmukaista kiihkoilua, jota seuraa haukotuttavan kuluttava ikävyys.

Kuningas sitä vastoin huvittelihe tulisesti kuin parinkymmenen vuotias nuorukainen. Hän toi aina mukanansa sen elämänhalun, joka jo ensimäisenä iltana oli vienyt hänet Mabillen tanssijaisiin, ja hän osasi tyydyttää näitä pyyteitä, joita hän jo kauvan oli loitompana tuntenut ja vireillä pitänyt lukemalla eräitä pariisilaisia lehtiä, joissa huvittelevan maailman houkutteleva ruokalista tavattiin, katselemalla näytäntöjä ja ahmimalla romaaneja, jotka maaseutulaisille ja ulkolaisille niistä kertovat ihannoivalla tavallansa.

Hänen solmimansa lemmensuhde rva de Roseniin pidätti hänet jonkun aikaa lipumasta alas huvitusten liukkaalla vierteellä, joka muistuttaa yöravintolain kirkkaasti valaistuja ja hyvillä matoilla varustettuja pikku rappusia, joita myöten humaltuva mukavasti voi laskeutua alas, kunnes hän -- avonaisten ovien vedosta -- alhaalla humaltuu enemmän kompastuaksensa katuojaan kadunlakaisijain ja lumpunkokoilijain luvatuilla tunneilla. Kristian antausi nyt tälle luisuvalle vierteelle, jota seuraa jyrkkä putous, eivätkä häntä tähän kehoittaneet ja kiihoittaneet niin paljo huumaavat jälkiruokaviinit, vaan enemmän se pieni aina alistava seurue köyhtyneitä aatelismiehiä, jotka väijyivät kuninkaallisia houkkioita, -- elostelevia sanomalehtimiehiä, joiden maksetut uutiset häntä huvittivat ja jotka -- ylpeinä kuuluisan maanpakolaisen tuttavuudesta -- saattoivat hänet teatterein kulissein ta'a, missä naiset ahmivat häntä silmillänsä ja kiemailivat hänelle punastuen mielihyvästä niin, että luonnolliset ruusut hohtivat poskipäillä maalattujen kanssa kilpaa.

Pian perehtyi Kristian myöskin bulevardikielen naurettaviin sanansutkauksiin, liioitteluihin ja velttouksiin, käyttäen todellisten kumipäiden sananparsia: »Hienoa, erittäin hienoa... Se on haisevaa ... ihan sykertyy, jos...», mutta hänen tavallista puhetta jalostava muukalaiskorkonsa saa hänet lausumaan nuo omituiset sananparret vähemmän jokapäiväisesti ja jonkunlaisella kompailevan joutolaisen tavalla. Erästä sanaa käytti hän alinomaa mielellänsä: »iloisa» (rigolo). Sitä käytti hän kaikesta, mitä hän arvosteli. Näytelmät, romaanit, julkiset tai yksityiset tapahtumat olivat taikka eivät olleet »rigolo». Ja niin pääsi hän kaikesta enemmästä arvostelemisesta. Eräiden myöhäisten illallisten jälkeen huudahti hänelle humaltunut Amy Férat, jota tuo sana harmitti:

»Sanopas minulle, Rigolo!...»

Tämä tuttavallisuus miellytti kuningasta. Tuo ei ainakaan kohdellut häntä kuin kuningasta. Amy Fératista tuli hänen rakastajattarensa. Kun tämä suhde sitten päättyi, kutsuttiin kuningasta vielä kauvan aikaa samalla liikanimellä aivan samalla tapaa kuin Axelin prinssiä kutsuttiin Kukonpyrstöksi, vaikka kukaan ei tiennyt miksi tämä oli sen saanut.

Rigolo ja Kukonpyrstö olivat hyviä ja eroamattomia ystävyksiä, jotka metsästivät yhdessä kaikellaista riistaa ja yhdistivät vierashuoneissakin melkein yhtäläiset kohtalonsa, sillä perintöprinssin epäsuosio oli tavallansa sekin todellista maanpakolaisuutta. Sen hän muuten kulutti parhaimman ymmärryksensä mukaan »mässäten» edelleen niinkuin hän oli tehnyt jo kymmenisen vuotta ja liikkuen kaikkialla ruumisajurin hitaudella.

Illyrian kuninkaalla oli omat asuntosuojansa Axelin prinssin palatsissa Elyséen kenttien varrella. Alussa oli hän siellä yötä ainoastaan silloin tällöin, mutta sitten nukkui hän siellä yhtä usein kuin St. Mandéssakin. Kun kuninkaan poissaolo näin sai selityksensä ja voitiin ainakin muodollisesti perustella, ei kuningatar siitä sen enempää välittänyt, jota vastoin ruhtinatar joutui mustan murheen valtaan. Hänen kylmä turhamielisyytensä ei luopunut toivosta voittaa takaisin tuon huikentelevaisen rakastajan sydän. Hän käyttikin siihen tuhat mielistelevää keksintöä, uusia koristuksia ja hiuslaitteita, muotipukuja ja värivivahduksia, jotka parhaiten soveltuivat hänen vaihtelevaan ihanuuteensa. Mikä pettymys sitten, kun kello löi 7 illalla eikä kuningasta kuulunut, vaan kuningatar järkkymättömän rauhallisena muutatti pikku Zaran korkean tuolin kunniasijalle sanoen: »Hänen majesteettinsa ei syö päivällistä.»

Ollen pakotettu vaikenemaan ja tukahduttamaan harminsa olisi hermostunut Colette toivonut, että kuningatar joskus olisi suuttunut ja näin kostanut heidän molempien puolesta. Mutta Frédérique ei juuri kalvennutkaan enää, vaan säilytti kuninkaallisen tyyneyden, vaikka ruhtinatar naisten julmalla taitavuudella ja lihan ja nahan väliin tähdätyillä pistosanoilla koetti tehdä hänelle muutamia paljastuksia Pariisin klubielämästä, herrojen puheiden törkeydestä siellä ja vielä törkeämmistä huvituksista, yövalvokeista y.m. syistä, jotka vieroittivat klubeissa kävijät kotielämästä, samoin kuin heidän hurjasta peli-innostansa, joka nieli kokonaisia omaisuuksia; klubin pelikirja, johon hulluimmat vedonlyönnit erityisesti merkittiin, kuului olevan hauska tutkittava ihmisellisen eksymyksen kultaisena kirjana. Mutta näistä jutuista ja muista pistosanoista ei kuningatar välittänyt ensinkään: joko hän niitä ei ymmärtänyt taikka ei tahtonut ymmärtää.

Yhden ainoan kerran menetti hän mielenmalttinsa oltaessa eräänä aamuna ratsastusretkellä St. Mandén puistossa.

Oli hieman kirpeä maaliskuun pakkanen ja tuuli velloi aikalailla lammen pintaa ajaen veden vielä kolkoille ja alastomille rannoille. Muutamia lehden alkuja pisti siellä täällä esille puiden paljailla oksilla, joissa talven aikana kypsyneet marjat vielä riippuivat. Kun ratsuhevoset vierekkäin juoksivat erästä kuivilla, alasvarisseilla risuilla peitettyä tietä myöten, syntyi tästä ritinä, joka upeiden uusien silojen ja leu'analus-vitjojen helkkeen kanssa oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni koko metsässä.

Molemmat naiset olivat yhtä hyviä ratsastajia; nyt ratsastivat he verkallensa nauttien vuodenajan hiljaisuudesta luonnossa, joka tähän aikaan ikäänkuin valmistaa uudistusta taivaan synkästi pilveillessä lumisateidenkin jälkeen mustaksi sulaneen maiseman yli. Niinkuin aina ollessansa kahden kesken kuningattaren kanssa, ryhtyi Colette taas puhumaan mieliaineestansa. Aivan suoraan hän ei uskaltanut käydä kuninkaan kimppuun, vaan puhui hänen ympäristöstänsä eli suuren klubin ylimyksistä, jotka kaikki hän tunsi Herbertin ja Pariisin juorupuheiden kautta ja jotka kaikki hän myöskin työläisen taitavalla kädellä riisui paljaiksi puhumattakaan Axelin prinssistä. Hän ei todellakaan ymmärtänyt, kuinka sellaisen miehen kanssa voi seurustella, joka ei muuta tee kuin juo ja mässää, seurustelee ainoastaan huonoissa seurapiireissä, istuu iltaisin »tuollaisten naikkosten» kanssa bulevardikahviloissa, ryypiskelee kuin kuorma-ajuri melkein kenen kanssa tahansa ja sinuttelee renttumaisia näyttelijöitä. Ja tämä on sitten muka perintöprinssi!... Hän siis nauttii siitä, että näin saa omassa personassansa vetää kuninkuuden lokaan.

Näin jatkoi hän harmistuneena ja kiihoittuneena edelleen sillä välin kuin kuningatar tahallisesti hajamieliseksi tekeytyen ja katse sisään päin taputteli hevostansa kaulalle ja kiirehti sitä eteenpäin ikäänkuin päästäksensä kuulemasta seuralaisnaisensa juttuja.

Mutta Colette pysyi hänen rinnallansa. »Mutta Axelin prinssi on tullutkin sukuunsa, hän. Hänen enonsa oli vallan samanlainen. Kuningas, joka niin häpeämättömästi esiytyy rakastajattariensa kanssa hovinsa, jopa puolisonsakin edessä... Täytyy tosiaankin ihmetellä tuollaisen kuningattaren orjamaista luonnetta, joka suvaitsee moisia solvauksia.»

Tällä kertaa sattui pistosana oikeaan paikkaan. Kuningatar vavahti, hänen katseensa sumeni ja noille mietteisille kasvoille ilmestyi niin murheellinen vanhuuden ilme, että Colette tunsi itsensä liikutetuksi nähdessänsä, miten tämä ylväs kuningatar, jonka sydämestä hän ei koskaan ollut nähnyt vähintäkään merkkiä, vihdoinkin laskeusi muiden naisten kärsimysten tasalle. Mutta hetken kuluttua oli Frédérique jälleen saavuttanut kaiken entisen ylpeytensä.

»Henkilö, josta puhutte, on kuningatar», sanoi hän vilkkaasti; »tuomita häntä niinkuin muita naisia olisi suuri vääryys. Muut naiset voivat avonaisesti olla onnellisia tahi onnettomia, itkeä niin paljo kuin tahtovat ja huutaakin, jos suru on liian suuri. Mutta kuningattaret eivät. Puolison ja äidin surut tulee heidän peittää ja salata. Voiko kuningatar piiloittautua, jos häntä loukataan? Voiko hän vaatia laillista eroa ja antaa tällaisen ilonaiheen valtaistuimen vihollisille?... Ei, vaikka häntä syytettäisiinkin julmaksi ja sokaistuksi, pitää hänen kantaa päänsä pystyssä kruununsa vuoksi. Meitä ei ylläpidä ylpeys, vaan tunne kutsumuksemme suuruudesta. Se juuri saa meidät puolison ja lasten kanssa ajelemaan kaduilla avonaisissa vaunuissa, vaikka ilmassa voi tuntua jonkun salaliiton pommihankkeita; se tekee meille maanpaon ja vieraan, samean taivaan siedettävämmäksi ja antaa meille voimia kantaa eräitä pahimpiakin loukkauksia, joista teidän ainakaan ei pitäisi minua muistuttaa, ruhtinatar de Rosen.»

Puhuessaan hän kiihtyi saadaksensa sanotuksi, mitä hänellä sydämellänsä oli; sitten rapsautti hän hevostansa ratsupiiskalla -- niin kovasti, että tämä hurjaa vauhtia nelisti metsän halki ja tuuli hulmusi ratsupuvun ja hänen sinisen amatsoniharsonsa poimuissa.

Sen jälkeen ei Colette enää kuningatarta kiusannut. Mutta kun hänen hermostonsa kuitenkin kaipasi kiihoituksen aihetta, niin käänsi hän helpoitukseksensa vihansa nuolet ja pistävät keihäät Elysée Mérautia vastaan. Hän asettui jyrkästi markisitar de Silvisin puolelle; hoviseura näet jakausi kahteen eri puolueeseen. Méraut'illa ei ollut muita puolustajia kuin isä Alphée, jonka järeä käytöstapa ja terävä puhe aina sentään vaikutti läsnäoleviin. Mutta munkki oli usein matkoilla Illyriassa toimittaen muka Fourneaux-kadun varrella olevan emäluostarin ja Ragusan ynnä Zaran tytärluostarien välisiä asioita. Ainakin ilmoitettiin nämä syyksi hänen alinomaisiin salaperäisiin matkoihinsa, joilta hän aina palasi entistänsä kiihtyneempänä harpaten rappusia pitkin hurjin askelin, hypistellen rukousnauhaansa ja muristen jotakin rukousta kuin olisi jotakin pikku palloa pureskellut. Istuttuansa pitkät ajat lukon takana kuningattaren luona suoriusi hän aina matkalle, jättäen markisittaren puolueelle täyden vapauden sättiä uutta opettaja-parkaa. Tätä vastaan olivatkin liittoutuneet kaikki alkaen vanhasta herttuasta, jota Mérautin laiminlyöty puku ja pörhöinen tukka loukkasi sekä sotilaallisten että seuraelämän tapojen kannalta, aina kamaripalvelija Lebeauhin saakka, joka vaistomaisesti vihasi kaikkea itsenäisyyttä saaden kannatusta sekä nöyriltä tallirengeiltä että kyökkipiioilta, puhumattakaan rauhallisesta Boscovitshista, joka pelkuruudesta seurasi enemmistöä. Mutta minkäänlaiseen toimintaan ei tämä epäsuosiollinen mieliala kuitenkaan puhjennut, vaan ilmestyi se sanoissa, katseissa, asennoissa ja sellaisissa pienissä, hermostuneissa kahakoissa, joita saman katon alla elävät, toisillensa vihamieliset ihmiset eivät voi välttää. Ylenkatseelliset eleet ne olivat rva de Silvisin erityisalana. Milloin halveksivana, milloin ylpeänä, milloin ivallisena, milloin vallan happamena väänteli hän kasvojansa istuessansa vastapäätä Elyséetä ja usein saattoi hän huokaustansa pidättäen ja silmänsä kunnioittavan hellästi kattoon luoden kysyä pikku prinssiltä: »eihän teidän armonne vain ole sairas?» Sitten tunnusteli hän poikaista pitkillä, laihoilla sormillansa tai uuvutti häntä värisevillä hymyilyillänsä. Silloin oli kuningattaren tapa sanoa iloisesti:

»Kas niin, rva markisitar, elkää koettakokaan luulotella Zaralle, että hän on sairas.»

»Mutta mielestäni tuntuvat hänen kätensä ja otsansa hieman kuumilta.»

»Hän tuli juuri ulkoa... Raitis ilma sen vaikuttaa.»

Ja sitten hän vei lapsen mennessänsä, hieman pahastuneena siitä, että tuota juttua prinssin rasittamisesta liiallisella työllä alinomaan uudistettiin hänen läsnäollessansa. Tätä liiallista rasitusta eivät pariisilaiset palvelijat uskoneetkaan, vaan sitä enemmän Illyriasta tuodut pitkä kamarineiti Petska ja vanha ukko Greb, jotka heittivät kovin karsaita silmäyksiä uuteen opettajaan ja osoittivat hänelle tuollaista palvelusväen mykkää vihamielisyyttä, jolla helposti voi kiusata hajamielisiä ja jostakin riippuvaisia ihmisiä. Méraut tunsi pian joutuneensa saman vainon, pikkumaisuuden ja kateuden alaiseksi, joka oli karkoittanut hänet pois W:n hovista, ja huomasi, että valtaistuimien ympärillä aina viihtyvä matelevaisuus seuraa kuninkaallisia vielä sortumukseen ja maanpakoonkin. Mérautin tunteellinen ja hyväntahtoinen luonne kärsi tietysti siitä vastenmielisestä tavasta, jolla häntä persoonallisesti talossa kohdeltiin; sitä paitse vaivasi tämän ympäristön kankea, teeskennelty seurustelutapa hänen vaatimattomia, luontevia ylioppilastottumuksiansa. Häntä vaivasi jokapäiväinen aterioitseminen haarukkakynttiläin valossa, juhlapukuisten herrojen ja naisten seurassa, jotka istuivat kaukana toisistansa tuon pitkän ruokapöydän ääressä uskaltamatta syödä tai puhua, ell'ei kuningas ja kuningatar ensin sitä tehnyt, ja nähdä näidenkin muiden pöytävieraiden lailla huokaavan »hoviministerin» ikeen alla, joka taas valvoi sovinnaisuutta sitä ankarammin, mitä kauvemmin maanpakoa kesti.

Siitä huolimatta tapahtui joskus, että vanha ylioppilas Monsieur-le-Prince-kadulta tuli ruokapöytään värillinen kaulaliina yllänsä, puhui vuoroansa odottamatta ja kiihtyi äkkiä samaan kaunopuheliaisuuteen, jolla hän usein oli saanut Voltaire-kahvilan muurit kaikumaan. Mutta silloin kohtasivat häntä karsaat katseet, joilla pienintäkin poikkeusta pienen hoviseuran sovinnaisuudesta rangaistiin, jonka vuoksi hänessä jo heräsi halu jättää äkkiä kaikki siksensä ja palata takaisin latinalaiseen kortteliinsa niinkuin hän oli jo kerran tehnyt.

Mutta kuningatarta hän ei hennonut jättää. Eläessään alinomaan hänen tuttavallisessa seurassansa, lapsi kolmantena, oli hänessä syntynyt tavaton uskollisuus häntä kohtaan, uskollisuus, jota kannatti kunnioitus, ihailu ja taikausko. Kuningatar yhdisti ja edusti Mérautin mielestä monarkkian koko uskoa ja ihannetta aivan samalla tapaa kuin jollekin kansanmiehelle Rooman Trasteveressä pyhä neitsyt on koko uskonto. Kuningattaren vuoksi hän jäi paikoillensa ja uskalsi pyrkiä raskaan tehtävänsä päämäärään. Ah, kuinka raskaalta ja suurta kärsimystä kysyvältä se toisinaan tuntuikin! Ja kuinka vaikeaa sentään oli ahtaa vähempiarvoisiakin tietoja pienen kuninkaanpojan päähän! Muuten oli hän viehättävä lapsi, tuo herttainen kiltti Zara raukka. Hyvää tahtoa ei häneltä suinkaan puuttunut. Äidin vakavan ja rehellisen luonteen näytti hän perineen, mutta sen ohessa oli hänessä jotakin keveää ja huikentelevaista; ikäänsä lapsellisempi hän myöskin oli. Näytti siltä kuin olisi tuon hennon, heikkoruumiisen ja ennen aikaansa vanhan näköisen lapsen henkinen kehitys myöhästynyt; mitään halua lasten leikkeihin ei hänellä myöskään ollut, vaan näytti hänen uneksiva olentonsa vaipuvan jonkunlaiseen horrostilaan. Lapsuutensa ensimäisinä vuosina, jotka olivat olleet hänelle vain vitkallista toipumista sairaudesta, olivat opettajattaren tarut ja sadut olleet hänen ainoa henkinen ravintonsa, jonka vuoksi hän todellisenkin elämän aina sekoitti taruihin ja keijukaisiin; kuninkaat ja kuningattaret seurustelivat hänen mielikuvituksessansa hyvien henkien kanssa, jotka auttoivat nämä ulos torneista ja vankilaholveista, ja hyväntahtoiset keijut vapauttivat kultasauvoillansa heidät vainoojien ja väijyjäin käsistä, särkien lasimuureja, murtaen korkeita, terävillä piikeillä varustettuja rintasuojuksia, tuhoten tulta syökseviä lohikäärmeitä ja karkoittaen noitia, jotka voivat muuttaa ihmiset eläimiksi.

Keskellä lukutuntia ja juuri kun jotakin tärkeää ainetta käsiteltiin, voi pikku prinssi äkkiä huudahtaa: »niin, tuohan on aivan kuin sadussa pikku räätälistä kerrotaan», taikka huomautti hän jostakin suuremmasta taistelusta lukiessansa: »mutta, äiti, jättiläinen Robistorhan tappoi paljo enemmän ihmisiä.» Yliluonnolliset käsitteet olivat hänessä saaneet sellaisen vallan, että hän voi tuntikausia istua hajamielisenä säilyttäen mielessänsä omituisia ja epämääräisiä tarukuvia ja sellaisia muistoja, joita »Rothomagon» tahi muiden samanlaisten näytelmäin näkeminen lapsissa synnyttää. Tämä kaikki juuri vaikeutti melkoisesti sitä tarkempaa, vakavampaa ajatustyötä, jota häneltä nyt olisi vaadittu.

Kuningatar oli läsnä kaikilla oppitunneilla, sylissänsä aina sama koruompelus, joka ei ottanut edistyäksensä, ja kauniissa katseessansa aina tuo tarkkaavaisuus, jolle opettaja pani niin suuren arvon, jonka hän tunsi kaikissa hänen sanoissansa ja vieläpä hänen julkilausumattomissa ajatuksissansakin. Juuri ajatusmaailmassa, unelmissa ja haaveissa, jotka väikkyvät vakaumusten yläpuolella, yhtyivät heidän sielunsa. Kuningatar kysyi häneltä neuvoa kuin ystävältänsä, puhuen silloin kuitenkin aina kuninkaan nimessä.

»Hra Méraut, kuningas haluaisi kuulla mielipiteenne tästä» j.n.e.

Elysée kummasteli suuresti, ett'ei kuningas koskaan itse keskustellut noista asioista, jotka häntä siis kuitenkin huvittivat. Kristian II kohteli häntä kunnioittavasti, puhui hänen kanssansa tuttavallisesti, melkeinpä toverillisesti, erittäin hauskalla, mutta sangen pintapuolisella tavalla. Joskus mennessään salin läpi pysähtyi hän muutamaksi minuutiksi kuuntelemaan opetusta, laski kätensä prinssin olkapäälle ja sanoi puoliääneen ja tavalla, joka muistutti hieman muun talonväen kohtelua:

»Elkää kovin kiusatko poloista!... Varsinaista oppinutta hänestä ei tarvitse tulla...»

»Ei, mutta kuninkaaksi hänet kasvatan», vastasi Frédérique ylpeästi.

Kun kuningas tämän johdosta teki keveän kädenliikkeen, kysyi hän:

»Vai eikö hän kerran ole hallitseva?»

»Tietysti!... tietysti!...»

Ja näin sanoen kumarsi hän syvään, sulki oven jälkeensä, ett'ei keskustelu siitä asiasta jatkuisi, ja alkoi hyräillä erästä operettinuottia: »Se hallitsee ... se hallitsee ... ken mies on Espanjan!»

Elysée ei päässyt oikein selville tuosta kohteliaasta, pintapuolisesta, hajuvesiä lemuavasta, oikullisesta ja keikarimaisesta hallitsijasta, jonka hän joskus näki väsynein katsein ja muutenkin velttona nuokkuvan jollakin sohvalla. Mérautin mielikuvituksessa oli hän oikeastaan vieläkin se lujatahtoinen ja urhoollinen Ragusan sankari, jonka hän oli kuvannut »Kertomuksessa Ragusan piirityksestä». Huolimatta Frédériquen taidosta salata tuon kruunatun pään tyhjyys ja nokkeluudesta aina esiytyä kuninkaan nimissä, ilmaantui kuitenkin odottamattomia sattumia, joissa heidän todelliset luonteensa paljastuivat.

Kun hoviseura eräiden aamiaisten jälkeen siirtyi salonkiin ja kuningatar avasi sanomalehden -- »Illyrian viestin», jonka hän aina luki ensimäisenä -- huudahti hän äkkiä niin voimakkaasti ja murheellisesti, että pois aikova kuningas samassa pysähtyi ja kaikki riensivät nopeasti hänen ympärillensä. Hän ojensi lehden Boscovitshille:

»Lukekaa te.»

Uutinen koski Laibachin valtiopäivien istuntoa ja sen päätöstä, että maanpakolaiselle kuningasperheelle luovutettaisiin takaisin kaikki sen pidätetty omaisuus, arviolta kaksisataa miljonaa, ja tapahtuisi tämä sillä nimenomaisella ehdolla...

»Bravo!...» huusi Kristian nenä-äänellänsä. »Sepä mainiota se...»

»Jatkakaa!» käski kuningatar ankaralla äänellä.

-- »Sillä nimenomaisella ehdolla, että Kristian II itsensä ja jälkeläistensä puolesta luopuu kaikista vaatimuksista Illyrian kruunuun.»

Yleinen harmin purkaus valtasi koko seurueen. Vanha herttua Rosen oli tukehtumaisillansa ja isä Alphéen posket vaalenivat palttinan karvaisiksi samalla kun hänen partansa näytti entistä mustemmalta.