Part 19

— Pyydän anteeksi, jatkoi mies — mutta minulla ei ole korkeita ajatuksia ilmoittamisesta. Joka paljon kysyy, saa monta vastausta, hyvän liikemiehen pitää ymmärtää tunkeutua kaikkialle. Älkää panko pahaksenne, kyllä pian sovitaan.

Kas, tuo taitaa olla joku täällä olevista letukoista. Ha, ha, he ovat kaikki aikaisemmin pitäneet hauskaa elämää ja täytyy heidän nyt siitä maksaa sakkoa. Jaa, ei aina tanssita ruusuilla elämän läpi. Mutta kaunis hän on — tosiaankin sangen kaunis.

— Herra Balzer, minun täytyy pyytää teitä päästämästä tuollaisia muistutuksia, huudahti kenraalska. — Tässä talossa ei olo mitään kauneutta, ainoastaan katumusta ja parannuksentekoa.

Menkää! huudahti hän sitte närkästyneenä, kääntyen Genian puoleen. — Miksi tässä vielä seisotte ja miksi tuota herraa niin tutkivasti tähystelette?

Menkää, olen jo aikoja sitten käskenyt.

Mutta Genia ei mennyt. Mies, joka noin äkkiä oli tunkeutunut kenraalskan vastaanottohuoneeseen, oli hänelle aivan vieras, häntä ei Genia ollut koskaan ennen nähnyt.

Mutta kaksi sanaa, jotka mies oli lausunut, teki hänet Genialle tavattoman tärkeäksi. Hän oli sanonut olevansa Wienistä?

Oi, tuo mies tuli Wienistä, keisarikaupungista Tonavan varrelta, siitä kaupungista, missä Genian rakastettu äiti asui ja missä hänet yleensä tunnettiin. Nyt tahi ei koskaan tahtoi hän käyttää tilaisuutta hyväkseen, ilmoittaakseen surullisen kohtalonsa maailmalle.

Hän hyvin tiesi, että hän täten panisi kaikki alttiiksi, että hän ärsyttäisi johtajattaren raivoisaan vihaan.

Kumminkin — tuota ainoata tilaisuutta, jonka sattuma hänelle tarjosi, ei hänen pitäisi jättää käyttämättä.

— Oi, hyvä herra, huudahti Genia syvällä liikutuksella ja kovasti vapisevalla äänellä, äkkiä astuen Ignaz Balzerin luokse ja ojentaen ristiin pannut kätensä häntä kohden, — tehän tulette Wienistä? Pelastakaa minut! Minä olen kreivitär Genia von Sandorf; Wienissä asuu äitini. Sanokaa hänelle, että minut on tuotu tänne. —

Kenraalska syöksyi raivostuneena Genian päälle nyrkit pystyssä ja viskasi hänet menemään, niin että tyttöparka hoiperteli ovea kohti.

— Sinä letukka, kuinka uskallat kertoa vieraalle tuollaisia valheita?

Sinä, joka kadulta pyydystettiin, ulos! — Ei, ei takaisin työhuoneeseen! Vartija — vartija tänne päin. Tulkaa tänne ja laahatkaa hänet alas pimeään koppiin! Siellä tulee hänen istua kahdeksan päivää vedellä ja leivällä.

Oi, nuo naiset, joka hetkeä he käyttävät hyväkseen paetakseen, taas miesten pariin päästäkseen ja minua mustentaakseen — minua, joka kumminkin saan vastata kaikesta! Minulla on kerrassaan raskas toimi!

Naisvartija, jäntevä, vahvarakenteinen oli tullut sisään. Hän heti iski kyntensä Geniaan ja veti hänet perässänsä, vaikka tuo onneton vielä koetti irtautua hänestä ja kiiruhtaa Ignaz Balzerin luokse.

Wienin kauppias lienee kumminkin ollut merkillinen henkilö. Sillä samassa kuin kenraalska hyökkäsi Genian päälle lyöden nyrkillään hänen rintaansa ja viskasi hänen taaksepäin, säpsähti hän, ja hänen muutoin uniset silmänsä säkenöivät.

Hänen vartalonsa kumartui, ikäänkuin olisi ollut aikeessa hyökätä raivostuneen naisen kimppuun ja yhdellä nyrkin iskulla lyödä hänet lattiaan. Mutta hän kumminkin oikasihe, pannen käsivarret ristiin rinnan ylitse ja seisoi siinä sitten kuin kivettynyt.

Hän näki Genian rukoilevaiset silmät, kuuli hänen avunhuutonsa, kun raaka vartija iski häntä niskaan, painoi häntä ja veti ovelle.

Mutta Wienin kauppias oli tullut tänne kauppoja tekemään, hyviä kauppoja, ja siksi katsoi hän olevan edullisinta, ettei sekaantuisi toisten ihmisten asioihin, jotka itsessään eivät häntä liikuttaneet.

Kun ovi oli suljettu Genian ja vartijan takana, lausui kenraalska väsyneellä äänellä:

— Näettekös, hyvä herra, niin täällä käy päivä päivän perästä, paljastaan mieliharmia ja nöyryytystä. Oi, jospa vaan tietäisin jonkun toisen paikan, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt tämän kiittämättömän toimen.

Ennen kaikkea, pyydän teiltä kumminkin, herra Balzer, ettette usko sanaakaan siitä, mitä tuo tyttö sanoi. Mitä hän väittikään? Hänkö kreivitär? Genia von Sandorf? —

Ha, ha, hänellä on aivan toinen nimi ja on hän viettänyt häpeällistä elämää. Monet upseerit ovat hänen tähtensä ampuneet itsensä, sitte vaipui hän yhä syvemmälle, kunnes joutui poliisin käsiin ja tuotiin tänne.

Eikö niin, hyvä herra, tuollainen olento on inhottava?

— Mitä suurimmassa määrässä, vastasi Balzer syvällä rintaäänellä, joka osoitti varmaa vakuutusta. — Yhteiskunnan on vapauduttava tuollaisista vahingollisista kasvannaisista.

Mutta puhukaamme nyt, rouva kenraalska, kaupoistamme. Siitä on tuleva meille kummallekin hyötyä, siliä — herra Ignaz Balzer kumartui viekkaan näköisenä alas johtajattaren puoleen — minä olen taipuvainen joka frangista, minkä ansaitsen, luovuttamaan kymmen sentiimiä teille, ja lopuksi siitä tulee aika sievoinen summa.

Ja jotta huomaisitte minun näin todellakin tarkoittavan, suvaitsen täten jättää teille viisisataa frangia pieneksi ennakkomaksuksi tavarasta.

Näin sanoen oli herra Balzer povitaskustansa ottanut esille lompakkonsa ja antoi viisisatamarkkasen liukua kenraalskan käteen, joka keveästi huoaten otti sen vastaan.

— Eikö ole kauheata, että täytyy turvautua tällaisiin pieniin sivutuloihin? huudahti kenraalska, teeskennellen ja päivitellen. — Mutta mitä pitää tehdä? Täytyy ajatella vanhoja päiviään.

— Haluaisitteko näyttää minulle huoneet, missä olkikengät valmistetaan? jatkoi Balzer. — Näettekö, rouva! kenraalska, minä tahtoisin saada suunnilleen selville, kuinka paljon laitos kykenee niitä tuottamaan.

Eikö niin, tehän olette hyvä ja näytätte minulle hiukan laitosta?

— Siitä on minulla oleva suurta huvia, herra Balzer. — Olkaa hyvä ja seuratkaa mukana.

Oi, te tulette näkemään kauhistuttavia, hyljättyjä olentoja. Minä tiedän, että niiden näkeminen on teille paljon mielipahaa tuottava.

— Paljon pahaa, vakuutti Balzer. — Mutta mitäpä ei tee hyvän kaupan vuoksi?

He lähtivät yhdessä kenraalskan vastaanottohuoneesta ja kulkivat ympäri koko taloa.

Herra Balzer oli hyvin tiedonhaluinen mies. Kaikki tahtoi hän nähdä, ja yksityiskohtia myöten hän otti kaikki selville.

Ennen kaikkia tuntui hän olevan siitä hämmästynyt, että niin monet naiset — niitä oli useita satoja — eivät koskaan uskaltaneet tehdä kapinaa.

— Jos nuo liittoutuisivat, kuiskasi hän hoitajattarelle, heidän ollessa suuressa työhuoneessa, jossa vangit naisvartiain valvonnan alla valmistivat olkikenkiä — niin silloinhan he teidät kerrassaan teloittaisivat.

Minun täytyy tunnustaa, että olen vähän peloissani, minä olen yleensä pelkuriluontoinen.

- Oh, mitä ajattelette, herra Balzer! vastasi kenraalska, — meillä on seitsemäntoista naisvartijaa ja sitte vielä yksikolmatta miespuolista.

Lienette kai myöskin huomannut, että alhaalla pihassa on vartijajoukko, johon kuuluu joka päivä neljätoista sotamiestä. Nämä valvovat uloskäytävää ladatuin kiväärein.

Ikkunat ovat häkillä varustetut, ovet ovat raudasta ja varmemmaksi vakuudeksi päästetään joka ilta irti useita suuria koiria, jotka ehdottomasti repisivät kappaleiksi jokaisen, joka kutsumatta koettaisi tänne tunkeutua.

Herra Balzer löi tämän kuullessaan kädet kasvoihinsa, kuin olisi hän niihin tahtonut painaa kasvojensa ilmeen.

Se oli pettymyksen ja tuskallisen raivon ilme, joka kuvastui hänen piirteissään. Mutta hän ehätti kohta vakuuttamaan, että hänen levottomuutensa on nyt ohi.

- Mennään nyt takasin minun vastaanottohuoneeseeni, sanoi kenraalska — Nyt päätetään kauppa ja ehkäpä teemme samalla kauppakontrahdin.

- Juuri niin, kenraalska, vastasi herra Balzer. — Te olette todellakin erittäin tarmokas nainen. Sellaisesta minä pidän.

Pikaista kosimista ei kenenkään ole vielä tarvinnut katua ja pikaisesti päätetty kauppa on aina ollut edullinen molemmille puolille. — Ha, ha, me olemme kuin luodut toisillemme, kenraalska.

Niin pian kuin kenraalska ja kauppias tulivat vastaanottohuoneeseen, istuutui kenraalska kirjoituspöytänsä ääreen.

- Minä pidän teistä, herra Balzer, sanoi hän, — ja luulen, että meistä tulee vielä ystävät.

Ainakin olen hyvin halukas myömään teille edullisilla ehdoilla kaikki vankien työt.

Minä annan teille listan, josta voitte nähdä, mitä ja kuinka paljon kutakin lajia valmistetaan meidän laitoksessamme ja —

Miksi sitte häiritsette minua? Mitä haluatte? Nämä kenraalskan sanat koskivat erästä naisvartijata, joka tuli huoneeseen kirje kädessä ja jäi seisomaan odottavaan asemaan.

— Tämän kirjeen, sanoi nainen, on yksityinen sanansaattaja juuri jättänyt kenraalskalle tuotavaksi, ja tuoja käski minun nimenomaan jättämään kirjeen omakätisesti kenraalskalle.

— Antakaa tänne! sanoi kenraalska. — Hyvä on, voitte lähteä.

Kenraalska oli näin sanoen ottanut kirjeen vartijan kädestä, ja samassa kun hän kohotti kirjeen, nähdäkseen keneltä se oli, näki herra Balzer, että kirje oli takapuolelta varustettu suurella sinetillä, jossa oli kruunun kuva.

Herra Balzer tuli hetkeksi hyvin levottomaksi.

Myöskin kenraalska tuli sinetin nähdessään kovaan mielenliikutukseen, sillä hän katseli kirjettä todellisella hartaudella ja syvällä kunnioituksella.

Sitte hän avasi kuoren pienellä terävällä veitsellä, joka oli kirjoituspöydällä, ja veti kuoresta kokoon käännetyn paperin, josta huoneeseen tuoksui hyvää hajua.

— Minun täytyy pyytää anteeksi, sanoi hän hymyillen kauppiaalle, odottakaa vain muutamia minuttia. — Tämä on erinomaisen tärkeä kirje, jonka korkea henkilö on minulle lähettänyt. Sallitteko minun sen lukea?

— Mutta, olkaa hyvä, huudahti Balzer rakastettavalla äänellä. — Olkaa hyvä, älkää antako minun häiritä itseänne!

Sillä aikaa ajattelen kauppaamme.

Kenraalska kohotti siis kirjeen ja kun hän oli pitkänäköinen, niinkuin vanhemmat ihmiset tavallisesti ovat, piti hän kirjettä jotenkin kaukana itsestään.

Herra Balzer kumminkin huvitteli, vetelemällä partaansa, mutta todellisuudessa suuntasi hän silmänsä kirjettä kohden. Salainen toivomus näytti täyttävän hänen mielensä.

Oikeastaan hän oli kauhean halukas tietämään, mitä kirje sisälsi.

Jos hän todellisuudessa olisi ollut herra Balzer, niin olisi hänelle kirjeen sisältö ollut aivan yhdentekevä, mutta se hän ei ollutkaan, vaan mies, jonka nimi oli koko Serbiassa tunnettu ja peljätty.

Tuo harmaapäinen mies ei ollutkaan kukaan muu kuin Demeter Banjaluki, Mustien vuorten rosvo.

Demeter Banjaluki melkeinpä jo oli epätoivoissaan uhkarohkean aikeensa onnistumisesta, kun äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että tuo kirje mahdollisesti koski Genian kohtaloa.

Mitäpä hän ei olisi antanut, jos hänen olisi ollut mahdollista asettua kenraalskan taakse ja hänen olkapäänsä yli heittää silmäyksen kirjeeseen, joka suuressa määrässä herätti hänen huomiotansa. Oi, mitäs tuo oli!

Demeter kohautti hiukan ja heitti nopean, tutkivan silmäyksen peiliin, joka riippui kenraalskan takana.

Peilistä Demeter saattoi lukea jokikisen sanan, tunsipa myöskin käsialan.

Demeter Banjaluki ymmärsi oivallisesti lukea peilikirjoitusta. Tuon miehen tietysti oli täytynyt kaikkea oppia, hänen täytyi kaikkea ymmärtää, josta saattoi hänen vaarallisessa ammatissaan olla hyötyä. Joka sekunti täytyi hänen olla altis mitä vaarallisimpiin yllätyksiin, ja siksipä oli hän opiskellut vähän itsekutakin asiata, välttääkseen vainoojiaan ja saadakseen selville ihmisten salaisuudet.

Demeter luki peilistä niinkuin kirjaa, vaikka kirjaimet peilissä olivatkin väärinpäin ja oikealta vasemmalle. Kenraalska ei vielä ollut päässyt kirjeen päähän, kun Demeter jo osasi sen ulkoa. Ja kumminkin toisti hän itsekseen joka sanan, ettei millään muotoa unhottaisi yhtään tavua.

Demeter Banjalukin täytyi pusertaa huulensa yhteen, jottei päästäisi remakkata naurua, sillä nyt hän tiesi, ettei valepukunsa ollut turha. Kirje kuului nimittäin seuraavasti:

"Rouva kenraalska.

Vanki Genia von Sandorf ei saa kauvemmin jäädä teidän luoksenne. Eräät syyt vaikuttavat, että hänet on sieltä vietävä ja siirrettävä entistä ankarampaan säilytyspaikkaan.

Tänä iltana saapuu teidän luoksenne henkilö ottamaan Genia von Sandorfia. Tämä henkilö on lausuva teille tunnussanaksi: "Päätön mies."

Tuolle henkilölle on teidän viipymättä jätettävä Genia von Sandorf, ei kumminkaan vankipuvussa, vaan yksinkertaisessa mustassa puvussa.

Minä vakuutan teille, kenraalska, kaikkein korkeinta suosiotani, jos tarkoin noudatatte tätä määräystänne."

Tämä kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta sen täytyi tulla mahtavalta ja vaikutusvaltaiselta taholta, koska kenraalska katseli kirjettä todellisella hartaudella.

- Päätön mies, ajatteli Demeter Banjaluki. — Joo, se mies, joka tänä iltana tulee Geniata noutamaan, tulee päästänsä lyhemmäksi, niin totta kuin minä olen Banjaluki.

Hyvä oli, että kenraalskan silmät vielä olivat kirjeeseen kiintyneet, sillä muutoin olisi hän huomannut sen liekin, joka silloin ilmestyi Wienin kauppiaan muutoin uneliaisiin silmiin.

- Minä ajattelen, että on parasta, sanoi Demeter, nousten tuoliltaan, — että tulen takaisin jonakin toisena päivänä, sillä rouva kenraaalska näyttää tänään saaneen tärkeitä asioita toimitettavaksi.

— Siinä olette oikeassa, herra Balzer, vastasi kuritushuoneen hoitajatar. — Silloin voisimme kaikessa rauhassa puhella kaupoistamme, ja olenpa vakuutettu siitä, että tulemme hyvään tulokseen.

— Erittäin hyvään tulokseen! huudahti herra Balzer tyytyväisenä hieroen käsiänsä. —

— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne. Näin sanoen otti Balzer lakkinsa ja keppinsä ja vetäytyi pois.

Kun hän oli poistunut ja ovi sulkeutunut hänen takanansa, kääri kenraalska kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti pöytälaatikkoon.

- Siis "päätön mies" on tämän illan tunnussana. Hyvä, se joka lausuu minulle nämä sanat, saa ottaa tytön haltuunsa.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Kidutettu äidinsydän.

Rouva von Sandorf, Genian äiti, oli puoliksi lohdutettuna palannut Hôtel de Paris'iin ja vetäytynyt huoneisiinsa.

Draga oli lähettänyt hänet luotaan tyhjillä lupauksilla. Hän oli aivan yksinkertaisesti vakuuttanut hänelle, että poliisi tekisi kaikki voitavansa löytääksensä Genian.

Mutta kreivitär von Sandorf ei suuresti luottanut Serbian poliisiin.

Hänhän oli jo tehnyt Belgradin poliisipäällikön tuttavuutta, kurjan ja julkean Lazar Petrovitschin, joka oli vaan tehnyt pilkkaa onnettomasta naisesta.

Eikä siinä kylliksi. Tuo kurja oli ollut vielä niin raaka, että oli solvannut hänen tyttärensä kunniaa.

- Oi Jumalani, kuinka kurjia ihmiset sentään ovat, huokasi kreivitär von Sandorf ja vaipui tuolille istumaan. — Minä olen nyt oppinut näkemään, etten ennen, silloin kun mieheni vielä eli, ollenkaan tuntenut maailmaa sellaisena kuin se on.

Kuumat kyyneleet vierivät onnettoman rouvan silmistä hänen ajatellessaan kuollutta puolisoaan ja hän heittäytyi nyyhkyttäen sohvan nurkkaan.

Kuinka kauvan kreivitär siinä makasi synkissä mietteissään, ei hän itsekään tiennyt, mutta heräsi tästä syvän alakuloisuuden tilasta siihen, että ovelle kevyesti naputettiin.

Se oli eräs Hôtel de Parisin palvelija, joka syvästi kumartaen astui ovesta.

- Anteeksi, kreivitär, jos häiritsen, sanoi palvelija — mutta ulkona on eräs henkilö, joka haluaa puhutella kreivitärtä, ja — minä en tiedä, päästänkö hänet sisälle. —

- Kuka se on? kysyi kreivitär lempeällä äänellä. Ehkä on se joku onneton, joka tahtoo pyytää minulta almua?

- Ei suinkaan, kreivitär! vastasi palvelija. — Minä tunnen miehen, se on juutalainen nimeltä Mandelblüt, jolla on viidennen luokan ravintola Belgradissa. Hänestä ei puhuta juuri hyvää tässä kaupungissa.

- Ja hän tahtoo puhua kanssani? sanoi kreivitär suuresti ihmeissään. — Etteköhän ole sittenkin erehtynyt, sillä minä en voi ajatellakaan, mitä hän tahtoo.

- Erehdys on tässä mahdoton, kreivitär. Muuten juutalainen pyysi kovin, että minä hänet ilmoittaisin.

Kreivitär mietti hetkisen, mitä hän tekisi. Sitte sanoi hän palvelijalle:

- Tiedättehän, että minä olen tullut Belgradiin etsimään kadonnutta lapsiparkaani.

Siksi täytyy minun puhua jokaisen kanssa, joka tulee tielleni. Ehkä tämä mies voi antaa minulle viittauksen, mistä voin hakea lastani.

Antakaa siis miehen tulla sisään!

Ei suinkaan hän lienee mikään vaarallinen mies, minä tarkoitan — ei suinkaan häntä ole syytetty koskaan väkivallan teosta?

— Mandelblütiä? — Ei, ei mistään semmoisesta. Minun mielestäni hän on hyvin pelkuri! Muuten olen minä aina lähellä tuolla korridoorissa.

Näin sanoen poistui palvelija syvään kumartaen.

Heti kuului koputus ovelle.

Kreivittären kehoituksesta avautui ovi hiukkasen ja sisään pujahti juutalainen Mandelblüt, pistäen ensin päänsä ja sitte koko ruumiinsa sisälle.

Hänellä oli paras silkkikauhtanansa yllään ja olipa hänellä tänään lakkikin kädessä, vaikka hänellä vielä oli pieni musta, samettinen patalakki päässä.

— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, rouva kreivitär, sanoi hän, yhtä mittaa kumartaen, — mutta en koskaan olisi ottanut tätä vapaisuutta, jollei minua mitä tärkein asia olisi ajanut tänne.

— Eikös nimenne ole Mandelblüt? kysyi kreivitär, istuutuen sohvaan.

— Aivan niin, rouva kreivitär. Mandelblüt on nimeni, isäni nimi oli myöskin Mandelblüt, perheemme on suuri, täytyy minun sanoa ja minulla on veli Wienissä. —

— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä ja sanokaa asianne, keskeytti kreivitär. — Mitä liikettä harjotatte Belgradissa?

— Herra Jumala, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt, — mitäkö liikettä harjoitan?

Kaikellaista, mutta aivan erityisesti on minulla "Zum Bojaren" ravintola tulolähteenäni.

— "Zum Bojaren" ravintola! huudahti äkkiä kreivitär muuttuneella äänellä. — Siellä ravintolassahan asui — vastatkaa suoraan, Mandelblüt, eikö teidän ravintolassanne asunut yönä ennen kuningas Aleksanterin vihkiäisiä Draga Maschinin kanssa nuori tyttö nimeltä Genia von Sandorf?

— Aivan oikein, rouva kreivitär! Teidän tyttärenne asettui ravintolaan asumaan, ja voinpa vannoa, ettei hänelle minun ravintolassani tapahtunut mitään pahaa.

Vihkijäispäivän aamuna lähti hän talostani viattomana ja vammattomana.

Mutta senjälkeen ei teidän tyttärenne enää saapunut takaisin ravintolaan, ja siitä lähtien —

— On Genia kadonnut! keskeytti kreivitär von Sandorf, voimatta hallita mielenliikutustaan, vaan nyyhkytti kovaäänisesti.

— Älkää itkekö, rouva! sanoi Mandelblüt, kuullessaan kreivittären hillittömästi nyyhkyttävän. — Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Tehän olette tulleet tänne Belgradiin etsimään tytärtänne.

Hyvä rouva, te olette hänet löytävä! Minä, Mandelblüt, sanon sen teille, ja kun Mandelblüt on sanonut sanan, on se yhtä hyvä kuin jos joku toinen jo olisi saman asian suorittanut.

— Niin, rouva kreivitär, on olemassa salaisuuksia, joita ei edes rahalla voi suorittaa.

— Minä tiedän! huudahti kreivitär. — Jos vaan siitä on kysymys, oi, kyllä kohta olemme yksimielisiä.

Puhukaamme nyt suoraan, herra Mandelblüt! — tulkaa lähemmäksi, niin ettei ulkona kuulla, mitä me puhumme.

— Samaa mieltä olen minäkin, sanoi juutalainen. — Minä kuulen palvelijan yhtä päätä kulkevan käytävässä edes takaisin. Miksi pitäisi hänen tietää, mistä me puhumme?

Kreivitär vetäytyi ikkunakomeron luoksi ja Mandelblüt seurasi häntä sinne.

— Sanokaas minulle nyt, mitä teillä on kerrottavaa ja kuinka paljon te vaaditte?

— Viisituhatta frangia minä vaadin, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt päättävästi. — Mutta, kun olette minulle maksanut sen summan, niin silloin saattekin tyttärenne syliinne, niin totta kuin minä olen rehellinen mies.

Kreivitär rupesi kiivaasti vapisemaan eikä kyennyt tuskin sanaakaan sanomaan. Hän meni kirjoituspöydän ääreen, missä hän säilytti kaikki puhtaat rahat ja muut arvoesineet, jotka oli ottanut mukaansa Belgradiin. Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä lompakon.

— Viisituhatta frangia te vaaditte, huudahti hän. — Olkoon niin, ne heti saatte, mutta sitte teidän täytyykin olla minulle avullinen tuomaan tyttäreni syliini.

— Rouva kreivitär, huudahti juutalainen, katse yhtä mittaa rahoihin kiintyneenä, — valmistautukaa kauheata asiata kuulemaan! Minä en sille mitään voi, mutta minun täytyy se sanoa — teidän tyttärenne oleskelee nykyään kuritus — Jumala varjelkoon minua — se on minulle liian vaikeata sanoa, mutta minun täytyy — hän on nyt —

— Mies, älä anna minun kauvempaa maata kidutuspenkillä? huudahti kreivitär vapisevalla äänellä.

— Missä on Genia, missä saattaa hän olla? Armollinen Jumala, minä tuskin enää kykenen kestämään kaikkia koetuksia ja mielenliikutuksia, joita minulle olet pannut!

Niin sanokaa sitte, että kerrankin tulee tuskista loppu!

— Ne loppuvat, rouva kreivitär, luottakaa siihen, sillä tänä iltana saatte taas tyttärenne Genian luoksenne. Tällä hetkellä on hän tosin kuritushuoneella. Kun Mandelblüt oli lausunut nämä sanat, katseli hän kreivitärtä aroilla silmillä.

Mutta se vaikutus, minkä Mandelblüt oli odottanut, nimittäin kauhea tuska ja häpeän purkaus, jäi tulematta siitä yksinkertaisesta syystä, että kreivitär ei käsittänyt, mitä "kuritushuoneella" tarkoitettiin, ainakaan kun samalla oli Geniasta kysymys.

— Kuritushuoneessa! huudahti hän kepeästi vapisevalla äänellä.

— Ahaa, minä huomaan, ett'ette oikein tunne Belgradia! huudahti juutalainen — Ojennuslaitos, kreivitär, on jotain hirmuista, sitä kutsutaan myöskin Harmaaksi linnaksi ja siihen taloon teljetään kaikki huonot ja langenneet naiset Serbiassa.

Nyt kalpeni vanha, harmaahapsinen nainen, hän huudahti ja vaipui tuolille.

- Langenneiden naisten joukossa, lausui hän vapisevalla äänellä — minun Geniani! — Oi Jumala, minun puhdas tyttöni, joka vielä muutamia viikkoja sitte oli kaikkien ylpeys ja ilo. Hänkö ojennuslaitokseen!

Kreivitär riensi hänen luoksensa, sillä se teki hänelle melkein hyvää löytää edes tässä miehessä henkilö, joka tunsi Genian ja saattoi todistaa, ettei hänen tyttäressään ollut mitään pahaa.

- Tehän olette tuntenut Genian, sanoi hän kyynelissään — hän on asunut teidän talossanne, sanokaa itse, oletteko koskaan nähnyt puhtaampaa ja viattomampaa tyttöä?

Miksi te vaikenette? Miksi ette puhu? Laupias Jumala, miksi katsotte niin jäykästi minuun?

— Neiti Genialla oli todellakin eräänä yönä nuori mies luonansa. — Ymmärtäähän tuon hyvin, nuori tyttö tahtoo mennä naimisiin, ja hän ehkä ajatteli, että herra Stefan Naumovitsch oli otettava. Tämä on todellakin pulska mies, se on kateudenkin tunnustettava. Ja niinpä neiti Genia avasi hänelle ovensa, koskapahan he asuivat seinä seinän vieressä ravintolassa. —

Kauhun huuto pääsi kreivittären huulilta ja hänen kasvonsa tulivat kuolonkalpeiksi.

— Ihminen, onneton ihminen! koristi hän kurkustansa. — Mitä te sanotte!

— Te valehtelette, Mandelblüt! Se ei ole totta! Tyttäreni ei mitenkään ollut sinä yönä miehen seurassa!

— Kreivitär, jollette minua usko, niin kysykää häneltä itseltään! Mies on täällä vielä, hänen nimensä on Stefan Naumovitsch ja on kuninkaan ajutantti.

Minä ja vartijapäällikkö tulimme huoneeseen, ja silloin istui Naumovitsch neiti Genian vieressä vuoteella. Ja neiti Genia selitti itse Naumovitschia rakastavansa.

Kreivitär istui hiljaa häpeästä ja mielenliikutuksesta masentuneena.

— Muutoin! Mikä ihme se on, jos kaksi nuorta ihmistä rakastaa toisiansa. Mutta pääasia. Teidän lapsenne on kuritushuoneessa. Hänet on sieltä pelastettava. Ja sentähden olen minä tullut tänne ilmoittamaan, mitenkä hänet voisitte saada sieltä ulos.

— Puhukaa, hyvä herra! sammalti kreivitär, levottomuudesta pidättäen henkeänsä.

— Minä olen tänään, jatkoi Mandelblüt — kuullut telefoonikeskustelun, jossa muuan henkilö, jota en lähemmin uskalla mainita, oli poliisipäällikön kanssa.

Poliisipäällikkö Lazarin asemasta seisoin minä telefoonin ääressä. Kysymyksessä oleva henkilö alkoi silloin puhua Geniasta ja antoi poliisipäällikölle kauhean käskyn, nim. heittää tyttärenne torniin, missä hän ei enää saisi nähdä päivän valoa.

Ei kukaan ihminen asu sillä saarella, missä torni on, tahi oikeammin sanoen, ei kukaan sanota siellä asuvan.

Ja niin antoi sama henkilö käskyn — että minä, s.o. poliisipäällikkö Lazar, jonka kanssa hän luuli puhuvansa, menisin tänä iltana ottamaan Genia von Sandorfin kuritushuoneesta.