Part 6

-- Olen sitä empinyt paljonkin, vastasi nyt Horn verkalleen, -- ja turhat kuvittelut riisun mielestäni vieläkin joka päivä. Meillä on tuskin 4000 täysin asevalmista miestä, muut ovat nostoväkeä; vihollinen voi nostaa paljon suuremmat joukot vastaamme. Se on totta. Mutta jos sittenkin mieluummin kannatan ilmisotaa kuin tätä salavaanintaa, niin perustuu se käsitykseeni, että siihen on pakko. Tämä tilanne on kestämätön, uutta talvea emme jaksa täällä vartioida, meidän täytyy koettaa häätää vihollinen kauemmas. Tuloksestahan ei voi olla varmuutta, mutta yrittää täytyy.

-- Eikä nykyisen mielialan vallitessa yritystä voida seisauttaa, jos vain kuningas siihen suostuu, myönsi Hannu. -- Mutta mitä hän sanoisi mahdollisesta epäonnistumisesta?

-- Niin, syyn saisimme me raskaasti kantaa... Mutta sittenkin luulen, että maan etu silläkin uhalla vaatii yrittämistä...

Henrik Klaunpoika oli tunnontarkka mies ja katsoi asioita syvemmältä kuin hänen sotatoverinsa. Ja hänen nuorempi toverinsa huomasi nyt selvästi, että hän ajatteli suurella huolella tulevaisuutta, olipa kuninkaan ratkaisu kumpi tahansa.

Näin keskustellen palasivat miehet siltaa pitkin kaupungista linnaan. Sateenharmaa taivas oli ruvennut kirkastumaan, pilvien välistä pilkisti toisinaan esiin kalvakka elokuun kuutamo, hopeoiden vanhan, jykeän linnan särmikkäät torninharjat ja lahden tyynen pinnan. Hiljaista oli kaupungissa, vesillä ja koko luonnossa. Linnassa jo nukuttiin. Odotukseen kyllästyneet miehet olivat siellä varhain laskeutuneet levolle, toivottaen toisilleen:

-- Saapuisi edes huomenna varmuus!

* * * * *

Mutta heidän ei nyt tarvinnut odottaa huomiseenkaan. Klaus Horn ja Lepaan herra eivät vielä olleet ehtineet kuutamoiselta linnanpihalta nousta sisäsuojiin, kun Neitsytniemen puoleiselta portilta kuului ankaraa koputusta. He arvasivat heti asian, juoksivat portille, jonka vartija kuului tiukkaavan saapuvilta tunnussanaa, ja tunsivat heti ulkopuolella Klaus Kristerinpojan käskevän äänen:

-- Laske sisään, oman talon ollaan väkeä. Ja Antti Niilonpojan ääni kuului säestävän:

-- Avaa helkkarissa, nihti, nopeammin, ja hanki meille olutta, tässä on kamala jano...!

Pian tervehtivät sukulaiset ja toverukset toisiaan portilla, ja muutamia kiireisiä vuorosanoja vaihdettiin jo siinä pihalla vieraiden satulasta noustua:

-- Hyvät kuulumiset!

-- Kuningas on siis suostunut?

-- Käskenyt! Jäi Turkuun, saapuu itse tänne!

-- Väkeä ette tuo paljoa tullessanne?

-- Kuningas tuo laivoissaan enemmän. Nyt olutta!

Siitä sukeusivat pitkät ja iloiset juomingit sinä yönä Viipurin linnassa. Makuulleen menneet miehet kimposivat pystyyn odotetun viestin kuullessaan, mielten pingoitus ja pitkä alakuloisuus laukesi hilpeään surinaan ja nuorten miesten kuultiin hihkaisevan toisiaan tavatessaan sekä keräytyessään uudelleen Inga-rouvan pitkän pöydän ympärille. Kyseltiin ja vastattiin. Matkalta saapuneet soturit eivät muistaneet väsymystään, he kertoivat yhä uudelleen Kustaa-kuninkaan epäilysten vähittäisestä hälvenemisestä, hänen matkastaan Turkuun, Olavi Skotten sanoman ratkaisevasta vaikutuksesta ja omasta pikaratsastuksestaan Suomen halki. Varsinkin oli äänessä Antti Niilonpoika, joka tyhjensi tiheään sarkkansa ja pyysi uutta huudahtaen:

-- Toista oli lähtöni tästä linnasta vuosi sitten -- miekatta ja kunniatta, varmuutta ei muusta kuin niskanikamani menettämisestä. On monasti kurkussani tuntunut, kuin sitä hirttonuora kuivaisi -- täytyy kostuttaa!

-- Ja nyt tuot kilven ja ritarinimen mukanasi tänne palatessasi!

-- Ja se nimi on kunnostautuva uusissa taisteluissa ryssää vastaan!

-- Miekka lippuna, -- Sabelfana!

Näin miehet palannutta toveriaan onnittelivat, huudahtaen lopuksi:

-- Terve tultuasi! Yhdessä lähdetään nyt takaisin Kivennavalle.

-- Ja siitä paljon kauemmas!

Herrain salista siirtyi tämä vapautunut, reipas mieliala miesten tupaankin ja vahtimuutosten mukana kaupunginkin vartiopaikkoihin, ja taas virisi miehistössäkin uusi sotainto.

-- Sotakäsky on saapunut!

-- Nyt päästään rajalle!

Jo aamulla alettiinkin sitä rajallelähtöä valmistaa.

Raskaammat tykit ja piiritysvehkeet sälytettiin laivoihin, kantohevosia kuormitettiin, miehille pantiin kuukauden muona heidän kontteihinsa ja aseet hiottiin ja rasvattiin. Jaakko Bagge varusti kiireellä laivastonsa purjehduskuntoon, rientääkseen sillä Nevajoelle, jossa sen oli yhdyttävä maajoukkoon. Ja muutamien päivien perästä samosi Viipurin ratsu- ja jalkaväki liehuvin lipuin ja pärisevin rummuin ulos Karjaportista, missä talonpoikainen nostoväki siihen yhtyi, ja siitä se käänsi kulkunsa hävitetyn Karjalan halki Inkeriä kohden -- se maakunta oli ensiksi valloitettava.

Viipuri tyhjeni. Sen porvarit, joille vuoden kestänyt sotaväen majoitus oli kaikkinaisten rasitusten ohessa tuottanut hyötyisät markkinat, katsoivat allapäin tyhjiä myymälöitään ja autioiksi jääneitä rantasiltojaan, joissa ei nyt enää mikään kauppa käynyt, ja kaupungin kellarin kapakoitsija jouti torkahtamaan tynnyrinsä päälle.

Linnassa kulki vanha Ahtisten herra sulkemassa aittoja ja talleja ja järjestämässä harvat linnaan jääneet sotavanhukset portinvartijoiksi. Hän kuuli Inga-rouvan äreänä toruvan piikojaan keittiössä. Sitä toraääntä ei yleensä kuulunut, milloin kiire oli, milloin sotaisia miesjoukkoja oli syötettävä ja paistinkäry paksuna tuprusi ulos oventäydeltä. Silloin linnan emäntä keittiössään viihtyi, silloin hän oli iloinen ja ketterä.

Sellaiseksi myönsi Inga-rouva itsekin luonteensa. Hänellä täytyi olla ympärillään nurinaa ja kiirettä, miekkain ja kannusten kilinää, kirpeitä sotajuttuja, pisara kohteliaisuutta sekaan ja vähän sukkeluutta höysteeksi... Valmistapas nyt ateria yksinomaan Maunu Niilonpojalle ja hänen kirjurilleen ja piispa Juustenille, milloin tämä edes sattui linnan vieraaksi tulemaan, -- mokomakin tehtävä toimeliaalle emännälle!

Hän ikävöi poistuneita sotapoikiaan. Mutta pian hän oli saava uusia ja vaativia vieraita linnaansa.

VII

Viipurin piispa Paavali Juusten seisoi, päivätyönsä päätettyään, tuomiokapitulinsa portilla miettien, suuntaisiko hän tänään iltakävelynsä satamaan, jonka läheisyydessä oli hänen veljensä, suolaporvarin talo ja missä väliin saattoi tavata Tallinnan ja Lyypekinkin laivoja, vaiko linnaan, jossa aina sai kuulla uutisia, -- jommallekummalle taholle hän joka ilta askeleensa ohjasi. Linna oli kyllä nyt tyhjä, ei sieltä paljoa seuraa saanut. Mutta ehkäpä Inga-rouva juuri sitä mieluummin ottaisi vastaan vieraan, -- niin, hän lähtee sittenkin linnaan päin.

Se mustunut, umpinainen kivirakennus, jonka jykevän, raudoitetun portin edustalla hän ratkaisunsa teki ja jolla nyt oli "tuomiokapitulin" juhlallinen nimi, oli entinen Viipurin mustainveljesten luostari taikka se osa siitä, joka vuosikymmenien rappeutumisen jälkeen oli voitu panna auttavaan kuntoon Suomen toisen, uuden hiippakunnan hallintotaloksi. Muuten tuota tuomiokapitulia vasta parhaillaan järjestettiin, toistaiseksi siihen ei vielä kuulunut kuin hän, piispa itse, Viipurin kirkkoherra, joka oli saanut tuomiorovastin arvonimen, sekä pari juuri papiksi vihittyä teiniä apulaisina ja kirjureina. Vastahan toista vuotta sitten tämä uusi hiippakunta oli perustettukin jakamalla vanha kahtia, ja siinä oli kaikki vielä alkuvaikeuksien kannalla, -- eipä ollut sen olemassaolokaan vielä yleisön tajuntaan juurtunut.

Mutta piispa Juusten, Turun koulun entinen rehtori ja Agricolan apulainen jakamattoman hiippakunnan aikana, oli luonteeltaan rauhallinen, miltei verkkainen mies, ja hän kävi vaikeaan tehtäväänsä, uuden hiippakuntalaitoksen luomiseen, tyynesti ja hätäilemättä käsiksi. Tehtävä oli monellakin tavalla vaativa ja laaja. Ei ollut kysymys ainoastaan uuden järjestön luomisesta. Tämä osa Suomen vanhaa hiippakuntaa käsitti, paitsi koko Karjalan, puolet Uuttamaata ja Hämettä Hauhoa myöten sekä koko Savon asutuksen, niin pitkälle kuin sitä ulottui Tavisalmelle ja Sisä-Suomen erämaihin asti, ja monet näistä seuduista olivat vielä hyvin höllästi kirkkojärjestelmään liitetyt. Siinä olisi ollut piispalle lääniä pitkiinkin tarkastusmatkoihin, mutta hänen täytyi nyt aluksi järjestellä lähimmän Karjalan kirkollisia oloja, joita oli niin kauan laiminlyöty, että sen kansa syrjäseuduissa eleli melkein pakanuuden tilassa, arpojainsa ja poppamiestensä varassa.

Juusten oli perusteellisesti ryhtynyt raivaustyöhönsä, teki pitkiä työpäiviä, lähetteli tiheitä paimenkirjeitä, koettaen saada toiminnan käyntiin. Mutta päivän työt päätettyään hän sulki sentään perin kernaasti ja rauhallisesti kapitulin oven, jättäen sikäläiset huolensa sinne, ja vietti iltansa rauhallisesti joko veljensä tai jonkun muun porvarin talossa taikka sitten linnassa kunnon Ahtisten herran ja hänen herttaisen rouvansa vieraana. Paavali oli näet vielä naimaton, vaikka jo ikämies.

Outoa siellä linnassa nyt viime viikkoina oli ollut, kun koko tuo remuava sotaväki oli poissa, mutta piispasta se toisaalta oli paljon hauskempaa. Siellä saatiin nyt istua pienessä pirtissä Maunun ja hänen puheliaan puolisonsa kanssa, usein kyllä mukana vielä alivouti Sigfrid Matinpoika ja hänen suloinen tyttärensä -- todellakin suloinen neito... Ja toimelias, ymmärtäväinen neito... ihan varmaan hyvää emäntäainesta... Juotiin oluttuopista ja syötiin pala, ja niin meni tarinoidessa ilta hauskasti...

Tällainen oli ohjelma tänäänkin, eräänä syyskuun päivänä. Siellä Maunun pikkutuvassa oli kerrottu suomalaisen sotaväen hyökkäyksestä rajan yli Inkeriin -- sanottavaa vastarintaa siellä ei oltu kohdattu --, kuninkaan odotetusta tulosta Viipuriin -- hän saattoi tulla laivoillaan minä päivänä tahansa, jos tuli, mikä ei sekään ollut aivan varmaa --, ja pientä sukkeluutta oli sekaan lasketeltu Inga-rouvan ja Sigrid Matintyttären kanssa, joka oli todella suloinen neitonen... Tyytyväisenä iltaansa Paavali Juusten lähti hämärän tullen kävellä löntöstelemään takaisin yksinäiseen, synkkään kapitulirakennukseensa, jossa hän asuikin ja jossa aamulla anivarhain taas työ oli alkava.

Silloin piispan kävellessä sillan yli hänen katseensa takertui hämärtyvälle, syystummalle lahdelle, ja hänen pyöreät silmänsä seisahtuivat. Ilmestyihän sieltä suuria, haljakoita purjeita, jotka levittäytyivät taivaan rantaa vastaan. Kokonainen laivasto tulossa Viipuriin, -- tietysti kuninkaan laivasto...! Eikä Inga-rouva tiedä mitään! Piispan lyhyet, tukevat sääret liikahtivat tavallista liukkaammin hänen palatessaan linnaan tätä sanomaa viemään ja tuossa tuokiossa olivat siellä valmistukset käynnissä. Ja itse seisoi Juusten vanhan Ahtisten herran rinnalla linnan laivasillalla, kun kuningas siitä nousi maihin ja vastaanotti ensimmäiset tervehdykset.

-- Mitä tietoja on rajalta? kysyi hän ensi sanoikseen poikansa rinnalla maihin päästyään.

-- Toistaiseksi vain hyviä, lohdutti linnanvouti, saatellen vieraita linnaan.

-- Mutta miksi täällä on niin hiljaista, niinkuin kuollutta, ihan autiolta täällä kajahtaa? -- Näin ihmetteli kuningas heti linnaan saapuessaan. -- Missä on linnanväki?

-- Sotaretkellä tietysti.

-- Kaikki? Kuka siis linnaa vartioi?

Kuningas oli taas merimatkansa jälkeen ärtyneellä päällä, ja siitä saivat ryöppynsä tuntea sekä isännät että emännät. Matka tänne Itä-Suomeen Tukholmasta asti oli hänestä tuntunut loppumattoman pitkältä; hän tunsi, nyt vihdoin perille ehtiessään, joutuneensa johonkin maailman ulkolaitaan saakka ja oli nähtävästi jo laivassa ruvennut katumaan retkeään tänne kaiken asutuksen takamaille. Olot olivat hänestä täällä vielä vieraammat kuin Turussa: puvut, kansanmiesten pitkät mekot ja naisten väljät huntupäähineet, kielenkäyttö, -- kaikki täällä puhuivat suomea --, ja sitten vielä sota näillä kaukaisilla takamailla! Vanhasta kuninkaasta oli kuin hänet olisi viskattu syrjään emämaastaan ja hallituspaikastaan johonkin kaukaiseen korpeen, jossa hän ei tuntenut olevansa ollenkaan turvassa.

Niin, se sota!

Kustaa-kuningas ei ollut Ruotsissa asioita pohtiessaan osannut kuvitella, että vielä täältä Viipurista olisi sotaväki lähetettävä kymmenien peninkulmain päähän yhä synkempään korpeen sotimaan -- mitä hyötyä olisi siitä lopulta? Ja nyt oli hänen vielä vaikeampi suostua siihen, että hänen pitäisi laskea nuori poikansakin noiden rajattomien metsien ja soiden takaisille sotapalkoille näiden kömpelöiden suomalaisten seurassa kavalaa ryssää vastaan. Siitä heillä oli ollut kinaa Juhana-prinssin kanssa koko merimatkan ja sitä jatkui nyt maihin noustuakin. Vanha kuningas oli erityisen äreä tuntiessaan luissaan, ettei hän tässä painiskelussa lemmikkipoikansa seikkailuintoa vastaan lopultakaan jaksaisi pitää puoliaan. Nuori prinssi oli jo Ruotsista lähtiessään puhunut halustaan päästä taistelutantereelle, eikä isä ollut sitä silloin aikoinaan kyllin jyrkästi kieltänyt, vaan päinvastoin tuonut poikansa tänne mukanaan. Mutta nyt isä tahtoi tuon seikkailun kieltää.

Kuningas oli majoitettu linnan keskikerroksen juhlahuoneisiin, jotka Kaarle Knuutinpoika Bonde ja Krister Niilonpoika Vaasa -- Kustaa-kuninkaan esi-isiä sata vuotta sitten -- olivat sangen komeiksi rakentaneet ja joita senkin jälkeen oli joltisestikin ylläpidetty. Ne oli Inga-rouva ajoissa siistinyt ylhäisiä vieraitaan varten ja sinne hän nyt oli näille ruokapöydänkin kattanut. Siellä kyseli kuningas Ahtisten herralta ja Paavali-piispalta näitä Karjalan matkoja, seutuja, missä sotatapahtumat liikkuivat, taistelevain joukkojen määrää ja tietojen saannin nopeutta. Ahtisten herra mainitsi silloin hyvin tärkeäksi, että kuningas lähettäisi Ruotsista nyt mukanaan tuomansa väen, tuhatkunta miestä, senkin kiireellä Nevajoelle taistelevien avuksi, sillä nämä odottivat näitä apujoukkoja, joiden tiesivät olevan tulossa.

-- Eikö siellä sitten kokoamanne väki riitäkään, onko se nyt jo joutunut hätään? tiukkasi kuningas.

-- Ei ole joutunut hätään, mutta tuloksiin nähden on mahdollisimman tehokas sotajoukko tarpeellinen.

Kuningas käännähti kärsimättömästi nojatuolissaan, jossa hän istui nahkareunaiseen vaippaansa kääriytyneenä, siveli levottomana kädellään puolikaljua päälakeaan, joka kestitysviinin vaikutuksesta oli ruvennut punoittamaan, ja virkkoi mukanaan olevien valtaneuvostensa puoleen kääntyen:

-- Lienee siis ruotsalainen väkemme lähetettävä sinne rämeitä tarpomaan, kun kerran leikkiin on käyty. -- Ja valtaneuvos Abraham Leijonhufvudille, joka oli toinen mukana oleva kuninkaan lankomies, mutta enemmän soturi kuin hänen Steen-veljensä, kuningas lausui nyt melkein surkutellen:

-- Sinun täytynee, Abraham, lähteä varusväkemme päällikkönä sinne rajalle, eivät taida nämä suomalaiset siellä muuten selvitä.

Siihen iski silloin taas kiinni Juhana-prinssi, joka terveenä ja reippaana istui viluisen isänsä vieressä, huudahtaen:

-- Juuri niin, ja Abraham-enon mukana lähden sinne nyt minäkin.

Hän oli kuitenkin valinnut huonon hetken uudistaakseen vanhan pyyntönsä. Sillä kuningas oli nyt huonolla tuulella ja vastasi pojalleen lyhyesti ja kipakasti:

-- Sinä, Juhana, jäät minun kanssani tänne odottamaan tuloksia tapausten menosta.

-- Tänne autioon linnaan!

Jo näkivät syrjäisetkin, että kiivas Vaasan veri kuohahti sekä isässä että pojassa. Nuori prinssi sävähti punaiseksi kasvoiltaan, hänen silmiinsä kohosivat kiukun ja pettymyksen kyyneleet ja läimäyttäen oluttuoppinsa pöytään hän virkahti ikäiselleen oudolla kiivaudella:

-- Minä lähden sittenkin!

-- Vastoin isäsi kieltoa! Niskoitteletko kuningastasi vastaan, poika?

Nuori prinssi oli juuri ehtinyt 18 vuoden ikään ja jo tällä Suomen-matkallaankin ruumiiltaan huomattavasti kehittynyt. Päivä oli paahtanut hänen ennen maidonkarvaiset lapsenkasvonsa ruskeiksi ja merielämä vahvistanut hänen ennen hentoja jäseniään. Hän nousi nyt pitkänä ja solakkana istuimeltaan, astui kunnioittavasti isänsä luo ja virkkoi äänellä, jossa soi sekä hellyyttä että päättäväisyyttä:

-- Isä, en ole lapsi enää. En voi palata tältä sotaretkeltä, voimatta kertoa olleeni mukana sodan tapauksissa. Minua halveksisi sekä aina ivallinen vanhempi veljeni että kaikki muut, jotka tietävät minun olleen tällä Suomen-retkellä. Minut leimattaisiin pelkuriksi. Koko sotaväkikin, jolle olen ilmoittanut aikovani sitä seurata, nauraisi minulle, -- isä, ethän tahdo saattaa poikaasi tällaisen naurun esineeksi! Miksi voisit sitä tahtoa?

Hän puhui lämmöllä ja arvonannolla, mutta oudolla lujuudella, -- isä tunsi sen otteensa heltiävän, joka oli pitänyt häntä voiton puolella. Hän tunsi poikansa esiintymisessä Vaasan suvussa salaa piilevän kunnianhimon, joka saattoi sitä johtaa mihin tahansa, ja oivalsi sen nyt Juhanassa heränneen. Mutta hän tahtoi vieläkin säilyttää vaikutusvaltansa ja pysyttää poikansa luonaan vaaroista syrjässä.

-- Sitä, mikä tapahtuu minun käskystäni, älköön kukaan uskaltako arvostella. Jos minä estän sinua lähtemästä luotani kymmenien peninkulmien päähän tähän sissirosvojen ja noitain maahan, on minulla siihen pätevät, valtakunnalliset syyni...

-- Mutta häpeä osuu minuun, ja koko eliniäkseni. Minä en voi sallia nuoruuteni turmeltuvan turhista varovaisuussyistä. Ja kääntyen valtaherrain puoleen puhui prinssi kiihkeästi ja hartaasti: -- Steen-eno ja Abraham, johtaahan isän rakkaus, joka minulle on kallis, tässä harhaan...

-- Mitä sinä siitä tiedät! urahti ukko.

Mutta valtaherratkin kävivät kannattamaan nuoren prinssin pyyntöä. He tekivät sen kyllä hillitysti, kautta rantain, mutta sentään selvästi esittämällä, että vaara rajalla tuskin oli sen suurempi kuin täällä Viipurissakaan, jos varteenotetaan tarpeellinen, kuninkaalliselle henkilölle kuuluva varovaisuus. Pieni ratsastusmatka vain -- ja pääseehän sieltä takaisin.

Kuningas taisteli sisäistä taistelua, nieli kiukkuaan, mutta ei voinut kieltää, että pojan kanta oli jossain määrin oikeutettu. Viimeisiin asti hän kuitenkin koetti tehdä vastarintaa ja huudahti melkein vihaisesti vanhemmalle Leijonhufvudille:

-- Mitä, Abraham, otatko vastuullesi kuninkaallisen prinssin hengen ja turvallisuuden, -- oma henkesi on siinä kysymyksessä.

-- Otan kyllä.

Vanha kuningas katsoi muuten varovaa ylimystä hämmästynein, hiukan vetistävin silmin, katsoi poikaansa, jonka posket hehkuivat intoa, ja ymmärsi, että hänen oli nyt tässä lopultakin peräydyttävä. Se häntä sekä suututti että suretti. Suututti siksi, että hänen, isän ja kuninkaan, oli arveluttavaa pyörtää sanansa. Ja suretti senvuoksi, että hän nyt yhä selvemmin näki pojassaan ominaisuuksia, joita hän pelkäsi. Juhana oli sydämellinen ja avomielinen, -- sillä herttaisuudellaan hän juuri oli anastanut lemmikin paikan isän sydämessä, -- mutta hänen tunteensa eivät olleet ketään, ei edes isääkään kohtaan niin syvät, että hän niiden vuoksi olisi uhrannut kipenenkään itserakkauttaan tai maineen taikka imartelun himoaan. Ja pohjalla oli kai sittenkin se ainainen veljeskilpailu: Juhana tahtoi tietysti saada sotamainetta voittaakseen kansan suosion vanhemman veljensä, tuon epäluuloisen jurottajan, kustannuksella. Tämä into se näin oli ajanut pojan välit isän kanssa hetkeksi asettumaan kuin veitsen kärjelle.

Sitä vanha Kustaa hätkähti, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä oikeus vain omaa ikäväänsä ja omaa, ehkä aiheetonta levottomuuttaan ajatellen laskea asiat niin pitkälle. Hän nousi nyt hänkin ruokapöydästä ja virkkoi tyynemmin:

-- Me keskustelemme asiasta vielä kahdenkesken, Juhana. Hyvää yötä, herrat, -- antamasi takuun, Abraham, panen mieleeni.

Pöytäkunta hajaantui, mutta kaikki olivat jo selvillä siitä, että nuorella herttualla oli aamulla lupa lähteä rajalle.

Piispa Juusten käveli tällä kertaa yösydännä yksin linnasta kapituliinsa. Olihan se ollut hänelle merkki-ilta! Merkkitapaushan oli koko Viipurin kaupungille ja laajalle Karjalalle, kun maan kuuluisa kuningas, sen voimakas isällinen hallitsija, kerran oli saapunut tähänkin valtakunnan kaukaisimpaan laitaan vierailemaan. Mutta hiljainen piispa, joka harvapuheisena ja vaatimattomana oli iltakauden istunut tuossa ylhäisessä seurassa, tunsi sittenkin mielessään vähän pettymystä. Hän oli kuvitellut kuninkaan jalommaksi ja mahtavammaksi, voimakkaammaksi ja suurpiirteisemmäksi. Tämäkö äreä, pussinaamainen, vetistäväsilmäinen ukko oli siis tuo nerokas ja voimakas Kustaa-kuningas, joka oli voittanut miltei lukemattomat vihollisensa, koonnut innollaan talonpoikaisjoukkoja aseisiin, ja niiden avulla pelastanut maansa vieraasta ikeestä? Tämäkö levoton, tupsahteleva, arka äijä...? Koko iltakausihan jankattiin vain siitä, raskisiko hän laskea poikansa, kohta täyden, rotevan miehen, sotarintamalle, jonne hän tuhansia muita komentaa!...

Ei, Paavalista tuntui, kun hän siinä verkalleen Viipurin syyspimeitä kujia löntösteli, että oli parempi olla tutustumatta kuninkaaseen näin läheltä, parempi häntä palvoa ja kunnioittaa kaukaisena, korkeana olentona.

VIII

Seuraavana aamuna lähtikin jo kuninkaan Ruotsista tuoma apuväki Viipurista samoamaan kaakkoon päin ja kaikki linnassa tiesivät, että Juhana-prinssikin oli seuraava sitä Inkeriin. Mutta kun sotaherrat linnan pihalla satuloivat ratsujaan, käski vanha kuningas satuloida itselleen sävyisän tammansa, jolla hän aikoi Steen Leijonhufvudin ja Erik Sparren seurassa lähteä saattamaan poikaansa jonkun matkaa taipaleelle.

Siellä pihalla hääri lähteväin joukossa myöskin kuninkaan kirjuri ja airut Martti Pietarinpoika, joka oli päällikkölaivassa seurannut mukana Viipuriin ja oli nyt kovassa hommassa saadakseen hänkin linnan aitasta evästä laukkuunsa.

-- Mihinkä sinä, poika, aiot? kysäsi kuningas kipakasti, nähdessään nämä kirjurinsa kiireiset matkavalmistukset.

-- Rajalle, sotaväkeen, vastasi Martti reippaasti ja innostuksella.

-- Kuka sinut sinne on käskenyt?

Nyt rupesi nuorelta teiniltä leuka järkkymään.

-- Luulin, että niin oli tarkoitus, että sitä varten sain miekkani...

-- Erehdyit!

Siihen keskusteluun päättyi jo Juhana-prinssikin, joka täysissä, komeissa matkatamineissa siinä taputteli uljasta ratsuaan ja nyt jo katsoi voivansa lausua sanasen toisenkin puolesta. -- Mutta olithan, isä, määrännyt hänet minun seuraani, tulkikseni...

-- Tarvitsen tulkin täällä itse. Sinä, teini, jäät tänne kanslerilleni ja minulle kirjurinapulaiseksi, prinssille olen määrännyt seuralaisiksi vanhemmat vartijat...

Paha pettymyshän se oli nuorelle teinille, joka hänkin oli toivonut pääsevänsä sotaretkelle, saamaan tulikasteensa, mutta hänhän oli tottunut mukisematta alistumaan suurempiinkin kieltäymyksiin elämässään, -- hyvähän oli näinkin. Joukko lähti liikkeelle, kuningas poikineen ja seurueineen komeana ryhmänä etunenässä. Viipurin asukkaat katselivat talojensa turvekatoilta, kujansuista ja ympärysvalleilta tätä uutta, uljaspukuista sotaanlähtevää joukkoa, tervehtivät riemulla vanhaa kuningasta ja tunsivat mielensä turvallisiksi. Sillä, kuninkaan läsnäolosta puhumattakaan, tällaista joukkoa aseellista puolustusväkeä ei tässä aina uhatussa rajamaakunnassa oltu ennen koskaan nähty.

Mutta kuninkaan mieli, joka oli apea ja levoton monellakin tavalla ja ennen kaikkea prinssin lähdön vuoksi, ei käynyt tällä ratsastusmatkalla suinkaan iloisemmaksi. Hän tuli nimittäin nyt omin silmin näkemään pienen kappaleen hävitettyä Karjalan maata. Vihollisethan olivat siellä viime vuosina usein pienin parvin ryöstelleet ja poltelleet, mutta varsinkin viime talvena monin tuhansin miehin tekemänsä hyökkäyksen aikana, jolloin he Viipuriakin piirittivät, he olivat oikein järjestelmällisesti raastaneet maan putipuhtaaksi. Kustaa-kuningas ei heti ymmärtänytkään, mitä nuo hiiltyneet rauniot, mustina törröttävät kivikiukaat ja kesantoon jääneet viljelysmaat oikein merkitsivät, ja kun hän sen nyt matkan varrella oppi oivaltamaan, niin täytti rajarahvasta kohdannut tuho ja kärsimys hänen mielensä yltyvällä surulla ja kauhulla.

Kyläpaikoilla oli toki aina joku sauna tai riihi jäänyt polttamatta, mutta niidenkin ääressä näkyi vain vaimoja ja lapsia, jotka siinä hoitelivat naurismaitaan ja karjanrippeitään ja väliin tylsästi, väliin arasti pälyivät maantiellä ratsastavaa huovijoukkoa. Kuningasta ei kukaan tervehtinyt, eivätpä nuo ihmisraukat mahtaneet tietää niin ylhäisiä vieraita tässä joukossa olevankaan.