Part 13

- Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita! sanoi Banjaluki halveksien. — Tänä yönä en ole vaivannut itseäni sellaisilla pikkutavaroilla. Mutta, te saatte pian nähdä, mitä tämä lipas sisältää, kun vaan saan lukon auki. Kruunu se on, runsaasti koristettu hohtokivillä, safiireilla, ametisteilla, rubiineilla ja apaaleilla, kallisarvoisilla helmillä ja sisältää niin paljon kultaa, että ihminen tuskin voi kantaa sitä.

Tämä kruunu on miljoonien arvoinen ja jos tahdotte tietää, kuka sitä on kantanut, niin sanon teille, että vaan muutamia päiviä sitte koristi tämä kruunu Aleksanterin päätä, kun hän Draga Maschinin rinnalla seisoi alttarin edessä kirkossa.

- Serbian kuningaskruunu! huudahtivat ryövärit ja katsoivat Banjalukiin osaksi epäillen osaksi pelon ja ihmettelyn sekaisilla katseilla.

Tosin olivat he tottuneet siihen, ettei mikään ollut heidän kapteenilleen mahdotonta, hän oli heille jo näyttänyt sellaisia esimerkkejä taitavuudestaan, että he olivat värisseet ja hämmästyneet, hän oli jo tehnyt tekoja, joita toiset eivät edes voineet ajatella mahdollisiksi ja ne olivat kumminkin onnistuneet hänelle.

Hän oli päässyt vaaroista, joissa toiset olisivat päänsä menettäneet.

Mutta sen mitä hän tänään väitti tehneensä, pitivät he kuitenkin mahdottomana.

Hän oli ryöstänyt Serbian kuningaskruunun?! Eikö tätä sitte säilytetä vahvain lukkojen ja telkien takana, eikö sitä sotamiehet vartioinneet.

Kuinka voi ihminen tunkeutua siihen huoneeseen, jossa kruunua säilytettiin ja murtaa ne ovet, joiden takana se oli?

Demeterin katse kulki miehestä mieheen, hän nautti, nähdessään sen hämmästyksen, joka kuvastui kaikkien kasvoilta.

- Ei tämä asia ole sentään kaikista pahimpia, kuten ehkä ensi näkemältä näyttää, sanoi hän sitte nauraen. Ja minä vannon, ettei veripisaraakaan ole tämän tähden vuodatettu, ettei yksikään ihminen ole saanut naarmuakaan.

Hiukan viekkautta vaan tarvittiin. Minähän olen aina sanonut teille, että viekkaus on paljon parempi ja vaikuttavampi ase kuin väkivalta ja nyt tahdon minä avata tämän lippaan teille, se käsi, joka on joukossamme puhtain, nostakoon kruunun, jotta kaikki saamme ihailla sitä.

Genia von Sandorf, tahdotteko olla niin hyvä ja nostaa ylös tämän kruunun? Pistäkää kätenne lippaaseen ja antakaa vanhan serbialaiskansan kruunun säteillä ja loistaa silmäimme edessä.

Demeter oli tätä sanoessaan ottanut taskustaan avaimen, jonka Nicodem Lunjevica niin hyväntahtoisesti oli hänelle antanut.

Hän koetti avainta lukkoon, se kääntyi helposti ja puoli minuuttia myöhemmin nostettiin lippaan kansi.

- Tulkaa nyt tänne, kaunis Genia, huudahti Demeter riemuiten. — Teidän kätenne ovat kyllin arvokkaat kruunuun koskemaan, samoinkuin teidän päänne olisi arvokas sitä kantamaan.

- Minä tahdon tehdä teille mieliksi, Demeter Banjaluki, vastasi Genia, — vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä vilpittömästi surkuttelen, että Serbian kuningaskruunu on joutunut teidän käsiinne.

— Oh kuka tietää, jos tämä kruunu on paremmassa tallessa minun käsissäni. Kun kerran on kruunu, niin täytyy pitää huolta, ettei sitä varasteta pois yhtenä kauniina yönä.

— Sen, jolla on kruunu, täytyy myös katsoa, ettei pääkin mene mukana.

Raaka nauru seurasi näitä sanoja. Ryövärit tunkeutuivat lähemmä pöytää, jokainen tahtoi olla ensimäisenä näkemässä loistavaa kuningaskruunua ja hohtokivien, rubiinien ja muiden lukemattomien jalokivien loistoa, tahtoi olla ensimäisenä ihailemassa sitä aarretta, jonka tämä lipas sisälsi.

Genia von Sandorf sulki silmänsä, sillä hän tunsi, että kyyneleet eivät olleet kaukana.

Niin pitkälle oli siis Serbiassa menty, ettei kruunukaan ollut enää turvattu kuninkaan palatsissa ja niin voimaton oli tämä kuningas, ettei hän voinut edes suojella tätä valtansa loistavaa merkkiä.

Mutta hän ei tahtonut suuttua Demeteriin, hän ei tahtonut olla kiittämätön.

Hän ojensi kätensä kruunua ottamaan.

Mutta ennenkuin hän sen teki, tuli hän heittäneeksi silmäyksen lippaaseen ja samassa päästi hän kauhun huudon, tuijotti hetkisen eteensä kuin mielipuoli ja vaipui sitten pyörtyneenä luolan pohjalle.

Demeter riensi esiin ja otti esineen lippaasta.

Verinen ihmisen pää, kuolon runtelema, katsoi häntä vastaan; siinä oli kaksi lasimaista, sammunutta silmää.

Se oli Genian murhatun isän raadeltu pää.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Serbialainen juhla kuninkaan palatsissa.

Belgradin kuninkaan palatsin ikkunat olivat kirkkaasti valaistut ja heittivät loistavan valon pitkin Ruhtinas Mikaelin katua, jota myöten yhtä mittaa vieri ajopelejä, jotka pysähtyivät konakin edustalle, jättivät siihen kallisarvoisen sisältönsä ja menivät taas tiehensä.

Kauas keskikaupungille saattoi kuulla musiikin iloiset säveleet, torvien törinän, viulujen humun ja huilujen soinnun.

Kaupungin asukkaat kuulivat sen ja tiesivät, mitä se merkitsi.

Kuningatar Draga antoi tänään ensimäiset tanssiaisensa.

Tämän juhlan, joka vähän liian aikaiseen alotti huvikauden, liittivät Aleksanteri ja Draga vihkiäistensä jälkijuhlaksi, kun heidän oli pitänyt viettää vihkiäiset murhayrityksen tähden ainoastaan lähimpiensä piirissä.

Mutta tänä iltana näytettiin koko kuninkaallinen loisto ja rikkaus, jolla hovi niin mielellään komeili, ja joka oli mitä räikeimpänä vastakohtana maassa vallitsevalle köyhyydelle ja kurjuudelle.

Kuningas Milan oli kevytmielisellä elämällään köyhdyttänyt alamaisensa.

Porvaristoa rasittivat raskaat verot. Heidän oli ollut pakko maksaa ne — maksaa siitä vähästä, mitä heillä oli ja kuningas Milan oli mässännyt ne rakastajattariensa kanssa tai heittänyt muiden oikkujensa tyydykkeeksi.

Koko maassa oli yleinen mielipide, että kuningas Aleksanteri hoiti raha-asioita ehdottomasti paremmin ja säästäväisemmin.

Hänellä oli sydäntä alamaisiaan kohtaan, siitä ei ollut kuin yksi mieli, vahinko vaan, että häntä ympäröivät henkilöt, jotka eivät esittäneet hänelle oloja sellaisina kuin ne olivat, ja siitä syystä olivat serbialaiset kauvan rukoilleet Jumalaa, että hän antaisi kuningas Aleksanterille vaimon, joka voisi avata hänen silmänsä näkemään maan todellisen tilan, ne kieltäymykset, joita monen perheen täytyi kestää: moni heistä oli vajonnut köyhyyteen aina siihen määrään, että heidän oli täytynyt tarttua kerjuusauvaan.

Ja nyt alkoi kuninkaallinen avioliitto juhlalla, josta kerrottiin, että se tulisi maksamaan satoja tuhansia francia.

Sanomalehdet olivat kauan ennakolta kertoneet juhlasta ja niissä oli saatu lukea, että suuria tilauksia oli juhlaa varten tehty Wienistä.

Kuningatar Draga oli tilannut kallisarvoisia pukuja Wienin muotikaupoista ja illallinen oli tilattu kuuluisalta Wienin ravintoloitsijalta.

Ruokalajeja kuletettiin ylimääräisellä junalla Wienistä Belgradiin, kaksi kokkia seurasi junassa mukana, heidän toimenaan oli asian ymmärtävällä tavalla lämmittää ruokalajit kuninkaallisessa keittiössä Belgradissa ja tarjota vieraille. [Historiallisesti tosi. Tässä mainittu Wienin ravintoloitsija oli kuuluisa Sacher.]

Siellä oli naamiaiset.

Draga tahtoi tarjota jotain erinomaista Serbian aatelistolle, joka oli kutsuttu juhlaan. Hän tahtoi sokaista heidät loistolla ja ulkonaisella komeudella sitä suuremmasta syystä, kun aateli oli hänen suhteensa asettunut jokseenkin vihamieliselle kannalle ja hän aina pyrki olemaan heidän vertaisensa.

Ja kuitenkin oli jokainen ollut ylpeä saadessaan kuninkaan ja kuningattaren kutsun.

Maan kaikista osista riensivät ylhäiset kunnioittamaan kuningatar Dragaa, sillä hän oli myöskin juhlan kuningatar.

Tähän asti ei vielä tosin oltu saatu nähdä kuningatarta.

Suuri hovisali oli täynnä naamioituja, jotka kirjavissa, loistavissa puvuissaan, häikäisevässä sähkövalossa, joka loisti yli koko laajan aitauksilla koristetun salin, muodostivat vaikuttavan ja samalla häikäisevän kuvan mitä loistavimmissa väreissä.

Puvun, niin kuului kuningattaren käsky, täytyi ehdottomasti olla serbialaisen.

Ainoastaan serbialainen kansallispuku taikka joku puku, joka sitä muistutti, oli sallittu. Ja olivatpa maan kauniimmat tyttäret todellakin hurmaavia komeissa puvuissaan, joita punaiset, keltaiset ja vihreät nauhat koristivat.

Siellä esiintyi serbialaisia porvari tyttöjä menneeltä vuosisadalta, serbialaisia maalaisvaimoja, serbialaisia tanssijattaria, jotka heiluttivat tamburiinia, miehet taas esiintyivät serbialaisina sotilaina, talonpoikina, porvareina, paimenina ja merimiehinä.

Eräs paimen serbialaisessa puvussa nojasi suuren sisäänkäytävän oven pieltä vasten ja katseli jokseenkin synkkämielisen näköisenä naamioitujen joukkoa.

Hänellä oli puolinaamio kasvoillaan, sillä vasta puoliyön aikaan otettaisiin naamiot pois.

Mutta hänen poskiensa pehmeät muodot, hänen häikäisevän valkoinen kaulansa ja hienot kätensä ilmaisivat, että tämän puvun kantaja oli kaunis, nuori mies.

Sitä enemmän ihailtiin häntä, kun ei hän ainoatakaan kertaa lähestynyt kauniita naisia eikä pyytänyt heitä tanssiin.

Äkkiä ilmestyi hänen viereensä kerjäläismunkki, joka kuului serbialaiseen munkkikuntaan "Kristuksen viisi haavaa."

- Jesus olkoon kanssasi, poikani! puhutteli kerjäläismunkki nuorta paimenta. Sinä näytät olevan maailman lapsi, mutta sittenkin pidän sinusta. Oletko myöskin tunnustanut jo syntisi tässä elämässä?

- Koska en ole mitään syntejä tehnyt, kunnianarvoisa isä, vastasi paimen, kevyesti nauraen, — niin ei minulla ole mitään tunnustamistakaan.

- Mitä sinä sanot? Etkö ole tehnyt mitään syntiä? Näetkös, kun sanot siten, olet tehnyt itsesi osalliseksi myöskin valheen syntiin, huudahti innokkaasti munkki, jolla oli niinikään naamio kasvoilla. Muuten saat kyllä sovittaa, mitä olet rikkonut; seuraa minua pieneen kabinettiin, siellä voit tunnustaa minulle!

- Mene, ja anna minun olla, kunnianarvoisa isä, huudahti nuori paimen, jonka äänessä oli poiskäskevä sävy. Minä en tosiaankaan ole siinä mielentilassa, että voisin ottaa osaa tuommoisiin kujeihin, eikä minusta ole oikein, että pyhä rippi tehdään sellaisen hulluttelun esineeksi.

Kerjäläismunkki tarttui toisen käteen ja kuiskasi hänen korvaansa:

- Serbian nimessä — seuraa minua!

Nuori paimen hätkähti, sivunaamion raosta heitti hän levottoman silmäyksen ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tulla vakuutetuksi, ett'eivät ympärillä seisojat olleet kuulleet munkin sanoja. Mutta sitten ei hän vitkastellut, vaan meni kiiruusti erästä pientä huonetta kohti, joka oli juhlasalin vieressä ja silkkiverholla siitä eroitettu.

Sinne katosivat molemmat miehet.

- Me olemme yksin, sanoi nuori paimen. — Näytä nyt minulle oikeat kasvosi, munkki! — Jumalan nimessä, sinun äänesi tuntuu tutulta, jos olet se, miksi sinua luulen, niin — silloin tapahtuu ihmeitä ja merkkejä, silloin kääntyvät kuolleet haudoissansa ja maailman viimeinen päivä on lähellä.

Samassa repäisi munkki naamion pois ja kasvot, jotka tulivat näkyviin, olivat — översti Maschin'in.

Översti oli uhrannut koko partansa, hänen kasvonsa olivat sileiksi ajetut ja harmaa tukkakin oli lyhyeksi leikattu, niin että hänen paras ystävänsä ei olisi tuntenut häntä.

- Seuraa minun esimerkkiäni, Stefan Naumovitsch, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä — ota sinäkin naamio pois, ainakin se, joka sinulla on päällimäisenä, toinen, jonka olet sitonut sielusi eteen, ei paljon hyödytä minun silmissäni, sillä minä tunnen sinut nyt, Stefan Naumovitsch, ja tiedän, että sinä olet pettänyt meidät kaikki.

Stefan ei epäillyt hetkeäkään.

Hän irroitti puolinaamion nauhat ja näytti nyt ystävälle kasvonsa, jotka olivat tummien kiharoiden ympäröimät.

- Ystäväni — översti, puhkesi Naumovitsch lausumaan, ojentaen hänelle molemmat kätensä — oletteko se todellakin te, vai onko se teidän henkenne. Pyhä Jumala, minä surin, minä itkin teitä kuolleena, sillä minä kuulin, kuinka murhaajat ahdistivat teitä ja luulin teidän jo kauvan maanneen kuristettuna Tonavan pohjassa.

- Siitä, ettei minun niin käynyt, vastasi Maschin käheällä äänellä, on minun yksinomaan kiittäminen mielenmalttiani ja Jumalan hyvyyttä.

Mutta vielä enemmän kiitän minä Jumalaa siitä, että hän siten vapautti minut vankeudesta ja etten lupaukseni rikkomisella enkä uskottomuudella saanut takaisin vapauttani, kuten sinä, Stefan Naumovitsch.

- Kuinka, minä? huudahti Stefan — Jumalan tähden, te teette väärin minulle, Maschin. Mutta, ennenkuin pitemmältä puhumme, niin kuulkaa minua!

Onneton, kuinka uskallatte astua kuninkaalliseen linnaan? Kuningatar vihaa teitä, sen tiedän, kaikista kuolevaisista olette te pahin vihollinen hänelle; jos teidät huomataan täällä — niin ette enää toista kertaa pääse murhaajain käsistä, ette enää ihmeenkään kautta vältä kuolemaa.

Siksi pyydän yhä vielä, peittäkää uudestaan kasvonne ja poistukaa täältä!

Kääntäkää selkänne kuninkaan palatsille, toisessa paikassa voimme kokoontua, sanoa toisillemme, mitä meillä on sanottavaa, mutta ei täällä, jossa teidät joka hetki voidaan huomata.

- Minä ymmärrän, sanoi Maschin, heittäen Stefaniin halveksivan katseen — sinä tahdot päästä minusta niin pian kuin mahdollista. Ei ole tietysti mieluisaa tavata ystävä, jota vastaan on käyttäytynyt kuin konna.

Nuori upseeri lyyhistyi kokoon, hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi hän tahtonut tarttua miekkaan, mutta muisti sitte, ettei se ollut hänellä paimen puvun mukana.

Syvä puna peitti hänen poskensa ja otsansa.

- Mitä nyt olette sanonut minulle, sanoi Stefan hampaat puristettuina, sen häväistyksen, jonka olette heittänyt vasten kasvojani ja joka on minua äärettömästi pahoittanut, Maschin, sen annan teille anteeksi entisen ystävyytemme takia. Mutta niin hirvittävästi ette uskalla enää häväistä minua. Kunnia on ystävyyden yläpuolella, muistakaa se!

- Kunnia! sanoi Maschin nauraen, samalla kun hänen kätensä, vihasta vapisten, liukuivat pitkin hänen ruskean munkkikaapunsa poimuja. — Puhutko sinä vielä kunniasta, Stefan Naumovitsch? Ha, luopio, hyvän, jalon asian pettäjä, sinä olet menettänyt kunniasi, sinä olet viskannut sen lokaan ja polkenut sen jalkaisi alle.

Stefan horjui taapäin, puna hänen kasvoillaan muuttui tuhkanharmaaksi kalpeudeksi.

- Jumalani, huudahti hän, nyt vasta ymmärrän minä teidät, te halveksitte minua, koska minusta on tullut — kuninkaan ajutantti.

- Kuninkaan ajutantti — kapteeni — kuningatar Dragan suosikki! pilkkasi Maschin äänellä, joka viilsi Stefanin sydäntä. — Mitä vielä haluat?

Oh, odota vaan, kyllä sinä kohoat korkeammallekin suosiossa. Paina vaan hyvin hellästi tuota kuninkaallista naikkosta rintaasi vasten, niin saat kyllä mitä tahdot. Minä näen sinut tulevaisuudessa koristettuna kaikilla tähdillä, joita Serbian kuninkaalla on poisannettavia.

Mutta kuta kirkkaammin nämä tähdet loistavat, sitä selvemmin näkyy sinulla myöskin poltinmerkki otsassasi, Stefan Naumovitsch, ja jokainen tosiserbialainen osottaa sinua sormellaan.

Stefan luuli tukehtuvansa kuullessaan nämä sanat, joista jokainen oli hävittävä isku hänen kunnialleen.

Hän syöksyi oviverhoja kohti, avasi ne ja katsoi, jos kuuntelijoita oli läheisyydessä, sillä Belgradin hovissa täytyi aina olla varuillaan.

Mutta sitte kääntyi hän takasin ja meni aivan lähelle eversti Maschin'ia.

- Kuule minua Maschin, huudahti hän — eläkä käänny pois. Sinun velvollisuutesi on kuulla minun puolustustani sen jälkeen kuin sinä olet minua kohti heittänyt niin hirmuisen syytöksen.

Niin, minusta on tullut kuninkaan ajutantti. Minulla on kapteenin arvo ja minua odottavat vielä suuremmat nimitykset. Luuletteko, onneton, että minusta siltä on tullut kuningatar Dragan ystävä?

Tässä vannon minä entisen ystävyytemme nimessä, ettei Dragalla ole koko maassa katkerampaa vihollista kuin minä. Juuri siitä syystä, että minä olen hänen vihollisensa, hyväksyin kiitollisuudella kuningas Aleksanterin esityksen, nimittää minut ajutantiksensa.

Muisto eräästä palveluksesta, jonka minä kerran hänelle tein, sai hänet osottamaan minulle kiitollisuuttansa.

Silloin, sillä hetkellä, jolloin kuningas niin huomattavalla tavalla korotti minut, joka olin jättänyt jo kaikki elon toiveet, leimahti minussa ajatus, että tämä oli Jumalan työtä ja minä sanoin itsekseni:

"Jos kuningatar Draga on tullut kuningas Aleksanterin pahaksi hengeksi ja Serbian onnettomuudeksi, niin minä, Stefan Naumovitsch, tahdon olla kuninkaan hyvä enkeli ja tämän onnettoman maan pelastaja."

Översti Maschin levitti käsivartensa ja huusi kokonaan muuttuneella äänellä:

- Voitko antaa minulle anteeksi, Stefan Naumovitsch? Niin, minä olen tehnyt sinulle hyvin väärin, minä olen ollut liian hätäinen, kun luulin sinun tulleen uskottomaksi meidän hyvälle asiallemme.

Salli minun syleillä sinua, salli minun painaa sinua rintaani vasten, sinä kunnon mies. Sinä olet ainoa meistä, joka olet ymmärtänyt kulkea oikeata tietä.

Stefan heittäytyi sydämen halulla ystävänsä syliin.

Hänelle teki niin äärettömän hyvää, kun vihdoinkin sai nähdä ainoan todellisen rehellisen ihmisen, kun häntä täällä hovissa ympäröivät vaan elukat, teeskentelijät ja onnenonkijat, jotka kaikki tahtovat vaan lämmitellä itseään kuninkaallisen auringon loistossa.

Molemmat ystävät syleilivät kauvan toisiaan. Sitte puristi översti Maschin lämpimästi nuoren upseerin kättä.

- Niin, sinä olet oikeassa, Stefan Naumovitsch, väkivallalla ei tällä hetkellä voida mitään tehdä, murha olisi nyt hyödytöntä verenvuodatusta.

Mitähän voittaisimme, jos ottaisimme Dragan pois päiviltä?

Ei — hänen silmänsä pitää avattaman näkemään, että hän on turhaan pannut rakkautensa, että hän tuhlaa sen arvottomalle.

Sinun tulee avata hänen silmänsä, Naumovitsch, pysy paikallasi, koeta kaikkia keinoja, masenna Draga joko rakkaudella tai vihalla — meistä on sama millä. Mutta pidä vaan huolta siitä, ettei hän saa liian kauvan nauttia kuninkaan suosiota.

Mutta niille muille, jotka lähettivät minut sanomaan sinulle, että he tuomitsevat sinua, heille tahdon minä huutaa:

"Kumartakaa Stefan Naumovitschille, sillä hän on suurin sankari meistä kaikista! Me olemme väistyneet paikaltamme, me olemme paenneet. Mutta hän on jäänyt ja on raivannut itselleen tien valtaistuimen luo ja tällä tiellä on menestys voitettava."

Vielä kerran puristi hän Stefan Naumovitschin kättä ja sitoi sitte naamion uudestaan kasvoilleen. Stefan otti niinikään omansa.

- Hyvästi, Stefan! kuiskasi översti Maschin. — Minun toimeni täällä on loppunut ja nyt minä menen.

Mutta minä jään sinun läheisyyteesi. Jos tarvitset minua, niin käänny juutalaisen Mandelblütin puoleen. Hän tietää, missä minä olen.

Fanfaarien toitotus voitti Maschinin viimeiset sanat. Munkiksi puettu mies nosti uhaten kätensä ja sanoi:

- Nämä torvet ilmoittavat kuninkaan ja kuningattaren tulon — päästä minut ulos! Minun täytyy vielä kerran nähdä hänet. Elä pelkää, kyllä minä osaan hillitä itseni ja olla aivan tyyni, vaikka hän kulkisi ihan ohitseni, tuo kirottu nainen, joka teki veljeni onnettomaksi ja joka on kerrassaan hävittänyt koko perheeni.

Kerran on tuleva päivä, kuningatar Draga, jolloin sinulta on ryöstetty kaikki tämä kuninkaallinen koreus — silloin olet köyhempi, tuhat kertaa köyhempi kuin koskaan ennen!

Molemmat miehet siirsivät oviverhon syrjään ja astuivat uudestaan suureen juhlasaliin.

Täällä kohtasi heitä valtaava näky.

Naamioitujen joukko oli väistynyt syrjään ja muodosti pitkän jonon, joka ulottui aina valtaistuimelle asti, joka melkein katosi kukkien ja keinotekoisten puiden peittoon, niin että se muistutti lehtimajaa.

Juhlallisessa saatossa kulkivat kuningas ja kuningatar tätä valtaistuinta kohti.

Erityinen torvensoittajien osasto muinaisserbialaisissa puvuissa marssi heidän edessään. Sitte tuli kaksitoista lasta, kuusi tyttöä ja kuusi poikaa ylhäisimmistä perheistä; he olivat puetut kaikki serbialaisiin kansallispukuihin ja sirottivat kukkia kuningasparin tielle.

Aleksanteri ja Draga esiintyivät serbialaisissa kansallispuvuissa ja kuningatar näytti hurmaavalta väljässä, poimutetussa puvussaan, joka kevyesti ja vapaasti laskeusi hänen vartalolleen.

Hartioilta sekä rinnasta ja selästä levisivät kolmiväriset, kirjaillut serbialaiset nauhat alas jalkoihin asti; hänen tuuhea musta tukkansa oli koristettu helmillä ja rahoilla. Avaroista, alasriippuvista hihoista loistivat valkoiset käsivarret ja kun hän ne nosti ylös, liukuivat hihat alas olkapäille, niin että paljaat käsivarret tulivat kokonaan näkyviin. Kuningaskin näytti komealta serbialaisessa puvussaan. Hän esitti bojaaria kuudenneltatoista vuosisadalta.

Sivullaan kantoi hän turkkilasta lyhyttä koukkusapelia, jonka kahva oli runsaasti jalokivillä koristettu.

Tuskin olivat kuningas ja kuningatar istuutuneet kukilla koristetulle valtaistuimelle, ennenkuin kaikkein huulilta kaikui ihastuksen huuto: "Eläköön kuningas ja kuningatar!"

Samalla syntyi meluavaa liikettä ulkoa johtavan oven luona.

Kuului kiivaita huutoja:

— Pidättäkää hänet! Elkää päästäkö häntä sisälle! Hänhän on mielipuoli!

— Päästäkää minut! huusi kimakka naisen ääni. — Missä on kuningas? Jos vielä löytyy oikeutta täällä Serbiassa, niin minä tahdon sitä. Minun täytyy saada sitä! Takasin, sanon minä! Kuka uskaltaa tehdä väkivaltaa tytölle, joka tahtoo kostaa isänsä murhan?

Nuori tyttö, jonka puku jo ilmaisi, ettei hän kuulunut juhlaan kutsuttuun seuraan, tunkeutui kiihkeästi esille. Lakeijat väistyivät syrjään.

Löytyy sellaista kärsimystä, joka aseittakin osaa raivata tiensä, löytyy suru niin syvä ja epätoivoinen, että se karkoittaa ihmiset läheisyydestään.

Ja suru ja kärsimys kuvastuivat liian selvästi nuoren tytön kasvoilla.

Kalmankalpeat huulet vapisivat tuskasta ja hänen suurista silmistään näkyi epätoivo, jota ei edes kyynelkään lieventänyt.

Lakeijat säpsähtivät hänen nähdessään ja peräytyivät takaisin.

Nuori tyttö sai pelkällä ulkomuodollaan raivatuksi itselleen yhä leveämmän tien keskellä naamioittujen vilinää, kunnes hän vihdoin seisoi kukkaisistuimen luona, jossa kuningaspari oli ottanut paikkansa.

- Kuningas — missä on kuningas? änkytti tyttö vielä kerran sydäntä särkevällä äänellä.

Vaatteet riippuivat repaleina hänen hoikan neitseellisen vartalonsa ympärillä.

Sen näki, että hän oli kulkenut pitkän matkan, pensasten ja ryteikköjen läpi, yli soiden ja rämeiden.

Mutta näistä kalpeista kasvoista loisti epätoivon tarmokkaisuus, joka ei anna säikyttää itseään.

Kuningas säpsähti hänet nähdessään.

- Genia von Sandorf! kuiskasi hän itsekseen, mutta kyllin kuuluvasti, jotta Draga voi sen kuulla.

Hänkin oli tuntenut Genian, vaikka oli vaan kerran nähnyt hänet.

Ivallinen hymy väreili Dragan huulilla.

- Kuka on tehnyt meille tämän! huusi hän vihasta vapisevalla äänellä. — Kuka on tuonut tämän kurjuuden kuvan meidän eteemme? Ehkä tämä on joku ilveily, joka kuuluu juhlaan? Kuka on päästänyt sisälle tämän tytön, hovimarsalkka?

Vanha hovimarsalkka kumarsi syvään ja änkytti hämmentyneenä:

- Anteeksi, teidän majesteettinne! Sen mukaan, mitä nyt olen saanut kuulla, on tämä tyttö päästetty juhlasaliin, kun luultiin, että se oli joku suosionosotus kansalta, luultiin, että —.

- Luultiin! puuttui Draga terävästi vanhuksen puheeseen, — täytyy tietää, hovimarsalkka! Täytyy panna puolta enemmän vartijoita, ja jokainen, joka ei täytä velvollisuuttaan, rangaistaan heti ankarasti.

Konaki ei ole mikään ravintola, johon jokainen saa tulla mielensä mukaan.

Vanha hovimarsalkka vavahti.

Hän oli kauan sitte tullut selville siitä, että hänen palveluksensa konakissa oli loppunut, sillä hänen ei ollut onnistunut päästä kuningatar Dragan suosioon.

Hän oli jo ollut siellä kuningas Milanin aikana ja oli kyllästynyt toimeensa.

Kaikista sivusaleista kiiruhti naamioituja lisää.

Herrat ja naiset piirittivät valtaistuimen, kuin olisi ollut kysymyksessä suojella sitä tuolta heikolta, onnettomalta tytöltä.

Kaikkein kasvoilla luettiin vastenmielisyyttä ja kiukkua siitä, että kaunis juhla oli häiritty noin ikävällä kohtauksella.

Mutta kuningas nousi ylös ja sanoi katsahtaen synkästi Geniaan:

— Mitä tahdot, Genia von Sandorf? Mikä vie sinut tänne, ja kuinka uskallat esiintyä edessämme tuollaisessa puvussa?

— Tiedäthän, ettei kukaan muu kuin sinä olisi uskaltanut noin tehdä, että kuningas antaa sinulle paljon anteeksi, kun hän muistaa nuoruutensa päiviä, jolloin sinä olit hänen leikkitoverinsa.