Part 2

— Vielä kerran olen tullut sinua varottamaan, Aleksanteri. Kerran lahjotin sinulle valtaistuimen ja painoin vapaaehtoisesti kruunun päähäsi. Tämän lahjan palkinnoksi olet tehnyt elämäni minulle kiroukseksi, kotoni olet minulta riistänyt. Tämän kaiken olen kumminkin antanut sinulle anteeksi. Mutta että nyt tahdot vetää Obrenovitschin nimen lokaan, että nyt valmistaudut Belgradin kuninkaanlinnaan tuomaan naista, joka on ajettava halvimmankin porvarin ovelta, sitä... sitä en ikinä voi sinulle anteeksi antaa. Semmoisesta teosta täytyy minun kirota sinua esi-isiesi, Serbian, synnyinmaani nimessä.

— Taas tuo vanha ruikutus! vastasi Aleksanteri pilkallisesti kohauttaen olkapäitään. — Sinä laulat sitä minulle turhaan, isä, sillä minä olen valinnut Dragan, koska minä häntä rakastan, ja kuninkaan rakkaus jalostuttaa häntä.

— Nainen voi vajota niin alas, poikani, ettei edes kuninkaan rakkauskaan kykene häntä kohottamaan.

— Ah, sinä häpäiset minun morsiantani, joka muutamien minuuttien kuluttua on tuleva minun vaimokseni!

— Minä häpäisen leskirouva Maschinia, jonka sievät seikkailut ovat kaupungissa yleisenä puheenaineena.

— Kaikki on valhetta! huusi nuori mies, vihasta vavisten. — Uskotko sinä siis kaikkea, mitä tuo nainen kuiskaa korviisi? Hän rakastaa sinua! Oi, mitenkä hän rakastaisi, jolla ei ole enää sydäntä rinnassa, sillä sen hän on menettänyt, ja Europassa löytyy satoja miehiä, jotka voisivat näyttää sinulle kappaleen tuosta kurjasta sydämestä.

Mutta, tässä on jo kylläksi varotuksia! Valitse nyt, Aleksanteri, valitse, sillä sinä seisot tienhaarassa. Jos huomena viet tämän naisen kirkkoon, niin suodaan sinulle vaan lyhyt hetkellinen nautinto, unelma, joka raukalle saattaa tuntua suloiselta; mutta hirmuiseksi, Aleksanteri, muuttuu kaikki, kun unestasi heräjät.

Minun silmissäni aukenee tulevaisuutesi verho, minä näen, minä kuulen, koska isän sureva henki, joka huolehtii poikansa tulevaisuudesta, näkee tulevaisuuteen:

_Tämä, palatsi muuttuu rajun taistelun näyttämöksi, verta vuotaa pitkin tämän talon portaita kadulle saakka ja kauheina lätäköinä yli koko Serbian. Minä näen ruumiita, Aleksanteri, ja muserretun kruunun, ja Obrenovitschin viimeinen jälkeläinen vaipuu maahan omien maamiestensä iskuja jakaessa._

Aleksanteri horjui. Hetkeksi yritti hän kaatua — mutta sitte oikasi hän itsensä pystyyn, ja äänessä vastenmielinen sointu, huudahti hän:

— Tämän lienet sanonut minulle viimeisen kerran! Ha, sinä joka olet johtanut Serbian perikadon partaalle, sinä, kuningas, jota ulkomaa sormellansa osottaa! Pois kasvojeni edestä! Minä käsken! Elä minua ärsytä, Milan, muutoin... täytyy minun sinulle osottaa, että minä olen kuningas!

— Hyvä, minä menen, vastasi Milan, mutta taakseni jätän paljasta häviötä ja perikatoa! Mutta... jollet tarkkaa isäsi ääntä, ehkäpä kumminkin puhtaan rakkauden äänen onnistuu tulla paremmin kuulluksi... Tule esiin, sinä, joka nuoruuden päivinä olit hänen hyvä enkelinsä — Genia von Sandorf, anna sydämesi puhua hänen sydämelleen!

Ennen mainitusta pimeästä käytävästä, joka sijaitsi tapettioven takana, näytti ilmestyvän enkelimäinen olento, ihana ja viaton. Hän lankesi polvilleen Aleksanterin eteen, ja kädet rukoilevasti häntä kohden ojennettuina kyynelsilmin lausui sydämellistä rakkautta hehkuen Genia:

— Serbian Aleksanteri, halvan tytön rakkaus puhuu sinulle sydämeni sisimmästä. Oi, kuule sitä, eläkä halveksi sitä ääntä, joka rukoilee, ettet välittäisi tuosta naisesta, joka on johtava sinut perikatoon! Minä vannon sinulle, että jos hän olisi kunnioitustasi ansaitseva nainen, oi kuningas — silloin en olisi koskaan uskaltanut astua eteesi, silloin olisin haudannut tuskani syvimpään yksinäisyyteen. — Mutta nyt sinä tulet onnettomaksi, Sascha [Aleksanterin venäjänkielinen nimitys], sillä... hän ei voi sinua rakastaa. Mutta minä — minä olen rakastanut sinua itseni tähden; nähdäkseni sinut onnellisena on minun ainoa toivomukseni. Sascha, Sascha, hylkää elämäsi paha henki, muutoin olet hukassa!

Mutta ennenkuin Aleksanteri kerkesi vastata, lensi ovi auki ja sisään syöksyi — Draga säihkyvin silmin.

— Polvillaan siis paronitar Genia von Sandorf kerjää miehen suosiota? sanoi hän kiihkeästi purevalla ivalla. — Tuon näköiset siis ovat ne tytöt, jotka kehuvat viattomuuttaan ja puhtauttaan! Ha, ha! Eipä ole kuningas Milan asiata hullummin ajatellut!... Tuo tyttö on siis ollut entinen rakastajattaresi? sanoi hän kysyvällä äänellä Aleksanterille, joka seisoi siinä kalpeana ja tuijotti häneen jähmettyneillä silmillään. — No, minä en tahdo sinua tehdä uskottomaksi. Hyvästi — minua et näe koskaan enää!

Oi, Draga tunsi liiankin hyvin tuon onnettoman, että Aleksanterille olisi mahdotonta raastaa itsensä irti siitä viekoituksen verkosta, johon hän oli kietoutunut.

— Draga, pysähdy, Dragani! huusi hän. — Oi, elä minua jätä! Olen jo valinnut, olen jo kauvan sitte tehnyt päätökseni. Minulla ei enää ole isää eikä nuoruuden ystävätärtä, yhtä vähän kuin minulla on äitiäkään. Sinä olet minulle kaikki, sinä olet minun kuningattareni!

Hän kietoi käsivartensa Dragan ympäri ja piti hänestä kiinni. Kauniin vartalonsa Draga sitte painoi Aleksanteria vastaan niin lujasti, että hänen hehkunsa virtasi tämän suoniin.

— Nouse pystyyn, Genia von Sandorf, huudahti Milan ja nosti kauniin tytön lattialta. — Sinun silmiesi ei tule enää nähdä tuota vihattua, inhottavata näytelmää! Lähtekäämme talosta, jonka häviön jumalat ovat päättäneet!... Tuo Jumalan hylkäämä raukka on antautunut naiselle, joka on voittanut hänet itse pirun opettamilla vehkeillään... Obrenovitschin suvun kruunun on kohtalo tuominnut häpeään ja alennukseen!... Niin olekin sinä sitte kirottu, sinä lahonneen rungon viimeinen vesa, hävitköön se sinun mukanasi! Niin sinä olet sen tahtonut.

Tukien puolipyörtynyttä Geniata kiiruhti Milan ulos huoneesta samalla vauhdilla, millä hän jo kuuli kattoparrujen ryskivän, merkiksi että ne olivat jo alas syöksymäisillään, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan verihöyryistä ja kaikkia jähmettävästä kauhusta, joka kulki läpi rakennuksen huoneiden.

KOLMAS LUKU.

Salaliitto Dragan henkeä vastaan.

Kuningas Milan ja Genia tuskin sanaakaan vaihtoivat, kiiruhtaessaan ulos konakista. Vasta sitte kun he seisoivat Saven rannalla, pienessä kallioiden ympäröimässä lahdelmassa, missä laivuri venheineen odotti Milanin palausta, keskeytti Genia tuskan täyttämän hiljaisuutensa.

— Aleksanteri on siis hukassa? sanoi hän nyyhkyttäen ja kysyvällä äänellä; eikö sitte hänelle löydy mitään pelastusta?

— Ehkäpä vielä yksi... yksi ainoa, vastasi Milan, ja hänen kauniitten kasvojensa yli, joita koristi paksut, mustat viikset, lankesi synkkä varjo.

— Aion käyttää epätoivoista keinoa, sillä sen kautta annan oman kunniani alttiiksi. Mutta, mikäpä isä kysyy kunniaansa, kun hän voi suojella poikaansa sanomattomasta onnettomuudesta? Kuule, Genia! Sinut on kaitselmus valinnut kuninkaan pelastajaksi! Ota tämä kirje — kuningas otti vapisevin käsin povitaskustaan sinetillä lukitun kirjeen ja piti sitä korkealle kohotetussa kädessään — ja kun Aleksanteri huomenna ajaa Draga Maschinin kanssa tuomiokirkkoon, asetu silloin vaunujen tielle, viskaa kirje ja huuda: "Lue tämä, ennenkuin tulet tuon naisen puolisoksi!"

— Jos hän avaa kirjeen, ennenkuin on astunut alttarin eteen, niin ei hän voi ottaa Dragaa kuningattarekseen. Sillä tämä kirjoitus sisältää hirvittävän salaisuuden.

— Salaisuuden! — Oi Jumalani, ettekö voi puhua siitä minulle, kuningas Milan?

— En, Genia! jatkoi Milan, samassa kuin tumma punastus peitti hänen kasvonsa. Löytyy salaisuuksia, lapsukaiseni, joita semmoisen nuoren tytön kuin sinä olet, ei tule tietää. Sinun täytyy luottaa minuun, Genia. Minä sanon sinulle kumminkin vielä kerran, että tämä kirje antaa Dragalle kauhean iskun; se musertaa hänet varmemmin kuin mikään muu.

— Ja miksi ette itse ole ilmoittanut Aleksanterille tätä salaisuutta?

Syvästi kiihoittuneella miehellä näytti olevan vaikea hengittää, hän peitti silmänsä kädellään ja kuiskasi:

— Sentähden... sentähden etten tahtonut punastua poikani edessä, sentähden että tällä salaisuudella ikiajoiksi kuolettaisin senkin vähän rakkauden, mikä Aleksanterilla vielä saattaa olla minuun.

Kumminkin, vaikkapa niinkin kävisi! Ennemmin menetän poikani kuin näkisin tuon naisen Serbian valtaistuimella!

— Hyvästi nyt, lapseni! Kun olet täyttänyt tehtäväsi, niin käännä piammiten selkäsi tälle onnettomalle maalle! Vanhempiesi täytyy nyt olla kovasti levottomia sinun tähtesi.

— Niin, kyllä he todella ovat, vastasi Genia, samalla kuin hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä — Minä pakenin kotoani eräänä iltana, jolloin vanhempani olivat oopperassa. En mitenkään enää voinut kestää sitä ajatusta, että Aleksanteri tulisi onnettomaksi. Mutta huomenna olen palaava omieni luokse!

Silloin otti kuningas Milan suloisen tytön pään hiljakseen käsiensä väliin ja painoi keveän suudelman Genian puhtaalle, valkoiselle otsalle.

— Monta naista olen eläessäni suudellut, sanoi hän nähtävästi liikutettuna, — mutta en ketään samalla kunnioituksella ja arvonannolla kuin sinua, neitonen — voi hyvin!

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Milan venheeseen ja huusi laivurille:

— Työnnä vesille! Vie minut takaisin Itävallan onnelliselle rannalle! Jää hyvästi, Serbiani, minua et enää koskaan ole näkevä! Jospa ei koskaan toteutuisi se kirous, joka lepää ylitsesi, oi maa, sinä, jonka oma kuninkaasi pettää — letukan tähden!

Laineet veivät venheen pois.

Kauvan seisoi Genia rannalla ja katsoi etenevää venhettä. Sitte kätki hän Milanin antaman kirjeen povelleen ja kulki kiirreimmiten pimeän peittämiä Belgradin katuja takaisin siihen majataloon, jossa hän oli ottanut asuntonsa.

Paljon ei hänellä ollut rahoja mukanaan. Hänen säästölaatikkonsa, jonka hän tätä tarkotusta vasten oli tyhjentänyt, ei sallinut hänen asua suuremmassa majatalossa.

"Zum Bojaren" niminen ravintola, missä hänellä oli pieni huone, oli hyvin yksinkertainen. Se sijaitsi Tonavalle johtavan kaupunginportin ulkopuolella.

Kuu Genia kolkutti majatalon portille, päästäkseen sisään, näyttäytyi pieni, kyttyrähartiainen mies lyhty kädessä. Tuo oli ravintoloitsija itse, juutalainen Moses Mandelblüt.

Tämä heitti epäilevän silmäyksen Geniaan, näytti sitte hänelle tulta jyrkillä portailla, mutisten harmaassa parrassaan:

— Neiti tulee myöhään kotiin. No, eihän se minua liikuta. Mutta mielelläni näkisin, että vieraani olisivat luotettavaa väkeä.

Genia ei vastannut. Kun hän vihdoinkin pääsi köyhästi sisustettuun huoneeseensa, hengähti hän vapaasti, ikäänkuin olisi päässyt raskaasta taakasta.

Juutalaisella ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli kreivitär. Majatalon kirjassa luettiin vaan Genia Sandorf, jonka vuoksi Mandelblüt varmaankin arveli, että hän oli tullut Belgradiin etsimään kamarineitsyeen tahi puotiapulaisen paikkaa.

Genia ei sytyttänyt kynttilää, sillä kuu loisti huoneeseen ja valaisi sen, jotenka siellä suoriutui ilman valoa.

Hän astui ikkunan luokse, katsellen alas leveätä Tonavata, johon juuri näillä paikoin yhtyi Saven vesi, kulkien merelle saakka.

Äkkiä havaitsi Genia suuren, tumman olennon kulkevan pitkin jokirantaa ja lähestyvän taloa.

Tuo oli mies univormuvaippaan pukeutunut, jonka alta säkenöi miekan kärki.

Nyt mies pysähtyi ja löi hiljakseen käsiään kolmasti yhteen. Silloin kuuli Genia, kuinka aivan hänen huoneensa vieressä ikkuna avautui — joku esine viskattiin ilmeisesti tuosta ikkunasta alas maahan; mies laski jalkansa esineen päälle ja sitte —

Genia peräytyi kauhistuneena taaksepäin, sillä hän näki, kuinka mies kohosi ikäänkuin ilmassa yhä korkeammalle, kunnes oli aivan hänen ikkunansa vieressä.

Kaksi kättä ojennettiin sisäpuolelta tulevata kohti. Nähtävästi hänet vedettiin viereisen huoneen ikkunasta sisään, sillä mies oli äkkiä hävinnyt.

Esine, joka äskettäin viskattiin alas, vedettiin nyt taas ylös.

— Nuoraportaat! lausui hämmästynyt tyttö itsekseen. — Jumalani, täällä on... ryöväreitä... rosvoja! Ei, ei, tuo merkitsee jotakin muuta, jotakin kauheampaa. Oi Jumalani, ensi kerran elämässäni täytyy minun nyt salaa kuunnella, sillä minusta tuntuu, kuin voisi estää hirvittävän teon.

Genia riisui kengät jaloistaan, hiipi sitte seinän viereen, joka tämän tapaisessa majatalossa tavallisuuden mukaan oli laudoista, jotka olivat niin huonosti toisiinsa liitetyt, että Genia polvillaan saattoi nähdä melkein koko viereisen huoneen.

Täten näki hän ihmeekseen kolmetoista upseeria, joukossa harmaapartaisiakin, ahavoituine kasvoineen, istuvan pöydän ympärillä.

He juuri tervehtivät uutta tulokasta, jolla vaippansa alla oli kullankirjailtu univormu.

— Tervetuloa meille, eversti Maschin! huusivat muut upseerit. — Sano, mitenkä ovat asiat? Onko kuningas Milan saavuttanut tarkotuksensa? Onnistuiko hänen taivuttaa poikansa sydän, niin että tämä luopui tuosta häpeämättömästä naisesta, niinkuin hänen kuninkaallinen asemansa vaatii?

Kaikki toivo on nyt mennyttä! sanoi Maschin kumealla äänellä. — Huomenna on Serbia perinpohjin häväisty, huomenna ottaa Aleksanteri Dragan puolisokseen.

— Entäs kuningas Milan? kysyi vähän hintelämpi mies, jolla oli suuret, mustat viikset. Hänen nimensä oli kapteeni Mischitsch.

— Kuningas Milan on äskettäin lähtenyt Serbiasta Saven yli Semliniin. Kiittämätön poikansa on karkottanut hänet. Milan saattaa tuntea itsensä onnelliseksi, ettei ole tarvinnut tutustua Serbian vankiloihin.

— Niinmuodoin on Draga Maschinin tuomio langennut! huudahti Maschin, vetäen esiin revolverinsa.

— Minä ammun hänet matkallansa tuomiokirkkoon.

— Etpäs sinä, ystäväni, vastasi Mischitsch. — Sitä kunniaa ei vaan saa noin ilman muuta anastaa. Heittäkäämme arpaa siitä, kenenkä tulee huomenna tappaa kuningatar.

— Niin, heitetäänpä arpaa! sanoivat toisetkin puoliääneen. — Nyt ainoastaan nopea toiminta voi suojella meitä häväistykseltä!

— Onko puhe ainoastaan Dragasta? kysyi kiihkeästi nuori, kaunis upseeri, joka istui pöydän päässä, nuorin koko joukossa, tuskinpa vanhempi kuin itse kuningas, joka silloin oli 23 vuotias. — Miksi säästäisimme kuningasta? Hän ei ole koskaan saattava Serbiaa onnelliseksi. Löytyyhän arvokkaampiakin miehiä hänen sijalleen.

— Kuningasta? sanoivat jyrkästi monet miehet yhteen ääneen. — Kirottu olkoon se, joka koskee kuninkaaseen! Hänen persoonansa on pyhä.

— Miksi tappaisimme kuninkaan? kysyi eversti Maschin. — Onhan hän vielä nuori; tuo musta noita-akka on vietellyt hänet helvetin konsteillaan, joilla hän ennen sokaisi veliparkani. En koskaan käyttäisi kättäni kuninkaan murhaan. Kun Draga kerran on poissa, on Aleksanteri kyllä hänet pian unhottava. Mutta, heitetään arpaa! Luutnantti Stefan Naumovitsch, sekoittakaa arvat lakissanne.

Tämä oli pian tehty.

Nuori upseeri, joka vast'ikään puhui kuninkaankin tappamisesta, repäsi kolmetoista lehteä muistikirjastaan ja kirjotti yhdelle niistä muutamia sanoja. Sitte kääri hän kokoon arvat ja heitti ne univormulakkiinsa.

— Sen joka vetää lipun, johon olen kirjottanut sanat: "Alas Belgradin letukka!" sen tulee tappaa Draga Maschin huomenna, kun tämä ajaa tuomiokirkkoon.

Ei yksikään sana tuosta kamalasta neuvottelusta jäänyt Genian kuulematta. Hän tunsi, että otsansa oli tuskan hiestä kostunut, hän tunsi pian tukehtuvansa. Ja kumminkaan ei hän liikahtanut paikaltaan, vaan painautui vielä lähemmäksi seinää, jottei yksikään liike jäisi näkemättä, yksikään tavu kuulematta siitä, mitä nyt viereisessä huoneessa tapahtui.

Kuka, kuka vetäisi nyt turmiota tuottavan arvan? Joskin hänen juonensa onnistuisi, joskin hän tappaisi Draga Maschinin... niin olisi hän kumminkin mennyttä miestä! Hänet telotettaisiin murhaajana, eikä kuningaskaan surressaan rakastettunsa kuolemaa armahtaisi.

Ja kummallista. Genia ei voinut selittää, mistä johtui, että yht'äkkiä yksi ainoa ajatus täytti hänen sielunsa, miksi hän lähetti Jumalan tykö juuri tuon rukouksen — ettei vaan hän siksi tulisi, tuo kaunis, nuori upseeri mustine kiharoineen ja pitkine, silkkimäisine kulmakarvoineen, ettei vaan Stefan Naumovitsch! Tämähän oli vielä niin nuori. —

Oi — nyt he vetivät arpaa; toinen toisensa perästä pisti kätensä lakkiin.

— Jätä vähintäänkin yksi arpa minullekin! huudahti Stefan Naumovitsch hilpeästi nauraen. — Minä en tahdo lähteä täältä tyhjin käsin. Minulla on yhtä suuri oikeus kuolla isänmaan puolesta.

Hän sai ottaa viimeisen arvan, joka lakissa löytyi.

— Avatkaa liput! käski eversti Maschin kumealla äänellä.

Paperin ratinata kuului, sitte minuutin hiljaisuus, — kuumeentapaista jännitystä — sitte näki Genia, kuinka Stefan Naumovitsch kalpeni, kuinka hän molemmin käsin puristi rintaansa ja huudahti:

— Draga Maschin, Serbian onnettomuus, on huomenna kukistuva minun kädelläni!

Genia tunsi, kuinka sydäntänsä kouristi, hän tunsi tuskaa, jota ei koskaan ennen elämässään ollut tuntenut; ei edes silloin, kun hän sai tietää, että lapsuutensa leikkitoveri oli mennyt kihloihin Dragan kanssa, hän näin paljon kärsinyt.

Hän oikaisi itsensä. Hänestä tuntui kuin täytyisi huutaa kovalla äänellä: "Älä tee sitä, Stefan Naumovitsch, älä tee sitä! Kuolema väijyy tielläsi!"

Jo sammui tuli viereisessä huoneessa. Sitte putosivat nuoraportaat alas ikkunasta, ja toinen olento toisensa perästä liukui alas huojuvia tikapuita myöten.

— Hyvästi, hyvästi! sanoi Naumovitsch, joka yksin oli jäänyt huoneeseen, katoaville liittolaisilleen.

Minä järjestän täällä kaikki, jottei mikään voisi ilmaista salaista kokoustamme. Menkää vaan, minä tulen perästä!

— Hän on yksin, ajatteli Genia, — voi-, jos voisin varottaa häntä! Mutta enhän minä uskalla. Hän tappaisi minut, jos antaisin hänen tietää, että tunnen hänen salaisuutensa.

Hän meni ikkunan luoksi. Ainakin hän tahtoi nähdä, kuinka Naumovitsch viimeiseksi luisui rappusia alas ja poistui Tonavan rantaäyräälle.

Nyt — nyt viimeinen mies astui ulos ja, seisten tikapuiden horjuvilla nappuloilla katseli varovaisesti joka taholle, ollakseen siitä varma, ettei kukaan häntä huomannut.

Ei, ilma oli puhdasta. Hän laskeutui hitaasti, askel askeleelta. Silloin äkkiä pamahti laukaus ja seuraavassa silmänräpäyksessä huusi joku ääni:

- Ottakaa kiinni varas! Hän murtautui "Zum Bajaren" ravintolaan!

Vahtisotamies syöksyi esiin. Mutta jo oli Stefan Naumovitsch kiivennyt takaisin ja hypännyt ikkunasta sisään. Genia kuuli, kuinka hän sen paiskasi kiinni niin, että ruudut tärisivät ja muutamat vieläpä menivät kappaleiksi.

Seuraavassa hetkessä avasi hän oven, joka johti portaille. Nähtävästi hän aikoi paeta sitä tietä.

Mutta jo kuului portailta korskeita ääniä. Vahtikunnan johtaja huusi juutalaiselle Mandelblütille, että varas oleskeli talossa. Juutalainen, joka hyvin tunsi salaliiton, vakuutti kunniasanallaan, ettei se ollut mahdollista. Hän koetti saada sotamiehet poistumaan. Mutta korpraali oli itsepäinen ja vaati, että talo olisi tutkittava.

Silloin kolkutettiin äkkiä Genian ovelle. Hän vaipui kauhusta alas, kuullessaan äänen sanovan:

— Olkaa armelias! Kuka ikinä asuu tässä huoneessa, laskekoon minut sisään, että saan piilottautua! Minua ajetaan takaa!

Genia lykkäsi rahisevin käsin oven salvan syrjään. Nuori upseeri horjahti hänen huoneeseensa.

NELJÄS LUKU.

Puhdasta rakkautta.

Kummastuksella katseli nuori upseeri tytön suloisiin silmiin, joita ympäröitsi kullankeltaiset kutrit; hän oli näkevinänsä taivaallisen olennon.

Stefan Naumovitsch käsitti kumminkin, ettei hänellä ollut aikaa tuhlata. Rappusten edessä koetti Mandelblüt edelleen vakuuttaa vahtipäällikköä siitä, ettei mikään rosvo ollut talossa. Mutta sotilas vaati yhtä päätä itsepintaisesti saada tutkia kaikki huoneet.

— Voitteko antaa minulle anteeksi, hyvä neiti, sanoi Stefan puoliääneen ja koettaen tyvenesti puhua, — että minä tällä tavoin tunkeuduin Teidän huoneeseenne? Jumala on minun todistajani, etten muuta voinut tehdä. Jos minut täällä keksitään, ilman että minä voin tyydyttävästi tehdä selkoa, miksi täällä olen, niin ruvetaan minua epäilemään, jo silloin on minun mahdotonta vapautua syytöksestä. Neiti, minä vetoan Teidän ihmisrakkauteenne, pelastakaa minut... kätkekää minut!

— Jumalani, mihinkä voisin Teidät piilottaa! vastasi Genia. — Tässä viheliäisessä huoneessa ei edes ole kaappia, kaikkialla Teidät keksitään, ja kumminkin... vapisen minä Teidän henkenne tähden, sillä... Genia vaikeni; vieno puna peitti hänen poskensa.

— Te siis säälitte minua? huudahti Stefan kuiskaavalla, melkeinpä onnellisella äänellä. — Silloin... silloin en enää pelkää vaaraa! Kyynel tunkeutuu silmäänne... minä kiitän Teitä, neitiseni tuosta kyyneleestä, kiitän sanomattomasti.

Näin sanoen tarttui Stefan hänen käteensä ja vei sen huulilleen. Genia salli sen... hän oli näkevinään unta.

— Jopas vihdoin, sanoi korskea ääni oven ulkopuolia. — Tässä huoneessa hänen täytyy olla tahi viereisessä.

— Ajajat ovat jo täällä! sanoi Genia tuskallisesti. — Nyt... nyt ei minulla ole muuta tehtävää! Ei, älkää peljätkö, herra luutnantti, he eivät pääse Teille pahaa tekemään; minä kyllä todistan heille, että Teillä on täysi oikeus oleskella täällä.

Päättäväisesti meni Genia ovelle ja avatessaan salvan kuiskasi hän Naumovitschille:

— Ottakaa vaippa yltänne ja... miekka! Istuutukaa vuoteen reunalle, mutta ette saa vastustaa minua, vaikka kuulisitte minun mitä hyvänsä sanovan!

Ovi avautui. Ensimäinen, joka kynnyksellä näyttäytyi, oli Mandelblüt, joka piti savuttavaa lamppua kädessään; hänen ryppyinen naamansa oli huolestuneen näköinen, ja hänen jäsenensä vapisivat, sillä hän pelkäsi, että nyt tulisi ilmi, että hän oli vuokrannut huoneensa salaliittolaisille, ja kun hän näki Stefan Naumovitschin istuvan vuoteen reunalla, oli hän vähällä kauhusta viskata lampun lattialle.

Vahtipäällikkö, parrakas korpraali, meni Genian luokse ja mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka synkällä, uhkaavalla katseellaan. Hänen takanansa taas täyttivät sotamiehet pyssyineen oven aukon.

— Nuori rouvasihminen! sanoi korpraali. — Kuka Te olette?

Mandelblüt piti lamppua siten, että valo hetkeksi saattoi langeta ainoastaan Genian hennolle vartalolle; korpraali ei vielä ollut huomannut Naumovitschia.

— Kukako minä olen? — Herrasnainen, niinkuin näette, vastasi Genia lujasti, ja minä vaadin, että minua sellaisena kohdellaan.

— Herrasnainen?... No, saammehan sitte nähdä. Antakaas paperinne!

— Tässä ne ovat! vastasi Genia ja ojensi vahtipäällikölle kastetodistuksensa, jonka hän kotoa paetessaan, varovaisesti kyllä, oli ottanut mukaansa.

— Mitä hittoa! Oletteko te paronitar Eugenie von Sandorf? huudahti hämmästynyt sotilas. — Silloin varmaankin olisitte ylhäinen nainen. Mutta mitä Teillä sitte on tekemistä tässä huonomaineisessa ravintolassa juutalaisen Mandelblütin luona. Ei Teidän arvoisten henkilöiden ole tapana täällä asustaa.

— En luule, herra korpraali, vastasi Genia, olevani velvollinen tekemään Teille tiliä siitä, miksi olen valinnut juuri tämän ravintolan ennen muita. Kumminkin... sulhaseni on vastaava tähän kysymykseen paremmin kuin minä.

Näin sanoen otti hän lampun Mandelblütin kädestä, kohotti sen korkealle ja antoi valon langeta nuoren upseerin vartalolle.

— Kas, sotamies... upseeri? Herra luutnantti, pahoittaa mieltäni, mutta tiedättehän että se on minun velvollisuuteni vahtipäällikkönä: Teidän nimenne!

— Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin luutnantti.

— Mikä asia onkaan Teidät tuonut "Zum Bojaren" ravintolaan?

Stefan ei vastannut, vaan heitti kysyvän silmäyksen Genian kasvoihin.

Viehkeä puna peitti rakastettavan tytön posket; sitte lähestyi hän korpraalia ja kuiskasi vapisevin äänin hänen korvaansa:

— Kuulittehan juuri, herra korpraali, että luutnantti Stefan Naumovitsch on minun sulhaseni. Mutta minun vanhempani vastustavat meidän liittoamme, ja sentähden johti ikävöimisemme meidät tänne.