Part 17

Oi, Sylva, sinun tähtesi luopuisin vaikka taivaan autuudesta. Sano, Sylva, rakastatko minua?

— Kyllä, minä rakastan sinua. Aza, vastasi tyttö, — sinähän olet minun veljeni.

— Veljeni? — Mutta minä kysyn sinulta, rakastatko minua enemmän kuin veljeä?

— Enemmän? — Mitä tarkoitat? Voiko sitte ihmistä rakastaa enemmän kuin omaa veljeä?

Cyrilla äiti kadotti kärsivällisyytensä.

— Mutta nyt hän on jo kylläksi sekottanut tytön pään, huudahti hän itsekseen. — Oi tuota ilkiötä, kun haaveilee tuossa tähdistä ja kukkasista! — Ei, siitä on tehtävä loppu!

Ja äkkiä huusi hän:

— Sylva, tule tänne.

Aza katsoi melkein närkästyneenä äitiinsä, joka proosallisella muistutuksella karkotti koko runollisuuden.

Sylva ja Aza menivät heidän luoksensa.

— Kas tässä, mitä kaislikosta löysin, lausui Aza, ottaen esille pienen rasian, jonka ojensi Demeterille.

— Siinä on liinainen lappu, johon varmaankin on jotakin kirjotettuna, mutta jota en voi lukea, lisäsi hän välinpitämättömänä.

Demeter otti rasian ja avasi sen. Rasiassa oli likainen liinavaatteen kappale, peitetty punaisilla veriviivoilla.

Hän päästi hämmästyksen huudon.

— Mistä sen löysit? kysyi hän kiihkeästi.

— Se oli vedenpinnalla, kun olin alhaalla venettä katsomassa.

Demeter katsoa tuijotti vaatelappuun. Siinä oli kirjotettuna nähtävästi vereen kastetulla tikulla:

"Minua pidetään kuritushuoneessa vangittuna. Pelastakaa minut.

_Genia von Sandorf_."

— Aza — Aza, sanoi Demeter kiivaasti, — laita venhe kuntoon, meidän täytyy lähteä — me lähdemme saarelta jo tänä yönä, vielä tällä tunnilla.

— Lähdetkö jo täältä, pappa? Tuskin olen kerinnyt lausua sinut tervetulleeksi! Oi, rakas, pikku pappa, viivy vielä — edes tämä yksi yö!

Sylva heittäytyi isänsä rintaa vasten. Hän painoi hellästi lasta itseensä ja vastasi liikutettuna:

— Ei, Sylvani, jos tietäisit mistä on kysymys, niin et varmaankaan yrittäisi minua pidättää. Minä tunnen tämän Genia von Sandorfin ja vakuutan sinulle pyhästi, ettei löydy rakastettavampaa olentoa kuin hän, sinua, tyttäreni ehkä lukuunottamatta.

Näyttää siltä, että hänelle on tehty väkivaltaa, inhottavalla rikoksella on hänet houkuteltu asumukseen, jonka nimeäkään sinun ei pitäisi tuntea. Sillä minä tunnen tämän talon, siellä ruoskalla ihmisiä koetetaan pakottaa tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen.

Ha, Genia von Sandorf kuritushuoneessa! — Suutele minua, lapseni, minulla ei ole minuuttiakaan menetettävänä.

— Jää, Demeter vielä sananen — yksi ainoa! huudahti Cyrilla, ottaen häntä kädestä ja vetäen sivuhuoneeseen, jonka oven hän salpasi.

— Demeter, pyysi Cyrilla sitte hiljaisella äänellä, älkää antautuko vaaraan! Kuinka, te aiotte lähteä Belgradiin, uskallatte tunkeutua kuritushuoneeseen? Miten aiotte sitte menetellä.

Ettekö tiedä, että teitä vakoillaan, että sadat poliisit teitä jahtaavat? Te ette voi pelastaa onnetonta tyttöä, vaan syöksette sen sijaan itsenne perikatoon.

— Jaa, vaikka niin kävisikin, sanoi Demeter kiihkeästi, kääntäen vaatelapun hitaasti kokoon ja pistäen sen taskuunsa, — niin en tässä tapauksessa kumminkaan epäilisi täyttää velvollisuuttani.

Kaitselmus on saattanut minut Genia von Sandorfin läheiseen tuttavuuteen, ja hän on sen arvoinen, että kannattaa ryhtyä mitä suurimpiin ponnistuksiin hänen pelastamiseksi.

Voi hyvin, äiti Cyrilla. Älä pidätä minua, ainakaan tällä kertaa! Siksi kuin palajan saarelle, suojele lastani kaikesta pahasta!

Sitte puristi hän äiti Cyrillan kättä ja otti jäähyväiset Sylvalta, jota hän hellästi suuteli.

— Pidä myöskin hyvää huolta Milanasta, sanoi Demeter kiireesti, ikäänkuin äkkiä olisi häntä muistanut, — älä anna hänen mennä liian lähelle virtaa.

Oi, jospa taas pian saisin nähdä teidät kaikki! Voikaa hyvin!

Demeter kiiruhti talosta. Äiti Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat perässä, mutta eivät enää voineet saavuttaa.

He vain näkivät, kuinka Demeter hypähti venheeseen, ja muutamia minuuttia myöhemmin oli hän jo kaukana Tonavan aalloilla.

Mutta Cyrilla seisoi vielä rannalla, kääntämättä hänestä katsettansa. Hän löi käsivartensa ristiin rinnan yli, silmiinsä leimahti omituinen ilme ja huulet liikahtelivat kuin hiljaiseen rukoukseen.

— Kylläpä hänellä nyt on kiire! kuiskasi hän itsekseen. Niin kiirettä hänellä ei ole ollut koskaan ennen ei edes silloinkaan, kun luuli poliisien jo olevan hänen jälillänsä, — ja tuo kaikki vaan erään tytön tähden.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Surupukuinen nainen.

Eikö häntä siis voi käskeä menemään? kysyi Draga ranskalaiselta kamarirouvaltaan, nimeltä Dubois. — Pyytääkö hän saada puhutella minua, ja tahtoo ainoastaan minulle sanoa nimensä? — Teidän majesteettinne, vastasi kamarirouva, nyt hän jo tänään kolmannen kerran näyttäytyy konakissa. Hän näyttää hyvin ylhäiseltä ja on syvässä surupuvussa. Luullakseni on hän muukalainen ja tahtoisi jättää teille jonkun anomuksen.

— Hyvä, rouva Dubois, — tuokaa vieras tänne. Helene sisareni on oleva saapuvilla siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.

— Oi, teidän majesteettinne, nainen ei mitenkään ole sen näköinen, että hänellä olisi murhayritys mielessä.

Rouva Dubois poistui, ja nauraen kääntyi Draga nuoren sisarensa puoleen, joka istui akkunan ääressä, ommellen jotakin.

— Lyönpä vetoa, että surupukuinen nainen on pistänyt toisenkin kultarahan rouva Dubois'n kouraan, muutoin ei tämä olisi häntä niin lämpimästi puolustanut.

No, yhtä hyvä, minun täytyy näyttää alentuvaiselta ja osaaottavaiselta kuningattarelta.

— Mutta miksi vain näyttää semmoiselta? kysyi Helene, nostaen päätään työstään. — Miksi et tahtoisi toden teolla olla Serbian äiti? — Voi, kuinka ihanata pitäisi olla auttaa ja lohduttaa kaikkia kärsiviä ja onnettomia.

— Sinä olet vielä liian nuori, vastasi Draga kylmällä äänellä, — muutoin tietäisit, että ihmiset useimmiten eivät ansaitse armoa eikä armollisuutta. Karaise ajoissa pehmeätä sydäntäsi, muuten se vaan tuottaa sinulle kärsimyksiä. — Hiljaa! Tuossa jo vieras tulee.

Rouva Dubois avasi oven ja antoi naisen astua sisälle, joka ensi katseella herätti vieläpä Dragassakin jonkummoista kunnioitusta.

Tuo korkea, mustiin puettu vartalo, tuo jalo pää, jota koristi yksinkertainen musta päähine, pitkä suruharso, kalpeat, huolestuneet kasvot vaikuttivat yksin Dragaankin.

Dragalla olikin tarpeeksi terävä silmä näkemään, että edessänsä seisoi ylhäisten piirien nainen.

— Te pyysitte puheille, rouva? sanoi Draga, viitaten keveällä käden liikkeellä, että vieras astuisi lähemmäksi. — Mitä sitte minulta toivotte?

— Onneton äiti seisoo teidän edessänne, te Serbian kuningatar, sanoi surupukuinen nainen — rouva, jota kohtalo oli kovin kourin pidellyt. —

Vielä muutamia kuukausia sitten olin onnellinen puoliso ja toivorikas äiti.

Minulla oli puoliso, jota koko maailma rakasti ja kunnioitti, ja tytär, joka kukoisti nuoruuden kauneudessaan.

Silloin tyttäreni äkkiä hävisi kotitalostansa. Hän pakeni.

Oi, kuningatar, älkää luulko, että tytärtäni mikään häpeällinen syy ajoi saattamaan vanhemmillensa tätä tuskaa.

Ei, minä vannon sen teille; olen siitä täysin vakuutettu. Lastani johti jalo päätös, jonka hän luuli voivansa toteuttaa.

Puolisoni ja minä hämmästyimme luonnollisesti kuullessamme, että ainoa lapsemme oli uskaltanut lähteä yksin maailmaan, ja kun me saimme tietää, että tyttäremme jäljet veivät Serbiaan, lähti puolisoni Belgradiin lastamme etsimään.

Minä jäin Wieniin odottamaan matkan tulosta, valmiina antamaan anteeksi tyttärelleni, vaikka mitä olisi tapahtunut.

Mutta kaikki tiedot jäivät puolisoltani tulematta. Joka päivä odotin häneltä kirjettä, mutta sitä vaan ei saapunut.

Äkkiä kohtasi minut tieto kuin salaman isku.

Täkäläinen poliisi ilmoitti minulle, että puolisoni matkalla Belgradiin, lähellä pääkaupunkia, oli tullut murhatuksi itämaan pikajunan vaunussa.

Löydettiin hänen ruumiinsa, josta murhaaja oli pään leikannut.

Draga säpsähti. Hetkeksi hän sulki silmänsä, hän tiesi liiankin hyvin, kuka nyt edessänsä seisoi.

Tuo surupukuinen nainen ei ollut kukaan muu kuin kreivitär von Sandorf, Genian äiti, ja hän tuli nyt vaatimaan lastansa, kuulemaan miten Genian oli käynyt.

Mitä Draga nyt sanoisi?

Uskalsiko hän tunnustaa, että hän, mustasukkaisuudesta vihasta oli antanut sulkea Genian kuritushuoneeseen, ja että viatonta lasta nyt ympäröivät langenneet naiset, jotka myöskin olivat tuossa hirveässä kuritushuoneessa vangittuina.

Mutta Draga pian malttoi mielensä. Kreivitär von Sandorfin ei tulisi millään muotoa saada tietää, miten Genian oli käynyt.

— Jatkakaa, rouva! sanoi Draga. — Teidän kohtalonne on tosiaankin sangen surkuteltava ja sydämeni vuotaa verta, sääliväisyydestä teitä kohtaan.

— Oi, arvasinhan sen, huudahti kreivitär kyyneleissä, — että te ette minulta sääliväisyyttänne kieltäisi, teidän majesteettinne! Minä kiitän teitä lohduttavista sanoistanne.

Mutta en edes vielä ole sanonut, kuka olen. Minä olen kreivitär von Sandorf, ja tyttäreni Genian kohtalo on tuonut minut tänne.

Puolisoni olen menettänyt, häntä en enää koskaan näe. Mutta minne on tyttäreni joutunut?

Jo olen koko Belgradin tutkinut, mutta ei kukaan kyennyt hänestä tietoja antamaan.

Hänet on kyllä nähty, sillä olen saanut selville, että hän yhden yön on asunut "Zum Bojaren" ravintolassa. Sieltä hän kumminkin lähti saman päivän aamuna kuin teidän majesteettinne tuli Serbian kuningattareksi, sen jälkeen Genia katosi.

Lähdin sitte poliisipäällikkö Lazarin luokse, pyytäen hänen toimittamaan tutkimuksia. Mutta hän vaan kohautti olkapäitänsä ja arveli, ettei Belgradissa välitettäisi ottaa selkoa muukalaisesta, jolla Serbiassa ei ollut mitään tekemistä.

Ja tuo herra huomautti minulle jotakin niin kauheata, että olen liian ylpeä toistamaan sitä teidän majesteetillenne.

Hän arveli, että tyttäreni varmaankin — oi, miksi olen leski, miksi ei minulla ole ketään, joka voisi kostaa tuolle miehelle niistä sanoista, — oli alkanut kevytmielistä elämää, ja kuka tiesi, minkä miehen kanssa hän nyt eleli jossakin Serbian salaisessa sopessa.

Tuskin oli kreivitär kyyneleistä ja häpeästä punastuen saanut sanotuksi nämät sanat, kun Helene, joka siihen saakka oli äänetönnä istunut ompeluksensa ääressä, viskasi hienon työnsä syrjään ja kiiruhti kreivittären luokse.

- Rouva kreivitär, huudahti hän kyynelten vallassa, minä vannon teille, älkää uskoko sanaakaan siitä, mitä tuo poliisipäällikkö sanoo.

Ei, älkää enää itkekö rouva, te tulette löytämään lapsenne, eihän hän ole voinut maan alle vajota.

— Kiitos, rakastettava prinsessa! huudahti kreivitär, lämpimästi puristaen Helenen käsiä. Teidän sananne tekivät sydämelleni oikein hyvää. Ja että te puolustitte lastani, se on minulle parhaimpana vakuutena siitä, että tuo kurja mies valehteli minulle vasten silmiä.

— Minä tietysti, keskeytti Draga kiihkeästi, en voi olla antamatta poliisille ankaria nuhteita. Minä kutsun poliisipäällikön luokseni, puolustautumaan. Jollei hän kykene, niin tulette te saamaan hyvitystä rouvaseni.

Muutoin tulee teidän tyynenä jäädä Belgradiin, se on ainoa neuvo, minkä voin antaa. Minä panen koko poliisikunnan liikkeelle ja annan sen etsiä teidän tytärtänne.

— Tuhannen kiitosta, teidän majesteettinne, tästä teidän lausunnostanne, sanoi kreivitär von Sandorf suurella innolla. Ja hän, joka ei koskaan nöyrtynyt kenenkään ihmisen edessä, kumartui syvään kuningatar Dragan edessä, vieden hänen kätensä huulilleen.

— Minä palajan nyt majatalooni, — siellä odotan sitä tietoa, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle lähettää.

— Siinä teette oikein ja viisaasti, rouva kreivitär. Mutta missä majatalossa te asutte?

— Asun Hôtel de Paris'issa, — ja sinne minä jäänkin.

Vielä kerran, teidän majesteettinne, kiitos puheille pääsystä, jonka minulle suvaitsitte antaa!

Ja te, rakas prinsessani, voikaa hyvin! Ehkäpä vielä näemme toisemme. Mutta jollei se tapahtuisi, niin ajatelkaa minua, niinkuin naista, jolle te raskaana hetkenä olette tehnyt paljon hyvää ja joka teille siksi on äärettömän kiitollinen.

Kreivitär von Sandorf kumarsi syvään kuningattarelle, puristi Helenen kättä ja kulki horjuen ulos.

Nyt kun oli sisarensa kanssa yksin, ei Helene kyennyt kauvemmin pidättämään kyyneleitänsä, hän nyyhkytti ääneen ja huusi:

— Oi Jumalani, minulla ei ollut aavistustakaan, että löytyi niin surullisia ja onnettomia ihmisiä! — Sisar, rakas sisar, minä pyydän, minä vannotan sinua, tee kaikki voitavasi, pyyhkiäksesi tuon naisparan kyyneleet! Ajattele toki, hän rakastaa lastansa ja on yksin maailmassa!

— Kyllä, todellakin tahdon tehdä kaikki tämän äidin lohduttamiseksi, huudahti Draga. — Heti puhun asiasta poliisipäällikkö Lazarin kanssa.

Kuningatar lähti pukuhuoneeseensa, missä telefooni aina oli hänen käytettävänänsä.

Mutta ennenkuin hän astui koneen ääreen, koetti hän saada selville, mitä nyt oli tekeminen.

— Hän ei saa kauvemmin olla Belgradissa, sanoi Draga itsekseen. — Muutoin voisi joku tapahtuma ilmaista, että olen toimittanut Genian kuritushuoneeseen.

Kreivitär von Sandorf on ylhäinen itävaltalainen; epäilemättä Itävallan lähettiläs häntä heti auttaisi, — ja minua syytettäisiin väkivallan teosta, jos koko totuus tiedettäisiin. Tämä ei saa koskaan tapahtua, sentähden tulee tytön kadota, hänet on lähetettävä hyvin kauas Belgradista, sinne, mistä äidinkään silmä häntä ei ole koskaan löytävä.

Dragan kauniit kasvot saivat taas julman ilmeen, joka kuvasti hänen sielunsa sisintä, ja lähestyessään nyt telefoonia, sanoi hän, ikäänkuin olisi täytynyt itsensä edessä puolustaa päätöstänsä:

— Jaa, hänen täytyy kadota, sillä kuningas ei voi unhottaa nuoruutensa leikkitoveria.

Kymmenen, jopa kaksikymmentä kertaa on kuningas jo kysynyt, kuinka Genian on käynyt, sen jälkeen kuin hän äkkiä näyttäytyi hovissa.

Minä olen sanonut kuninkaalle, että olen toimittanut hänet hulluinhuoneeseen, missä hän nauttii parasta ja huolellisinta hoitoa, ja että lääkärit ovat minulle vakuuttaneet, että hän ehdottomasti paranee. Mitähän, jos Aleksanteri saisi selville, että olen hänelle valehdellut.

Ei, se ei saa koskaan tapahtua. Genia von Sandorf ei saa enää jäädä Belgradiin, minä olen valmistava hänelle ansaitsemansa kohtalon.

Päättävällä liikkeellä työnsi kuningatar esiripun syrjään, joka verhosi pukuhuoneen ovea.

— Nyt, Genia von Sandorf, mutisi Draga, tarttuen telefoonitorveen, nyt lausun kuolemantuomiosi, jo tällä käden liikkeellä olet telotettu.

Ha, ha, onpa ihanata olla kuningatar, sillä sellaisilla on valta kohottaa ihmisiä, mutta myöskin heitä alentaa, vieläpä paiskata heidät elämän pimeimpiin kuiluihin.

Draga soitti:

— Kuningatar puhuu. Haluaa puhutella poliisipäällikkö Lazaria. Yhdistäkää hänelle ja pidättäkää koko palvelus-telefooniväki koneista, sillä aikaa kun minä puhun. Te vastaatte siitä, ettei kukaan kuuntele keskustelujani poliisipäällikön kanssa.

— Teidän majesteettinne, vastasi ääni keskusasemalta, — teidän käskyjänne täsmälleen noudatetaan. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, poliisipäällikölle heti ilmoitetaan.

Draga seisoi telefoonin ääressä, minuutti oli hänelle pitkä, hän ei saisi rauhaa, ennenkuin olisi vaarattomaksi tehnyt tytön, joka ei koskaan elämässään ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan oli ainoastaan tahtonut varottaa Aleksanteria ottamasta puolisokseen naista, joka ei ansainnut kuninkaan rakkautta.

Minuutti kului hitaasti, mutta eihän tarvita kuin miljonasosa sekuntia, jotta kohtalo voisi ihmisten aikeet tehdä tyhjiksi, olkoon, että kysymys oli vaikkapa jonkun kuningattaren koston tuumista.

Mitä tämän minuutin ajalla tapahtui, siitä lukijalle kohta kerromme.

Me viemme hänet sitä varten poliisipäällikkö Lazarin työhuoneeseen, joka sijaitsi suuressa, komeassa talossa, Belgradin kauneimmassa osassa.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Ääni telefoonitorvessa.

Lazar Petkovitsch, tuo oli poliisipäällikön varsinainen nimi, oli erittäin huonolla tuulella. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, edessään ne raportit, joita poliisiasiamiehet hänelle aina jakoivat tarkastettaviksi.

— Ei mitään — ei yhtään mitään! sanoi hän suuttuneena, pannen toisen kaistaleen toisen perästä sivulle. — Ei kerrassaan mitään, murhaaja jää edelleen ilmi saamatta, ja kumminkin kysyy kuningas minulta joka päivä, eikä minun ole onnistunut saada selville kreivi Sebastian Sandorfin murhaajaa. Kun minun taas eilen täytyi antaa kuninkaalle kieltävä vastaus, näin minä vihan pilviä kohoavan hänen otsalleen.

Kirottua, minä ehkä kaadun päälleni tuon päättömän ruumiin ylitse, minä, joka tähän saakka niin hyvin olen arvossa ylennyt.

Kun ajattelen tähän asti kuljettua taivalta — ha, ha, Lazar Petrovitsch, olisipa kohtalon ivaa, jos päätön mies minut lannistaisi.

Tuhannen turkkia! — olen kahden tulen välissä. Kuningas vaatii minulta, että saan murhaajan ilmi ja kuningatar toivoo hartaasti, ettei todellista murhaajaa koskaan ilmisaataisi!

Kuningatar tahtoo uhrata tytön, jonka hänen käskystään vein kuritushuoneeseen. Enkä minä voi Genia von Sandorfia unhottaa. Milloinkaan en ole nähnyt kauniimpaa naista. — Se tyttö on minun saatava.

Lazar siveli mietteissään partaansa, ja silmät hehkuivat.

Hän oli Belgradissa yleisesti siitä tunnettu, että naisia suuresti ihaili.

— Mutta ei tuossa vielä kaikki, mikä ajatuksiani vaivaa, jatkoi Lazar yksinpuheluaan, nousten tuoliltaan; kädet selän takana kulki edes takaisin työhuoneessaan.

Serbiata kohtaa yhtä mittaa salaperäiset rikokset, rosvoukset, ja kumminkin tiedämme, kuka niiden toimeenpanija on, Demeter Banjaluki, jota kansa kutsuu Mustien vuorten ryöväriksi.

Minä tiedän, että yhdellä iskulla pääsisin toiveitteni perille, jos minun onnistuisi tehdä tuo rosvo vaarattomaksi.

Kuningas silloin minut heti ottaisi armeijaansa, antaisi kenraalin arvon, jonka tuhat kertaa mieluummin ottaisin kuin olisin Belgradin poliisipäällikkönä.

Mutta yhtä hyvin voisin kuvitella mielessäni tarttuvani lentävän kotkan siipiin, kuin vangitsevani Demeter Banjalukin.

Tuo mies on samalla kaikkialla eikä missään. Tiedetään, että hän joukkoineen oleskelee Belgradin läheisissä metsissä; hänet on lukemattomia kertoja nähty, häntä on ajettu takaa; mutta aina kun on luultu, että mies on satimessa, on hän hävinnyt, ikäänkuin maa olisi hänet niellyt.

Mielelläni näkisinkin, että maa todellakin hänet nielisi! Hänen kuolemastaan olisi minulla suurta hyötyä! — Kenestä on kysymys? Kuka siellä?

Lazarin kirjuri astui sisään.

Mies, joka oli vasta viikon ajan ollut Lazarin palveluksessa, ei ollut kukaan muu kuin Harry Raven.

Ninetten ei todellakaan ollut vaikeata Nicodemin suosituksella hankkia paikka Harrylle Belgradissa.

Ninette oli kertonut kuningattaren veljelle, että Heinrich Rabe — niin oli nyt hänen nimensä — oli kunniallisen puusepän poika, joka pienessä saksalaisessa kaupungissa oli asunut vastapäätä Ninetten vanhempien asuntoa ja kerran pelastanut Ninetten suuresta vaarasta.

Olihan tuossa Nicodemille tarpeeksi syytä Ravenia suositella, jonka ulkomuotokin Nicodemia miellytti.

Nicodem oli asiasta puhunut sisarelleen, joka muitta mutkitta käski Lazarin ottaa miehen kirjurikseen. Raven olikin herrallensa suureksi hyödyksi.

Tämän oli Lazarkin pian älynnyt, kun saksalainen istui hänen odotushuoneessaan, ottaen vastaan kävijöitä, sekä ilmoitti ne poliisipäällikölle tahi käski menemään.

Harry Raven tietysti taisi oivallisesti englanninkieltä, joka oli hänen äidinkielensä, mutta puhui myöskin siksi hyvin saksaa, että uskalsi ottaa saksalaisen nimen, samoin ranskankieltä sujuvasti.

Hän ei myöskään ollut vailla sivistystä, ja ainoastaan rajaton kevytmielisyys oli johtanut hänet, joka oli hyvästä perheestä, rikoksen poluille.

Muutoin älysi Harry pian, että hän poliisipäällikön lähimpänä miehenä saattoi hankkia melkoisia etuja, jonka tähden hän ahkeroitsi kaikessa miellyttää Lazar Petrovitschia.

Mutta tällä kertaa näytti hänen päällikkönsä olevan erittäin epäsuosiollinen.

— Te ette saa ilman muuta tuolla tavoin astua huoneeseeni, Rabe, huusi päällikkö hänelle. — Te minut hermostutatte. No, mistä sitte on kysymys?

— Minä vaan tahtoisin ilmoittaa, että ulkona on juutalainen, nimeltä Mandelblüt, jolla kuuluu olevan erittäin tärkeästä asiasta puhuttava herra poliisimestarin kanssa.

— Juutalainen Mandelblüt, huudahti Lazar, — hänet voitte laskea sisään. Häntä ei saa kieltää koskaan tulemasta, hän kuuluu salapoliisiemme joukkoon. Hänellä tosin on "Zum Bojaren" ravintola, mutta tuo toimi on hänellä vaan kylttinä. Todellisuudessa me olemme hänet palkanneet, ja hän on meille aina antanut luotettavia tietoja. — Tuokaa hänet sisään.

Harry Raven kumarsi ja lähti huoneesta.

Minuuttia myöhemmin avautui ovi uudestaan, ja sisään hiipi juutalainen Mandelblüt, jolla, kuten useimmilla muilla samanuskolaisilla oli yllänsä pitkä kauhtana ja harmaassa päässänsä pieni, musta samettilakki.

Lazar edelleen hääräsi papereinensa eikä näyttänyt huomaavan juutalaisen läsnäoloa.

Tällaiseen vastaanottoon oli Mandelblüt jo ennestään tottunut, eikä myöskään ollut toimeton. Katseillaan ahmi hän suorastaan joka paperia, joka oli poliisipäällikön pöydällä ja koetti, hyvät silmät kun oli, urkkia Belgradin poliisin salaisuuksia.

- Jahaa, siinäpä te nyt taas olette! sanoi Lazar, vihdoin kääntyen ympäri. — Te teette siis taas meille kunnian käynnillänne. Tulkaa lähemmä! Arvattavasti on teillä jotain tärkeää ilmoitettavana.

Peijakkaan Mandelblüt, te nostatte kuukausittain kolmesataa francia, ettekä kuitenkaan tee mitään!

Sen sijaan teette te tyhmyyksiä, te annatte huoneet ravintolassanne salaliittolaisille, joiden tarkoitus on ottaa kuningas ja kuningatar hengiltä.

- Jumala minua rangaiskoon, huudahti Mandelblüt, jos minä vaan tiesin mitään siitä, että noilla upseereilla oli niin hirmuiset tuumat! Luuletteko minua niin tyhmäksi, että itse pistäisin pääni ansaan? Mitä hyötyä minulla olisi ollut, jos he olisivat tappaneet kuninkaan? Olisiko siitä ehkä voinut tulla rahaa?

Päinvastoin minä olen kansalainen, joka rakastan kuningasta ja kuningatarta.

- No, se on hyvä, vastasi Lazar. — Sinä vanha veijari, minä tunnen sinut. Mutta pian nyt ulos se, mitä sinun sydämelläsi on?

- Herra poliisipäällikkö, alkoi juutalainen, tullen aivan kirjoituspöydän ääreen ja kumartui niin syvään Lazarin edessä, että tämä otti äkkiä hyvänhajuisen nenäliinan ja pyyhki sillä nenäänsä, — te muistatte varmaan, että määräsitte minun pitämään silmällä erästä henkilöä, joka on lähellä hänen majesteettiaan kuningatarta, minä tarkoitan herra Nicodem Lunjevicaa. Mutta sanokaa herra poliisipäällikkö, ennenkuin menen pitemmälle, voimmeko olla vapaasti täällä, eikö uusi kirjuri tuolla ulkona voi kuulla meitä? — Minä en tiedä, mutta se mies ei minua miellytä.

- Ei miellytä teitä! sanoi Lazar ivallisesti. — No, minua miellyttää hän sitä enemmän.

Hän on hyvin sopiva mies ja sitäpaitsi hyväluontoinen. Minä vakuutan teille, Mandelblüt, hän on niin hyväluontoinen, että minä suorastaan pidän häntä tyhmänä.

- Minäkin pitäisin häntä tyhmänä, jollei minusta tuntuisi, kuin olisin nähnyt hänet ennen jossain hyvin epäilyttävänä henkilönä.

Minä tarkoitan, että olen nähnyt hänet Englannissa — hei, siinä se nyt on! Onko uusi kirjuri englantilainen?

— Oh, mitä voitte kuvitellakaan! Heinrich Rabe on hänen nimensä ja se on saksalainen nimi! Mutta — koska aiotte puhua Nicodem Lunjevicasta, niin on hyvä, että kuiskaatte sanottavanne, sillä hän se juuri on suosittanut uutta kirjuriani ja hankkinut hänelle paikan minun luonani.

Minä arvelen, että luutnantti Lunjevican rakastajatar on tässä takana.

— Ah, pikku neiti Ninette, huudahti Mandelblüt. — Hän on oikea Belgradin kaunistus! Ja meidän teollisuudellamme ja kauppiaillamme on syytä olla luutnantille kiitollisia siitä, että hän on hankkinut tuon pikku ranskattaren tänne Serbian pääkaupunkiin.

- Miksi niin?

- Joo nähkääs, hänen kauttaan tulee paljon rahaa liikkeeseen kansan keskuuteen. Hän heittelee niitä molemmin käsin. Hän maksaa sen, mitä tavarastaan pyytää, eikä tingi vähääkään.

Mutta minun mielestäni, jatkoi Mandelblüt — maksaa herra Nicodem hänen tuttavuudestaan liian paljon ja minä luulen, että hänellä pian on enemmän velkoja kuin hiuksia päässä.