Part 9

Fridolin juoksi hänen luoksensa.

-- "Veli Starck, voi! tyyntykää; kuolettehan ilosta!"

-- "Lapseni", hän vastasi, "surukaan ei tapa, koska minä vielä elän. Voi! kuinka olen kärsinyt! Kahdeksan-toista vuotta! Kahdeksan-toista vuotta olen ihmisiä paennut ja kärsinyt äänetönnä, koston hetkeä vaan varroten, voimatta mitään maani hyväksi, avaamatta sydäntäni kellekkään ... ei edes hänelle!"

-- "Bern'in nuorelle tyttärelle?" Villon melkein vasten tahtoansa lausui.

-- "Kuinka! tiedätte siis?"

-- "En! olen vaan nähnyt."

-- "No niin! ... saatte kuulla kaikki ... sillä Diesbach'kaan ei enää ole hengissä... Jos kuolisin, täytyy ainakin jonkun hänelle kaikki kertoa, että hän tulisi edes haudalleni rukoilemaan!... En tunne teitä, mutta kannattehan tekin rautasormusta ja taidatte siis kätkeä salaisuuden. Vannokaa tämän ristin päällä ehdoton vaiti-olo... Tahdotteko, sanokaa?"

Villon ojensi kätensä pyhää kuvaa kohden, joka rippui seinässä, ja lausui vaaditun valan vastaukseksi.

-- "Kiitoksia!" munkki sanoi. "Siitä on jo niin pitkä aika, kun olen mitään puhunut ... muutoin kuin Jumalan kanssa."

Fridolin astui hänen eteensä:

-- "Veli Starck, pitääkö minun mennä pois?"

-- "Ei; jää tänne, lapseni. Mutta vanno sinäkin. Olethan minua kohtaan kuin oma poikani; täytyy katsoa, että, jos niin tapahtuisi, voisit olla häntä kohtaan, kuin oma veli. Kuulkaa siis kumpikin ... kuulkaa."

Hän lankesi polvilleen rukoustuolin astimelle. Hän kätki päänsä hetkeksi molempiin käsiinsä ko'otakseen paremmin ajatuksiansa ja muistojansa. Sitten kääntyen äkkiä, hän alkoi:

-- "Oli Saint-Jacques'in tappelun aatto. Minä olin noiden viiden-toista sadan joukossa. Puoli-yön aikana, pitäessäni vahtia vaarallisessa paikassa, tulin väijytyksen kautta vangituksi ja viedyksi Ranskan dauphin'in eteen. Katseltuansa minua kauan aikaa, hän kysyi, olivatko toverini kaikki minun kaltaisiani ja, kun siihen vastasin myöntämällä, hän lähetti minun takaisin tarjoomaan heille kunniallisia ehtoja, käskien minun muun muassa heihin tarkoin teroittaa, että Armagnac'eja oli kolme-kymmentä tuhatta, se on kaksi-kymmentä yhtä vastaan."

-- "Niin, minä tiedän sen", Villon mutisi, "itse kuningas on minulle kertonut koko tapauksen."

-- "Ennenkun hän antoi minun mennä", veli Starck jatkoi, "hän kyseli nimeäni ja kotikylääni. Minä lähdin, mielissäni, kun niin hyvällä kaupalla pääsin. Muutaman kuukauden vasta olin ollut naimisissa. Vaimoani jumaloitsin. Olin vaan kahdenkymmenen vuotias, elämä oli niin suloista!"

-- "Se oli varsin luonnollista", Fridolin huudahti, "että parastanne koetitte, saadaksenne heitä suostumaan kuninkaan ehtoihin."

-- "Ei. Jo heti alussa toverieni into keskeytti puheeni, kumosi asiani, tukki suuni. Sveitsiläisetkö pelkäisivät! ei koskaan! Kuolema tai voitto! Jo päivän koitossa me juuri aloitimme tappelun."

-- "Niinkuin raivokkaat härät, niinkuin jalopeurat," runoilija lisäsi, "niin kuuluvat kuninkaan omat sanat. Toinen Thermopylan tappelu, tuo taistelu Birs'in luona!"

-- "Se kesti koko päivän," munkki jatkoi. "Iltapuoleen melkein kaikki olivat kuolleet. Minulla kenties yksinään ei ollut syviä haavoja. Ja kuitenkin, uskokaa minua, en ollut säästänyt itseäni enemmin, kuin muutkaan. Ympärilläni satakunta urosta, joiden vihdoinkin täytyi väistyä monilukuisen vihollisen edestä, mutta yhä vastaan sotien, yhä taistellen. Tuon tuostakin nämä muutamat sanat vaihetettiin meidän kesken lyhyellä ja vakavalla äänellä: 'ei paeta, kuollaan!' Se oli suostumus, pyhä vala. Minäkin olin sen tehnyt ... ja kuitenkin, savun ja tomun läpi luulin eroittavani nuoren vaimoni kalpeat ja rukoilevat kasvot ja kuulin hänen sanovan: 'muista minua! minä jään yksin ja meillä on kuitenkin edessämme tulevaisuus niin täynnä onnea!' Minä vastustin tätä kehoitusta. Vaan se raateli sieluani. Kallis Katariina! voi, kallis Katariinani, minä rakastin sinua niin sydämmestäni!"

Munkki nyyhkytti kätkien kasvonsa jänteessä oleviin käsiinsä.

-- "Starck parka!" Villon ja Fridolin yhteen ääneen lausuivat, yhtä liikutettuina kumpikin.

-- "Eihän se ollut minun vikani!" hän sanoi vapaalla ja omituisella huolettomuudella. "Hän oli siellä, edessäni. Joka askeleella, joka iskulla, kun nostin käteni hi'en ja veren sokaisemille silmilleni, näin hänet, kuulin hänet. Se oli kuin joku kiusaus. Vihdoin käänsin pääni. Birs aaltoili siellä takanamme. Minun tarvitsi vaan heittäydä uimaan, niin olin pelastettu. Vaan ei! ei! kunnia ja isänmaa yli kaiken!"

Veli Starck oli oikaissut itsensä, ikäänkuin vastustaakseen, taistellakseen vieläkin.

-- "Herra Jesus!" hän jatkoi, "etkö sinä itse ollut se, joka näin toit minun silmäini eteen tämän ilmestyksen, joka soit minun korvani kuulla tämän äänen? Tulin kohta miettineeksi: kun kaikki toverini ovat kaatuneet, jos yksin vaan olen elossa, jos en enää voi mitään, en mitään muuta kuin kuolla, ... kuolla tai paeta ... minä pakenen!... Voi! se ei koskenutkaan yksin Katariinaa. Eron hetkellä, syleillessään minua viimeisen kerran, hän oli minulle kuiskuttanut: 'sinä tulet isäksi!'"

Kiihkeän mielentilan masentamana ja uuvuttamana munkki herkesi puhumasta, läähättäen tuskan ja epätoivon vallassa, ikäänkuin koko tuo taistelu, koko tuo sekamelska vielä olisi pauhannut hänen ympärillään.

Sitten hän jatkoi katkonaisella, käheällä, tuskallisella äänellä:

-- "He olivat kaikki kaatuneet. Minä vaan olin elossa, toinen jalka jo rannalla, jonka tyrsky minua vietteli ja veti puoleensa. Oli vaan viimeinen hyppäys jäljellä, vielä viimeisen kerran löin vihollisen pakoon. Vihdoinkin, armeijan syöstessä koko voimallaan minun päälleni, heittäydyin taaksepäin. Minä putosin veteen, rupesin uimaan ... saavuin toiselle rannalle ... ja, nuolien ympärilläni tuiskutessa, minä ... minä pakenin!..."

Tullessaan tähän viimeiseen tunnustukseen, veli Starck oli painanut alas päänsä. Hän nosti sen äkkiä jälleen, päästäen epätoivon huudon taivasta kohden.

-- "Oi! Jumalani! Jumalani! etkö sinä ele se, joka sen näin tahdoit olemaan! Se oli ihmeen ihme, ett'ei mikään minuun pystynyt. Hamaan viimeiseen hetkeen asti, sinä Jumala sen nä'it, te'in vastarintaa viholliselle!"

-- "Vaan sehän oli muinaisajan sankarien vertaista", Villon huudahti. "Kreikkalaiset ja Romalaiset olisivat teitä ylistäneet."

-- "Vaan ei Sveitsiläiset!" munkki vastasi tuskallisella ylpeydellä isänmaastaan. "He eivät antaneet sitä anteeksi. Samana iltana, kun kulkiessani Basel'in kautta minulta kysyttiin, mihin toverini olivat joutuneet, ja siihen vastasin: 'ne ovat kaikki kuolleet', joku ääni huusi: 'miksis siis elät?' Tämän ensimäisen kirouksen nä'in kaikkien silmissä. Omani painuivat alas. Puna, siihen saakka tuntematon, nousi otsalleni. Minä menin pois ja saavuin syrjäteitä myöden mökkiini. Suuri lohdutus, viimeinen ilo minua siellä kohtasi. Kynnyksellä Katariina juoksi vastaani, pieni lapsi sylissään. 'Tuossa on tyttäresi!' Jumala antoi anteeksi; minä toivoin ihmisiltäkin samaa..."

-- "Ja oikeus oli teidän puolellanne!" huusivat yhteen ääneen molemmat ystävät, jotka häntä kuuntelivat, "niin, satakertainen oikeus!"

Veli Starck pudisti päätänsä. Taipumattomalla äänellä, niinkuin Bruto tuomitessaan poikiansa, hän vastasi:

-- "Vääryys oli puolellani. Ja minä sen tunsin niin hyvin, ett'en moneen päivään tohtinut astua pihaani ulommas. Katariinan oli täytynyt mennä kylään; hän sieltä palasi kalpeana, vallan häpeissään, vallan rauhatonna. Kun hän minua syleili, hänen ylellinen hellyytensäkin jo sai minun ymmärtämään kuinka suuri vaara meitä uhkasi. Seuraavana päivänä, kun vein karjan laitumelle, kohtasin naapureita ja ystäviä. He väistyivät syrjään minun lähestyessäni ja sanoivat ylenkatseella minuun osoittaen: 'tuossa on Birs'in karkulainen! tuossa on pelkuri!' Tämä nimi, tämä häpeällinen nimi oli täst'edes minun. En askeltakaan enään astunut sen kaikumatta korvissani. Minä suutuin ja löin. Koko pitäjä, koko maakunta nousi minua vastaan. Kas pelkuria! voi! voi! pelkuria! Eräänä pyhänä vihdoin menimme kirkkoon ja kirkko jäi tyhjäksi. Pappi yksinään oli alttarilla, ja minun täytyi auttaa häntä jumalanpalveluksessa. Katariina parkani oli siellä polvillaan, itkien kuiville kyyneleensä. Minä, myös minäkin nyyhkytin, ja synkeä aavistus täytti sieluni. Mutta, voi Jumala! kuinka vähän vielä saatoin arvata kaikkea sitä onnettomuutta, jota se päivä meille oli tuova!"

-- "Mitä sitten tapahtuikaan? puhukaa..."

-- "Palatessamme oli mökki ilmi-tulessa. Katariina syöksi sisään pelastamaan lastamme. Minä taasen suojelin häntä kokoontuneelta kansalta, joka melusi ympärillä. Minua heitettiin kivillä; en niitä edes tuntenut. Lemmittyni tuli takaisin, sylissä pieni tyttäremme. Hän juoksee minua vastaan. Kivi sattuu hänen otsaansa ... hän kaatuu ... hän on kuollut!"

Lausuttuaan tämän viimeisen sanan, Starck näytti itsekin aikovan kuolla, niin hirveän sydäntä-särkeväksi hänen tuskansa jälleen virkosi.

Fridolin riensi hänen luokseen, syleili häntä ja koetti kaikilla tavoin sekä lapsellisen rakkauden osoitteilla että lohdullisilla sanoilla häntä elähyttää.

Villon oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä hellästi.

-- "Mitä enää puhuisinkaan?" hän vihdoin lausui. "Suoritettuani viimeisen velvollisuuden äitiä kohtaan, vein lapsen kanssani. Useampia vuosia elin sattuman nojalla, niinkuin maanpakolainen, niinkuin spitaalinen, niinkuin hullu. Kirous seurasi minua kaikkialla. Voi! ilman tytärtäni olisin jo aikaa pääni halki nuijannut. Hänen eteensä te'in työtä, ja sain voimaa kärsiä tuskiani! Eräänä päivänä Diesbach minun kohtasi. Hän oli vanha sotatoveri. Hän tunsi minun, vei kotiinsa, otti Hedwigini tyttäreksensä, ja sanoi: 'Ranskan entinen perintöruhtinas, nykyinen kuningas Ludovik XI on sinua muistanut; hän kuulustaa sinua. Mene hänen luokseen Ranskaan, mene!' Se oli turnajaisia varten St. Antoine'n kadulla."

-- "Vai niin!" Villon huudahti, "silloin minäkin olin siellä ja näin kaikki."

-- "No sitten", Starck jatkoi, "mahdatte myöskin ymmärtää kaikki. Nuo ritarilliset keihään keikuttajat, joita vastaan kuningas minut työnsi, kantoivat juuri samoja aseita, samoja koristeita, samoja sulkatöyhtöjä, kuin pyöri ympärillämme St. Jacques'in tappelukentällä. Ne olivat noita meidän voittajia, teloittajia, raatelijoita! Toisen kerran sain yksin taistella kaikkia vastaan. Ja, niinkuin lienette nähneet, en minäkään vuorostani heitä säästänyt. Mutta se oli vaan leikkiä silloin. Kun kuningas minulta kysyi, mitä halusin palkinnoksi, minä hänelle vastasin: oikeata tappelua, jossa vihdoinkin saisin kostaa ja voisin taasen nousta arvoon kansalaisteni silmissä! Tämmöisen koston hän minulle lupasi, loistavan, täydellisen, ei missään pienessä kahakassa, vaan suuressa sodassa, tasapäässä tappelussa, joka ratkaisee maani onnen. Siihen saakka piti varrota. Kahdeksan-toista vuotta nyt olen varronnut, ilman muuta lohdutusta, ilman muuta iloa, kuin tuon tuostakin nähdä tyttäreni, etäältä, joukon keskeltä. Itse olin sanonut Diesbach'ille: hän ei ole tunteva isäänsä ennenkuin se päivä koittaa, jolloin isä häntä syleillessään voi tuottaa hänelle kunniaa! Tämä päivä vihdoinkin lähestyy. Ranskan kuningas ei ole minua unohtanut; hetki on tullut! Turmio niille, jotka maatani uhkaavat! Haa! tällä kertaa en pakene, sen vannon, Jumal'auta!"

Hän oli tuskin lopettanut, kuin lukuisia askeleita kuului käytävässä. Ovi avattiin rajusti. Bartolomeo syöksi huoneesen läähättäen, kalpeana ja kamalana kasvoiltaan; hän huusi:

-- "Kostoa! Kondottierit ovat mökkini sytyttäneet. Vaimoni tahtoi puolustaa lapsiamme; he tappoivat hänen...! Kostoa!"

Ja aivan hengästyneenä hän vaipui priorin syliin, joka häntä oli seurannut ja kaikilla tavoin koetti rauhoittaa häntä.

Priorin takana kaikki luostarin munkit. Niiden kanssa Saint-Pierre'n asukkaat, jotka tahtoivat hekin puolestaan kostaa. Perimmäisenä Troussecaille vielä unen pöppörössä.

-- "Veli Starck", Bartolomeo jatkoi, "eräänä päivänä, kun vuorella Jumalaa rukoilitte, Jumala salli minun kuunnella teitä; minä tunnen teidät, minä tiedän kaikki. Astukaa te meidän johtajanamme; minä näytän tietä. Olen jo kylliksi kauan tehnyt oppaan virkaa rukousretkillä, tästä päivästä tahdon olla oppaana kostoretkellä!"

Starck lankesi polvilleen priorin eteen ja viitaten vuoroin Villon'in sormukseen, vuoroin siihen, jota itse sormessaan kantoi, hän lausui:

-- "Isäni, hetki on tullut! Sallikaa minun mennä ja siunatkaa meitä."

-- "Kas niin!" Bartolomeo huusi, "johan sen teille sanoin, että hän on oleva päällikkömme!"

-- "Minä olen hänen aseenkantajansa!" Fridolin uljaasti sanoi.

Turhaan sitä koetettiin estää. Novitio oli kuuden-toista vanha, hän oli Sveitsiläinen, eikä tahtonut enää jättää kasvatus-isäänsä.

-- "Matkaan siis!" runoilija huusi. "Pois sotaan! ja minä mukaan!"

-- "Me mukaan!" oikaisi Troussecaille, joka jo seisoi hänen sivullansa.

Ankara vihan ja koston huuto tukahutti kaikki muut äänet. Huuto oli Saint-Pierre'n asukasten, jotka jo järjestyivät Bartolomeon johdon alle.

Toisella puolen, priorin viittauksesta, munkit lankesivat polvilleen ja aloittivat rukouksen.

Innostuneella muodolla, silmät taivasta kohden ja käsiänsä levottomasti liikuttaen veli Starck riensi ensimäisenä ulos, ja huusi:

-- "Vihdoinkin! hetki on tullut! hetki on tullut!"

XIV.

Lähtö sotaan.

Huolimatta yön lähisyydestä kostajien pieni joukko astui suurilla askeleilla St. Bernhard'in jyrkkiä rinteitä alas.

Niitä oli noin viisi-toista miestä: Saint-Pierre'n asukkaat, veli Starck, Bartolomeo, Fridolin, Villon ja Troussecaille.

Äkkiä viimeksi mainittu huudahti:

-- "Varjele sentään! kuka se on, joka minua sauvalla sääriin lyö?"

Se oli yksi St. Bernhard'in suurista koirista, joka, heiluttaen iloisena tuuheata häntäänsä, juoksi veli Starck'in luo.

-- "Frey parkani!" tämä sille sanoi, "tulet jäähyväisiä minulta ottamaan. Sinun täytyy jäädä..."

Uskollinen eläin ei sitä ollut kuulevinaankaan. Turhaan koetettiin sitä ajaa takasin, se pyrki yhä vaan uudestaan isäntänsä luo.

Villon rupesi välittäjäksi.

-- "Eikö sitä kutsuta Frey'ksi?"

-- "Niin on sen nimi."

-- "Merkitseehän Frey vapaata?"

-- "Kyllä."

-- "No sitten! antakaa sen vapaasti meitä seurata. Ken tietää? Ehkä se muiden lisänä on kylläkin hyvä sotamies."

Frey näytti ymmärtäneen. Se haukkui ikäänkuin voittoriemusta ja loikkasi eteenpäin.

Yhdeksän aikana, yön pimeässä saavuttiin Martigny'n yli kohoaville kukkuloille.

Vähän savua ja viimeinen punertava hohde pimeyden keskellä oli ainoa, mitä enää oli jäljellä Bartolomeon rauhallisesta kodosta.

Hän tukehutti syvän huokauksen, risti rintaansa ja meni eteenpäin.

-- "Mutta lapsenne", Villon kysyi, "mihin ne ovat joutuneet?"

-- "Minä olen niistä muodostanut tutkijalinjan löytääkseni heidän äitinsä murhaajain jälkiä. Pian saatte nähdä."

Ja tosiaankin, heidän astuessa Rhône'n laaksoon, yksi kuudesta veljeksestä, nuorin joukossa, nousi äkkiä pystyyn tien syrjästä.

-- "Sinäkö siellä, isä?"

-- "Niin, Benjamin."

-- "Tuonne päin ne menivät. Kosta äitimme!"

Lapsi oli viitannut vasemmalle. Astuttiin siihen suuntaan.

Vähän matkaa eteenpäin, lähellä Pistewache'n putousta, yksi hänen veljistänsä, se, joka oli häntä lähinnä iässä, antoi saman osviitan ja kertoi:

-- "Kosta äitimme!"

Kolmas lähellä Saint-Maurice'a.

Tässä kauppalassa oli kaikki ylös-alaisin. Siellä täällä suuria nuotiotulia. Niiden ympärillä porvareita ja talonpoikia aseissa.

Samana aamuna kondottierit olivat kaikki ryöstäneet, kaikki hävittäneet, itse varastonkin, jossa ennen vanhaan näillä tienoin surmatun Thebalaisen legionan aseita ja pyhiä jäännöksiä säilytettiin.

Yksi ainoa ase oli jäljellä, hirveän iso nuija, niin paksulta raudoitettu, että se oli tuntunut liian raskaalta rosvoille.

-- "Antakaa se minulle", munkki sanoi, "ja suokoon Jumala, että voisin sitä käyttää kaiken muun takasin voittamiseen!"

Jokainen katseli häntä hämmästyksellä. Hän tarttui nuijaan, nosti sen maasta, heilutti sitä vähällä vaivalla, ja laski sen tyvenesti olkapäälleen, sanoen:

-- "Hyvä! en ole mitään voimastani kadottanut. Kaikki käy vielä hyvin."

-- "Totta Jumaliste!" Villon huudahti, "sepäs on oikea Herkuleen nuija!"

Tällä välin kylänvanhin oli astunut esiin.

-- "Kuinka voitte toivoakaan niitä kurittavanne?" hän sanoi; "olihan niitä kolmatta sataa; eikä teitä ole..."

-- "Tulkaa kanssamme", Starck keskeytti, "niin meitä on useampia... Ja, ken tietää, ehkä meihin vielä tielläkin yhtyy uusia lisäjoukkoja."

-- "Olkoon menneeksi! Ainoastaan muutamain täytyy olla suojelemassa kauppalaa, ja etenkin solatien porttia, joka meidän mentyä on suljettava."

Tämä sola, tämä aukeama kahden kallion välissä on niin ahdas, että siihen pieni joki ja sen oikealla puolen käyvä kapea polku töin tuskin mahtuu. Korkea, raudoitettu, ylhäältä terävillä piikeillä varustettu kaksoisportti sulki siihen aikaan tämän tien.

Se avattiin tuolle pienelle joukolle, jonka luku oli karttunut lähes toisen verran.

Vähän matkan päässä, missä vuorisola aukeaa kuilun tapaan, oli neljäs Bartolomeon pojista.

Ber'in luona viides.

Lähellä Aigle'ä kuudes, vanhin, Fritz.

Näyttäen vahvaa linnoitusta, jonka ikkunat yön pimeässä loistivat, hän sanoi:

-- "Tuolla ne ovat. Kuulkaa, kuinka ne hoilaavat ja nauravat, nuo roistot!"

-- "Hyvä on! poikani", Bartolomeo vastasi, "minä olen tytyväinen."

-- "Voi, isäni! miksi taasen olin tottelematon sinua vastaan, kun eilen menin metsästämään tuntureille? Jos olisin kotona ollut, olisin puolustanut äitiämme!"

-- "Kostakaamme!"

Muut sillä välin tarkastivat linnaa, joka ylpeänä seisoi erään mäen kukkulalla, ja näytti jotenkin arvokkaalta.

Sen korkeiden muurien takana oli paljasta iloa ja valoa.

-- "Se on Aigle'n herran, Torrens'in kreivin asunto", kylänvanhin selitti; "hän pitää luullakseni par'aikaa suuria pitoja Lombardialaisille."

-- "Kuulkaa!" sanoi Fridolin äkkiä, "Frey murisee."

Kaikkien silmät kääntyivät koiraan.

Kuono länttä kohden, se haisteli ilmaa, nosti korvansa pystyyn ja haukahti.

-- "Vait!" veli Starck käski.

Koira vaikeni paikalla.

Ei aikaakaan, niin sieltä päin, johon Frey oli haukkunut, kaukaa, järven puolelta kuului marssivan joukon astunta, ja kohta jälkeen loppusäveleet eräästä saksalaisesta laulusta, jonka jälkeen marssittiin.

Epäilemättä oli tälläkin puolen kuultu melua. Laulu raukesi äkkiä.

-- "Kuka siellä?" kylänvanhin kysyi, astuen yksin keskelle tietä.

-- "Bern ja pyhä Vincent!" vastattiin.

-- "Berniläisiä! ystäviä!" useat äänet huusivat.

-- "Hiljaa!" Villon mutisi, "annattehan juuri ystävällisen varoituksen noille mässääjille."

Tähän saakka ei linnassa ollut mitään häiriön merkkiä näkynyt. Kuunneltiin, katseltiin, ... ei mitään vielä.

Eikä kuitenkaan oltu aivan kaukana kukkulan juurelta: enintäin muutaman sadan askeleen päässä. Vaan tämä välimatka oli täynnä suuria kallioita, joiden ta'akse paljoa lukuisampikin joukko olisi helposti saattanut kätkeydä.

Senkun minuutin kuluttua Berniläisetkin vuorostaan kylänvanhimman johdolla katosivat niiden ta'a.

Näitä Berniläisiä, noin viittä-kymmentä luvultaan oli johtamassa eräs nuori päällikkö, joka rautapaitansa alla näytti kantavan kokonaan mustaa pukua.

Hän luuli velvollisuudekseen näin selittää läsnä-oloansa:

-- "Ei täyteen kolmea viikkoa, takaperin valloitimme Peterman von Wabern'in johdolla kuusi-viidettä linnaa ja kaupunkia osittain Romont'in kreivin, osittain Savoijan herttuan alueella. Nuo langokset ovat Burgundilais-herttuan liitossa. Wabern marssii par'aikaa Juraa kohden. Minulla on toimena ko'ota yhteen ne ystäväimme eri parvet, jotka ovat tulleet Vallis'iin Lombardialaisia hävittämään."

-- "Tuolla", Bartolomeo sanoi linnaa osoittaen, "niitä on kaksi sataa!"

Samalla kertaa veli Starck oli hiljaa sanonut:

-- "Minusta on, kuin tuntisin tuon äänen..."

Yön synkässä pimeydessä hän koetti eroittaa nuoren Berniläisen päällikön ulkomuotoa.

Tämä seisoi miettivänä, tarkastaen vuorotellen maan-laatua, linnaa ja voimia, joita oli tarjona rynnäkköä varten.

-- "Kaksi sataa!" hän vihdoin kertoi, "ja paksujen muurien takana. Meitä, kahdeksankymmentä enintäin."

-- "Ne ovat juopuneet verestä ja viinasta!" Bartolomeo hiljaa murisi.

Fritz huudahti viehättävällä ylpeydellä:

-- "Olemmehan Sveitsiläisiä!"

Fridolin seisoi hänen vieressänsä; molempien nuorukaisten kädet sattuivat yhteen.

Vähän tuonnempana Villon kuiskasi Troussecaille'lle:

-- "_Audaces fortuna juvat_!" (onni on rohkean puolella!)

-- "En ymmärrä saksaa", tämä vastasi; "vaan jos sillä aiot ilmoittaa, että onni on rohkeuden kumppani, eteenpäin sitten, isäntäni. Pöytä on tuolla ylhäällä katettu. Vapaa ateria, onhan se meille vieläkin, toivoakseni, sallittu!"

Bartolomeo samassa jatkoi:

-- "Ber'in miehet ovat tulossa tänne; Aigle'n miehet saapuvat tappelun melun kuultuansa..."

Frey keskeytti hänet uudella murinalla.

Kaikki olivat ääneti ja seisoivat alallaan erään kallion takana.

Toisella kädellä pidättäen Frey'tä, veli Starck käski toisella sitä vaikeneen, ja koira vaikeni.

Useampia varjoja, kulkien linnasta alas, alkoi tulla näkyviin pimeässä.

Se oli yövahti; viisi miestä.

Heidän käynnistään oli helppo nähdä, että viina jo alkoi heissä vaikuttaa. Yksi heistä huusi huonolla Italian kielellä:

-- "Rientäkäämme, _corpo di Bacco_! juovathan ne muutoin kaikki meiltä."

He kulkivat ohitse, ja katosivat yön pimeään.

Tällä välin veli Starck oli vaivannut päätään ja miettinyt valmiin suunnitelman.

-- "Minä tiedän, mitä pitää tehdä", hän sanoi. "Juoskaa kylään ja tuokaa sieltä pari kimppua risuja kukin. Tuokaa myös uljaita miehiä: niitä aina löytyy meikäläisissä. Ainoastaan neljä tai viisi teistä astuu minun kanssani tuonne ylös. Ei juuri vahvimmat; mutta rohkeimmat ja vikkelimmät."

Bartolomeo asettui jo hänen puolellensa.

Fritz tuli tämän luo ja sanoi kiivaasti:

-- "Tuo on minun oikeuteni. He ovat tappaneet äitini!"

Fridolin aikoi myös rientää esiin, mutta Saint-Maurice'n vanhin sekä nuorin Saint Pierre'n asukkaista ehtivät ennen häntä: heidän oli kotikylä kostettavana.

Pari-kymmentä muutakin tarjoutui; vaan Villon, ja hänen kanssansa Troussecaille anasti ensimäisen sijan, sanoen:

-- "Malttakaas! me edustamme täällä Ranskaa, sen tulee olla etupäässä!"

Ankaria vastaväitteitä alkoi kuulua. Mutta veli Starck sanoi:

-- "Jo kyllin tästä! Kukin on saava osansa; olkaa huoleti. Te yhdytte meihin niinpian kuin kuulette minun merkkini, merikotkan kiljunnan. Rientäkää. Kaikki rippuu vikkelyydestä. Menkää!"

Sitten, vaihdettuaan pari sanaa nuoren Berniläisen päällikön kanssa, hän alkoi muiden etupäässä kiivetä mäkeä ylös.

Hänen takanaan kulki Bartolomeo poikinensa, Villon ja Troussecaille, silmillään tähystellen, ääneti ja varovasti.

Ei siinä kyllä, että yö oli musta, vaan lisäksi vielä oli vähän matkan päässä aina kallionlohkareita, joiden taakse olisivat tarpeen tullessa voineet kätkeydä.

Samassa määrässä kuin lähestyttiin linnaa, laulut ja naurut tulivat yhä vilkkaammiksi; mässäys oli korkeimmillaan.

-- "Seis!" veli Starck äkkiä käski.

He olivat huomanneet vipusillan edustalla, joka nyt oli vedetty ylös portiksi, kaksi vahtia joutsi olalla astuvan edes takaisin vallihaudan reunaa pitkin.

-- "Meille molemmille! Bartolomeo", munkki sanoi. Villien Indianien kaltaisina nämä nyt alkoivat ryömiä eteenpäin, veitsi hampaissa, vähääkään melua nostamatta ja niin kokonaan yön peitossa, että melkein kohta katosivat toveriensakin näkyvistä, jotka seisoivat hiljaa paikallansa.

Yht'äkkiä he kavahtivat ylös, kaataen kumpikin veitsellään yhden vartijan ja alkoivat samassa, itse asettuen sijaan, niinkuin lumouksen kautta, astua edes takasin joutsi olkapäällä.

Jo olikin aika. Eräs kolmas vartija portin yli kohoovan tornin katolla kääntyi äkkiä.

Epäilemättä oli jotain melua hänen korviinsa tunkeunut. Sotamies näkyi seisahtuvan, kumartuvan alaspäin, katsellen ja kuunnellen yön hiljaisuudessa.

Sen jälkeen hän tosin jatkoi tornin katolla kulkuansa; mutta tuon tuostakin vielä hänen päänsä kääntyi, valppaana ja levotonna. Hän silminnähtävästi ei ollut täydellisesti rauhoittuneena.

Veli Starck keksi keinon lähestyäkseen Bartolomeoa; hän sanoi tälle matalalla äänellä: