Part 65

Kun he olivat tulleet puun luo, käski Demeter nuorta toveriaan pitämään konnaa oikein kiinni, että ennemmin kuristaisi hänet yhdellä kertaa kuin päästäisi pois käsistään. Sitte kiipesi hän puuhun ja kiinnitti nuoran erääseen oksaan, jotta silmukka riippui alhaalla. Nyt hyppäsi Demeter alas, tarttui Ivanovitschin jalkoihin ja käski Azan nostaa yläruumista, jotta pää tulisi silmukkaan.

- Nyt, hyvä ystäväni Ivanovitsch, sanoi Demeter, voit ilmoittaa salaisuutesi madoille. Sinä hävytön roisto, joka tahdoit pettää kunnon miehet! Minä toivoisin, että sinulla olisi kymmenen elämää jotta saisin ne ottaa sinulta kaikki tyyni.

- Armoa! huusi Ivanovitsch korahtelevalla äänellä. — Minä olen — minä en puhu mitään!

- Et puhu mitään — niin, sitä sinä et tee ystäväni, sanoi Demeter Banjaluki ja nauroi. — Siihen voit luottaa. — No. Aza, joko olet saanut hänet tarpeeksi korkealle? Toimittakaamme hänet pian pois tieltä! Me puristamme hänestä ulos viimeisenkin ilman, mikä hänessä vielä on.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Ivanovitschin pää silmukassa. Tosin koetti hän, vetämällä pään olkapäiden väliin tehdä Demeterin aietta vaikeammaksi, mutta koe ei onnistunut. Demeter tarttui konnan polviin ja heittäytyi sitte itse maahan niin, että murhattavan ruumis venähti.

- Onko hän kuollut? kysyi Demeter.

- Ei vielä! vastasi Aza.

- No, sitte annan minä hänelle loput.

Näin sanoen hyppäsi Demeter hiukan taapäin ja kohta välähti tikari hänen kädessään.

- Ota ensin häneltä pois luettelo. — Aza, tutki hänen taskunsa!

Aza hyökkäsi heti tuon oksasta riippuvan miehen kimppuun, joka vielä eli. Hän tutki kaikki hänen taskunsa. Hän otti pois paperit eikä unohtanut tutkia, oliko rahojakin taskuissa.

- Nyt se on selvä, kapteeni, sanoi hän. — Anna nyt hänelle viimeinen isku. Se veijari potkii, sitä on niin vaikea katsella.

- Oh, kyllä tässä vielä on aikaa, sanoi Demeter. — Sinä tiedät, Aza, etten minä muutoin voi nähdä ihmisen kärsivän ja että minä aina tapan tuottamatta tarpeettomia tuskia. Mutta tälle pedolle suon kärsimykset kaikesta sydämestäni. Sillä maan päällä ei löydy kurjempaa olentoa kuin petturi on. Aina Judaksen ajoista asti ovat nuo roistot olleet häväistyjä ja sysättyjä muiden ihmisten yhteydestä.

Ivanovitschin ammottavasta suusta kuului koriseva ääni. Demeter hyökkäsi heti petturin kimppuun ja työnsi tikarin vartta myöten sydämeen. Nyt se oli tehty. Ivanovitsch oli kuollut. Häntä ei salaliittolaisten tarvinnut enää peljätä.

- Onko täällä ketään, joka huomasi meitä? kysyi Demeter Banjaluki. Katso ympärillesi, Aza!

- Kaikki on hiljaa, kapteeni. Silloin veti Demeter hitaasti tikarin Ivanovitschin rinnasta, pyyhki sen takkiinsa ja pisti takasin tuppeen.

- Siinä on mies, sanoi hän. — Nyt tulee vaimon vuoro. — Eteenpäin, Aza, nyt hänen luoksensa.

- Millä tavoin tapamme hänet, kapteeni?

- Mitä yksinkertaisimmalla tavalle. Me leikkaamme vaan hänen kaulansa poikki. Et suinkaan sinä sääli häntä, Aza.

- Minäkö? Minä katson ihan tyyneesti, kun hän kuolee. Hän on jo kauan ollut minusta vastenmielinen.

KAHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Judaksen vaimo.

Nämä kaksi miestä menivät Belgradista niin kiireesti kuin mahdollista ja puolituntia myöhemmin olivat he yksinäisen ravintolan edessä maantien varrella.

Oli pimeä. Ainoastaan yhteen ikkunaan oli uskoton vaimo asettanut kynttilän osoittaakseen Azalle, että hän odotti häntä.

- Naputa ikkunaan ja pyydä häntä avaamaan. Tietysti menemme sitte molemmat sisälle, sanoi Demeter. - Tuo nainen saa tänä yönä olla kahden miehen seurassa yhden sijasta. Mutta siitä ei suinkaan ole mitään iloa hänelle, vaan —

Aza oli mennyt jo ikkunan luo, kun Demeter seisoi sivulla seinää vasten. Aza koputti, eikä kauan viipynyt ennenkuin ikkuna avattiin ja naisen ääni kysyi hiljaa:

- Kuka se on?

- Minä se olen, ystäväni, vastasi Aza, joka niinikään pysyttelihe varjossa, niin että valo ei käynyt hänen kasvoihinsa.

- Ah, sinäkö se olet, poikani! Minä avaan heti oven.

- Odota, voit säästää itseltäsi vaivan astua ovelle, vastasi Aza. — Astu syrjään hiukan! Minä tulen, luoksesi aivan yksinkertaisesti ikkunasta.

- Ha, haa, ikkunasta — aivan oikein, niinhän kaikki rakastajat tekevät! sanoi uskoton vaimo nauraa tirskuen.

Hän katosi ikkunasta ja nyt hyppäsivät Aza ja Demeter kiireesti huoneseen.

Sitä valaisi vaan pieni yölamppu. Demeter Banjaluki paneutui lattialle ja antoi Azan mennä yksin sängyn luo.

- Kiiruhda, sanoi nainen hänelle. — Ukkoa ei ole vielä kuulunut. Hän ei kai tule kotiin ennenkuin huomenna.

- Miehesi ei tule takasin huomennakaan, vastasi Aza karkealla äänellä.

- Eikö tule huomennakaan? Mitä tarkoitat? Niin, niin, hänenhän piti lähettää sana minulle.

- Oh ei, ei hän lähetä enää mitään sanaa.

- Mitä sinä sanot? Olet niin muuttunut, et ole ollenkaan niin hellä, kuin tavallisesti. Miten on sitte mieheni laita? Oletko tavannut häntä Belgradissa?

- Olen kyllä.

- Ja mitä olet sitte puhunut hänen kanssansa? — Jumalan tähden, et suinkaan ole sanonut mitään.

- Minä en ole sanonut hänelle mitään, olen vaan ripustanut hänet puuhun riippumaan.

- Oletko hirttänyt hänet? Oletko sinä hullu? Murha tulee ilmi ja silloin syytetään minua, että olen yllyttänyt sinua siihen.

- Oh ei, sinua ei syytetä mistään, sanoi Aza aivan tyyneesti. Sillä näetkös, kultaseni, sinä saat nyt mennä miehesi jälkeen. Minä ja ystäväni, joka on mukanani, aiomme tappaa sinut.

Ja tuskin oli Aza lausunut nämä sanat, ennenkuin hyökkäsi sängyn luo. Huutaen nousi nainen ylös sängystä ja kun hän sai nähdä Demeter Banjalukin, tuli hän ikäänkuin halvatuksi, eikä kyennyt lausumaan sanaakaan.

- Niin, nyt olette saanut vieraita, jotka kelpaavat, sanoi Demeter Banjaluki, joka niinikään meni sängyn luo.

- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Demeter Banjalukista?

- Demeter Banjalukista, änkytti uskoton nainen, siitä suuresta ryöväristä, Mustain vuorten hallitsijasta.

- Aivan niin, se olen juuri minä, vastasi Demeter. — Mutta nyt en ole tullut tänne ryövärinä, vaan kostajana. Minä olen nyt päättänyt auttaa salaliittolaisia, jotka huomenna aikovat murhata kuningasparin.

- Mutta enhän minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa, ulvoi nainen. — Ota kaikki rahat, jotka löydät tästä talosta. Ne ovat sinun. Mutta anna minun elää!

- Rahat otan minä, mutta että antaisin sinun elää — ei, se ei käy päinsä. Sen, joka pettää rehelliset ihmiset, täytyy olla valmis kärsimään rangaistus, kuten Judas kerran templissä sai loppunsa.

Sitte antoi Demeter Banjaluki Azalle viittauksen, ja tämä heittäytyi naisen päälle. Mutta hän puolusti itseään paljon tarmokkaammin kuin mies, hän raapi ja puri ja huusi kimeällä äänellä apua.

- Odota, minä autan sinua, huusi Demeter — minä pidän häntä. Hän iski molemmin käsin kiinni naiseen ja piti häntä sängyssä.

Aza asetti veitsen hänen kaulaansa. Hän veti kerran veitsellä ja kaula meni poikki toisesta korvasta toiseen. Miehet hyppäsivät takaperin, ettei veri olisi heitä tahrannut. He eivät viitsineet paljon katsoakaan häntä. Muuten ei hänen tarvinnut kauan kärsiä. Pian oli hän taistelunsa taistellut ja jo muutamani minuuttien perästä saattoi Demeter sanoa Azalle:

- Nyt ei salaliittolaisilla ole enää mitään peljättävää. Huomenna tähän aikaa on Serbia vapaa! Ne rahat, jotka löydät tästä talosta, ovat sinun, jatkoi hän. Etsi mistä löydät, minä en tahdo estää sinua.

Tätä ei tarvinnut Azalle sanoa kahta kertaa. Hän tutki perinpohjin koko talon ja onnistui hänen löytää uunista se paikka, jossa Ivanovitsch ja hänen vaimonsa säilyttivät rahojaan. Sieltä löysi hän enemmän kuin viisituhatta frangia, jotka Aza häikäilemättä omisti.

- Tule nyt, sanoi Demeter, niin jätämme tämän talon.

- Mutta huomisaamuna löydetään ruumis, kapteeni, sanoi Aza.

- Olet oikeassa, vastasi Demeter. — Siitä syystä onkin paras, että sytytämme tuleen koko roskan.

Tämä uusi ajatus antoi heille paljon työtä, sillä heidän täytyi mennä hakemaan keittiöstä öljyä ja kaataa sitä kaikille esineille sänkykamarissa.

Muihinkin huoneisiin kaadettiin öljyä, ja lopuksi pinosivat he puita sängylle, jossa ruumis makasi. Kun se oli tehty, käski Demeter toverinsa panna kaikki palamaan. Heti lainehtivat liekit sängyn yli ja levisivät äärettömällä nopeudella yli koko huoneen, jotta Demeterin ja Azan täytyi kiireesti paeta ikkunasta ulos jos mieli elävänä päästä pois savusta. Demeter sulki ikkunan ulkoapäin ja miehet poistuivat paikalta. Kun he olivat kulkeneet noin neljännestunnin ajan, pysähtyi Banjaluki ja sanoi Azalle:

- Katso taaksesi, niin saat nähdä, että hävitystyö on täydessä käynnissä. Näetkö, liekit jo lyövät katolle. Kun he lähestyivät Belgradia, tapasivat he palopaikalle rientävän palokunnan.

- Niin, menkää te vaan, huusi Demeter ivaten palosotamiehille — te tulette kuitenkin liian myöhään. Kun olette perillä, niin ei siellä ole mitään pelastamista. Ainoa, mitä voitte löytää huomenna, kun tuhka on ehtinyt jäähtyä on ihmisen palaneet luut.

- Ja mihin nyt? kysyi Aza.

- Sinä palajat toisten luo, tiedäthän missä he ovat. Sano ystävillemme, etteivät he saa nähdä minua tänään eikä huomenna. Minulla on täällä Belgradissa tärkeitä asioita. Tapahtukoonpa mitä tahansa, tulkoonpa korviinne mitä uutisia tahansa, niin saatte vaan lyhyesti pysyä metsässä. Teille on yhdentekevä, kuka kantaa Serbian kruunua.

Sitte puristi Demeter Azan kättä ja he erosivat.

Demeter puolestaan riensi niin kiireesti kuin voi översti Maschinin asunnolle. Ovi oli vaan kiinni painettu, joka todisti, että häntä oli kauan odotettu. Hän astui kiireesti sisälle. Hän löysi todellakin överstin vielä istumassa Avakumovitschin kanssa kirjoituspöytänsä ääressä, kumartuneina paperien ja suunnitelman yli.

- No, mitä on sinulla ilmoitettavaa, Demeter Banjaluki? huusi översti ryövärille.

- Ainoastaan hyviä uutisia, vastasi Demeter Banjaluki. — Petturi ja hänen vaimonsa ovat kuolleet.

- Kuolleet! Silloin olet todellakin suorittanut asiasi pian ja hyvin, sanoi översti, vaikka häntä värisytti. Mutta sitte antoi hän Demeter Banjalukin kertoa itselleen, kuinka molemmat petturit olivat kuolleet.

Molemmat miehet vapisivat, kun saivat kuulla, kuinka lähellä Ivanovitsch oli ollut ilmoittamaisillaan heidän aikeensa kuningattarelle. Demeter sai paljon ylistystä osakseen. Miehet olivat onnellisia ja översti huudahti hurmaantuneena:

- Kun huomenna tähän aikaan myrskykello soi, kun ei huomenna ole enää tyranneja olemassa, niin olet se sinä, Demeter Banjaluki, joka ehkä olet tehnyt suurimman työn siihen, että vapauden lippu liehuu Serbiassa ja että uusi aika koittaa meidän kovasti koetellulle isänmaallemme. Ja kun ei sinua enää ole olemassa täällä maan päällä, Demeter Banjaluki, kun — toivon siihen vielä olevan kauvan — tuolla haudan toisella puolella kerran langetetaan tuomion sinun töistäsi, niin on se, jonka tänä yönä olet tehnyt Serbian pelastukseksi, painava paljon vaa'assa hyvien töittesi puolella. Minä toivon, että vaaka on silloin tasalla ja että sinulle annetaan anteeksi se paha, mitä olet tehnyt.

KOLMASYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Aavistuksia.

Se salaperäinen, Serbian historiassa niin merkillinen yö oli tullut. Oli lämmin, kaunis kesäkuun ilta.

Kuninkaallinen perhe oli päättänyt syödä ulkona suurella palkongilla. Komeasti katetun pöydän ääressä istuivat kuningas, kuningatar ja Nicodem Lunjevica.

Kuningas oli hyvällä tuulella ja puheliaampi kuin tavallisesti ja kun illallinen oli syöty, käski kuningas tuoda virkistävän boolin. Lasit täytettiin ja hyvällä halulla maisteli kuningas virkistävää mansikkajuomaa.

- Niin, lanko Nicodem, sanoi hän — minä en aio enää hallita kuin pari vuotta. Sitte lasken hallitusohjat sinun käsiisi. Minä puolestani vetäydyn sitte takasin yksityiselämään. Me muutamme Parisiin, jotta voisimme siellä vapaina kaikista huolista viettää jälellä olevat päivämme. Ja kun olet tullut kuninkaaksi, jatkoi Aleksanteri — niin ajattele minun neuvoani, Nicodem Lunjevica, elä ole liian hyvä, se ei kelpaa hallitsijalle.

- Minä pidän aina sinun neuvosi mielessäni, kuninkaallinen lanko, vastasi Nicodem. — Sinun ei tarvitse peljätä, että minä pilaan sinun serbialaisesi. Sinä et ole ollut lähimainkaan niin ankara kuin olisi pitänyt.

Aleksanteri ei vastannut. Hän katsoi ylös taivaalle, jossa oli lukemattomia tähtiä.

- Oi, mikä ihana yö tämä on! huudahti kuningas. — Minä voisin istua täällä vaikka huomisaamuun asti. Ja kaupunki tuolla alhaalla on niin tyyni ja rauhallinen! Ei, mutta katsokaahan tuonne alas! Näin kirkkaalla ilmalla voi nähdä aina virralle asti. Ei ole kuin muutamia kulkijoita kaduilla. Ja sitte tahdotaan väittää, että täällä Serbiassa ollaan niin tyytymättömiä minun hallitukseeni! Olen kuitenkin kuullut sanottavan, että kaikilla näillä ihmisillä on hyvä olla. Mutta ne kiittämättömät tahtovat tietysti, että heillä olisi vielä paremmin. — Kuka se on? Siitä huoneesta, joka vei palkongille, kuului askeleita. Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin lasiovi ja lakeija ilmoitti, että poliisipäällikkö Rabe pyysi keskustelua erään tärkeän asian johdosta.

- Rabe, sitä parempi, hän voi tulla ulos palkongille. Minuuttia myöhemmin näyttäytyi Rabe ja teki syvän kumarruksen.

- Hyvä iltaa, rakas Rabe, sanoi Aleksanteri hänelle. — Istukaa alas! Tulette juuri parhaaseen aikaan tyhjentämään tämän lasin.

- Ja minä sekoitan itse teidän lasinne, sanoi Draga ja täytti suuren pokaalin.

- Teidän majesteettinne ovat minulle liian hyväntahtoisia. Mutta velvollisuus ennen kaikkia, ja siitä syystä täytyy minun ilmoittaa teidän majesteeteillenne eräs asia, ennenkuin istuudun samaan pöytään kuninkaan ja kuningattaren kanssa.

- Mistä on kysymys? kysyi kuningas hiukan suuttuneena. Jos teillä on mitään sellaista sanottavaa, minulle, joka kiihoittaa hermojani, niin on parasta lykätä se huomiseksi.

- Ei, tänään täytyy sen tapahtua. On kysymys teidän majesteettinne turvallisuudesta. Minä pelkään nimittäin, lisäsi Rabe hiljaa — että olemme murrosajassa.

- Murrosajassa — millä tavoin sitte? kysyi Draga kiireesti.

- Varmaankin aiotaan hyökätä teidän majesteettienne päälle ja pakoittaa kuningas jonkummoiseen myönnytykseen.

Aleksanteri nauroi hillittömästi ja huudahti:

- Hyökätä minun päälleni! Kukahan sitä uskaltaisi, Rabe? Ei, te näette kaikki liian synkässä valossa, mutta minä annan sen teille anteeksi, tehän teette sen minun hyväkseni.

- Suokoon Jumala, huokasi Rabe, — että epäilykseni olisivat perusteettomat! Mutta minä luulen, ettei niin sittenkään ole asianlaita. Niin, vielä enemmän, minä tunnen, että minulla on todistuksia siihen, että pelkoni ei ole perätön.

- Todistuksia, antakaa kuulla, herra poliisipäällikkö! huudahti Draga.

- Tänä aamuna, sanoi Rabe, löydettiin eräästä puistosta eräältä julkiselta paikalta Belgradissa miehen ruumis, jonka tuntematon käsi oli murhannut. Tämä mies oli hirtetty tammeen ja tikarinpistolla oli lävistetty hänen sydämensä. Kun ruumis tutkittiin, olivat taskut tyhjät, niissä ei ollut mitään. Mutta murhatun paidassa oli nimi Ivanovitsch ja on hänellä ravintola lähellä Belgradia. Minä tahdoin välttämättömästi saada tarkempia tietoja tästä Ivanovitschista. Mutta kun minä olin siinä toimessa, ilmoitettiin minulle, että viime yönä, siis samana, jolloin Ivanovitsch murhattiin, oli hänen talonsa pantu palamaan. Palokunta koetti sammuttaa tulta. Muutamat rohkeat miehet tunkeutuivat palavaan taloon ja löysivät sieltä Ivanovitschin vaimon niinikään kuolleena makaavan kurkku poikki leikattuna.

- Tuohan on hyvin tavallinen murhajuttu, vastasi Aleksanteri — eihän se mitään todista.

- Minä pyydän teidän majesteettianne kuulemaan minua vielä muutamia minuutteja, vastasi poliisipäällikkö. — Minä esitän heti johtopäätökseni teidän majesteetillenne. Tämä Ivanovitsch, sen olen saanut selville, on palvellut korpraalina siinä rykmentissä, joka on översti Maschinin komennettavana. Nyt sanotaan viime aikoina nähdyn översti Maschinin usein käyvän Ivanovitschin ravintolassa. Kun minä tutkin niitä esineitä, jotka kannettiin ulos palavasta talosta, joutui käsiini eräs risti ja kun minä sitä käänsin, huomasin puuristin jalassa muutamia sanoja kaiverrettuina. Nämä sanat kuuluivat:

"Valapatto olkoon se, joka rikkoo sen valan, jonka on vannonut tämän pyhän kuvan vieressä."

Siitä teen sen johtopäätöksen, että Ivanovitschin ravintolassa on ollut salaliitto, joka on ehkä tarkoittanut teidän majesteettinne henkeä. Mutta Ivanovitsch ja hänen vaimonsa murhattiin, kun he tiesivät liian paljon ja ehkä näyttivät aikovan ilmaista koko asian. Olen vielä saanut selville, että sama Ivanovitsch on toissayönä ollut konakissa ja pyytänyt puhua teidän majesteettinne kanssa. Mutta silloin houkuteltiin hän puistoon ja tapettiin.

Aleksanteri tuli vuoron punaiseksi, vuoron valkoiseksi, levottomuus ajoi hänet ylös tuolilta.

- Seuratkaa minua huoneeseen, sanoi hän poliisipäällikölle. — Siellä saamme puhua pitemmältä. Täällä voisi joku kuulla meitä.

Draga, Nicodem ja poliisipäällikkö seurasivat kuningasta tämän työhuoneeseen.

- Te olette kertomuksellanne hirmuisesti pelottanut minua, Rabe, sanoi kuningas Aleksanteri. — Sillä jos salaliitto todellakin on niin pitkällä, niin en minä enää ole varma hengestäni.

- Me suojelemme teidän majesteettinne henkeä omillamme, vastasi poliisipäällikkö. — Mutta minä pyydän vaan teidän majesteettianne noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta ensi yönä.

- Te, luulette siis, että on aikomus tappaa minut?

- Teidän majesteettinne, sellaisista ihmisistä täytyy uskoa mitä pahinta. Mutta minä olen jo keksinyt keinon suojella teidän majesteettinne persoonaa tulevana yönä. Minä kehoitan teidän majesteettianne yhdessä kuningattaren kanssa valepuvussa lähtemään konakista.

Aleksanterilla ei näyttänyt olevan mitään tätä ehdotusta vastaan, mutta Draga pani kohta vastaan.

- Ei mikään voima maailmassa saa minua pois täältä! sanoi hän. Mitä meidän vihollisemme sitte sanovat, jos pakenemme täältä? Elä sinä pelkää niitä murhanhaluisia roistoja, sillä jos he nyt todellakin tulisivat, niin usko minua, ettei kukaan heistä koske sinuun eikä minuun, he eivät sitä uskalla tehdä.

- Jos kuningatar katsoo, että on parempi jäädä konakiin, sanoi Aleksanteri, — niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Ja olemmehan me muuten jokseenkin turvatut täällä. Tunnettehan meidän uuden sänkykamarin oven salaisuuden, joka on ollut käytännössä noin kuukauden ajan, lisäsi kuningas matalammalla äänellä. — Te tiedätte, että ne ovat kaksinkertaiset ovet ja että molempain ovien väliin on pantu dynamiittia! Jos nyt joku sellainen pyytäisi päästä sisään, jonka puolelta meidän olisi pelättävä jotain vaaraa, niin ei meidän tarvitse muuta kuin painaa sähkönappulaa. Dynamiitti särkee silloin oven ja se, joka seisoo oven ulkopuolella musertuu ehdottomasti.

- Minä uskallan ylpeydellä väittää, teidän majesteettinne, vastasi Rabe itsetietoisesti, että se olen minä, joka olen keksinyt ja määrännyt sen oven laitettavaksi. Tosin siitä on hiukan turvaa, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, ettei olla usean henkilön kanssa tekemisissä.

Mutta jos tulisi monta —

- Kuinka voisi niitä tulla monta? keskeytti Draga puhujan. — Murhaajien täytyy kulkea kahden pihan läpi ja molemmat ovat sotamiehillä varustetut. Nämä eivät tosin ole vahtihuoneissa, mutta ensi melun kuultua kutsuttaisiin vahtisotamiehet heti kiväriin.

- Niin, se on totta, vastasi Rabe hiukan hämillään. Minä en todellakaan voi ajatella, kuinka se voisi murhaajille olla mahdollista tunkeutua kuninkaalliseen sänkykamariin!

- Suuremman varmuuden vuoksi pyydän teitäkin, rakas Rabe, olemaan tämän yön konakissa.

Rabe kalpeni, hänestä ei tämä käsky ollut ollenkaan mieluinen. Mutta hän kumarsi kuninkaalle ja vakuutti olevansa valmis siihen. Tällä hetkellä kirosi hän sitä pakkoa, johon virka hänet velvoitti.

- No, entäs sinä, Nicodem lanko, sanoi Aleksanteri Lunjevicalle. — Mitäs sinä sanoisit, jos pyytäisin sinuakin jäämään yöksi konakiin.

- Minuako? änkytti Lunjevica. — Minä pyydän, että kuninkaallinen lankoni vapauttaa minut siitä, sillä minä olen, olen todellakin luvannut ystävilleni tavata heitä 12 tienossa, enkä minä voi olla sieltä poissa.

Mutta mitä Nicodemiin tulee, niin ei se ollut pelko, joka pani hänet hylkäämään kuninkaan ehdotuksen. Hän ei edes ajatellutkaan, että mitään ikävää voisi sattua sinä yönä.

- Me emme tarvitse veljeäni, sanoi Draga, joka heti näki, etteivät ne olleet ystävät, jotka odottivat häntä, vaan että se oli nähtävästi joku sievä ja rakastettava ystävätär.

Mitäs nämä suuremmoiset valmistukset muuten hyödyttävät? huudahti Draga. Tämä yö menee yhtä tyyneesti kuin muutkin yöt ja minä olen aivan varma siitä, että kun aamulla heräämme ja istumme aamiaispöydässä, niin nauramme molemmat sydämen pohjasta tälle tarpeettomalle pelollemme.

- No, mene sitte, Nicodem, sanoi Aleksanteri. — Me tahdomme nyt vetäytyä huoneisiimme. Sinä olet oikeassa, huomenna nauramme kaikelle.

- Huomenna nauramme sille, sanoi Nicodem hymyillen. — Eikä vaan huomenna, vaan ylihuomenna ja kaikkina muina päivinä koko ikämme.

Sitte meni hän kuninkaallisen sisarensa luo, tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kunnioittavan suudelman. Kuninkaalliselta langoltakin otti hän sydämelliset jäähyväiset ja ojensi Rabelle alentuvasti kätensä.

Kuningaspari vetäytyi sitte sänkykamariinsa.

* * * * *

Draga oli oikein arvannut otaksuessaan, että Nicodemilla olisi joku suostuttu yhtymys sinä yönä. Se oli eräs Belgradin nuori kaunis rouva nimeltä Sarolta, jonka luo Nicodem läksi. Tämä rouva asui eräässä komeassa talossa Bogargassen varrella, jossa hän saattoi olla ihan rauhassa. Sinne oli hän kutsunut Nicodemin viimeistään 11 aikaan. Nicodem Lunjevica ei olisi mistään hinnasta luopunut siitä huvista ja oli pienellä kortilla ilmoittanut Saroltalle, että hän tulisi määrättyyn aikaan. Hän oli nyt matkalla Bogargasselle. Upseerin viittaan kääriytyneenä kulki hän pää ylpeästi pystyssä pitkin katuja eikä välittänyt, vaikka kannuksien ja katukiviä nakkaavan sapelin kolina kuului kauas. Hän ei nähnyt, että eräs tumma olento aina seurasi häntä. Näöstä päättäen oli se kerjäläinen, joka hiipi pitkin seiniä.

Tämä olento pysyttelihe Nicodem Lunjevican takana, kunnes oli tullut Bogargassella olevan talon luo. Hän odotti kadun toisella puolella kunnes portti oli mennyt kiinni Nicodemin takana. Mutta silloin ojensi hän itsensä suoraksi ja riensi kiireesti sieltä pois. Kerjäläinen ei ollut kukaan muu kuin Demeter Banjaluki. Hän oli luvannut ottaa selkoa, mihin Nicodem sinä yönä menisi, jotta hänet sitte voitaisiin löytää. Ja kun Demeter sitte kiiruhti översti Maschinin asuntoon ja astui siihen huoneeseen, jossa salaliittolaiset istuivat, huudahti hän:

- Hyvät herrat, Nicodem Lunjevica on satimessa. Hän on erään komean rouvan luona, nimeltä Sarolta, ja minä tiedän, ettei hän elävänä sieltä palaa.

- Jääkö hän sinne huomisaamuun asti? kysyi översti Maschin.

- Kyllä, mutta hän ei elä huomisaamuun.

- Kuinka te sen tiedätte, Demeter Banjaluki, että Nicodem jää niin kauaksi Saroltan luo?

- Niin, hyvät herrat, se on hyvin yksinkertainen asia. Minä olen kehoittanut Saroltaa houkuttelemaan kuningattaren veli satimeen, jotta minä varmasti voisin saada hänet käsiini.

- Ah, te tunnette siis tämän Saroltan?

- Kyllä, hän on onneton olento, vastasi Demeter. Hän oli kerran rikkaan unkarilaisen kreivin puoliso. Nicodem vietteli hänet ja otti luokseen Belgradiin ja kun sitte väsyi häneen, niin hylkäsi. Onneton harhaili avuttomana Belgradissa. Hän ei voinut ansaita elatustaan ja oli vihdoin aikeessa heittäytyä Saveen, kun minä viime minuutissa pelastin hänet. Hän uskoi minulle kohtalonsa ja vakuutti, että hänellä oli vaan yksi ainoa toive, voida kostaa Nicodem Lunjevicalle. No niin, minä hankin hänelle tilaisuuden siihen. Vuokrasin hänelle komean asunnon, toimitin hevoset ja ajopelit, ostin komeita vaatteita, jotta hän ennemmin tai myöhemmin voisi houkutella Nicodemin satimeen.

Tänään luulee Nicodem löytävänsä autuuden, mutta sen sijaan odottaa häntä kuolema.

Översti Maschin puristi kiitollisena Banjalukin kättä ja katsoi sitte kelloansa.

- Mitä kello on? kysyi hän juhlallisella äänellä. — Verratkaamme kelloja.