Part 62

- Minä luulen, että meidän täytyy eroittaa kaksi asiata toisistaan, nimittäin Aleksanterin ja Dragan kohtalo. Tätä Dragaa kohtaan, jota me kutsumme Belgradin ruoskaksi, ei meillä minun tietääkseni ole mitään velvollisuuksia. Hän ei voi vaatia mitään sääliä meidän puoleltamme, eikä meillä ole velvollisuutta menetellä sääliväisesti häntä kohtaan. Kylmäverisesti on hän valanut myrkkyä Serbian kansaan, myrkkyä, jonka seurauksista meidän kansamme vielä kauan tulee kärsimään. Miksi emme tekisi samoin hänen kanssansa. Sitäpaitse voimme ainoastaan silloin tuntea olevamme turvatut Dragalta kun hän makaa kalpeana, kylmänä ja hengettömänä, edessämme. Ajakaa se nainen maailman ääriin, ajakaa hänet pohjoisnavalle jossa jäävuoret koskettavat taivasta huipuillansa, ajakaa hänet Afrikan erämaihin, joiden hiekka on sulamaisillaan auringon hehkuvista suuteloista ja minä sanon teille, että Draga palajaa jonakuna päivänä uudelleen saattaakseen Serbian turmioon.

Draga kuolkoon, sillä hän on kuoleman ansainnut! Draga kuolkoon! — Meidän velvollisuutemme Serbiaa kohtaan on tappaa hänet!

- Draga kuolkoon! huusi översti Maschin. — Rehellinen Avakumovitsch on lausunut oikean sanan — hän kuolkoon meidän tikariemme pistoista!

- Draga kuolkoon! huusivat liittoutuneet ja näytti siltä, kuin olisivat he olleet sekasin. Miehet syleilivät toisiansa. He syleilivät toisiansa. He suutelivat toisiansa ja puristivat toistensa kättä, he onnittelivat toisiansa siitä että ratkaiseva sana todellakin — todellakin oli lausuttu. Mutta översti Maschin tarttui Avakumovitschin käteen ja sanoi hänelle liikutettuna:

- Avakumovitsch, sen sanan vuoksi jonka te nyt niin rohkeasti lausuitte, sen ajatuksen tähden, jonka ennemmin kuin muut serbialaiset olette puhunut sanoiksi, nostavat tulevat sukupolvet teille muistopatsaan ja teidän nimenne on kuolematon Serbiassa. Sillä te olette lausunut ajatuksen, joka oli kätketty koko kansan rinnassa, ja sitä ei kansa koskaan unohda. Se, joka kansan silmistä osaa lukea sen sisälliset ajatukset, on mies.

- Jatkakaamme, keskeytti Avakumovitsch vakavasti. Dragan kohtalo oli helposti ratkaistu. Sen ilkiön täytyy kärsiä kuolema, se on selvä. Mutta — vaikeampaa on ratkaista Aleksanterin kohtalo. Että hänkin on ansainnut kuoleman, on aivan selvä, hyvät ystävät. Hän on pettänyt kansansa ja myönyt maansa kurjalle naiselle, hän on häväissyt meidät kaikki ja tehnyt Serbian koko maailman pilkan esineeksi. Ehkä olisi hänellekin parempi, ettei hänen tarvitsisi elää lankeemuksensa yli. Hänellä ei ole sitä siveellistä voimaa, että voisi onnettomuudessakin olla kuningas. Hän vaipuisi halveksituksi raukaksi ja panisi vastaisuudessakin Serbian pilkan esineeksi. Lisäksi on hän hyvin sairas, joten hänellä ei ole pitkää elämän aikaa jälellä. Tässä suhteessa on minulla hyvin hyvät tiedot ja voin teille ilmoittaa, että Aleksanterilla on parantumaton tauti. Tämän ei välttämättömästi tarvitse tuottaa kuolemaa, mutta hyvin todennäköistä on, että täydellinen mielenvikaisuus voi hyvin pian puhjeta esiin. Ehkä olisi suuri palvelus, jos tappaisi sellaisen ihmisen, enkä kuitenkaan ole aivan varma hänen suhteensa. Sillä hän on sittenkin Obrenovitsch, ja Obrenovitschin suku oli meille kerran rakas ja kallis.

Milankin kaikkine virheineen oli hyvin lähellä sydämiämme. Hän oli ystävämme ja Serbia on hänelle kiitollisuuden velassa. Hän teki maamme suureksi valtiollisessa suhteessa. Viisaudellaan osasi hän hankkia sille arvokkaan aseman Balkanin kansain joukossa. Samoin oli kuningatar Natalia, Aleksanterin äiti meille kallis, niin kauan kun hän oli keskuudessamme. Hän on jalo nainen ja hänen sydämensä tuntisi suurta surua, jos hän saisi kuulla, että omat alamaisensa ovat murhanneet Aleksanterin, vaikkakin hän jo kauan aikaa on ollut erillään epäluuloisesta pojastaan.

Siitä syystä tahtoisin tehdä kokoontuneille ehdotuksen:

Aleksanteri joutuu ainoastaan viime hädässä oman ymmärtämättömyytensä uhriksi.

Me emme astu hänen eteensä murhan aikeessa.

Sen sijaan panemme hänen eteensä luopumisanomuksen, jonka minä kirjoitan.

Tässä anomuksessa pitää hänen sanoa luopuvansa kaikesta vallasta Serbiassa, juhlallisesti luopua kruunusta ja sitoutua sotaväen saattamana kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua lähtemään maasta.

- Se on liian pitkä aika! huusivat muutamat.

- Kahdentoista tunnin!

- Kuuden tunnin!

- Kolmen tunnin! huusi översti Maschin ratkaisevalla äänellä.

- Hyvä, sanokaamme siis kolmen tunnin kuluttua, jatkoi Avakumovitsch. — Tässä ajassa ehditään kyllä viedä Aleksanteri Saven yli ja jättää hänet Unkarin rannalle.

Siinä paperissa täytyy hänen vielä luvata, ettei hän koskaan yritäkään palata Serbiaan, eikä pyydä muita kansoja avukseen Serbiata vastaan ja vihdoin täytyy hänen allekirjoituksellaan sitoutua Serbian kansalliskassaan jättämään kaikki ne rahat, jotka ovat konakissa, sekä vähentämättöminä antamaan Serbian kansalle ne, jotka hänen ja Dragan nimessä ovat säilytetyt Englannin pankissa, Credit Lyonnais'issa ja New-Yorkin kansallispankissa.

- Meillä on täydellinen oikeus asettaa nämä vaatimukset, jatkoi Avakumovitsch — sillä kaikki nämä rahat ovat otetut Serbian kansan taskuista. Nämä rahat on Draga ryöstänyt ja ne nousevat moneen miljoonaan. Mitä hän on kansalta puristanut, varastanut ja ryöstänyt, kaikki on hän koonnut ulkomaille ja ne tulee meidän saada takasin.

- Me tahdomme takasin joka centimin, huusi eräs vanha tykkiväen upseeri. — Se on meiltä varastettu ja meillä on siitä syystä oikeus ottaa se takasin.

- Samoin, jatkoi Avakumovitsch — tulevat kaikki kuninkaalliset tilat valtion omaisuudeksi, kruununtilojen tulot lankeevat valtiokassalle. Kaikki kalleudet, jotka konakissa löytyvät samoin kuin kaikki kulta- ja hopea-astiat, koko konakia sisustus sekä itse konaki, kaikki on valtion omaisuutta!

- Kaikki olkoon valtion omaisuutta! sanoivat ne kaksikymmentä liittoutunutta.

- Minä yhdyn täydellisesti Avakumovitschin esitykseen, sanoi översti Maschin. — Sillä tavoin panemme Aleksanterin kohtalon hänen omaan käteensä. Jos hän ilman muuta kirjoittaa sen paperin alle, jonka asetamme hänen eteensä, niin pelastaa hän siten kurjan elämänsä, mutta jollei hän sitä allekirjoita, mitä silloin tapahtuu, ystävät?

- Silloin täytyy hänen kuolla! huusivat useat äänet yht'aikaa.

- Kuka ottaa hänet hengiltä? kysyi Maschin. — Oletteko sitä ajatellut, ystävät? Sillä helpompi on lausua kuolemantuomiota kuin panna sitä toimeen. Kuka tarjoutuu vapaaehtoisesti murhaamaan Aleksanterin?

Taas syntyi pieni paussi.

Mutta nyt nousi ylös nuori luutnantti Popoff, joka ennen oli esittänyt kysymyksen valan pyhyydestä ja huudahti varmalla äänellä:

- Kun tiedän, että on päätetty asia, että Aleksanteri on kuoleva ja että toverit ovat kanssani yhtä mieltä siinä, niin tahdon ottaa hänet hengiltä.

- Niin, sinä saat ampua hänet, toveri, vastasi översti Maschin. — Muuten et sinä tule olemaan yksin. Kuitenkin täytyy meidän päättää kuka ampuu ensi laukauksen.

- Sen teen minä! sanoi Popoff, näyttämättä erityisempää mielenliikutusta.

- Mitä Dragaan tulee, jatkoi översti Maschin — niin otan minä hänet osalleni. Minulla on maksettava hänelle vanha velka, tehtävä tili hänen kanssansa. Te tiedätte, että hän on myrkyttänyt veljeni. Minä tahdon kostaa hänen kuolemansa ja siitä syystä pyydän teiltä:

Antakaa Draga minulle — lahjoittakaa hänet minulle!

- Hän kuuluu sinulle! vastasi Avakumovitsch kaikkien toisten puolesta, jotka jo edeltäpäin olivat lausuneet hyväksymisensä överstin pyyntöön nyökäyttämällä päätään.

- Muuten, jatkoi Maschin — ei minulla ole mitään sitä vastaan, että te annatte hänelle uuden iskun, jos minun luotini ei häntä tappaisi. Mitä Dragaan tulee, ei se merkitse mitään, jos hän tulisi vähän kärsimäänkin, hän saa päinvastoin kärsiä kaikki kuoleman kauhut. Elkää nyt pitäkö minua julmana, toverit, vaikka sanon näin, mutta kun on kysymys tästä naisesta, on julmuus juuri paikallaan, kaikki sääli häntä kohtaan on mielettömyyttä.

Ja nyt on meidän puhuttava eräästä seikasta, joka ei ole vähemmän tärkeä. Me olemme tuominneet Dragan kuolemaan, mahdollisesti myös Aleksanterin, mutta nämä eivät ole ainoat, jotka ovat tulleet Serbiassa vaarallisiksi.

Täällä löytyy mies, joka on ainakin yhtä rikoksellinen kuin Draga.

- Nicodem Lunjevica, huusi äkkiä kaksikymmentä ääntä kuin komennettuina.

- Niin, juuri hänestä puhun minä, vastasi Maschin — ja luulen, ettei teidän joukossanne ole ketään, joka vastustaa minua, jos väitän, että tämä Nicodem Lunjevica on ansainnut kuoleman yhtä hyvin kuin sisarensakin.

Me serbialaiset, jotka olemme tulleet tänne yön pimeydessä neuvottelemaan isänmaamme pelastuksesta tehdäksemme lopun Obrenovitschien vallasta, repiäksemme pois Obrenovitschit ja kaikki, jotka pitävät heidän kanssansa yhtä, me vannomme Jumalan kaikki tietävän ja kaikkivaltiaan nimessä juhlallisen valan, jonka ennen olemme ajatelleet, että me empimättä panemme elämämme, omaisuutemme ja veremme alttiiksi täyttääksemme tämän aikeemme. Me lupaamme juhlallisesti hävittää tämän tyrannimaisen sikiön, jotta uusi, onnellisempi aika Serbialle koittaisi. Me vannomme, että me, kunnes toinen arvokkaampi mies nousee Serbian valtaistuimelle, seisomme suojelusvahtina sen ympärillä yleisen järjestyksen vuoksi, jotta ei mitään pahaa ja vahinkoa Serbialle tulisi. Me vannomme edelleen, ettemme kellekään ilmaise sitä päätöstä, jonka tällä juhlallisella hetkellä olemme tehneet ja valallamme vahvistaneet. Me vannomme pitävämme sen salassa, kunnes kapinan kellot kaikuvat yli maan, mutta että silloin taistelemme viimeiseen asti. Valapatto ja kurja raukka olkoon se, joka rikkoo tämän valan, omat ystävät ja toverit saavat hänet tappaa!

Lopuksi vannomme, että me yhdessä kannamme kaikki ne seuraukset, jotka voivat tästä meidän päätöksestämme ja toimistamme johtua, että myöskin vastaisuudessa pysymme yhdessä yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta! — Tämän me vannomme oikeuden ja vapauden nimessä sekä Jumalan nimessä, joka tuomitsee pahan ja siunaa hyvän. Me vannomme sen Jumalan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän nimessä! —

Sittekun he olivat tehneet tämän juhlallisen valan, ojensivat he kättä toisilleen, syleilivät ja suutelivat toisiaan.

- Ystävät, sanoi nyt översti Maschin, jonka silmissä kiilui syvän liikutuksen kyyneleitä — siitä ajasta jolloin toteutamme aikeemme, annan minä teille tiedon. Lähtekää nyt pois tästä talosta ja menkää takasin rykmenttiinne! Muistakaa aina, että pääasia on voittaa uusia puoltajia. Mutta toimikaa siinä suhteessa hyvin varovaisesti! Koettakaa voittaa puolellenne toisia upseereja! Sotamiehille ilmoitamme vasta viime minuutissa, mistä on kysymys ja kuinka vakava meidän aikeemme on.

Mutta te, Avakumovitsch, joka ehdottomasti olette sopivin siihen, valmistakaa kaikki, mitä uusi hallitus tarvitsee. Ei hetkeäkään saa anarkiia olla maassa vallalla. Kaikki täytyy käydä tavallisessa järjestyksessä ja aivan tyyneesti. Ennen kaikkia täytyy ryöstönhaluisia estää käyttämästä hyväkseen yleistä levottomuutta ja tekemästä ryöstöjä.

- Minä valmistan kaikki, vastasi Avakumovitsch ja aamulla murhayön jälkeen kutsutaan skuptschina koolle tekemään uusia päätöksiä. Luottakaa minuun tässä suhteessa.

- Ivanovitsch, avaa ovi! käski översti Maschin. Toinen toisensa jälkeen hiipiköön ulos huoneesta! Varokaa kulkemasta ryhmissä maantiellä ja varsinkin täytyy varoa, ettette mene kuin yksitellen korkeintaan kaksi yhdessä Belgradiin. Hyvästi ystävät, hyvästi! Tämä on ollut suuri historiallinen hetki. Ottakaa sydämiinne muisto tästä, jotta tästä hetkestä kasvaisi Serbian tulevaisuus kuten voimakas, vihreä puu, joka kantaa ihania hedelmiä!

Ivanovitsch oli avannut oven. Toinen toisensa perästä läksivät he talosta. Viimeiset, jotka niinikään menivät maantielle, olivat Maschin ja Avakumovitsch.

- Oletteko myöskin varma siitä, översti, kysyi Avakumovitsch, kun he hitaasti kulkivat eteenpäin, ettei petturia ole ollut joukossamme tänään? Sillä hirmuista olisi, jos näiden ihmisten joukossa, jotka tänään ovat vannoneet uskollisuuden valan, löytyisi ainoakaan, joka rikkoisi valansa. Silloin olisimme kaikki hukassa.

- Minä olen varma siitä, ettei joukossamme löydy petturia, vastasi Maschin. — Ei kukaan voi muuten suojella itseään petosta vastaan. Petturi on kuten käärme, jota elätetään omassa povessa.

Miehet keskustelivat matalalla äänellä, kunnes tulivat Belgradiin. Kaupungin portin ulkopuolella sanoivat he toisilleen hyvästi ja ojentaen kätensä, katsoivat vakavasti toisiaan silmiin.

Tämä katse oli vielä uusi vala.

- Hyvää yötä, Avakumovitsch, sanoi översti Maschin liikutettuna. — Minä ainakin saan hyvän yön. Sillä monen vuoden odotuksen jälkeen toteutuu vihdoinkin minun unelmani, vihdoinkin saan sen koston, jota olen uneksinut, saan kostaa Dragalle, veljeni murhaajalle.

Lausuttuaan nämä sanat kääri översti Maschin viitan ympärilleen ja meni pois.

YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Äidin paarien ääressä.

Kun Stefan Naumovitsch oli Dragan juonien kautta narrattu Serbian lähettilään Hôtelliin Wienissä, siellä otettu vangiksi ja sitte vankina viety Belgradiin, istui Genia tuskaisena ja epäröivänä huoneessaan Hôtel Metropolissa ja mietti, mitä tekisi, kun ei Stefan tullut hänen luoksensa.

Ilmoittaisiko poliisille Stefanin katoamisesta.

Epäilemättä olisi se ollut parasta. Mutta eihän hän tiennyt olisiko Stefan hyväksynyt sellaista toimenpidettä. Ehkä ei hän olisi tahtonut olla missään tekemisissä poliisin kanssa. Ehkä pelkäsi, että Itävallan poliisi oli saanut Serbian poliisilta tietoja hänestä ja siitä syystä pani esteen hänen tiellensä. Ja mihin oli joutanut Charlot, pariisilainen professori, jonka hän oli tavannut matkalla Belgradista Wieniin! Hänen poissaolonsa oli Genialle vielä selittämättömämpi kuin Stefanin. Sillä viimemainitun suhteen saattoi hän peljätä, että hän oli ehkä joutunut johonkin ansaan, jonka Draga oli pannut hänen tiellensä. Mutta professori — eihän häntä vainottu! Miksi ei hän tullut takasin?

Kun Genia vielä istui ja mietti tätä, kuuli hän äkkiä askeleita käytävässä ja ne tuntuivat lähestyvän ovea.

Ilosta huutaen hyppäsi hän ylös. Hän luuli, että se oli Stefan, joka tuli. Ovi avattiin ja sisään astui Charlot. Professori näytti väsyneeltä, kuin ei hän olisi koko yönä silmää ummistanut. Mutta nähdessään Genian huudahti hän iloisesti.

- Mikä onni, että löydän teidät täältä, Genia! Minä jo pelkäsin, että teille oli jotain pahaa tapahtunut. Te olette odottanut minua, eikö niin? Mutta parhaalla tahdollakaan en voinut päästä ennemmin. Ennenkuin puhun edelleen, kysyn teiltä kuitenkin — missä on Stefan? Eikö hän ole täällä?

- Ei, vastasi Genia liikutettuna. — Stefan ei ole ollut kotona koko yönä. Levottomuuteni kasvaa minuutti minuutilta. Jokin onnettomuus on varmaan hänelle tapahtunut ja se onnettomuus on tullut vaan Dragan puolelta.

- Minä otan selkoa Stefanista, vastasi professori. — Luottakaa minuun, rakas Genia!

- Ja miksi ette te tullut, herra professori? kysyi nuori tyttö. — Mikä esti teitä tulemasta luokseni? Minä istuin melkein koko yön Praternissa ja odotin teitä.

- Koko yön? Oi, miksi ette jättänyt sovittua yhtymäpaikkaa, kun näitte, etten minä tullut. Kuulkaa minua Genia, minä kerron teille, kuinka minulle kävi eilen, kun läksin Praternista etsimään Stefania. Minä kuljin läpi suuren käytävän Praternille, jonka vieressä on myöskin tuo onneton sukeltajan koppi. En missään nähnyt Stefania. Minä menin eräälle sivukäytävälle. Etsin häntä sieltä ja äkkiä huomasin olevani eräässä puistokäytävässä, jonka katkaisi ajotie. Kun minä siinä katselin ympärilleni nähdäkseni, enkä mistään löytänyt Stefania, lähestyi minua vanha nainen. Hän oli hyvin hienosti puettu ja erityisesti pisti hänessä silmään tuo ylhäinen, yksinkertainen hienous, jota ilokseen katselee. Muuten ei hän näyttänyt olevan yksin Praternilla, sillä noin kahdenkymmenen askeleen päässä tulivat komeat vaunut hitaasti kuten vanhuskin käveli. Minä arvasin, että vaunut olivat tämän vanhan naisen. Hän oli nähtävästi noussut niistä hiukan kävelemään.

Nainen oli noin viiden askeleen päässä minusta. Minä menin syrjään antaakseni hänen kulkea ohi. Silloin huomasin minä äkkiä, että hän horjui. Minä näin, että hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Päivänvarjo putosi hänen kädestään. Hän vei molemmat kädet sydämelleen ja huudahti. Minä riensin hänen luoksensa ja tulin juuri parhaaseen aikaan tukemaan häntä. Muuten olisi hän kaatunut maahan. Minä kannoin hänet eräälle penkille. Kuski hyppäsi alas istuimeltaan ja riensi meidän luoksemme.

- Jumalan tähden, kuinka on kreivinnan laita? huudahti hän.

Minä olin siis kreivinnan kanssa tekemisissä. Nyt tein minä, mitä lääkärinä voin tehdä. Minä avasin hänen liivinsä ja koetin kuulla sydämen lyöntiä, mutta huomasin heti, että hänen laitansa oli hyvin huonosti. Hengitys oli hyvin heikkoa ja sydän ei liikkunut juuri ollenkaan. Hän joutui sellaiseen tilaan, joka on tavallista kuoleman edellä.

Saadakseen sydäntä toimimaan olisi täytynyt panna lämpimiä kääreitä sydämelle. Mutta minulla ei ollut lämpimiä kääreitä käsillä. Mitä piti minun tehdä? Silloin johtui mieleeni, ettei voinut olla pitkä matka johonkin ravintolaan. Otin aivan yksinkertaisesti naisen syliini, nostin hänet vaunuihin ja käskin ajurin ajaa niin nopeasti kuin mahdollista lähimpään ravintolaan. Sitä ei tarvinnut sanoa hänelle kahta kertaa. Hän löi hevosia niin että eläinparat lienevät ihmetelleet, miksi niitä nyt niin pahoin pideltiin ja pian vierivät vaunut sieltä pois.

Mutta kun tulimme lähimpään ravintolaan, oli nainen jo kuollut minun syliini.

Yksi ainoa sana tuli hänen huuliltaan ja sitä sanaa toisti hän ainakin kymmenen kertaa. Ehkä se oli pikemmin pieni ajatus, joka syvästi liikutti minua. Oi, minun täytyy sanoa sen teille, Genia, vaikka sydämeni vuotaa verta sitä tehdessäni. Mutta minä pyydän teitä, elkää menettäkö rohkeuttanne, kestäkää tyyneesti suurin suru, joka teitä voi kohdata tässä elämässä!

Tällä hetkellä nousi nuoren tytön sielussa hirmuinen aavistus.

- Jumala taivaassa, kuka se oli, joka kuoli teidän syliinne, Charlot? huudahti Genia. — Te puhuitte äsken niin juhlallisella ja säälivällä äänellä — ei, elkää pitäkö minua enää tietämättömyydessä, vaan sanokaa minulle kaikki — se oli —

- Teidän äitinne, sanoi lääkäri liikutettuna ja hänen äänensä painosta saattoi helposti kuulla, kuinka vaikea hänen oli ilmoittaa nuorelle tytölle tämä hirmuinen totuus.

- Äitini! huusi Genia. — Äiti raukkani — on kuollut, enkä minä saanut pyytää häneltä anteeksi!

Genia horjui ja vaipui tuolille, mutta hän ei mennyt tainnoksiin, hän päinvastoin taisteli rohkeasti sitä heikkoutta vastaan, joka uhkasi hänet vallata.

- Kas niin, tyyntykää, rakas Genia, huudahti Charlot syvästi liikutettuna. — Minä voin lohduttaa teitä sillä, että äitinne ei lähtenyt luotanne vihaisella mielellä, vaan kuoli antaen anteeksi. Teitä koskivat hänen viimeiset sanansa, ne olivat hänen viimeisen ajatuksensa esine, ja minä luulen, ettei vainajalla ollut muuta toivetta, kuin sopia kanssanne, saada ottaa takasin ne sanat, jotka oli teille sanonut!

- Sehän on jo kauan sitte unohdettu! huudahti Genia. Kuolema tasaa kaikki sellaiset, se sovittaa kaikki, se antaa rauhaa! Mutta oi, herra professori, te ette voi ymmärtää, kuinka pahalta tuntuu täällä sydämessä, etten enää saa nähdä äitiäni. Ja nyt saan nähdä hänet kylmänä, kalpeana ja kuolleena.

Kuumat kyyneleet valuivat hänen silmistään, hän painoi molemmat kätensä otsalleen. Siten istui hän liikkumattomana hetken aikaa ja ranskalainen ei uskaltanut keskeyttää hiljaisuutta tai häiritä hänen tuskaansa.

Äkkiä pyyhki hän pois kyyneleensä ja sanoi:

- Herra professori, te seuraatte minua kai äitini ruumiin luo, sillä nyt on minun paikkani hänen vierellänsä. Minä saatan hänet viimeiseen leposijaansa, kun ensin olen suudellut hänen kylmää kättänsä.

- Kyllä tietysti, rakas Genia, huudahti Charlot — tulen minä kanssanne äitinne luo ja vaikka heti, jos tahdotte. Minä olen vienyt kotiin äitinne ruumiin ja pitänyt huolta, että hänet on asetettu arkkuun arvonsa mukaisella tavalla.

- Oi, elkäämme enää viipykö hetkeäkään, huudahti Genia — vaan menkäämme kotiin äidin luo! Siitä kodista läksin minä kerran aavistamatta, että maailmassa oli vaaroja, aikoen pelastaa lapsuuden toverini, Serbian kuninkaan Dragan pauloista. Minun aikeeni oli hyvä, mutta Jumala on huonosti palkinnut minua. — Kuitenkaan en tahdo moittia häntä — onhan hän vienyt minut ja Stefanin yhteen ja se on paras palkinto, mitä milloinkaan voin saada. Mutta kun silloin jätin vanhempaini kodin, niin ei minulla ollut aavistustakaan, että niin surullisissa olosuhteissa palasin tänne.

- Tiedättekö myöskin, rakas Genia, jatkoi Charlot hetken perästä, että äitinne kuolema on toisessakin suhteessa teille tärkeästä merkityksestä? Äitinne kuoleman johdosta tulette te nimittäin perimään kreivillisen omaisuuden. Vielä olen varma siitä, että äitinne on jättänyt testamentin teidän hyväksenne. Mutta kaikissa tapauksissa täytyy teidän saada se osa siitä, joka teille laillisesti tulee.

Professori tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet ulos huoneesta. Hôtellin edustalla otti hän ajurin, eikä kauan viipynyt, ennenkuin nämä pysähtyivät erään talon edustalle, jonka nähdessään Genia uudestaan purskahti itkuun. Se oli hänen lapsuuden kotinsa. Charlotin täytyi tukea Geniaa, kun hän astui vaunuista ja meni hänen kanssaan portaita ylös. Hän vei Genian siihen huoneeseen, jossa kreivitär Sandorfin ruumis oli. Arkku oli jo tuotu ja ruumis pantu siihen. Palvelijat olivat kaunistaneet arkun kukkasilla, sillä he olivat rakastaneet hyvää emäntäänsä.

Genia riensi arkun luo. Hän heittäytyi nyyhkien ruumiin yli, syleili sitä ja sanoi kuolleelle:

- Tässä minä nyt olen, minä olen tullut takasin! — — Oi, avaa vielä kerran silmäsi, niin että saan nähdä ne rakkaat tähdet, jotka aina ovat loistaneet minulle elämäni yössä — sano yksi ainoa sana minulle! — Oi, miksi et avaa noita kalpeita huuliasi? Ovatko ne unohtaneet rakkauden kielen? Puhu nyt toki, sano yksi ainoa sana "Genia"!

Mutta huulet olivat kiinni, silmät eivät avautuneet. Jäykkänä makasi kuollut siinä, kasvot keltaisina, sisäänpainuneina, silmät sammuneina, hänen ylitsensä oli levinnyt autuas rauha. Genia kumartui ja painoi suudelman kuolleen otsalle. Sitte painoi hän kylmiä käsiäkin huulillensa.

- Oi, suudelmani ei voi herättää häntä eloon! huudahti hän valittavalla äänellä. — Hänet on otettu pois minulta. Mutta rauhallisista kasvoistasi näen, että — sinä olet kuollut sovinnollisella mielellä.

- Niin, sen hän on tehnyt — sanoi professori — sen voin minä todistaa, Genia. Mutta antakaa nyt kuolleen maata rauhassa! Tulkaa kanssani, menkäämme viereiseen huoneeseen, niin saamme siellä puhella enemmän.

Genia ei tahtonut voida lähteä pois äidin ruumiin vierestä. Sitte meni hän tohtoriin nojaten viereiseen huoneeseen, mutta sinne tultuaan purskahti hän uudestaan itkemään. Se oli hänen äitinsä kamari. Siellä oli kreivitär Sandorf usein istunut ja hän — Genia — oli leikkinyt hänen jalkainsa juuressa. Ja täällä näki hän kaikki olevan samallaisessa kunnossa kuin lapsuudessaankin. Tuossa oli tuoli, jolla äiti mieluimmin istui, ja tuossa se pieni palli, jolla Genia lapsena oli niin usein istunut kyyrysillään, tuossa kirjoituspöytä, jonka ääressä äidin oli ollut tapana istua ja kirjoittaa kirjeitään, kirjoituspöydän yläpuolella —

- Isäni — isäni! huusi Genia ja katsoi kuvaa, joka leveissä, kullatuissa puitteissa riippui pöydän kohdalla ja jonka ympärillä oli kukkakiehkura.

Sitte vaipui Genia istualleen kirjoitustuolille ja nojasi päänsä kättä vasten.

- Niin, tässä on kirjoituspöytä, jonka ääressä hän aina istui, sanoi hän. — Laatikoihin kätki hän tavallisesti kirjeensä. Katsotaanpas, ehkä hänellä on vielä tallessa ne kirjeet, joita minä kirjoitin hänelle lapsena, ollessani ulkona maatilalla, kun hän oli vielä kaupungissa.