Part 33

- Mene vaan! — Tarjoa hänelle satatuhatta guldenia; ne saa hän samalla hetkellä, jolloin ilmoittaa meille Milanin kuoleman! Mutta varo vaan, ettet ilmaise, että minä olen sinut lähettänyt, etkä tietysti myöskään puhu mitään kuninkaasta. Sano Knetzewitschille, että yksityiset syyt pakoittavat sinun kostamaan Milanille!

- Jumala siunatkoon sinua, muruseni! huudahti täti Eufemia, tarttuen Dragan käteen, jonka tämä kuitenkin kiireesti veti pois. — Minä menen, minä sanon Knetzewitschille kaikki. Hän suostuu kyllä ehdotukseen, niin, sen hän kyllä tekee!

Mutta, näetkös, kahdella tyhjällä kädellä ei voi sinne mennä — pieni etumaksu —

- Hyvä, minä annan sinulle kaksikymmentä tuhatta guldenia, vastasi Draga. Odota minua tunnin perästä huoneessani!

Täti Eufemia poistui nyt ja Draga katsoi vanhuksen jälkeen, kunnes tämä oli kadonnut linnaan. Sitte meni Draga lehtimajaan ja istui eräälle sohvalle uneksimaan rakkaudestaan Stefan Naumovitschiin.

Äkkiä kuuli hän melua ylhäältä muurilta.

Hänen ensi ajatuksensa lensi Milaniin ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli, että hänen nyt täytyisi seistä puolisonsa isän edessä.

Vala huulillaan oli hän viimeksi eronnut Dragasta. Mitä, jos hän nyt panisi tämän valan toimeen, joka maksaisi hänen elämänsä.

Draga hypähti ylös sohvalta ja riensi käytävälle. Siihen saavuttuaan jäi hän seisomaan kuin kivettyneenä. Muurilla istui ihmisolento kokoon kyyristyneenä.

Ensi hetkessä ei Draga muuta luullut, kuin että hänen aavistuksensa olivat toteutuneet, että se oli Milan, joka yritti kiivetä muurin yli, mutta kun hän kerran katsoi sinne, vaaleni hän tosin, mutta — tiesi kumminkin, ettei hänellä ollut mitään peljättävää sen puolelta, joka muurilla istui.

- Se on poika siitä yksinäisestä talosta metsässä, kuiskasi Draga ja jatkoi: hän elää siis — myrkky, jota hänelle juotin, ei siis ottanutkaan häntä hengiltä! Mutta mitä hän tahtoo? Tuleeko hän ystävänä vai vihollisena? Kivääri, joka on hänen kädessään, näyttää kaikissa tapauksissa vaaralliselta.

Hän aikoi paeta, mutta kun hän kääntyi lähteäkseen pois lehtimajasta, huusi nuorukainen hänelle:

- Oi, elä pakene, kaunis metsästäjä! Vihdoinkin saan siis nähdä sinut taas! Enpä toki turhaan paennut äitini luota enkä turhaan kierrellyt koko yötä täällä metsässä! Minä olen löytänyt sinut! Oi, kuule siis minua, jos sinulla on sydäntä rinnassasi!

Nämä sanat lausuttiin sellaisella hellyydellä, ettei Draga enää voinut olla epätietoinen siitä, mikä oli nuorukaisen tänne tuonut.

Hymy väreili Dragan huulilla ja hänen silmissään oli voimakkaampi kiilto.

- Vallaton poika, huudahti hän, — kuinka uskallat tulla tänne! Etkö sitte tiedä, missä olet, kenen tämä puutarha on?

- Kyllä, se on, vastasi Milanka — sillä hän se todellakin oli, — se on sen miehen, joka nykyään kutsuu itseään Serbian kuninkaaksi. Mutta en minä siitä välitä, sinähän olet tässä puutarhassa, ja minä — minä tulen sinun luoksesi.

Yhdellä hyppäyksellä oli poika alhaalla ja laskeutui heti Dragan jalkain juureen.

- Tiedätkö sitte, että minä rakastan sinua? huudahti hän kiihkeästi ja käänsi kauniit, jalomuotoiset kasvonsa häntä kohti. — Eikö niin, ethän naura, vaikka puhun sinulle rakkaudesta? Oi, minä en ole enää voinut unohtaa sinua sitte kun ensikerran näin sinut. Yhtämittaa olen ajatellut vaan sinua. Ojenna minulle kätesi, kuten teit silloinkin, kun koristit minut tammenlehti seppeleellä. Se oli onnellinen hetki minun elämässäni, eikä se mitään merkitse, että olin vähällä saada maksaa sen hengelläni. Mutta mitäs minä tässä nyt puhun niin mitättömistä asioista! Minähän elän ja olen onnellinen, kun saan katsella sinua!

Anna minun suudella valkoista kättäsi, minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, anna minun suudella sitä!

Draga ojensi hänelle kätensä, jonka Milanka peitti tulisilla suuteloilla.

- Nouse ylös poika! sanoi hän äkkiä. — Tiedätkö, kenen edessä nyt polvistut?

- Niin, sinä olet kuningatar, sen tiedän. Minä tiedän sinusta kaikki, sattuman kautta sain sen tietää, mutta minun silmissäni olet sinä ainoastaan kaunis, viehättävä metsästäjä.

- Ja miksi olet tullut tänne?

- Sinua katsomaan.

- Hyvä, nyt olet saanut nähdä minut, palaa nyt äitisi luo.

- Ei, minä en lähde enää luotasi! kuiskasi poika itsepintaisesti ja nousi ylös. — Voithan sinä kuningattarena tehdä kaikki, mitä hyväksi näet. Anna äidin tulla hoviisi — ja anna minun olla läheisyydessäsi! Minun äitini on viisas nainen ja palvelee sinua uskollisesti ja nöyrästi ja minä, minä suojelen sinua kaikesta pahasta.

Näin sanoessaan riuhtasi hän komean jahtikiväärin olkapäältään, jossa hän kantoi sitä hihnassa.

Pirullinen ajatus kulki tällä hetkellä läpi Dragan aivojen.

Tämä poika, joka niin itsetietoisesti piti kivääriä kädessään ja oli nyt juuri luvannut häntä suojella, hänestä saattoi tulla mitä tervetullein välikappale — hänhän oli Milanin poika. Mikä isku se olisikaan hänen veriviholliselleen Milanille, jos hän saisi surmansa oman poikansa käden kautta.

Sen ajatuksen antoi Dragalle itse kadotuksen pääruhtinas.

- Kiiruhda ja tule kanssani lehtimajaan! sanoi hän Milankalle tarttuen tämän käteen. — Minulla on jotain sanottavaa sinulle.

Sinä puhuit äsken tahtovasi suojella minua. — Oi Milanka, minulla on vihollinen, joka uhkaa elämääni, joka ei jätä minua rauhaan, jos sinä voisit suojella minua häntä vastaan, niin olisin kiitollinen.

- Minä tapan sinun vihollisesi, huudahti hän.

- Hyvä, no kuule sitte! sanoi Draga ja hänen hävityshankkeensa kasvoi yhä suuremmaksi joka sekunti. — Sinä saat tietää minun veriviholliseni nimen, mutta vanno minulle ensin vala, että sinä murhaat hänet!

- Minä vannon murhaavani hänet! vastasi nuorukainen miettimättä hetkeäkään.

- Mutta elkäämme puhelko täällä! sanoi Draga äkkiä. — Tänne voisi joku tulla aivan odottamatta, eikä se olisi hyvä, pikku sankarini, jos sinut löydettäisiin täältä minun luotani.

- Minä puolestani en ollenkaan pelkää! vastasi Milanka. — Jos nyt Aleksanteri itse tulisi luoksemme tänne lehtimajaan, niin minä polvillani pyytäisin häntä, että saisin olla luonasi. Sano, etkö voi hankkia minulle paikkaa hovissa? Sinähän olet kuitenkin kuningatar! Minä rupean hovipojaksesi eli vahdiksesi, joka yöllä kulkee, edestakaisin sinun sänkykamarisi oven edessä ja minä vannon sinulle, etten hetkeksikään sulje silmiäni pelosta, että joku vihollinen hiipii sinun luoksesi.

- Ah, sepä on ihana ajatus! huudahti Draga ivallisella äänellä. — Sinä minun sänkykamarini kynnyksellä — ei todellakaan hullumpaa! No, minä puhun kuninkaan kanssa siitä asiasta ja varsinkin jos vapautat minut verivihollisestani, niin ei kuninkaalla varmaankaan ole mitään sitä vastaan, että pidän sinut luonani. Hän vielä palkitseekin sinut ja kiinnittää tähden rintaasi.

- Tähden, toisti Milanka epäävällä äänellä. — Sellaista en tarvitse, minä olen itse kerran Serbian kuningas ja silloin kiinnitän rintaani loistavimmat tähdet.

Hän oli vielä aivan lapsi, pikku Milanka. Ihmeellisellä tavalla sekoittui hänen rinnassaan heräävä nuorukaisen rakkaus niihin lapsellisiin tunteisiin, joita äiti oli häneen istuttanut.

- Nyt sanon sinulle veriviholliseni nimen. Sinä olet vannonut minulle, että vapautat minut hänestä ja minä tiedän, että sinä pidät valasi.

Näin sanoen veti Draga hänet mukanaan ja pienen muurissa olevan portin kautta hiipivät he puistoon, joka oli aivan puutarhan vieressä.

Mutta tuskin oli Draga nuoren seuralaisensa kanssa kulkenut tuhatta askelta, kun he saivat nähdä miehen tulevan pitkin sitä käytävää, joka vei linnaan. Nähdessään tämän miehen tuntui hänestä, kuin olisi veri hänen suonissaan jähmettynyt melkein jääksi.

Milan, kuningas Milan! oli hän vähällä huudahtaa, mutta onneksi jaksoi hän pidättää nuo petolliset sanat ennenkuin ne pääsivät hänen huuliltaan.

Se oli todellakin kuningas Milan, joka tuli tiellä ja näytti olevan epätoivon vallassa. Hän oli koko yön etsinyt Tapschiderpuistossa eksynyttä poikaparkaansa, joka oli jättänyt äitinsä ja lähtenyt ajamaan takaa kauneuden aavetta. Suomatta itselleen lepoa taikka rauhaa oli Milan hakenut ja huutanut Milankan nimeä ainakin tuhat kertaa. Mutta hän ei ollut löytänyt jälkeäkään hänestä.

Tuskin oli Draga huomannut kuninkaan, kun hän veti Milankan erääseen pensaikkoon, joka oli tien vieressä.

- Meillä on onni mukana! kuiskasi hän Milankan korvaan. Hän tulee meitä vastaan. Näetkö miestä, joka kulkee tuolla tiellä?

Milanka kurkisti varovaisesti oksien lomasta, joiden takana hän ja Draga olivat, ja tarkasteli käytävää.

Hän huomasi Milanin, joka tällä hetkellä oli noin sadan askeleen päässä siitä paikasta, jossa hän oli piiloutuneena. Hän näki isänsä, mutta ei tuntenut häntä! Luonnon oma ääni ei puhunut hänen rinnassaan, sillä nuorukainen ei ollut koskaan nähnyt isäänsä.

Hän ei aavistanut, että vaippaan puettu mies, joka siellä kaukana niin murheellisen näköisenä tuli yhä lähemmäs, oli se sama, jota hän niin syvästi rakasti, jota hän jumaloi, jota kohtaan äiti oli hänen nuoreen sydämeensä istuttanut syvän kunnioituksen ja hellän rakkauden.

- Nyt jätän sinut yksin! kuiskasi Draga hänelle ja laski kätensä hänen päänsä päälle. Milanka, rakkaani, sinä tiedät, mitä olen luvannut sinulle. Ole varuillasi ja samassa kun mies kulkee pensasten ohi, niin tähtää sydämeen ja ammu! Elä sitte enää huoli mistään!

Ota sitte vaan selko, että olet osannut oikeaan paikkaan ja ilmoita minulle hänen kuolemansa, niin minä painan sinut sydäntäni vastaan ja sinä saat ainiaaksi jäädä luokseni. Sen vannon sinulle samalla tavoin kuin sinäkin vannoit minulle vapauttavasi minut verivihollisestani.

Nuorukainen katsoi Dragan silmiin ja tunsi hänen läsnäolonsa vaikutuksen. Rajulla liikkeellä kiskasi hän kiväärin hartioiltaan ja sanoi käheästi:

- Minä teen sen — Jumalan nimessä teen minä sen! Tällä miehellä on niin monta hetkeä elettävänä, kuin hän tarvitsee päästäkseen tuon puun luota tähän pensaikon viereen. Ole huoletta minä satutan häneen ja minun luotini lävistää hänen sydämensä.

- Hyvästi siis rakkaani, ja tee asiasi hyvin! kuiskasi Draga ja suuteli häntä. Sitte vetäytyi hän pensaikosta pitemmälle puistoon.

Milanka seisoi hetken kuin juopunut.

Juopunut hän todella olikin. Se suudelma, jonka Draga oli painanut hänen huulilleen, oli hetkeksi pysäyttänyt hänen sydämensä sykinnän.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Uusi liittolainen.

Milanka huomasi, että oli aika laittautua kuntoon. Mies kulki nopein askelin. Vähä väliä pysähtyi hän, katseli ympärilleen, pudisti päätään, kuin ei hän olisi oikein ymmärtänyt jotakin ja sitte tähysteli hän taas kuninkaalliseen linnaan päin.

- Ehkä mies tahtoo murhata hänet? ajatteli Milanka.

Hitaasti ja varovasti ojensi hän kiväärin piipun eteenpäin ja tähtäsi lähestyvää Milania. Nuorukaisen sormi kosketti kiväärin lukkoa.

Milanilla ei tietysti ollut aavistustakaan vaarasta, joka häntä uhkasi. Erään puun vieressä, joka oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä pensaikosta, pysähtyi hän, nojautui puun runkoa vasten, lykkäsi hatun takaraivolle ja antoi raittiin aamuilman jäähdyttää kuumaa otsaansa.

Seuraavalla hetkellä välähti pensaikossa salama, laukaus kuului ja harmaansininen savu nousi ylös pensaikosta. Puiston läpi kaikui huuto:

- Murhaaja! Ah, Draga on toiminut nopeammin kuin minä!

Milan syöksyi maahan. Hän tunsi, että luoti oli sattunut, hän huomasi myös, että veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan. Mutta kun hän ojentautui sammalikolle, tunsi hän myös, ettei hän ollut kuolettavasti haavoitettu. Hän olisi voinut vaikka heti nousta ylös ja paeta. Mutta sitä ei Milan ajatellut. Tällä hetkellä täytti hänen sielunsa vaan ajatus saada nähdä se henkilö, joka oli antautunut välikappaleeksi murhaa tekemään. Milan sulki siis silmänsä ja makasi tahallaan liikkumattomana ja ääntä päästämättä, sillä hän laski, että murhaaja tulisi tarkastamaan häntä nähdäkseen oliko kuula tehnyt kuolettavan haavan.

Pensaikko aukeni ja oksien välistä ilmaantui hoikka nuorukainen. Eteenpäin kumartuneena lähestyi hän liikkumatonta miestä.

Milan, joka yhä piti silmänsä ummessa, ei nähnyt niitä kasvoja, jotka häntä tarkastelivat.

Nyt oli hoikka nuorukainen tullut aivan Milanin viereen. Yhä piti hän kädessään savuavaa kivääriä, jolla hän oli ampunut. Mutta nyt pani hän sen pois, laskeutui polvilleen ja kumartui liikkumattoman olennon puoleen.

- Verta! sanoi hän hiljaa huomattuaan suuren punaisen viirun, joka ulottui Milanin vasemmalta olkapäältä pitkin käsivartta. Minun kuulani osasi kumminkin maaliin, käteni ei vavissut!

Hän on kuollut ja Draga on päässyt vihollisestaan.

Mutta lausuessaan näitä viimeisiä sanoja oli hänen äänensä tullut yhä heikommiksi. Hämmentyneenä tarkasteli nuorukainen sen kasvoja, jonka luuli tappaneensa.

- Merkillistä, mumisi hän — nämä kasvot eivät näytä ollenkaan ilkeän ihmisen kasvoilta. Äiti on monta kertaa sanonut, että ihmisen kasvot ovat sielun peili. Kuinka jalot ovat tämän miehen piirteet! Korkea otsa, mustat silmäripset, vaaleat huulet, joiden ympärillä on niin surullinen piirre — ja toivoisin melkein, ett'en koskaan olisi nähnyt tämän onnettoman kasvoja. Olisin vaan juossut tieheni sitte kun laukaus oli ammuttu, niin pian kuin jalat olisivat kannattaneet. Minun pitää kuunnella, eikö hänen sydämensä lyö, minä katson, jos hengitystä tuntuu hänen rinnassaan, minun pitää — Herran tähden! hänhän elää — hän tarttuu minuun molemmin käsin — hän pitää minua kiinni —

- Niin, hän pitää sinua kiinni, sinä kurja murhaaja! jyrisi Milanin ääni, sillä samassa kun Milanka kumartui alas yli uhrinsa ruumiin, oli Milan molemmin käsin tarttunut onnettoman, soaistun nuorukaisen vyötäisiin.

Milanka koetti irtautua hänen rautakouristaan. Mutta vaikka Milan oli haavoitettu, tarvitsi hän vaan kymmenennen osan voimistaan kukistaakseen nuorukaisen ja heittääkseen hänet maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Milan asettunut polvilleen voitetun rinnan päälle. Hän veti kiireesti tikarin esille. Samassa välähti säilä voitetun pään päällä.

- Kurja roisto! huudahti Milan. Kuka voisi nyt estää minua työntämästä tämä veitsi sinun kirottuun ruumiiseesi ja maksamasta sinulle samalla mitalla. Sinä tahdoit ottaa minun elämäni, ajatteleppas, jos minä nyt ottaisin sinun!

Silloin kuului vapiseva, kyynelten tukahuttama ääni nuorukaisen, huulilta:

- Niin, tapa minut, sillä sen olen ansainnut. Mutta vie äidilleni viimeinen tervehdykseni! Pyydä häntä antamaan minulle anteeksi, että lähdin hänen luotansa! Sano hänelle, kiltille äidilleni —

Huudahtaen tuskaisesti ja sydäntäsärkevästi heitti Milan veitsen pois kädestään. Hänen kätensä syleilivät poikaa, joka oli hänen allansa, hänen kätensä nostivat pojan päätä ja onnettoman kuninkaan silmät tunkeutuivat niihin hienoihin kasvoihin, jotka äsken olivat uhanneet häntä itseään kuolemalla.

- Äitisi, sanot sinä! huudahti Milan. — Kuka on sitte äitisi — missä hän asuu?

Kuumien kyynelten valuessa pitkin poskia, vastasi nuorukainen:

- Äitini asuu eräässä pienessä yksinäisessä tuvassa Tapschiderissä.

- Milanka! huudahti kuningas syvän liikutuksen vallassa. — Milanka! — Poikani! — Lapseni, onneton lapsiraukkani — sinäkö se olet — oi Jumala!

Siis olen vihdoinkin sinut löytänyt! Näin sanoen nousi hän ylös, nostaen samalla Milankan maasta.

- Kiiruhda ja tule mukaan! lausui Milan, otti ylös nuorukaisen kiväärin ja ripusti sen terveelle olkapäälleen. — Meillä ei ole aikaa hukata. Äitisi menehtyy ikävästä. Hän vuodattaa kyyneleitä, jotka sinä vaan voit tyynnyttää. Emme täälläkään uskalla olla kauvempaa. Vaara uhkaa meitä molempia. Sinä et aavista, miten ilkeään toimeen sinun nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi on käytetty, lapsi raukka! Ja vielä vähemmän aavistat, kuinka sinun palveluksesi olisi palkittu, jos sinun olisi onnistunut panna toimeen se hirvittävä murha.

Milan oli tällä välin kulettanut poikansa mukanaan ja kiiruhti nyt askeleitaan niin että Milanka tuskin saattoi seurata mukana. Kuningas piti oikeata käsivarttaan nuorukaisen ympärillä ja vasen riippui hervottomana sivulla. Mutta Milan ei vielä tuntenut mitään kipua haavasta. Ihastuksella ja surulla tarkasteli hän, rientäessään Milankan rinnalla, tätä kaunista, hoikkaa nuorukaista, jota hän kutsui pojakseen. Hän ei väsynyt tarkastaessaan noita kalpeita kasvoja, jotka olivat niin hienopiirteiset ja ylpeydellä tunnusti Milan itselleen, että tämä nuorukainen oli hänen näköisensä, joka piirre — täydellinen isänsä poika.

Eräällä avonaisella paikalla metsässä, joka oli korkeiden puiden ja pensaitten ympäröimänä, pysähtyi Milan. Heillä ei ollut enää erittäin pitkä matka Adan kotiin.

- Mitä aiot tehdä? huudahti Milanka kauhistuneena, sillä hän ei luullut muuta kuin että mies, jolta hän äsken oli tahtonut ryöstää elämän, nyt kostaisi hänelle. — Aiotko tappaa minut?

- Tappaa sinut! huudahti Milan liikutettuna ja veti nuorukaisen rintaansa vasten. — Etkö sitte aavista, kuka minä olen ja mikä side meidät yhdistää?

Minä olen isäsi, Milanka, sinun oma isäsi, josta äitisi on sinulle laulanut ja kertonut, isäsi, jota hän opetti sinun rakastamaan, isäsi, joka rakastaa sinua, Milanka. Tule sydämelleni, poikani, ja anna huuliltasi kuulua ensimäisen kerran se sana, jota olen ikävöinnyt saada kuulla, tuo pyhä sana: isä! Tulisesti painoi hän Milankan sydämelleen ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan.

Mutta samassa kun Milan näin teki, huudahti nuorukainen, kuin olisi kuolettava isku häneen käynyt.

- Laupias Jumala, mitä olen minä tehnyt! ähkyi Milanka. Minähän olen tahtonut tulla isäni murhaajaksi! Luoti oli aiottu minun oman isäni sydämeen — ei, ei — elä suutele minua, elä paina minua tuolla tavoin sydämellesi — työnnä minut ennemmin luotasi — polje minut jalkaisi alle kuten myrkyllinen hyönteinen ja halveksi minua — ja — unohda, että minä olen poikasi.

Näin sanoen heittäytyi hän märälle maalle rajun epätoivon vallassa.

Mutta Milan kumartui hänen puoleensa, silitti lempeästi molemmin käsin hänen päätänsä ja poskiansa ja huudahti, syvästi liikutettuna:

- Niin itke, poikani, itke, mutta olkoon tämä elämäsi ensimäinen suuri suru, myöskin viimeinen.

Minä annan kaikesta sydämestäni sinulle anteeksi. Sillä minä tiedän, että sinut on vietelty, petetty, etkä sinä aavistanut, että se oli isäsi, joka murhaamaan annoit itsesi houkutella. Eikö niin, Milanka, se oli kuningatar, se oli Draga, joka käski sinun toimittaa minut pois tieltä.

- Niin, hän se oli, sanoi nuorukainen epäilemättä. — Oi isä, miksi olet sitte hänen verivihollisensa, miksi tahdot tappaa hänet?

Hänhän on kuitenkin niin hyvä ja tahtoo tehdä vaan ihmiset onnellisiksi!

Silloin laski Milan kätensä pojan pään päälle ja lausui juhlallisella äänellä:

- Ja minä vannon sinulle poikani, että tämä nainen, joka sinusta näyttää niin hyvältä, kantaa turmiota sydämessään, että hän on viekas, petollinen, tekopyhä ja rietas. Hän tietää, että sinä olet poikani, eikä hän julmuudessaan kammoa sitäkään, että panisi pojan murhaamaan isänsä. Tämä kyllä riittää avaamaan sinun silmäsi — sano, Milanka, uskotko minua?

- Minä uskon sinua, isä! huudahti nuorukainen kyyneleet silmissä. — Oi, anna minulle anteeksi! Koko elämäni omistan rakastaakseni sinua ja katkerasti katuakseni tätä hetkeä.

Silloin kohotti Milan hänen päätänsä, painoi häntä sydäntänsä vasten ja huudahti, katsoen vakavasti hänen silmiinsä:

- Siis uskon minäkin sinua, Milanka ja tästä hetkestä lähtein emme ole ainoastaan isä ja poika, ei ainoastaan parhaat ystävät, vaan myöskin liittolaiset, jotka ovat vannoneet syöstä alas kuningatar Draga ja antaa Serbialle uusi kuningas, joka paremmin on kruunun arvoinen. — Tiedätkö ehkä kuka tämä uusi kuningas on, Milanka?

Hiljaa, elä puhu sanakaan. Kerran tulee se päivä, jolloin kaikki toiveet, jotka nyt ympäröivät armasta päätäsi, toteutuvat. Ja nyt seuraa minua, elkäämme enää viivytelkö, vaan rientäkäämme lohduttamaan äitiäsi.

- Oi isäni, huudahti nuori Milan, kyynelten valuessa pitkin poskia — kuinka voin katsoa äitiä silmiin, kun olen vuodattanut sinun vertasi?

- Äitisi ei saa koskaan tietää, mitä on tapahtunut sinun ja minun välillä tänä aamuna, huudahti Milan nopeasti. Anna minun pitää siitä huoli! Valhetta täytyy vihata, poikani, mutta joskus on pieni valhe kerrassaan hyvätyö toista kohtaan.

Tämän jälkeen veti hän Milankan mukanaan pois ja pian seisoivat he sen pienen talon edustalla, jossa nuorukainen oli kasvanut. Ovi avautui ja Ada, joka oli jo ikkunasta nähnyt heidän tulevan, hyökkäsi ulos.

- Poikani — lapseni! huudahti äiti. - Oletko sinä todellakin täällä?

Hän sulki vapisevan Milankan syliinsä ja peitti hänet suuteloillaan. Mutta sitte ojensi hän, päästämättä poikaa luotaan, kätensä Milania kohti ja huudahti kyynelten vallassa:

- Tänään olet sinä antanut hänet minulle toisen kerran — jos minulla on jotain anteeksi annettavaa sinulle, niin olkoon kaikki anteeksi annettu. Mutta mitä tämä on? — huusi Ada äkkiä, osottaen kuninkaan vasenta olkapäätä. Sehän on verta! Oletko haavoitettu?

- Se ei mitään merkitse, sanoi Milan — se on itse asiassa vaan pieni naarmu. Kun olimme kotiin tulossa, kannoin Milankan kivääriä ja silloin satuin minä hipaisemaan erästä puun juurta ja sain tämän haavan.

- Minä sidon haavasi ja hoidan sitä, sanoi Ada — Ja sinä viet meidät täältä niin pian kuin mahdollista.

- Minä luulen, vastasi Milan, samassa kun hän, Ada ja poika astuivat arkihuoneeseen, ettei meillä ole ollenkaan aikaa hukata. — Tämän huoneen päällä häilyy onnettomuus ja turmio, kun Draga kerran tietää, että hänen hallitsijansa elää. Jo tänä yönä täytyy meidän lähteä täältä. Minä odotan vaan kahta ystävää, joiden tiedoksi olen ilmoittanut, että haluan heitä tavata täällä, kahta miestä, joiden kanssa täytyy neuvotella Serbian onnesta.

Samassa huudahti Milanka:

- Ja tuolla tulee kaksi miestä tänne päin — ne ovat talonpoikia, jotka nähtävästi vievät eloja myllyyn, sillä heillä on suuret säkit selässä!

- Poikani, sanoi Milan, katsottuaan ulos ikkunasta — ulkomuoto pettää ja täytyy varoa, ettei siihen luota. Nämä kaksi miestä ovat tosin talonpojiksi pukeutuneet, mutta sen he ovat tehneet voidakseen pettää kuningattaren vakoojia. He ovat itse asiassa Serbian vapauden sankareita, jotka vihaavat kuningatarta yhtä paljon kuin mekin. Nämä kaksi miestä ovat ne, jotka johtavat sinua sitte, kun minua ei ole enää olemassa.

Sitte avasi kuningas oven ja huusi kovalla äänellä ulkona seisoville miehille.

- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, ystävät! Olkoon meidän yhtymisemme Serbian onneksi!

- Serbian onneksi, vastasivat molemmat talonpojat — ja kuolema ja kadotus Dragalle!

Ja tuon yksinäisen talon kynnyksen yli astuivat valepuvussa — eversti Maschin ja Stefan Naumovitsch.

VIIDESVIIDETTÄ LUKU.

Köyhtynyt aatelismies.

Vaikka oli syyspäivä, paistoi aurinko kuitenkin hehkuvan kuumasti aavalle pihalle, joka kuului serbialaisen aatelismiehen Ratscho Knetzewitschin linnaan.

Kun tuli tähän taloon, tuntui siltä kuin olisi astunut siihen linnaan, jossa prinsessa Ruusunen nukkui vuosisatoja sitte. Linna oli vanha ja rappeutunut. Puutarha, joka yhdeltä puolen oli yhteydessä rakennuksen kanssa, oli viljelemättömän näköinen, jossa rikkaruoho kasvoi vapaasti ja jossa vaan pari pientä maa-alaa ilmaisi, että ihmiskäsi kävi joskus sitä hoitamassa.

Pihalla oli sadottain rikkinäisiä talouskaluja hujan hajan, vaununpyöriä, satuloita, tynnyreitä, kirstuja, huonekaluja, jotka linnan herra oli hylännyt ja ilman muuta viskannut ulos pihalle ja näiden päällitse oli vedetty kaksi pitkää nuoraa, joilla riippui alusvaatteita kuivassa. Eräissä vanhoissa, rikkinäisissä vaunuissa istui suuri kissa auringon paahteessa, koira pisti kopistaan ulos takkuisen päänsä torkkuen ja haukotellen, ainoastaan kanat antoivat vähän vilkkautta ja väriä tähän elottomaan elämään. Kukko pöyhisteli kanojensa edessä tunkiolla, josta eläinparka turhaan koetti hakea korvausta siitä, mitä heille oli jätetty antamatta.