Part 3

_Teivas_. Kenen tunnet?

_Pyynikki_. Lemman vain — valtiaan jalon ja ylhäisen.

_Teivas_. Kelpaako?

_Pyynikki_. Oi, kelpaa, kelpaa!

_Teivas_. Mene huoneeseesi, mietin ensin — vastaan sitten!

_Pyynikki_ (riemussa). Mieti, mieti pian, valtias — valtiaani! Minä vakat, kirstut täytän — nopsa olen ja nopea. (Menee nopeasti ovelleen.)

_Teivas_. Pyynikki!

_Pyynikki_ (pysähtyy ja kääntyy). Mitä?

_Teivas_ (menee hänen luokseen, ottaa käden omaansa). Luulet, että yksin Halin liitto sun tänne toi. Ei tuonut. Mielitiettyni olit jo aikaisemmin. Olit hartahin haluni.

_Pyynikki_ (pelästyen). Oh!

_Teivas_. Nyt varsin lumohon loihdit kaiken tuntoni, tajuni.

_Pyynikki_. Päästä, kuningas!

_Teivas_. En konsa sinua laske, en kuuna kulloinkana. (Lämpimästi.) Lemmen tulen lietsoit mulle — anna lietson takaisin sulle —

_Pyynikki_ (keskeyttää). Muista isoni kuolemata, muista tyttären surua! Päästä vakan, kirstun kimppuun!

_Teivas_. Näin ei tulla, mennä miehelästä —

_Pyynikki_ (kauhistuen). Mitä mietit?

_Teivas_. Tulit pyhänä impyenä. Olit, vuotit paluutani. Ei konsa voi poistua pyhäinen piika miehelästä maailmalle. Sellaista ei tapa tunne.

_Pyynikki_. Mitä sitten?

_Teivas_. Teen immestä emännän. Neidon nuoren naisekseni.

_Pyynikki_. Oi, päästä, päästä!

_Teivas_. Taljat laita lautehille, pöyhi patjat, ukset sulje, säinät kukkasin korista!

_Pyynikki_ (raivossa). En sulje, en korista, enkä laita lautehia.

_Teivas_ (pudistaa Pyynikkiä). Pyynikki, varo! Miksi riehut? Miksi huudat?

_Pyynikki_ (huomaa erehdyksensä). Anna totun; taivun sitten!

_Teivas_. Mihin totut?

_Pyynikki_. Sinuhun. (Nopeasti ja viekastellen.) Olet väkevä sankari, kuningas suuri — sinua pelkään ja vapisen. Lempi kai on lämpöä, lepoa, eikä kauhun kaameutta.

_Teivas_. Kauhistutanko sinua?

_Pyynikki_. Et — et! En tiedä mitä sanon — pääni pyörii, sydän sykkää — anna poistua poloisen.

_Teivas_ (tiukasti). Ei Hahmalle takaisin!

_Pyynikki_. Eikö?

_Teivas_. Ei pyhänä Pyynikkinä —

_Pyynikki_. Vaan —?

_Teivas_. Teivaan naisna naurusuisna. Mene! Mieti! (Pusertaa kädestä.) Illalla tekoni teen, en yritä. Itse lehvät, limot laitan — häävuoteeni koristan. (Pyynikki nostaa päänsä ylpeästi ja katsoo uhkaavasti, painaa sitten silmänsä ja päänsä, salatakseen mielialansa. Lohduttaen lämpimästi.) No, ehken vielä näin äkisti.

_Pyynikki_. Jo osaksi voitat — kiitän sua.

_Teivas_. Nukun vielä taljoillani —. (Kuiskaa.) Tule sinne — riemun tuoja! (Pyynikki menee pää painuneena. Teivas jää paikalleen katselemaan Pyynikin jälkeen.) Onpa kumma kiihoittaja! Ihmeneito — ihmenainen! Hm! (Pyyhkii otsaansa.) Ominpäin on kasvaa saanut — ei ole emo vaalitellut —. Emo? (Kävelee alas.) Inkuko emon sijassa? En luota lappa-akkaan. On valehtelija, luihu, liukaskieli. (Pudistaa kuin taakan harteiltaan.) Vähätpä naisista, naikkosista! — (Istuutuu valtaistuimelle.) Pirkkalan asiat pahemmat! Vaarassa on valtakunta. Eikä kukaan sen etuja valvo. Kuningas? Pyh! Oikein sanoi Kyrö — kamakuningas! Hm! Mitä voin yksin? Tulisipa edes Lemma minuun! Lemma? — Pyynikki Lemman halusi saattajaksi — no, niin — sattumaa lie ollut —

_Lemma_ (tulee kiireesti). Suvannon takana metsässä miehiä näkyy —

_Teivas_. Erämiehiä?

_Lemma_. Enemmän vilahtelee. Ei erällä sellaista joukkoa.

_Teivas_. Mitä tekevät?

_Lemma_. Puita kaatavat. Luulen — yli yrittävät.

_Teivas_. Jousimiehet?

_Lemma_. Valkaman pajukkoon lähetin vartijoiksi.

_Teivas_ (nousee). Venheet vesille! Vastaan mennään — kysymään.

_Lemma_. Emme nyt voi. Vieraita veneitä soutaa Kulolla —

_Teivas_. Tänne vai sinne?

_Lemma_. Tänne.

_Teivas_. Jokohan pirkkoja —?

_Lemma_. En usko! Riennä rantaan! Ratsuja on vuoren alla.

_Teivas_. Mitä luulet?

_Lemma_. Luulen, että sinua siellä tarvitahan.

_Teivas_ (menee ukselle, kääntyy.) Ja sinua!

_Lemma_. Mitäpä minä? —

_Teivas_ (ankarasti). Seuraat minua! (Menee nopeasti. Lemma seuraa, pysähtyy hetkeksi uksella, katsahtaen Pyynikin ukseen päin, menee sitten.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama paikka. Jotenkin hämärä. Kynttilä palaa pöydällä.

_Inku_ (tulee kiireesti perältä, pysähtyy pelokkaana katsomaan taakseen, sitten nopeasti sisään, alkaa rauhallisena sytytellä useampia kynttilöitä, kuuntelee, näkyy odottavan jotakin, menee ukselle, palaa sitten levottomana entiseen työhönsä, kurkistaen kerran taakseen, ottaa vihdoin kynttilän, menee ukselle ja kohottaa kynttilän päänsä yli, antaen merkkiä ulospäin.) Tule! (Kyrö tulee hiipien.) Vihdoinkin! Pelkäsin jo ettet löytäisi perässäni.

_Kyrö_. Hyvin löysin, kun valossa vietiin. Varoin muuten.

_Inku_. Panitko teljen kuopan suulle?

_Kyrö_. Niin hyvin kuin osasin. Ei hätää! Ei minua ennen huomenta haeta. — Mutta miten päästä pesästä? Ei ole tarpeeksi pimeä.

_Inku_. Linkun kautta ryteikköön! Saatan käytävän suulle ja neuvon.

_Kyrö_ (katsoo ympärilleen). Missä ovat asujat?

_Inku_. Vierasta väkeä on valkamassa — sekä suvannon selän takana. Kuningas miehineen on siellä. Vain vartijat jälellä.

_Kyrö_. Siinä halilaiset! — Oispa nyt käsky myöhästynyt!

_Inku_. Mikä käsky? (Tarttuu Kyröön.)

_Kyrö_. Pohjankankaan palosta! — Päästä, opasta! On kiire.

_Pyynikki_ (tulee nopeasti perältä). Hiljaa Inku! Älä pelkää, Kyrö! Olin aulan takan varjossa. Tulonne näin — ja tuohon ukselle puheenne kuulin —

_Kyrö_ (käheästi). Petätkö, kuningatar?

_Pyynikki_. Vaikene, Kyrö! Olen itse petettävissä. Vie mukanasi! Pelasta minut!

_Kyrö_. En voi —

_Pyynikki_. Voit, kun viet. Me Inkun kanssa saukkoina sukellamme.

_Kyrö_. En voi — itse juoksen, soudan — tai kärppänä vilahtelen viidakoissa.

_Pyynikki_. Vie, tai melun nostan!

_Kyrö_. Jos meluat, niin sanon, että paeta aioit — pyysit meitä auttajiksi.

_Inku_. Tyynny, valtiatar! Kyrö tulee takaisin, jos voi, ja päästää meidät pälkähästä. Tuletko?

_Kyrö_. Ehkä jo aamun valjetessa — ennen sotijalojen tuloa. Kiireesti nyt! Tule, Inku! Mulla on tärkeä täytettävä. (Menee oikeasta uksesta.)

_Inku_. Poistu, valtiatar, huoneeseesi! Palaan heti.

_Pyynikki_. Jos et palaakaan?

_Inku_ (naurahtaa katkerasti). En ole täällä pakoa varten. (Menee Kyrön perässä.)

_Pyynikki_ (seisoo liikkumattomana paikallaan, puoliääneen mutisten). Jos Lemma ei olisi Teivaan poika, niin toista tästä tulisi — tunnen. Mutta nyt? Leimuaa säälin. Tukalan tilansa tunnen. — Mutta — kun ei hän voi — miksi ei joku toinen? Kuka toinen? En ketään tarpeeksi tunne. Ei ketään ole! Auttajaa ei! — Auttajaa? Ollapa mies, niin oma apuni olisin — kyllä tietäisin tekoni. (Lyö rintaansa.) Tunnen sen täällä ja tajuan. — No, miksi sitten —? Niin — miksi muita? Miksi en itse? Miksi naisen vain on naurettava, itkettävä, kaulanauhassa kuljettava? Miksi? (Kävelee kiivaasti, pysähtyy.) Siksi kai, ettei kykene. (Melua ulkona oikealla. Katkeralla, itkunsekaisella sävyllä.) Eihän teuras tenään pysty — se vain kuin minä — kytkyessään teutaroi —. (Kävelee tuskassa väännellen käsiään).

_Inku_ (tulee). Pois! Nopeasti pois! Kuulin linkun takaa ääniä, askeleita.

_Pyynikki_. Mitä tästä nyt tulee?

_Inku_. Luulen, että vaino jo veräjällä vartoo — lienee heillä nyt muuta miettimistä kuin meitä — Mennään maata — ja ovi salpaan! Ollaan kuurussa, kunnes talossa hiljenevi! Pian! (Työntää Pyynikin edellään Pyynikin huoneeseen, sulkee uksen jälkeensä. Näyttämö on hetken tyhjänä, kuuluu vain sekavia ääniä oikealta.)

_Teivas_ (tulee oikealta). Vuoteessani maatkoon Halin urho! En sairaalta apuani kiellä.

_Lemma_ (tulee perässä). Kauniisti teit, kun kuolevaiselle katon annoit — mutta — teitkö viisaasti!

_Teivas_. Mitä epäilet?

_Lemma_. Oliko sairas halilainen?

_Teivas_. Oli. Näin sen. Silmä sammunut, samea.

_Lemma_. Annoit parhaat miehet — kaksi parasta — pantiksensa!

_Teivas_ (istuutuu pankolle). Oli päällikön arvon mukaista. Istu tuonne peräpankolle — jutellaan. — Et lie melto mietteissäsi — vaikk'ei tarmoa tekoihin sulla.

_Lemma_ (menee istumaan). Paras ettei kaikkeen pysty mitä mielii.

_Teivas_. Niinkö? Nyt ei kysytä haavemieltä, ei unia, ei utua. Huomaatko tilamme?

_Lemma_. Näyttää pahalta.

_Teivas_. Toivottomalta.

_Lemma_. Heitä hiiteen kuninkuus!

_Teivas_. Kuninkuus? (Naurahtaa halveksivasti.) Edeltäjäni sen hankkivat. Minä sen kielsin itseltäni silloin — kun pirkat typerän työnsä tekivät —

_Lemma_. Kun eivät Ulvea mereen ajaneet?

_Teivas_ (kiivaasti). Niin! Kun eivät totelleet minua! Niin! — Nyt isännöi Ulve Kokemäellä. Hali on sotajoukkoineen suvannon takana, lähetit valkamassa — ja täällä — lapat karkumatkalla —. (Nousee.) Horna minut periköön, jos tästä pihdistä Pirkkala pääsee! — (Istuutuu Lemmaa vastapäätä.) Sanoppas! Miksi kaikessa suuressa minua vastustetaan? Sano!

_Lemma_. Kadehtivat. Olet liian viisas heille. Pohdit pulmat, selvität sotkut ennen heitä. Olet voimakas, raju, ylväs — halveksit heitä.

_Teivas_ (lyö nyrkkinsä pöytään). Roskaa, roskaa kaikki! (Väsähtäneesti.) Nyt rypekööt roskassansa!

_Lemma_. Etkö aio Pirkkalaa pelastaa?

_Teivas_ (katsoo Lemmaa pitkään). Kelle sen pelastaisin? Sinulleko? Hm! Pakenisit Taanperän kosken taakse — ja sieltä ikuiseen itään, rannattomille rajoille. Niin pakeni Siurakin tänne. Koskien, virtojen, järvien peittoon rakensi tämän rasian.

_Lemma_. Pelasta Pirkkala Pirkkalalle!

_Teivas_ (synkästi). Olen kaikkeni yrittänyt. Jo kerran tartuin uhkaan, pakkoon. Kaksi pahinta pirkkalaista vaadin taistoon tanterelle — ja tapoin. Silloin tottelivat toiset — toiset pesiinsä piiloontuivat. (Pyyhkii otsaansa.)

_Lemma_. Sanoin jo — heitä hornaan kuninkuus! Elä vain itsellesi! Metsällä käy ja kalalla! Et konsa lapan rahoista riitaan käy. Mulla rahoista paarret notkuu, riista-aitat ahdingossa. Yksin teen kaikki — kymmenen lapan edestä.

_Teivas_ (vakavasti). Pirkkalan turvassa tupasi on, olet vauras, vapaa. Mutta hajoita yhteys, voiman lähde — niin näet! Heitä heimo hujan hajan — niin pian sen kokoo vieras valta omaksensa, orjaksensa. Missä silloin rahat, riistat? — Jos näkisit eteesi, näkisit tuhon — (painaa pään käteen) — heimon tuhon — turman suurimman tuhoista.

_Lemma_. Eikö mitään voisi —?

_Teivas_ (nousee, katkerasti). Jos nostat pirkan hengen haudastansa. Sen hengen, joka Pirkkalan perusti.

_Lemma_ (nousee innokkaasti). Kohta on täällä Pirkkalan parhaat koolla — sotijalot sankarit! Puhu huomenna heille kuin mulle nyt — niin seuraamme sinua kaikki.

_Teivas_ (katsoo ihmetellen). Sinäkin? Valjaista vapaa mies — oman tahdon tuudittuja?

_Lemma_ (häpeillen). Ei veritekoihin luontoa mulla — olen heikko. — Mutta jos vapauttani vaanii vieras — ellei rauhaa anna vainolainen, niin — sen tunnen — syntyy minussa kyinen kyky, karhun sappi saivartavi.

_Teivas_ (iloisesti hämmästyneenä). Lemma? Sinä! (Menee, ottaa Lemmaa kädestä.) Lemma! Kotiinko koidut? Povelleniko palasit? — Jos sinut saan taas sankariksi, löysin syyn suurihin tekoihin, löysin puolen Pirkkalata.

_Lemma_. En pysty paljoon — vähäni annan — heimon edestä elän, kuolen. Ymmärsin ajusi ytimen.

_Teivas_ (riemussa). Näetkös! Hädän tullen haudat aukee, astuu esiin kuolleet pirkat, sadat urhot, sankat parvet. Sinun kauttasi puhuvat!

_Lemma_. Vähän vainajat minussa voivat —

_Teivas_ (keskeyttää). Kaiken voivat. (Siirtyy vähän oikealle.) Ensin sinussa — sitten muissa. On kuin olisi uusi huomen — uusi päivä valkeneisi. — Tunnen — vainajat tulevat Tuonen takaa — Manan mailta —. (Vilkkaasti.) Tätä olen toivonut, halunnut. — Nyt on mulla uutta voimaa, tarmoa, tukea. — (Raskaasti.) Jo lopun näin selvänä edessä.

_Lemma_. Minkälaisen?

_Teivas_. Halien, Ulven rosmojen voiton.

_Lemma_. Minne me?

_Teivas_ (halveksien, katkerasti). Me? — Lapat pakenevat pohjoiseen — pirkat — jäännökset perässä — kuin paarmaparvi karjan jälkeen — elämään siellä erämaissa lappaheimon syöttiläinä — vapaasti riistäen, vapaasti ryöstäen, ilman rajaa ja lakia. Hyi!

_Lemma_. Mikset ennen näin puhunut? Olisin toisin ymmärtänyt. — Nyt sinua seuraan silmitönnä. Käske, määrää! Nyt näen — olet yksin kaikki! Ilman sinua on Pirkkalan satu lopussa. Sano, mitä teen!

_Teivas_. Huomenna sanot sanasi käräjillä. Sanasi tehoavat. Olit vastustajistani väkevin, kun olit — niin läheinen —

_Lemma_ (istuu raskaasti). Olin poikasi — ja sentään luopio.

_Teivas_ (murheisesti). Niin — sitä paljon surin, murehdin. (Iloisesti.) Mutta nyt on toisin. Olet parahin apu, kun annoit luottoni takaisin. —

_Lemma_ (nousee, vilkkaasti). Entä jos lähtisin vartiotulille valkamaan —? _Teivas_. Lähde! Siellä on miehiä koolla — ja toisia tulee pitkin yötä. Puhu järkeä jääräpäille! Tämä päivä on ratkaiseva — painummeko paimenheimoksi pohjolan perille, tai seisommeko, sotaanko ryhdymme hengen eestä.

_Lemma_. Oitis lähden. Hahmoittele sinä tekojen teelmä! Me toivosi todeksi teemme. (Menee Teivaan ohi.)

_Teivas_. Luotanko sinuun?

_Lemma_ (kääntyy). Luota!

_Teivas_. Kaikessa?

_Lemma_ (on hetken hämmentynyt, sitten rajusti, ojentaen kätensä). Niin — kaikessa! (Menee nopeasti.)

_Teivas_. Minä valvon vartijoita. (Menee oikealle hitaasti.)

_Inku_ (kurkistaa vasemmasta uksesta, tulee esille). Tyhjä on pirtti. Poissa ovat. Tule turvassa, jos haluat. (Kurkistaa perältä.) Ei ketään näy.

_Pyynikki_ (tulee.) Keitä olivat?

_Inku_. En tiedä. Eiköhän toinen lie ollut kuningas.

_Pyynikki_. Mitä puhuivat? Kuulitko?

_Inku_. Ääniä kuulin, en sanoja. — Miksi tulit? Olisi paras tosissa makuulle mennä, eikä yötä kuhkia valvehilla.

_Pyynikki_. Sama mulle mitä teen! — (Kävelee tuskaisena.) Selvintä olisi ollut seurata Kyröä, mutta eipä matkaansa huolinut.

_Inku_. Lupasi palata, jos voi. Mun on huollettava, että salatie on teljetön. Siitä sovimme.

_Pyynikki_. Jos voi — niin! En siihen luota! Luotatko sinä? Et — sen näen.

_Inku_. Ellet voivottelisi ja voihkisi, niin jotakin tästä tulisi.

_Pyynikki_. En voihki, jos edes jotakin neuvot.

_Inku_. Ei istu neuvo kielenpäässä turhemmassakaan tilassa. Tiedätkö, mikä tässä on menossa?

_Pyynikki_. Henki — kaikki!

_Inku_. Oletko valmis kaikkeen — jos ei onnistuta?

_Pyynikki_. Valmis olen.

_Inku_. Istu hiljaa, tasoita mieli! Vielä ei ole mihinkään aika. Minä kuuntelen, kurkistelen (Menee äänettömästi oikeanpuolisesta uksesta, palaa hetken kuluttua, sulkee uksen.)

_Pyynikki_. Poistitko teljet?

_Inku_ (ärtyneesti). Älä hupsuja höpise! Menossa on Kyrö — ei tulossa. — Kuuntelin kuninkaan seinustalla.

_Pyynikki_. Mitä kuulit?

_Inku_. Hiljaa! Joku astuu aulan tiellä —

_Pyynikki_ Poistutaan — lie Teivas —

_Lemma_ (tulee nopeasti perältä). Vai naiset täällä — keskiyöllä! Missä kuningas?

_Inku_ (nopeasti). Kuningas nukkuu. Älä häiri häntä!

_Pyynikki_ (menee Lemmaa vastaan). Lemma! Onneksi tulit! Tulit kuin armahin ajatus!

_Inku_. Pakise, valtias, Pyynikille! Menehtyneen mieli nosta! Paremmin sinä taiat tunnet. Minä vaanin, vartoelen —. (Menee perälle.)

_Pyynikki_. Älä Inkua ihmettele! Hän on puolellamme — lempeni tuntee — tuskani tietää. Mutta sinä et tunne äskeisintä.

_Lemma_. Mitä?

_Pyynikki_. Ei päästä Teivas minua täältä — ei edes isoni hautajaisiin —

_Lemma_. Ei voikaan päästää — Halin joukot jo —

_Pyynikki_. Mitä Halin joukoista minulle!

_Lemma_. Ei voi panna saattuetta — ei voi vähentää väkeä.

_Pyynikki_. Sitä ei sanonut syyksi. Saneli jo saattajatkin, soutajat ja päällikönkin —

_Lemma_. Kenen?

_Pyynikki_. Sinut.

_Lemma_. Ei silloin tiennyt Teivas vainolaisten tulosta.

_Pyynikki_. Mitä haastat Hälistä? Sotket heidät vainolaisiin.

_Lemma_ (kääntääkseen keskustelun). Lapatkin lietsovat vihoja. Kyrö on paennut.

_Pyynikki_. Tiedän.

_Lemma_. Tiedät?

_Pyynikki_. Pelastaisi ehkä minutkin — jos voisi.

_Lemma_ (kiihtyneesti). Yhteistä jotakin lie tekeillä teillä. En halua kuulla — on parempi mulle, ja sulle myös.

_Pyynikki_ (eloisasti). En välitä minäkään niistä! Joutavaa tuo kaikki! Välitän vain sinusta — ja sinuun uskon. Ajattele, mitä Teivas tahtoo!

_Lemma_. Mitä?

_Pyynikki_. Hän uhkaa —

_Lemma_. Sano!

_Pyynikki_ (nojautuu Lemman rintaan). Povellesi pääni peitän —. (Kuiskaten.) Kun en taivu suosiosta — väkisin tekee naiseksensa — uhkasi jo tänä yönä — säästi vielä — armon antoi — ainakin lupasi —

_Lemma_ (tuskassa). Katkot sisuni siteet kaikki, ratkot, raastat — rukoilen sinua — istu, Pyynikki rauhoitu! — (Kuljettaa Pyynikin peräpankolle.)

_Pyynikki_. Lemma!

_Lemma_. Säästä selvää järkeäni! Estä turmion tuloa! (Palaa pöydän etupuolelle.)

_Pyynikki_. Ethän hylji — ethän petä nuorta lempeämme? Tapat, jos tyköäsi työnnät —

_Lemma_ (ottaa kiinni päästään, avuttomasti). Älä, Pyynikki, älä hornan hehkuun tulta lietso — minä tuskaani tukehdun. (Vaipuu väsähtäneesti pankolle.) Jos näkisit sisuni palavan — verikielisen taistokentän, niin apua toisit, armahtaisit —

_Pyynikki_. Kuinka toisin —?

_Lemma_ (tuskassa). En tiedä! Tukahduta tuli roihuava! Vettä heitä! Säti, soimaa, sadattele, — tuhansin tihuin tiuski, toru!

_Pyynikki_ (hellästi moittien). Lemma! Säälin sinua.

_Lemma_ (kiivaasti). Tämä ei säälistä parane — se pahenee. Ymmärrä tavaton tilani!

_Pyynikki_ (surumielisesti). Toinen olisi toisellainen. Olet pojaksi liian kelpo.

_Lemma_ (purkautuen). Liian? Liikaako on lehti puussa, vilja maassa? Tiedätkö mikä on kuningas? Tunnetko Teivaan?

_Pyynikki_, (nousee). Mutta — jos häntä ei olisi?

_Lemma_ (nousee). No, niin — jos ei olisi — tai jos olisin tavannut sinut ennen kuin hän, olisi tässä toinen olo — olisit sinä — oksin minä — olisi hehkuinen elämä —. (Siirtyy oikealle, kiivaasti.) Ei, ei! Ei sinne päin! Aatos on varas, roisto. En saa, en voi!

_Pyynikki_ (tyynesti). Näen sen. Et voi meitä auttaa.

_Lemma_ (kävelee hitaasti valtaistuinta kohti). — Jos olisi toinen aika — kyllä tietäisin tekoni. Siuran kuohut sammuttaisivat tuskani purevat poltot. Siinä lohtu — siinä loppu! Mutta nyt?

_Pyynikki_. Mitä sitten nyt?

_Lemma_ (kuin itsekseen). Heimon vaara on varjeltava! Teivaan kuningas-ajatuksen täytyy voittaa — tai on ikuinen tuhomme tullut. En heikontaa voi häntä — en! Jos pienet pyyteeni tielle toisin — voisin surmata sukuni — kansani kaiken. Ei sitä! Jokainen hänen aseekseen — ja minä ennen muita!

_Pyynikki_. Mitä nyt on tekeillä? Puhuit äsken halista, lapasta — en ymmärtänyt —

_Lemma_ (kuin heräisi, katsoo Pyynikkiä, menee nopeasti hänen luokseen ja tarttuu hänen käteensä). Anna mulle anteeksi, armas! En voi olla itseni, omani. Minun täytyy mennä — jo viivyin liikaa.

_Pyynikki_ (kiihkeästi). Mitä on tekeillä?

_Lemma_. Täytyy kai sun tietää totuus — eihän sota salassa pysy —

_Pyynikki_. Sota?

_Lemma_. Niin — halit, rosmot, lapat liikkuvat sotajalalla — kaikki vasten Pirkkalata. Meillä on tosi edessä.

_Pyynikki_ (henkeään pidättäen). Entä muilla? Rosmolaisilla, lapoilla?

_Lemma_. Heikommat kai syrjään sortuvat. Tämä on kahden kansan kamppa.

_Pyynikki_ (pelokkaasti). Mitä siitä jälelle jäänee?

_Lemma_ (rajusti). Joko Pirkkalan kuningas — tai Halin satakunta sarvipäätä — ja minusta (tukahtuneesti) murheen muisto Pyynikille — tyly tyhjyys —. (Ääni kätkee.)

_Inku_ (tulee nopeasti). Soihtujen valossa kulkevat edestakaisin — jotakin nuuskivat, hakevat.

_Lemma_ (lämpimästi). Jää hyvästi — ikimielitietty — hyvästi — pilvi-Pyynikkini! (Syöksyy ulos.)

_Inku_ (katsoo Lemmaa ja Pyynikkiä, hiljaisesti), Siipirikkoina kaikki sirkut kotkan kynsien kolossa! (Tulee alas.) Olet kalvas kuin kuollut — tuijotat kuin Tuonelasta! Liiku, pursu muutoin paikalle pakahdut.

_Pyynikki_ (vaipuu hitaasti istumaan). Tulee sota —

_Inku_ (puoliksi itsekseen). Tulee — kuulin tuolla — tulee kerran totta —

_Pyynikki_ (pyyhkii otsaansa, kiihkeästi). Siellä ovat Halin sotijalot joukkoinensa — niinkö?

_Inku_ (innokkaana). Leiriintyneet Tyhjäänperään, suvannon rannalle — vastapäätä valkamata — tulleet maitse — muutamat venheillä vesitse — kai neuvonpitoon, tuumitteluun — pirkoille lakia lukemaan —

_Pyynikki_ (tuijotellen). Siellä mun on sukuni suuri, heimokansani, vereni väki —

_Inku_. Siellä.

_Pyynikki_. Ja täällä heidän tulonsa syy, sotansa synty!

_Inku_. Siksi tähtäävät tänne, kohden tätä taloa.

_Pyynikki_. Teivasko tiellä on vai Pirkkala?

_Inku_ (kähisten). Teivas — Teivas yksin on pirkan pihti!

_Pyynikki_. Eikä Lemma?

_Inku_. Lemmako? Lemma on sovussa kaikkein kanssa — ei konsa riitoja rakenna.

_Pyynikki_. Mutta seisoo pirkan puolella —?

_Inku_. Isänsä poika! Minkä mahtaa!

_Pyynikki_. Ja minä — kuningatar — minkä mahdan —

_Inku_. On ero teillä! Lemmalla täällä on veriheimoa — sulla vain vihan väkeä.

_Pyynikki_ (nousee). Maltahan! Tää selviää. (Kävelee hitaasti valtaistuinta kohti.) Jos Teivasta ei olisi — ei' olisi haleilla vahingon vaaraa — en olisi minä täällä — ehkä olisin tavannut Lemman. Kaikki olisi toisin. Mutta Teivas on — ja siitä tää sekainen vyyhti. (Istuutuu ajatuksissaan valtaistuimelle.) Teivas voi voittaa halit — voi masentaa, musertaa, tuuleen hajoittaa. — Luuletko, että Teivas voittaa?

_Inku_. Pirkat eivät ole konsaan hävinneet.

_Pyynikki_. Luuletko, ettei tulisi sotaa — jos ei Teivasta olisi?

_Inku_. Varmasti uskon — ei tulisi.

_Pyynikki_. Mulla on monta syytä —!

_Inku_ (oivaltaa, menee Pyynikin luo.) Sulla on kaikki syyt!

_Pyynikki_. Ensin on omani —

_Inku_. On sukusi pelastus!

_Pyynikki_. Sitten on Lemma —

_Inku_. On monen heimon turma tulossa!

_Pyynikki_ (naurahtaa katkerasti). Syitä on sylimitalla — voimaa vainen vaaksan verta.

_Inku_ (katsoo ympärilleen). Voima vaaraan viekottelee — oveluus oppaana parempi. (Vetää puukon povestansa.) Tätä katso ja tähyä! Tämä on teräs Turjan työtä — on taikojen takoma. Tällä Kyrö Inarin iski, tappoi neito-parkasensa. Kun tällä iskee — osuu aina — hengen heittää. Tämän hioin hornavaloin — varovasti — katso! — jäljen jätin. Tuo tahra on Inarin verestä.

_Pyynikki_. Mitä aiot?

_Inku_ (hurjana).

Haaska-haukan, kumakotkan tapan tällä puukollani, verivirtahan upotan.

_Pyynikki_ (kiihkeästi, nousee). Milloin? Milloin? Tee se oitis!

_Inku_ (masentuen). En voi! Taljoillansa peto nukkuu — lojuu salpojen takana.

_Pyynikki_ (hurjana). Tänne! Anna tänne! (Tempaa puukon Inkulta.)

_Inku_. Mitä mielit? Hilly, hurja!

_Pyynikki_ (kähisee haltioissaan). Ei ole salvassa uksi. Minut kutsui vierehensä, vuoteellensa, taljoillensa —

_Inku_. Järkiisi palaa —!

_Pyynikki_. Väisty! Lemman, itseni, sukuni pelastan.

_Inku_. Vaimenna vihasi voima — jäädä mieli, jäähdyttele —

_Pyynikki_ (menee vasemmalle). Katala on kylmän kosto! Minä liekein tulta tuiskin!

_Inku_ (tuskassa). Muistatko majansa — vuoteensa paikan —?

_Pyynikki_. Näytit kerran riettaat riu'ut — kiimapatjat pirkkalaisen —. (Syöksyy oikealle.)

_Inku_ (putoo polvilleen valtaistuimen juurelle). Oi, suuri Kohta, armas Osmo, vainajien voimat kaikki! Herää henki ihalan Inarin! Tulkaa kaikki! Apuun tulkaa! Ohjatkaa kättä pyhäisen immen — ettei isku harhaan eksy — ettei turmio tulisi! Manaan mahdit alta maan, ilmasta immen, vedestä vedän! Avuksi, kaikki! Avuksi! (Vaipuu kasvoilleen maahan. Näyttämö on hetken tyhjänä.)

_Pyynikki_ (tulee hitaasti, horjahdellen). Tuossa puukkosi! (Heittää puukon lattialle.) Poveesi pistä!

_Inku_ (ottaa nopeasti puukon, katsellen sen terää, riemastuu). Verta! (Hypähtää ylös.) Pirulaisen pirkan verta!

_Pyynikki_ (vaipuu pankolle). Tunnen kuin tyhjeneisin — hupenen — haihdun — vapisen — kuin viluinen värjöttelen —

_Inku_. Jo työsi teit, terä kirkas —

_Pyynikki_ (kiivaasti). Piiloon pane! Etkö kuule!

_Inku_ (piilottaa puukon poveensa). Oikeinko osasit —?

_Pyynikki_. Vaikene! — Mene! Etsi Lemma!

_Inku_. Niin, totta — Lemma! Sekaisin olen. (Menee perälle.) Tuossa tulee Lemma! (Juoksee kuningattaren huoneeseen. Pyynikki kääntyy tuijottamaan ukselle.)

_Lemma_ (tulee nopeasti). Täytyy herättää kuningas —

_Pyynikki_ (nousee). Lemma! Tule tänne! Tue minua!

_Lemma_ (tulee Pyynikin luo). Oletko sairas?

_Pyynikki_ (nojaa Lemmaan). Armahin, omani! Jousen jänne jo laukesi, väsähti. (Teivas tulee hitaasti ukselle.)

_Lemma_. Mene vuoteellesi! Minä herätän kuninkaan.

_Pyynikki_.. Teivas ei koskaan herää.

_Lemma_. Mitä?

_Pyynikki_. Olemme vapaat — ikuisesti onnelliset — Teivas on kuollut —

_Lemma_. Mitä hourit? Päästä — katson —

_Pyynikki_. Älä, älä! Sanani usko! Minä surmasin kuninkaan.