Part 8

-- "Kun kaikki omaiseni olivat kuolleet, toi hän minut luostariin, sai minut abbatin kasvatiksi, hoiti ja opetti minua itse. Voi ihme! kuinka taitava hän on! ... etenkin aseiden käytännössä ja sota-asioissa. Minä sen puhun vaan teille, pitäkää se salassa! Hän kertoi minulle monta tappelua, monta urostyötä... Sen lisäksi, pitkillä kävelymatkoillamme halki metsien, kun ei kukaan voinut meitä nähdä, hän opetti minua hyppäämään suurien ojien yli, kiipeemään korkeihin puihin ... vieläpä ... mutta älkää vaan sitä puhuko muille! ... vieläpä jännittään jousta ja linkoomaan, kirvestä ja miekkaa käyttämään. Ohhoh! tulee mar minustakin oiva sotamies, kun vaan kerran tarve sen vaatii!"

Nuorukainen oli noussut seisoalle, otsa kirkkaana, silmät säihkyen, muoto hehkuvan sotahalun elähyttämänä. Toden totta oli abbati lausunut: Fridolin ei ollut aiottu munkiksi.

-- "Sanoppas", Villon häneltä kysyi hetken ääneti oltuaan, "etkö sinä, jolla on niin hyvät silmät, ole huomannut mitään kallista kalua kasvattajasi hoimessa?"

-- "No, enhän vaan!" novitio vastasi veitikkamaisella hymyllä, "yhtäläisen rautasormuksen, kuin teidänkin sormessanne. Minulla on terävät silmät."

-- "Vait!" runoilija kiivaasti käski, sormensa huulilleen nostaen. "Ei siinä ole tarpeeksi, että kaikkia näkee, Fridolin ystäväni, pitää myös olla varovainen."

-- "Koetetaan muistaa; mutta suvaitkaapa katsoa, nuo molemmat soutajat ovat liian kaukana kuullakseen, ja Bartolomeo on nukkunut. Ja muutoinkin hän on vallan luotettava mies."

-- "Onko vainen?"

-- "Peräti rehellinen mies. Hänen lukuisa perheensä asuu Martigny'ssa. Hän harjoittaa, sitä elättääkseen, kahta tointa yhtä suurella taidolla."

-- "Mitä toimia?"

-- "Ensinnäkin, toivioretkiä valtuuskirjalla; toiseksi karhukauppaa."

-- "Hän on siis karhunpyytäjä?"

-- "Vanhoista hän myy lihan ja nahan; nuoret hän kasvattaa, kesyttää ja opettaa huvitukseksi ympäristön herroille ja ruhtinaille. Saamme nähdä, kun tulemme hänen mökillensä. Se on hyvin omituista. Vaan tuollahan alhaalla jo on Lucern."

Tosiaankin, vene oli juuri kiitänyt, vahto korkealla kokassa, viimeisen niemekkeen ohi, ja nyt tuli näkyviin joukko valkeita, jotka loistivat sumun keskeltä.

Vähän ajan päästä astuttiin maalle.

Annamme nyt matkamiestemme samota eteen-päin, -- niinkuin Troussecaille tätä heidän kulkuansa nimitti, ja siirrymme suoraan Bartolomeon majaan.

Se seisoi Martigny'n yläpuolella, yksinäisellä mäennyppylällä, kapean solatien päässä, joka vei suurelle St. Bernhard'ille.

Matala, huonosti kokoon kyhätty tönö, josta kolme neljännestä seisoi lumen peitossa.

Bartolomeo kajahutti torveansa, jota kantoi vyötäisillään.

Heti paikalla ovi aukeni.

Puolentusinaa pulleaposkisia, vaaleanverisiä lapsia, kokonaan pedon-nahoissa, töytäsi esiin kynnykselle ja kierien lumessa, ilosta huutaen, riensivät heittäymään isänsä syliin.

Sitten, kolme suurta koiraa vahvinta laatua; sitten, kaksi nuorta karhunpenikkaa, edelliset ilmaan hyppien, jälkimäiset ruumistaan heiluttaen, iloitsivat isäntänsä kotiin-tulosta.

-- "Isä", lausui vanhin pojista, "sinä tulet juuri paraiksi. Tänä iltana on mökissä lihavaa paistia. Eilen tapoin ensimäisen karhuni!"

Bartolomeo ei saattanut olla vähäisen ylpeyttä osoittamatta, mutta samalla kertaa hän oli säpsähtänyt.

-- "Fritz", hän vastasi, "olinhan sinua kieltänyt... Sinulla ei ole vielä ikää tarpeeksi... Kuitenkin, koska Jumala sen on sallinut, olkoon hänen pyhä nimensä ylistetty! Minä tuon juuri kanssani vieraita. Astukaa sisään, toverini."

Hän antoi heidän kaikkien kulkea ohitsensa, hyväillen järjestänsä lapsiansa, karhujansa ja koiriansa.

Hänen roteva puolisonsa häntä vartosi oven suussa. Kauan aikaa he syleilivät toisiansa, sillä välin kun muu perhe, kaksijalkaiset niinkuin nelijalkaisetkin iloisesti hyörivät heidän ympärillänsä.

Käytiin sisään.

Mökki, ainakin se osa, mikä ihmisille oli aiottu, sisälsi yhden ainoan, avaran huoneen, jota käytettiin joka tarpeesen. Pitkin seiniä, jonkunmoisissa karsinoissa, sammalista ja ruohoista valmistettuja vuoteita, ja niiden peitteenä petojen nahkoja. Huoneen keskellä, maahan lyötyjen paalujen päällä, muutamia tamminauloilla kiinnitettyjä kuusenlautoja: se oli pöytä, jonka ääressä oli kaksi samaan tapaan laitettua penkkiä. Siellä täällä muutamia pölkkyjä, arkku vaatteita varten, kaappi talouden tarpeisin, kalastusneuvoja, metsästys-aseita ja valkea, puinen Kristuksen kuva mustassa puu-ristissä. Kaikkia näitä valaisi toiselta puolen vähäinen akkuna pienillä ruuduilla ja lyijyristikoilla, toiselta taas iloinen valkea, joka leimusi takassa ja nuoleskeli suuren kattilan kylkiä, josta nousi kovalla kohinalla mitä ihanimpia höyryjä.

Oikealla puolen ohuen verhon takana olivat pedot, jotka pistäen esiin kosteat kuononsa, päästivät mörinän tervetulijaisiksi.

Vasemmalla puolen, kolmannessa, huolella teljetyssä karsinassa oli sitä vastoin muita, jotka antoivat kuulua kumean karjunnan.

Bartolomeo veti suunsa nauruun, patriarkan herttaiseen nauruun.

-- "Jumalan kiitos!" hän sanoi, "kaikki on hyvin. Mutta nyt, kun kukin on minua tervehtinyt omalla tavallansa, tulkoon vähän järjestystä; meillä on tänä iltana vieraita."

Molemmat karhunpenikat olivat menneet vasemmalle puolen, ja kynsivät jonkunmoisen lasku-oven alasyrjää.

-- "Te ensin, ystäväni", hän heille sanoi, "menkää tervehtimään vanhempia veljiänne. Hyvästi!"

Hän oli nostanut lasku-oven ylös ja päästi sen jälleen alas heti karhujen ta'a, jotka syöksivät makuusijoillensa. Hirvittävä karjunta sai väliseinän tärisemään.

-- "Ai! ai!" Troussecaille huusi, "teillähän on tuolla sisällä, tuon ohuen lautaseinän takana kokonainen eläintarha."

-- "Älkää pelätkö", Bartolomeo vastasi, "karhut ovat arvoltaan kalliimpia, kuin luullaankaan. Saattepa itse nähdä kuinka hyvältä se maistuu, jonka Fritz on tappanut, ja jonka reisi jo luullakseni on tarpeeksi kiehunut kattilassa. Mutta siinä ei ole kyllin, eukkoseni. Hätää nyt paistinvartaat noiden hehkuvien hiilien päälle ja molemmat etukäpälät tuhan sisään. Näytäppä näille muukalaisille mitä Vallisilainen vieraanvaraisuus saa aikaiseksi."

Talon arvoisa emäntä totteli viivyttelemättä.

-- "Lapset", vuorelainen jatkoi, "menkää noutamaan ladosta heiniä lehmälle ja valmistakaa ruokaa karhuille; ensin pedot, sitten ihmiset, niin on hyvä Jumala säätänyt."

Vihdoin, kun lapset vuorostaan katosivat, hän lausui vierailleen:

-- "Te, toverini, sitä vastoin, istukaa pesän eteen; ensin pesä, sitten pöytä."

Troussecaille oli se, joka vastasi, mutta ensin aivastamalla.

-- "Atsii! Olenpa saanut aika yskän. Ei mikään voi minua enää lämmittää. Ydin vallan hyytyy luissani, luontoni on laimistumaisillaan ja näytän luultavasti kalpealta kuin kapahauki."

-- "Taikka mitä!" Villon nauraen vastasi, "onhan viimeinen taipale jo edessämme."

-- "Niin, vaan se on vaivalloinen, vieläpä vaarallinenkin. Bartolomeo on sen meille sanonut ... ja Jumala sen tietää, että hän ei vähiä pelkää!"

-- "Eletään toivossa", opas sanoi, "jos ilma pysyy kylmänä, ei vaaraa sitten."

-- "Mutta, jos se lauhtuu?" Villon kysyi.

Bartolomeo silmäili ulos akkunasta, ja sanaakaan vastaamatta hän pudisti päätänsä.

-- "Kuka luulis!" Troussecaille huudahti, "minäkin tässä toivon pakkasta."

-- "Niin", vuorelainen sanoi, "ennen pakkasta kuin lunta. Minkä tähden? ... sentähden, että löytyy lumivyöryjä, jotka väliin voivat haudata kokonaisia matkueita."

-- "Ette, piru vie, ole aivan rauhoittavainen, ystäväni! Kauanko tästä kulkee sinne ylös?"

-- "Yhdeksän tuntia, vinhaan astuen. Se on korkein asunto Alpeilla. Juuri likellä taivasta. Ell'ei enkelein ääni olisi niin ylen vieno, kuuluisi heidän laulunsa varmaan sinne."

-- "Mitä! se on siis korkeampi kuin Montmartre'n mäki, ... joka kuitenkin, Pariisilaisten käsityksen mukaan, on maapallon mahtavimpia kukkuloita."

-- "Montako hengellistä en luostarissa?" Villon kysyi.

-- "Kaksi-toista on tavallisesti. Vaan nyt on jonkun aikaa ollut kolme-toista."

Fridolin, nojautuen Villon'in puoleen, kuiskasi tämän korvaan:

-- "Kolmas-toista on varmaankin veli Starck."

Bartolomeo jatkoi:

-- "Niiden lisäksi muutamia palvelijoita, nimittäin joukko koiria, tiedättehän noita suuria, vahvoja St. Bernhard'in koiria, jotka ovat liikkeellä vaikka mimmoisessa myrskyssä, haistavat lumen alle haudatun matkustajan, ja väliinpä vielä kaivavatkin siksi, kun saavat sen esiin. Oivallisia elukoita! Tänä vuonna yksistään niiden isännät sanovat niiden pelastaneen kolmatta sataa onnetonta."

-- "Vai niin!" Troussecaille arveli, "siellä kulkee siis paljo väkeä? Ja minäpä luulin vaan muutaman Savoijalaisen tai murmelin-kuljettajan sinne uskaltavan."

-- "Martti ystäväni", Villon vastasi, "etkö muista historiaa? Hannibal, Caesar, Kaarlo suuri ja Barbarossa ovat kaikki marssineet St. Bernhard'in yli sotajoukkoineen. Se on muinaisten sankarien tie, puhumattakaan niistä, joita tulevaisuus muassaan tuonee! Mitä sen muinaisuuteen, sen alkuperään tulee ... malttakaa, näenpä Fridolin'in silmistä, että hän on valmis kertomaan meille jutelman siitäkin."

-- "Aivan kernaasti", novitio vastasi.

Ja laskien jalkansa toiselle polvelleen, leuka vasten kättä, nuo viehättävät kasvot tulen valaisemina, hän alkoi näillä sanoilla:

-- "Romalaisten aikana seisoi siellä ylhäällä Jupiterin temppeli. Kristin-uskon tultua tämä temppelikin muuttui vieraanvaraisuuden ja hurskauden asunnoksi. Sitten sen Muhammedilaiset hävittivät. Joukko rosvoja asettui sen raunioille, petti, ryösti ja murhasi matkustajia. Ei kukaan enää tohtinut kulkea sitä tietä, kunnes joku nuori pappi, täynnä uskoa ja rohkeutta, sinne ilmestyi. Hän saarnasi rosvoille ja käänsi ne takasin harhateiltä; muutamat tulivat peräti hänen oppilaiksensa. Muita hengellisiä yhtyi heihin, tuoden kanssaan kaiken omaisuutensa. Luostari kohosi jälleen, laajeni ja sai johtajakseen sen, joka sen oli perustanutkin. Kaksi-kymmentä vuotta myöhemmin eräs matkue saapui sinne. Tässä matkueessa oli muutama ylhäinen herra ja hänen vaimonsa, molemmat aivan köyryssä vuosien taakan alla. He näyttivät hyvin alakuloisilta ja puhuivat abbatille: 'poikaamme suremme, joka meiltä katosi noin pari-kymmentä vuotta takaperin, nuorena, kauniina, rikkaana, tilaisuudessa kaikkeen, mikä voipi elämän tehdä viehättäväksi, yhdistymäisillään naiseen, joka oli hänen vertaisensa. Juuri hää-aattona hän karkasi, jättäen meille kirjelapun, jossa ilmoitti aikovansa pyhittää elämänsä Jumalalle. Siitä päivästä alkaen olemme turhaan häntä etsineet. Sen perästä ei niin vihiäkään hänestä.'

"Abbati vastasi heille kättänsä ojentaen:

"-- 'Minä olen teidän poikanne, Bernhard. Suokaa anteeksi, että olen teille tuottanut murhetta. Jumala oli minun valinnut itselleen täällä huonetta rakentamaan. Toverini on rakkaus Häneen; vanhempani, lapseni ovat kaikki, jotka vaeltavat tai tulevat vaeltamaan tämän tunturin yli.' Hänen isänsä ja äitinsä syleilivät häntä kyyneleitä vuodattaen ja sanoivat: 'kaikki on hyvin niinkuin Herra sen tahtoo!' Sitten tuli Bernhard abbatista pyhä Bernhard ja vuori on saanut hänestä nimensä."

-- "Sen pituinen se", Bartolomeo sanoi, "pöytään nyt, kaikki on valmiina."

Fritz'in tappama karhu piti huolta juhlan kustannuksista. Lihasoppa, soppaliha, paisti, tuhassa paistetut käpälät, kaikki oli oivallista, hyvän ruokahalun höystämänä, jota Vallisilainen pöytäviini vielä kiihoitti.

Heti aterian perästä isäntä valmisti vuoteet.

Jokainen kömpi oitis itselleen määrättyyn soppeen, joka oli täytetty heinillä ja oljilla.

Kohtelias isäntä levitti heidän päällensä kaikenlaisia peitteitä ja nahkoja.

Villon ja Fridolin olivat jo nukkumaisillaan, ja samaten Troussecaille, joka yhä kuitenkin valitti, ett'ei hän vieläkään saanut lämmintä.

-- "Kuulkaa isäntä!" hän nurisi, "eiköhän teillä olisi mitään lämpöisempää peitettä, kuin nämä tässä?"

-- "Onpa kylläkin", Bartolomeo vastasi, harmaan partansa takaa myhäillen.

Hän meni nostamaan lasku-ovea ja vihelsi omituisella tavalla.

Molemmat kesyt karhunpenikat riensivät esiin.

Heidän isäntänsä näytti vaan sormellaan Troussecaille'n vuodetta, niin ne kohta siihen katosivat.

-- "Ahhah! kiitos, kunnia!" tämä sanoi silmänsä umpeen painaen; "nyt on minun asiani nukkua."

Seuraavana aamuna, kun päivä vähän vasta haamoitti idässä, opas jo toitotti torveansa.

Villon ja Fridolin olivat pian pystyssä. Troussecaille vielä ei liikkunut paikaltaan.

-- "Ylös! ylös vaan, laiskamato; jo lähdetään!"

-- "Kyllä, kyllä; tässä olen!" hän vastasi yrittäen nostaa peittoansa.

Peitto mörisi.

-- "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "karhuja jukoliste! ... syödä niitä, se vielä käy laatuun; mutta maata niiden kanssa!..."

Opas samassa vihelsi pois karhut, jotka menivät takaisin pesäänsä.

Vähän ajan päästä lähdettiin liikkeelle.

Taivas oli kirkas, mutta laakso sumuun kätketty. Siellä täällä, vuorien rinteillä, kuusien latvoissa näkyi sumu-pilviä. Koillinen puhalsi kylmästi ja metsä huokasi väliin synkeästi.

-- "Rientäkäämme!" Bartolomeo sanoi. "Hyvästi, lapseni ... hyvästi, vaimoni. Voi! minä rakastan teitä niin kovin, menkää!... Lukekaa rukous meidän puolestamme; se on paras kaikista saattojoukoista."

Ja, samalla kun hänen perheensä lankesi polvilleen kynnykselle, hän itse kiiruhti ensimäisenä tietä kohden.

Vielä meidänkin päivinä, keskellä kesää, on nouseminen St. Bernhard'ille vaarallista. Siitä voi päättää, mitä se silloin oli, joulukuussa.

Jo heti lähtiessä polku kapeana, vaarallisena, väliin katketen kulkee pitkin vuoren seinää, jonka kylkiä vastaan, hirvittävässä syvyydessä, kuohuu tuo vahtoinen tulvavirta, jota kutsutaan: Dranse; se möyryää, ikäänkuin lumotakseen uhriansa.

Joka taholla pisti esiin lumen keskeltä alastomia vuortenhuippuja, ikäänkuin luurankoja, mustia teräviä kallioita, ikäänkuin rautapiikkejä. Jalkojen alla äkkisyvyys, pään päällä lumivyöryt.

Hätäinen suurus syötiin Liddes'issä. Tämän kylän toisella puolen ei näkyvää tietä nimeksikään. Lumi oli kaikki tasoittanut; Belan'in vuori näytti sulkevan tien.

Tungettiin sentään läpi kapean solan, joka mutkisteleiksen sen juuressa. Saavuttiin ensimäiselle ylängölle, jossa lumi, alituisien tuulispäiden lakaisemana, oli kokoontunut kinoksiin ja näytti aaltoilevan niinkuin meri.

Siellä täällä paljaissa paikoissa, yön kuluessa jäätyneellä alustalla, voitiin huomata lukuisia jälkiä.

Jo useampia kertoja opas oli tarkastanut niitä yhä lisääntyvällä levottomuudella.

Lopulta hän varmalla äänellä huudahti:

-- "Taasen kondottiereja!"

Sitten, seisahtuen äkkiä hän sanoi päätään kallistaen:

-- "Kuulkaa, eikö se ole hätäkello, joka soi tuolla alhaalla Rhône'n laaksossa?"

-- "Tosiaankin", Villon vastasi, "minustakin on kuin kuulisin jonkun kaukaisen kellon äänen, joka nousee tänne asti. Vaan keitä ovatkaan sitten nuo ihmiset, jotka näyttävät herättävän teissä niin suurta pelkoa ja kauhua?"

-- "Palkkasotureita, jotka suurissa joukoissa kulkevat St. Bernhard'in yli. Ne aikovat yhtyä Burgundin herttuan armeijaan, ja hävittävät kaikki matkallansa. Roistoja, ryöväreitä. Voi vaimoani! voi lapsiparkojani!"

Bartolomeo risti silmiänsä. Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin.

Vaan tehden kohta vastarintaa vaistollensa ja asettuen uudelleen matkueen etupäähän, hän lausui päätöksen:

-- "En koskaan! Olen luvannut teitä saattaa luostariin asti: se on velvollisuuteni!"

Vähän matkaa siitä, kun lähestyttiin erästä saksankuusistoa, kuului toiselta puolen ikäänkuin vuorta alaspäin kulkevien ääniä ja askeleita.

-- "Hätää nyt!" opas sanoi, "se en varmaan joku retkikunta. Ne eivät säästä ketään, jota vaan voivat ryöstää, ei edes köyhää pyhissä-vaeltajaakaan."

Ja heittäytyen puiden ta'a, tiheän pensaston kätköön, erääsen ojaan, hän käski toveriensa tehdä samoin.

Noin pari-kymmentä retkeilijää, kiireestä kantapäähän aseissa, kulki heidän ohitsensa niinkuin tuulen nostama vesipatsas, herättäen kaikua tuntureissa, hoilaamalla vanhaa savoijalaista laulua.

-- "Voi onnettomia!" opas jupisi, "he ovat päissään; he eivät tiedä, että pieninkin ilman värähdys voi matkaan-saattaa lumivyöryn. Voi! jospa se putoisi heidän päällensä ja musertaisi heidät!"

Vaan katuen heti paikalla toivotustansa hän lisäsi:

-- "Jumalani! suo minulle anteeksi; ovathan he kaikki sinun lapsiasi. Suojele heitä niinkuin meitäkin!"

Sitten, heitettyänsä viimeisen silmäyksen siihen suuntaan, jossa hänen majansa oli, hän lähti eteenpäin.

Vähän aikaa jälkeenpäin, matkustajamme, astuessaan juuri St. Bernhard'in laaksoon, näkivät äkkiä, suuren valkean.

-- "Oiva keksintö!" Troussecaille huudahti; "tuossa on tulta, joka tulee juuri tarpeesen. Värisenpä oikein..."

Bartolomeo painoi päänsä alas surumielin. Hän oli jo arvannut. Tuo valkea oli Saint-Pierre'n kylä, joka paloi. Kondottierit olivat sen sytyttäneet, ryöstettyään mökit tyhjiksi, ja murhattuaan osan asukkaista.

Ne, jotka olivat pakoon päässeet ja henkiin jääneet, hyörivät ympäri palavia huoneitaan, kiroten ja valittaen jos jollakin tavalla.

Ei ketään löytynyt, joka ei surrut jonkun rakkaan omaisen tai ystävän kuolemaa. Sen lisäksi oli kaikki ryöstetty, kaikki hävitetty. Ei suojaa pään päällä.

-- "Tulkaa meidän kanssa", Bartolomeo heille sanoi, "nuo hyvät veljet tuolla tunturilla ovat kaikkia onnettomia kohtaan vieraan-varaiset. Heidän luostarinsa on Herran huone."

Matkue, johon nyt kymmenkunta näitä onnettomia oli yhtynyt, jatkoi kulkuaan Cherrayre'n synkeän tasangon poikki, joka oli vielä kamalampi, vielä autiompi, vielä hirvittävämpi, kuin kaikki ne, joiden yli jo oli tultu.

Jääkylmä koillistuuli pieksi kasvoja, lunta tuiskutti silmät täyteen, pakkanen kävi yhä kovemmaksi. Sillä täytyi olla hyvä rohkeus, joka nyt ei vaipunut hangelle, eväten kulkea eteenpäin.

Fridolin etenkin näytti uupuneelta. Poika parka, vaikka nojasi Villonin käsivarteen, ei enää jaksanut muuta kuin horjua eteenpäin.

-- "Asumus!" hän äkkiä huudahti, "voi! saapa toki vähän levätä."

-- "Älkää menkö!" opas kiivaasti kielsi, "älkää menkö sinne ... se on ruumishuone!"

Novitio kauhistui. Samoin kaikki muutkin.

Seinälautojen läpi näkyi ruumiita.

Noita tuntemattomien kuolleiden ruumiita, jotka säilyvät niin kauan tässä kylmässä ilmassa ja näyttävät ohikulkeville mustat, irvistävät, inhottavat kasvonsa.

Sillä välin kun riennettiin ohitse, Bartolomeo mutisi, kauhistuen hänkin, mutta kokonaan toista asiaa:

-- "Voi! kuolleet eivät toki ole enimmin pelättävät tässä!"

Hän tarkoitti kondottiereja.

Äkkiä tiellä, jota pitkin par'aikaa kulkivat, pyssy pamahti, nostaen joka taholta hirveätä jyskettä.

-- "Kova onni kuitenkin!" opas huudahti, synkeällä katseella silmäten läheisiä kukkuloita. "He ovat tavanneet jonkun lauman vuorikauriita, Jos tämä jyske uudistuu, olemme kaikki hukassa!"

Useampia laukauksia pamahti yht'aikaa; vuori jyski ja tärisi.

-- "Joutukaa!" Bartolomeo komensi, "kaikki yhteen ja pysykää alallanne! ... lumivyöry!"

Hänen toverinsa tuskin ehtivät totella, ennenkuin ääretön lumimöhkäle irtaantui vuoresta, vieri alas ja syöksi ukkosen jyrinällä heidän päällensä.

Matkalaiset tulivat nyt toisistaan väkisin eroitetuksi, eteenpäin temmatuiksi, nurin niskoin syöstyiksi ja lumen alle haudatuiksi, eivätkä ehtineet muuta kuin huutaa tai lausua lyhyen rukouksen.

Villon likisti vasten rintaansa Fridolin parkaa, joka makasi vallan kankeana, jäsentäkään liikuttamatta. Eikä hän itsekään enää hengittänyt; hän tunsi jo kuolevansa.

Kuitenkin, kun silmiä jo hämärsi, hän ikäänkuin unessa luuli näkevänsä, että hautakumpu hänen päällänsä hiljalleen aukeni ... että joku karvainen esine liikkui sinne tänne hänen ympärillänsä ... että eräs käsi laskeusi hänen otsallensa.

Ja vielä tärkeintä kaikista, että tuon käden etu-sormessa oli rautasormus, ja sen kannassa lilja.

XIII.

Veli Starck.

Kun François Villon taasen tuli tuntoihinsa, tahi oikeammin sanoen heräsi, hänen silmänsä, vielä tylsinä ja kuumeesta uupuneina, kääntyivät hiljakseen paikasta toiseen.

Hän oli pitkänään matalalla vuoteella, pienessä kammiossa, jota muutama talvi-auringon vaalea säde tunki valaisemaan.

Hänen silmiänsä kuitenkin häikäisi; hän sulki ne, koettaen ko'ota ajatuksiansa.

Tähän aikaan vuodesta St. Bernhard'in pimeässä solassa kestää päivää töin tuskin neljä tai viisi tuntia.

Villon tiesi sen; hän mietti:

-- "Olen varmaankin hyvin kauan nukkunut." sitten, liikuteltuaan vähän joka jäsentä ja laskettuaan kätensä sydämmen päälle varmemmaksi vakuudeksi, että se vielä tykytti, hän jatkoi mietintöjänsä.

-- "Minä elän ... elänpä niinkin. Olen pelastettu lumivyöryn alta... Tuo karvainen esine, joka minuun koski, oli joku luostarin koirista... Tuo käsi, joka laskeusi otsalleni, oli jonkun luostariveljen käsi. Tämä huone, jossa vihdoinkin herään, on joku luostarin kammioista."

Näiden hiljaisien arveluiden kautta selvittyänsä, hän avasi uudestaan silmänsä.

Hänen vuoteensa jalkopäässä nukkui Fridolin, istuen pienellä rahilla, käsivarsi peiton päällä ja pää käden nojassa.

Vähän kauempana ja ylempänä, akkunan syvässä holvissa seisoi eräs munkki, kumarruksissa vuodetta kohden ja heittäen levottomia silmäyksiä siinä makaavaan, ikäänkuin kärsimätönnä varroten hänen heräämistään.

-- "Mitä kello lienee?" runoilija puoli-ääneen kysyi.

-- "Se on kaksi jälkeen puolenpäivän", munkki yhtä hiljaa vastasi.

-- "Jo niin paljo! Ell'en erehdy, olen täällä ollut eilen illasta asti."

-- "Tois-illasta asti."

-- "Kuinka!..."

-- "Ensimäisen yön tainnoksissa. Seuraavan päivän kuumeen houreissa. Toisen yön raskaassa unessa. Se on tavallinen seuraus, kun tulee lumen alle haudatuksi."

-- "Ja toverini Troussecaille?"

-- "Hän on nukkunut yli neljä-kymmentä tuntia heräämättä: oikein unikeon luontoa."

-- "Entä muut?"

-- "Ne ovat vuorelaisia. Koko eilisen päivän ja vielä tänäänkin ne ovat tietä luoneet."

-- "Bartolomeo?"

-- "Levotonna perheestänsä hän lähti kotoansa kohden astumaan."

-- "Fridolin?"

-- "Tuossa. Nuoruuden tulinen veri sai hänet ensimäisten joukossa jalkeille. Mutta hän tahtoi valvoa teidän vuoteenne ääressä koko viime yön. Lapsi parka! väsymys on vienyt voiton; hän nukkuu."

-- "Eipä nuku!" novitio vastasi itsensä äkkiä oikaisten. "Tässä olen; mitä tahdotaan?"

Sitten hymyten Villon'ille, kun näki tämänkin hänelle hymyilevän, ja tarttuen tämän ojennettuun käteen, hän huudahti:

-- "Oi! siis olette pelastettu! Jumalan olkoon kiitos!"

Tämän kohtauksen aikana munkki oli hiljalleen siirtynyt eteenpäin, ruumis yhä kumarruksissa, ja silmillään Villon'ia tarkastaen.

Fridolin päästi runoilijan käden ja juoksi munkkia syleilemään. Sen jälkeen kääntyen ympäri, hän esitti:

-- "Veli Starck!"

Runoilija nousi istualle; munkki ojensi kättänsä ja näytti sen etusormessa kuninkaan toverien sormusta.

Muutaman sekunnin Villon häntä katseli äänetönnä. Se oli juuri sama mies, jonka hän oli nähnyt Bern'in tuomiokirkon portailla. Se oli juuri sama karkea ja luonteva, tulinen ja lempeä olento tuolla pitkällä, vaalealla parralla, ja noilla silmillä, joista niin omituinen tuli säteili.

Hänen muotonsa kalpeudessa, hänen surumielisyydessään ja tuossa kiihkeässä mielentilassa, joka tuli näkyviin koko hänen olossansa, ilmestyi joku todellista myötätunteisuutta herättävä vetovoima, joku sielun tuska, jotka todella kävi sääliksi.

-- "Enkö minä ole se", hän matalalla äänellä sanoi "eikö veli Starck ole se, jota tulette etsimään täältä."

-- "On."

-- "Ranskan kuninkaan lähettämänä?"

-- "Niin."

-- "Minkä käskyn häneltä minulle tuotte?"

-- "Ainoastaan kolme sanaa."

-- "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"

-- "Hetki on tullut!"

-- "Vihdoinkin!"

Se oli ilohuuto, joka pääsi munkin huulilta. Hänen silmänsä säihkyivät. Joku väristys jäntäreissä pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hän oli oikaissut itsensä aivan suoraksi; hän oli nyt enemmän kuin kuusi jalkaa pitkä.

-- "Vihdoinkin!" hän kertoi yhä kiihtyvällä innolla: "se on siis vihdoinkin tullut, tuo vapauteni ja kunniani hetki! Voin toimia, voin puhua jälleen. Kunnia Ranskan kuninkaalle, joka sanansa on pitänyt! Kunnia Jumalalle, joka minua on säälinyt ja rukoukseni vihdoin kuulee!"

Hän oli polvillaan, kädet ristissä, silmät taivasta kohden ja kasvot kyyneleiden vallassa.