Part 2

_Lemma_ (kiihkeästi). Olet enemmän — olet Pyynikki! (Ottaa Pyynikin syliinsä ja nostaa alas.) Olet vereni vyöryttäjä! Lemman Pyynikki pyhä! (Suutelee tulisesti Pyynikkiä.) Sinun tähtesi tulin. Varta vasten sinun! (Suutelee uudelleen.)

_Pyynikki_. Hirviö! Peto! (Hurmaantuneena.) Minunko tähteni, Lemma? Sinä! Sankari! Satu! (Katsoo Lemmaa silmiin.) Sinä, sinä, sinä! (Pusertaa hurjasti Lemmaa kaulasta.)

_Lemma_. Sinä poltat, poltat, poltat minut poroksi!

_Pyynikki_. Vie minut! Piilota minut! Hukuta erälle, salolle, suolle! Elän sulle, olen sulle. Vapauta Teivaasta! Pelasta kuninkaasta!

_Lemma_ (malttaa mielensä). Kuninkaasta! — Hilly! Taltu! Unohdin kuka olet — kuka minä.

_Pyynikki_ (irtautuu rajusti). Niinkö vai? (Nauraa pilkallisesti.) Ensin tietesi järveen hyppäät — sitten kastumistasi kummastelet. — Olet oiva pirkkavaltias, kuninkaan poika!

_Lemma_. Siinäpä se — paha!

_Pyynikki_. Siinäkö?

_Lemma_ (menee peräpankolle). Ei! Ellet olisi kuninkaan emäntä.

_Inku_ (tulee, kantaen juomasarvea). Tässä simaa — merentakaista, vaahtopäistä.

_Pyynikki_ (tempaa sarven). Juon onneksesi, pirkan poika! — Kasva suureksi sankariksi! (Juo.)

_Lemma_ (hypähtää ylös suuttuneena, mutta naurahtaa sitten, ottaessaan haarikan Pyynikiltä.) Talon onneksi —

_Pyynikki_. Älä! — Älä valhein onnea manaa!

_Inku_ (pyytäen). Kuningatar-kulta! Vieraan vapaus!

_Pyynikki_ (kylmästi). No, niin! Valhettele sitten, valtias!

_Lemma_ (hymyilee). Saaren valion, maan kuulun, pyhäisen Pyynikin onneksi juon. (Juo, laskee haarikan pöydälle ja istuutuu. — Ulkoa kuuluu vähäistä melua.)

_Pyynikki_. Mikä häly?

_Inku_. Orjat sulkevat valli-uksen.

_Pyynikki_. Miksi?

_Inku_. Valkamasta tuli sana, että elää Tyhjäperä.

_Lemma_ (keskeyttää). Orjat olivat nähneet suvannon toisella puolen haavistorannassa jonkun liikkuvan. Kyröllä on tarkka näkö — käskin ottamaan selvän. (Inkulle.) Sano, kun palajaa! (Inku menee.)

_Pyynikki_ (istuutuu pankolle välinpitämättömänä ). Vihollinenko?

_Lemma_. Yhtähyvin omia erämiehiä.

_Pyynikki_ (painaa pään käsiin). Niin kai! Ei edes vainosta onnen toivoa.

_Lemma_. Mikä on mielesi?

_Pyynikki_. Kysy kytketyn mieltä! — Tahtoisin, että vihamies saartaisi linnan, raunioiksi raastaisi, poroksi polttaisi!

_Lemma_. Toivo muuta — se ei täyty.

_Pyynikki_ (tulistuneesti). Miksi ei?

_Lemma_. Ei hevin nouse Siuran saarelle vainon mies.

_Pyynikki_. Saariko tämä?

_Lemma_ (ajattelee muuta). Saari suurten selkien sisällä, niemi kymmenen kosken kesellä.

_Pyynikki_. Onpa turvattu pirkkojen pesä! (Nostaa päänsä, kylmästi.) Kerro näistä!

_Lemma_ (ojentaa pyytävästi kätensä pöydän yli). Pyynikki! On muutakin meillä —

_Pyynikki_ (tiukasti). Ei! — Järkeä puhu! Se jäykistää, jäätää, viihdyttää —. (Kylmästi.) Tarina kertoo, että pirkat ennen Teljen takana — Kokemäellä —

_Lemma_. Haastakaamme muusta!

_Pyynikki_. Sinun isoisäsi pakeni sieltä — Siura — niinhän —?

_Lemma_. Siura ei paennut — mutta Siura oli viisas. Teki kosket teljikseen.

_Pyynikki_ (ivallisesti). Pelkuria usein mainitaan viisaaksi.

_Lemma_. Ärsytätkö?

_Pyynikki_ (äkkiä). Oletko koskaan rakastanut — (pitkään ja pistävästi) rakastanut naista — paitsi äitiäsi?

_Lemma_ (hypähtää ylös). Sinä tiedät. Miksi utelet?

_Pyynikki_. Mitä minä tiedän?

_Lemma_ (tukahtuneesti). Kun mahlan-aikana kävin, lähdin — lupasin iäksi mennä — en ehdoin tahdoin palaavani — paitsi —

_Pyynikki_. Paitsi?

_Lemma_ (kiivaasti). Tiedät sen. Jos tulen — rakastan sinua — ja — (kävelee kiivaasti oikealle) — tässä olen.

_Pyynikki_ (katselee syrjäsilmällä Lemmaa, hymyilee). Rakastatko sinä — ja olet onneton? — Nälkäinen katselee kannikasta — mutta ei syö.

_Lemma_ (kääntyy kiivaasti). Miksi en sinua ota — tiedät kyllä.

_Pyynikki_. Kyllä. Et rakasta minua.

_Lemma_ (syöksyy Pyynikin jalkoihin). Rakastan, rakastan. Tiedät, että rakastan. En muutoin olisi tässä.

_Pyynikki_ (katsoo Lemmaa silmiin, kiihkeästi). Miksi et sitten ota minua — voimakkaamman on oikeus?

_Lemma_. Voimakkaamman?

_Pyynikki_ (kuiskaa kiihkoisana). Juuri niin! Vie minut Taanperän taloon — tai erämetsän havumajaan — tai maakuoppaan Taanperän harjulle — minne tahansa — saat minut kokonaan, kokonaan —! Ole uljas ja rohkea! Uskaliaampi kuin kukaan! Voimakkain kaikista!

_Lemma_ (irtautuu). Voimakkain? (Nousee.) Yksi ainoa on voimakkain.

_Pyynikki_. Kuka?

_Lemma_. Kuningas.

_Pyynikki_ (nousee). Sinä olet hänen poikansa. Voita hänet. Kukista! Anasta tuo mitätön istuin — tai pakene onnen erämaihin — virtojen taa, kauas tuntureille!

_Lemma_. Et tunne kuningasta!

_Pyynikki_. En. — Onko hän niin voittamaton? — Vaadi kalpasille!

_Lemma_ (hymähtää). Ei kukaan voi seistä hänen kalpansa tiellä.

_Pyynikki_. Nosta sotaan pirkat! Tee kapina!

_Lemma_ (katkerasti). Pirkat nostaa vain kuningas. Ilman häntä hajoo pirkkojen valta. Teivas on tämän saaren juma, suuri Kohta.

_Pyynikki_ (kiivaasti). Mutta sinä! Ole sinä hänen poikansa!

_Lemma_ (raskaasti, kääntyy pois). Sepä pahinta, se!

_Pyynikki_ (menee peräpankon lähelle, ivallisesti). Viisaan Siuran pojasta tuli sankari. Pelkurin Siuran pojanpojasta tuli raukka.

_Lemma_ (lämpimästi). Älä lisää tuskiani!

_Pyynikki_ (istuutuu peräpankolle, ivan sävyllä, yrittäen ärsyttää). Vahinko, etten kuningasta ehtinyt tuntemaan. Juuri sellainen sankari on naisen lemmen arvoinen. En suotta pelännyt häntä — ei suotta sydämeni vapissut hänen läheisyydessään — ei suotta henki salpautunut, kun käteen tarttui — ei suotta — nähdäänpä pian —

_Lemma_ (hyökkää raivossa pöydän luo). Lorua! Lörpötystä! En sinua muille anna!

_Pyynikki_. Anna? Voimakkaimmalle taipuu naisen mieli.

_Lemma_. Minä olen kyllin voimakas ottamaan sinut — ainakin Siuran kuohuihin mukaani.

_Pyynikki_ (hämmästyy). Kuolemaan? Ennen elettyä elämää? (Kuiskaa.) Anna muitten kuolla! Elä sinä!

_Lemma_ (tuijottaa Pyynikkiin, lyyhistyy sitten pankolle, voihkien). Pahaa pelkäsin, kun palasin.

_Pyynikki_ (halveksien). Uksi meillä on taloon tulla, uksi tulla, uksi mennä.

_Lemma_ (nousee). Kova olet. Et ymmärrä minua.

_Pyynikki_ (syöksyy Lemman luo, lämpimästi). Ymmärrän kuolon tuskan rinnassani. Enkö ymmärtäisi sinua! (Menee tuskaisena oikealle.) Mutta mitä auttaa ajatus, joka ei tekohon pysty. (Pysähtyy äkkiä, kääntyy.) Ajatus syntyi kuin salama.

_Lemma_. Mikä?

_Pyynikki_. Riennä Hahmalaan — keksi neuvo isoni kanssa!

_Lemma_ (pelästyy). Isosi?

_Pyynikki_ (ihmetellen). Niin — isoni! Pakosta lähetti minut Pirkkalaan — ei mielisuosiosta — esti siten ilmisodan — mutta katui —

_Lemma_. Katuiko?

_Pyynikki_. Katui katkerasti.

_Lemma_. Etkö sitten tiedä?

_Pyynikki_. Mitä?

_Lemma_. Isosi on kuollut.

_Pyynikki_. Kuinka? Koska?

_Kyrö_ (tulee nopeasti). Käskystäsi tulen, valtias —

_Pyynikki_. Vaikene! — Kuinka kuoli isoni — koska?

_Lemma_. Äskettäin. Pieneen metsäjärveen hukkui erätiellä, kerrottiin.

_Pyynikki_ (lähenee valtaistuinta, johon nojaa). Murtuneenakin olit tukeni ainoa. Kun taituit — olen yksin — yksin —

_Lemma_ (astuu nopeasti hänen luokseen, lämpimästi). Minäkin olen — ennen minäkin taitun —

_Pyynikki_ (torjuen). Niin — niin! (Istuutuu valtaistuimelle.) On helpompi olla yksin — yksin kannan tekojeni taakan. — Tiedätkö enemmän tapahtumasta?

_Lemma_. En. (Kyrölle.) Kuulitko, lappa, Hahman kuolemasta? Tiedätkö turman tarkemmasti?

_Kyrö_ (nolona, saamattomasti). En tiedä mitään.

_Lemma_ (kääntyy kiivaasti, tiuskaisee). No, mitä tiedät? Näitkö mitään valkaman vastarannalla?

_Kyrö_. En ainutta elävää olentoa. Tyhjäperä on tyhjä. Susi lie tai karhu juomassa käynyt — rannalla.

_Lemma_. Mene sitten! (Kyrö poistuu.)

_Pyynikki_. Nyt Pirkkalan ja Halikon sopu ratkesi. Tästä puhkee ilmisota — ellei taivu teivaalaiset.

_Lemma_. Sota tulkoon, tuho ja turma! Siitä sun pelastan, vien, ryöstän. (Syöksyy syleilemään Pyynikkiä.)

_Pyynikki_ (hämmästyy). Joko?

_Lemma_. Sen ainoan teen, minkä luontoni sallii. Sinut vien, vien, vien!

_Pyynikki_ (astuu alas). Milloin?

_Lemma_. Heti. Lähdemme Hahmalle hautajaisiin — ja sille tielle pakenemme — katoamme.

_Pyynikki_ (riemussa). Olet kuitenkin unteni urho — Pyynikin satujen sankari!

_Lemma_. Käsken heti venheet kuntoon, saattoseuran —

_Pyynikki_. Käske, käske! — Sinun olen — omasi! (Heittäytyy Lemmen rinnoille.)

_Lemma_ (suutelee rajusti). Nyt riennä, joudu — (Torvi kuuluu.)

_Sotilas_ (tulee). Kuningas tulee!

_Inku_ (syöksyy sisään). Kuningas tulee — kuningas! Astui maihin valkamassa!

_Pyynikki_ (parahtaa ja irtautuu). Kuningas!

_Lemma_. Kuningasko? Nyt?

_Inku_. Käy taloa kohti.

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka.

_Teivas_ (seisoo selin takan edessä, tuijotellen hiilustaan, kääntyy hetken kuluttua hitaasti ja osuttaa hajamielisen katseen vähitellen räppänään, menee sen luo, istahtaa pöydän kulmalle katselemaan ulos räppänästä. Kävelee sitten ajatuksissaan valtaistuinta kohti, pysähtyen sen luona, istuutuu sitten hitaasti, nojaa kyynärpään polveen ja jää miettimään).

_Inku_ (tulee kuningattaren huoneesta, menee tarjoamaan Teivaalle haarikkaa). Kuningatar tervehtii sinua ja lähettää tuliaismaljan. (Teivas viittaa poistavasti. Inku vie haarikan pöydälle, kääntyy.) Tuonko takkaan halkoja?

_Teivas_. Kuka olet?

_Inku_. Kuningattaren avainpiika. Seurannut Halilasta — Hahmalta.

_Teivas_. Lappa?

_Inku_. Niin, kuningas.

_Teivas_ (ärtyisästi). Ei! — Valtias. Jos aiot taloon jäädä, niin heitä hiiteen kuninkaat ja kuningattaret!

_Inku_. Kyllä, kuningas.

_Teivas_ (vihaisesti). Ämmä!

_Inku_. Kyllä, valtias!

_Teivas_. Mene! (Inku menee ukselle.) Nimesi?

_Inku_ (kääntyy). Inku.

_Teivas_. Missä valtiattaresi?

_Inku_. Huoneessaan.

_Teivas_. Käske tänne! (Inku menee kuningattaren huoneeseen. Teivas jää tuijottamaan eteensä.)

_Kyrö_ (tulee perältä). Sinä käskit, valtias.

_Teivas_ (liikahtamatta). Istu! (Kyrö aikoo istua takkarahille.) Tuohon pankolle! (Kyrö menee istumaan pankolle pöydän ääreen. Teivas katselee hievahtamatta Kyröä, joka tulee levottomaksi, painaa katseensa alas ja istuu sitten liikkumattomana. Äkkiä.) Joko Pohjankangas palaa?

_Kyrö_ (pelästyy). Palaako se?

_Teivas_ (ankarasti). Minä kysyin — joko palaa?

_Kyrö_ (ei tiedä, mitä sanoisi). En tiedä.

_Teivas_ (vitkaan, ivallisesti). Minä tiedän — ei pala.

_Kyrö_ (hyvin hämillään). Mihin tähtäät? En älyä.

_Teivas_ (ankarasti). Älä luihua! Anna ällisi äkätä! Olette valmiit pakoon käymään, taivaltamaan — Pohjankankaan polttamaan —

_Kyrö_ (kiihkeästi). Kuka kertoi?

_Teivas_ (rauhallisesti). Ei kukaan. Kaikki tiedän.

_Kyrö_ (nöyrästi). Olet pohjanperän suurin poppa —

_Teivas_ (nousee). Lorua! — Alallasi! (Kävelee ylös, sitten alas.) Kuule vakava sana ja tajua! En halua jaaritusta, en lörpötystä, en lorua. Ajattele! Sun takanasi lappaheimo — mun takanani Pirkkala. Nyt puhumme ja aprikoimme. Kyseessä on heimosi henki, olo, elämä. Mihin päätökseen päädymme me kaksi — se jääköön ratkaisuksi.

_Kyrö_. En puhu heimoni puolesta.

_Teivas_ (ankarasti). Puhut! Sun täytyy! Älä kuuruun lymyä! (Istuutuu).

_Inku_ (tulee). Valtiatar anteeksi pyytää — ei voi tulla.

_Teivas_. Ei?

_Inku_. Pyhäinen Pyynikki suree, isoansa itkee.

_Teivas_ (pakottaa itsensä lauhtumaan, tavanmukaisesti). Surustansa osa meillä. Lohtu vie ja viihdyttele! (Viittaa kädellään Inkulle. Inku menee. Rauhallisesti.) Tiedätkö, että Hahma on kuollut?

_Kyrö_. Kuulin kerrottavan.

_Teivas_. Et nähnyt?

_Kyrö_. Mitä — nähnyt?

_Teivas_. Nuolella ammuttavan?

_Kyrö_ (epävarmana). Kuulin, että upposi, hukkui —

_Teivas_. Löydettiin — nuoli rinnassa. Pirkan nuoli.

_Kyrö_ (pelästyneenä). Oh! Pirkan? Tunnettiinko?

_Teivas_. Tunnemme Nokian nuolet, keihäät, kirveet — Nokian pajan takomat. — Miksikähän joku pirkka hänet ampui? Mitähän järkeä siinä? Voitko arvata?

_Kyrö_. Ehkä joku vihamies sulle?

_Teivas_. Mitäpä minä Halimasta häviän? Olet viisas. Selitä pulma!

_Kyrö_ (varovasti). Viisaampi olet minua.

_Teivas_ (ystävällisesti). Yhdessä yrittäkäämme! Tunnustan — Hahman ansio oli Halikon liitto. Kun Hahma on poissa, on liitto rikki — syyksi saadaan kosto. — Surma saadaan pirkan syyksi.

_Kyrö_ (alta kulmain.) Olet ovela. Pirkoille koituu pahat päivät.

_Teivas_. Ilmisota Halikon ja Pirkkalan välille — varsinkin —

_Kyrö_ (uteliaana). Varsinkin?

_Teivas_. Halit haluavat anastaa meiltä pirkkaoikeuden lapan rahojen vaihtoon. Tahtovat itselleen veronkannon.

_Kyrö_. Ei veronkantoa! Vapaan vaihdon rihkaloissaan.

_Teivas_. Vai niin! Ovatko luvanneet teille?

_Kyrö_ (hämillään). Pirkka-verot ovat meille liian raskaat.

_Teivas_ (terävästi). Entä rauta, suola, aseitten teko, merentakainen kama? Ilmaiseksiko antaa Hali?

_Kyrö_ (nolona, kun on joutunut tahtomattaan keskustelemaan salaisuuksista). Haluaisimme vapaasti vaihtaa rahamme, ilman veroja.

_Teivas_. Tiedätkö, mistä on vero? Juuri kaikesta kamasta, minkä saatte ilmaiseksi, aseista, jotka teille taomme, rauhasta, jonka teille turvaamme. Hyvinvoinnistanne on veronne. Me huollamme teistä kuin itsestämme.

_Kyrö_ (miehekkäämmin). Sanoitko, että rauhassa keskustelemme?

_Teivas_. Sanoin. Loukkaamatta haasta! Nyt välimme selvitämme! Sano kaikki sanottavasi! Huomenna emme tästä enää puhu.

_Kyrö_. Sinä tiedät, valtias, että Pirkkala elää meidän rahoistamme.

_Teivas_ (naurahtaa). Pirkkala elää kaskistansa, kylvöistänsä, pelloistansa, karjastansa, kaupastansa —

_Kyrö_. Juuri tuon kaupan rahamme välittävät. Eikä mikään riitä. Jota enemmän otuksia pyydämme, sitä suuremmiksi verot nousevat. Jos laiskottelemme, vähennetään suolaa, simaa, kamaa, rihkaa.

_Teivas_. Tahdotte vapaasti vaihtaa Halissa? Vaihdoitte jo Uron joella rosmojen kanssa?

_Kyrö_. Omin päin lie joku Urolla käynyt — ei käskystäni.

_Teivas_. Oliko oikein?

_Kyrö_. Vastoin laadittua lakia — myönnän — mutta verot ovat raskaat —

_Teivas_. Ja aseet kalliit — meidän seppomme takomat! Meidän aseilla riistaa kaadatte, suolan, siman saatte — meidän rihkoin, kamoin koreilette. Muiden kanssa vaihtoon haluatte, ette pirkan kanssa! Mitä järkeä siinä?

_Kyrö_. Jos veroitta vaihto selvennetään —

_Teivas_. Veroitta? — Kyllä! Tuokaa aseenne Pirkkalaan — kaikki antamamme!

_Kyrö_ (hämmästyy). Emme silloin riistaa kaada. Hiven on ansoista apua.

_Teivas_. Näetkös nyt vääryytenne?

_Kyrö_. Aprikoimme, että aseet jo ovat omamme.

_Teivas_. Niin en minä asiaa arvaa. Mutta ehdon annan. Kymmenen kevättä maksatte veron. Muuta mitään emme anna — paitsi vaihdon tietä — ja vaihto on yksin meidän — sitten ovat aseet omanne.

_Kyrö_. Silloin alamme tyhjin kourin.

_Teivas_ (ivallisesti). No, vaihdoin uusitte varanne!

_Kyrö_. Emme pirkan kaupoin.

_Teivas_ (ankarasti). Mutta kyllä Halin, Rosmon rihkaloissa — ja Ulven, Uron raumateillä? Niinkö?

_Kyrö_. Siellä ovat rahamme kalliimpia.

_Teivas_ (nousee, vähän kiivaasti). Arvaa tuon — kun eivät huolla, eivät hoivaa! (Kävelee ylös.) Ottavat minkä saavat — koskaan antamatta. (Tulee alas, pysähtyy.) Ette suostu?

_Kyrö_ (epämääräisesti). En osaa tuota — en oivalla.

_Teivas_ (tiukasti). No, oivalla tämä! Saatte vaihtonne vapaaksi Pirkkalassa — erinäisin ehdoin —

_Kyrö_ (melkein välinpitämättömästi). Ehdoin?

_Teivas_. Sodan syttyessä nousee heimosi yksin mielin Pirkkalan puolta pitämään.

_Kyrö_. Emme sotahan sovi —

_Teivas_ (suuttuu). Täytyy! Täytyy — sanon sulle! (Kävelee kiivaasti. Lemma tulee perältä.) Tässä lappa kiemurtelee, kaamurtelee, köyryilee ja kieräilee. — Katso, Lemma! Tuossa Kyrö kyyrysillään kyrää vastaan valtiastaan —

_Kyrö_. Annoit mun puhua.

_Teivas_. Annoin. Nyt kuuntele! Olette pettäneet meitä Ulvelassa ja Urolla. Juonineet olette Halilassa ja meille sodan hankkineet. Vielä tiedän, mitä juuri teette ja aiotte. Parastaikaa pakenette kirjoinenne, karjoinenne. Aiotte pakonne peittää konnan koukuin, tuketa pohjan suun Pohjankankaan palolla. Näinkö on, vai miten?

_Kyrö_ (arkaillen). Olet parahin poppa Pirkkalassa — mutta tietäjäkin joskus eksyy.

_Teivas_. Sen näemme! — Lemma! Puhalla torveen! Airuet kutsu! Viestit kiireesti kautta kaiken valtakunnan! Sotijalot sotajalalle!

_Lemma_. Miehineen? Orjineen?

_Teivas_. Kaikkineen! — Koko Pirkkala koolle käy!

_Lemma_. Päällikölle käskyn vien. (Menee.)

_Teivas_. Vie! Palaa! (Hetken kuluttua melkein surunvoittoisesti, katsellen Kyröä.) Eikö koskaan lapasta ihmiseksi?

_Kyrö_. Viherä on vieraan virhi. Oma ei koskaan orasta.

_Teivas_. Minunko?

_Kyrö_. Vaikka sun.

_Teivas_ (tyytymättömänä). Vanhaako pengot? Naistasi esiin naaraat?

_Kyrö_ (synkästi ja uhkaavasti). Vaikene valtias!

_Teivas_. Kyllä — kun sappesi asetat. Muista — suutapäin syy sovittiin.

_Kyrö_. Niinpä vaietaan. Mulla ei ole oma kosto. Lapan heimon on asia.

_Teivas_. Lyhyesti! Rauhako vai riita?

_Kyrö_. Rauha! Rauha rattoisampi! Jos sovittelet, niin sovimme. Ehdotan: päästä pirkkojen parihin, Kokemäen rihkalahan halit, ulvet, rosmot kaikki — niin rauhassa vaihdamme rahamme parahimman kaupin kanssa.

_Teivas_. Entä aseet?

_Kyrö_. Niistä eri ostorahat annamme kymmennä kevännä.

_Teivas_. Entä sitten?

_Kyrö_. Sen jälkeen ei pahaa, hyvää väliä pirkalla ei läpällä.

_Teivas_ (aikoo vastata kiivaasti, mutta samassa kuuluu torven ääni). Tunnetko tuon tarinan?

_Kyrö_. Liian hyvin! Uhooko entistä tuhoa?

_Teivas_. Turmempata! (Istuu valtaistuimelle).

_Lemma_ (tulee). Päällikkö tekonsa tietää, toimeen ryhtyi. (Menee istumaan perä-pankolle.) Jopa Kyrön silmä välkkyy — sovinto kai on tullut.

_Kyrö_. Valtias ei suostu rahojen vapaaseen vaihtoon. Emmekä me ilman elä.

_Lemma_. Sepä solmu. — Unohtaako Kyrö Nokian aseet?

_Teivas_ (ivallisesti). Unohtaa Nokian nuoletkin. Tuskin tuntisi enää Kyrö sitäkään, joka vedettiin Hahman rinnasta.

_Lemma_. Mitä? Ammuttiinko Hahma?

_Teivas_. Kyrö sanoo nähneensä.

_Kyrö_ (hätäisesti). En. En sano!

_Teivas_. Erehdyinkö? Etkö sanonut olleesi läsnä?

_Kyrö_. En konsa — en ikinä!

_Teivas_. Miten sitten nuolesi joutui Hahman rintaan?

_Kyrö_ (pelästyneenä). Minunko nuoleni?

_Lemma_. Kyrönkö nuoli?

_Teivas_ (katsoo kiinteästi Kyröä, ankarana). Ellei asia olisi selvä, niin nyt sen näkisin. Sinä Hahman murhasit!

_Kyrö_ (hypähtää ylös). Minä?

_Teivas_ (rajusti). Istu! (Nousee.)

_Kyrö_ (vaipuu istumaan vastahakoisesti). Sorrettua syytetään —

_Teivas_. Vaiti! Olet roisto! En ilkiä sinua kuulla roistompana. (Levollisesti.) Olen aina sinua epäillyt. En koskaan luottanut ketun kengillä kulkijaan, konnan koukkujen kutojaan.

_Kyrö_ (ensi kerran ylpeästi ja miehekkäästi). Olen suuren heimon päällikkö kuin sinä. En salli solvausta. Heimoni puolesta olen täällä valtias-sanasi turvin. Muista!

_Teivas_. Muistan. Kohta näemme. Kun sinua epäilin — annoin Nokian pajaan käskyn — arvaatko minkä? (Kyrö tuijottaa käsittämättä.) Et arvaa. Olet ovela, mutta et tarpeeksi. Sinun nuolesi olivat paremmat muita — mutta — salamerkillä merkityitä.

_Lemma_ (hypähtää ylös). Sellainenko oli Hahman rinnassa?

_Teivas_. Sellainen — Kyrön jousen ampumana.

_Kyrö_ (nousee). Lie joku toinen tiennyt — tehnyt mulle turmioksi.

_Teivas_. Ei tiennyt seppä. Mulle antoi nuolet — minä aina sulle.

_Kyrö_. Lie saanut varas — lie kadonnut —

_Teivas_. Vie kuoppaan, Lemma! Tyrmään telkee!

_Kyrö_. Sanasi syöt, Teivas!

_Teivas_ (Lemman viittauksesta tulee aulasta kaksi sotilasta). Murhamies on henkipatto Pirkkalassa. Tuomittu olet. Pois!

_Lemma_ (on tullut nopeasti Kyrön viereen). Konna! Surun tuotit pyhälle Pyynikille. Tule! (Inku saapuu kuningattaren huoneesta.)

_Teivas_. Heitä vartijoitten vietäväksi!

_Lemma_. Kuulitko kuninkaan käskyn? Lähdetkö — tai pakotan?

_Kyrö_ (purkautuen). Kuningasko turvasanansa syö? Vertaisensa kuoppaan kätkee? Niin tekee kamakuningas, rihkaruhtinas —

_Inku_ (lyö kädet rintoihinsa). Osmo, auta!

_Teivas_ (naurahtaa). Sanoistasi ei arvoni alene — mutta tekosi tahraa koko maan maineen.

_Kyrö_. Ei kuin sun!

_Teivas_ (vetää puukkonsa). Taar'avita! Taatto taivahinen!

_Inku_ (parkaisee). Lähde, Kyrö! Lähde!

_Lemma_. Vaiti, ruoja! Kuningatar kuulee huutosi. (Sotilaat tarttuvat Kyröön.)

_Kyrö_. Kas! Pojalle pulmu on pyhä! Oikein! Tepponen isälle tekaise!

_Lemma_ (Sotilaat riuhtaisevat Kyrön aina ukselle asti). Ruoja! Ryökäle! Vartijat! Kuoppaan viekää! Kansi salpaan pankaa! (Sotilaat vievät Kyrön. Lemma seuraa. Vähän melua kuuluu ulkoa.)

_Teivas_ (pistää puukon tuppeen, katselee Inkua tarkkaan). Tunsit miehen?

_Inku_. Ensi kerran näin. Heimokseni tunsin.

_Teivas_. Hätäännyit hänen puolestaan!

_Inku_. Tuhoansa pelästyin — kun tuhmasti puhui, katala.

_Teivas_. Mitä tekee emäntäsi?

_Inku_. Nukkuu.

_Teivas_. Nukkuu? Mitä tekee yöt, kun päivin nukkuu?

_Inku_. Kolkko on immelle miehelän maja — alussa. Vielä sitten isoansa itki — nukahti.

_Teivas_. Miksi syöksyit tänne?

_Inku_. Pelästyin. Melua kuulin.

_Teivas_ (näkee, kun Pyynikki tulee hiljaa huoneestaan, Inkulle). Mene aulan tietä — nopeasti! (Inku menee heti, huomaamatta Pyynikkiä. Teivas astuu nopeasti Pyynikkiä vastaan, ottaa kädesiää ja taluttaa alas.) Terve, koito, kotihisi! Tupakani onnen tuot. (Pysähtyvät pankon päähän.) Kymmenet viikot viivyin. Pahoin tein. Anteeksi anna, armas emäntä! Ajan pitkän ikävöin sua alati. (Ottaa Pyynikkiä päästä.) Surunko sume silmässäsi? Sen suutelen suloksi jälleen. (Aikoo suudella.)

_Pyynikki_ (karttaen). Outo olet vielä mulle, minä sulle. Vieraan vilu meistä uhoo. Anna olla!

_Teivas_ (hämillään). Naiseni olet omani, emäntäni —

_Pyynikki_ (kylmästi). Kuollut on isoni. Hautajaisiinsa haluan.

_Teivas_. Sitäkö pyydät?

_Pyynikki_. Sitä. Saanko venheet vesille, haapioiset Hahmalahan? Saattajia anon sulta, soutajia suvantolasta. Siksi tulin.

_Teivas_. Vainko siksi?

_Pyynikki_. Vain.

_Teivas_ (kävelee jonkun askeleen hitaasti). Et lämmöllä, lemmenlauluin ota vastaan valtiasta! Kun isäntä saapui — karkaa emäntä.

_Pyynikki_. Mitäpä kaupan kalusta! En ehdoin tahdoin taloosi tullut.

_Teivas_. Tuomalla tulit — kuin nainen tulee.

_Pyynikki_. Ryöstettykin riemuin rientää — tiedän — mutta ehdoin tahdoin ryöstäjä tekonsa tekee — naisen mielen noutimeksi oman mielensä paloksi. — Me emme toivoneet toisihimme — liiton teit — minä liitolle lukoksi jouduin.

_Teivas_ (ihmetellen). Mitä haastat — en tajua. Puhut kuin vihassa vento — et kuin kotisi orren alla.

_Pyynikki_. Kotini? — Olen täällä liika lämsä, pärepihti, puhdepölkky —

_Teivas_ (kiivaasti). Vaiti! — Lämsät ei läpätä Pirkkalassa, ei haasta pihdit, ei puhu pölkyt. — Istu! (Pyynikki istuutuu vaistomaisesti. Teivas kävelee kiivaasti edestakaisin, pysähtyy sitten tyynenä.) Unohda sanani! Kiivastuin suotta. Syystä olet katkera, vihainen, ärty. (Hymyilee.) Kehnosti kohtelin, kosin — tulin ja nain — lähdin — ja lähetin —

_Pyynikki_ (keskeyttää). Saanko soutajia?

_Teivas_ (pysähtyy liikkumattomaksi kesken ajatustaan, tuijottaen Pyynikkiä). Olet kumma! Kova olet ja komea! (Lyö leikiksi ja menee istumaan valtaistuimelle.) Olet oikeassa! Käskijäksi tulit, et kuulijaksi, kuhnuriksi. Ole raju, reipas! Sellainen on mieleen mulle. Tiedä! Pirkat ovat pirun sukua — ja minä pahin pirkkalainen. Täällä tarvitaan tanua, tulta, pihkaa ja räiskinätä. Riehu, roihu, anna rätinän käydä!

_Pyynikki_ (nousee). En ole riehunut — mielestäni.

_Teivas_. Et. Olet kylmä kuin jää. Mua paleltaa. Mutta minä arvaan, että tulee kevät — tuuli kääntyy. Silloin paista, helly, mulle — muille räisky ja rätise! — Tule, pikkuinen, polvelleni! Tai — (nousee nopeasti ja menee Pyynikin luo) — et tulla voi — sun talutan. (Ottaa Pyynikin molemmat kädet.) Väärin on sulle tehty — väärin. Sen kostan kymmenesti. Olen niinkuin haluat, tahdot. Poista apea mieli! Puhu ja pakise!

_Pyynikki_ (arasti). En vielä voi — sain äsken surunsanoman —

_Teivas_. Ja sitten itkit, nukuit —

_Pyynikki_ (ihmetellen). Nukuin?

_Teivas_. Etkö?

_Pyynikki_. En.

_Teivas_ (irroittaa ja katsoo sivulleen aivan kuin vielä saisi nähdä Inkun). Hm! (Astuu vähän syrjään.) Ketä haluat saattajiksi?

_Pyynikki_. Määrää miten mielit soutumiehet! Mutta anna Inku seurakseni!

_Teivas_. Ei ole Pirkkalan väkeä. (Äkkiä.) Milloin palaat?

_Pyynikki_ (eloisasti). Pane joku joukon päälliköksi, joka käskee, määrää ajan.

_Teivas_ (syrjäsilmällä). Kuka?

_Pyynikki_. En tunne Teivaan väkeä. Sellainen anna, joka varoen valvoo minua, arvon antaa arvolleni.