Part 6
HERTTUATAR. Vai kiire? Minä sua, Herra tietköön, Kivulla, hengentuskall' odottelin.
RICHARD. Ja enkö teille vihdoin hoivaa tuonut?
HERTTUATAR. Et, kautta pyhän ristin! Maalle tullen Sa heti maan teit helvetiksi mullen. Sun syntys oli inha kohdun tuska; Lapsuutes juonikas ja itsepäinen; Kamala, raju, hurja kouluaikas; Nuoruutes rietas, hillitön ja raivo, Miehuutes korska, viekas, verinen, Maireempi vaan, ja tyyni vihassaan. Nimittää voitko yhden ilonhetken, Jonk' on sun seuras armahtanut mulle.
RICHARD. Kyll' yhden, jolloin armo rouva läksi Pois seurastani muiden murkinoille. Näin vähän jos saan teiltä armoa, Mun suokaa mennä, ett'en teitä loukkais. -- Hoi, rumpu soimaan!
HERTTUATAR. Pyydän, mua kuule.
RICHARD. Puhutte liian katkeraan.
HERTTUATAR. Vaan sana; En vasta enää sua puhuttele.
RICHARD. No, hyvä!
HERTTUATAR. Jos sin' et taivaan kostost' ennen kuole, Kuin tästä sodast' ehdit voittajana. Niin minä vanhuuteen ja tuskaan lannun Enk' enää koskaan kasvojasi näe. Siis tässä raskain ota äidin kirous! Se taiston päivänä sua enemmän Kuin koko rauta-asus painakoon! Sua vastaan rukouksin taistelen ma, Ja Edwardinkin lasten hennot sielut Kuiskaavat vihamiehiis innostusta Ja onnen lupaavat ja voiton heille. Verinen olit sinä, veriin nukut; Häpeäss' elit, häpeään sa hukut.
(Menee.)
ELISABETH. Syyt' enemmän on kiroomiseen mulla, Mut voimaa vähemmän; vaan aamen sanon.
(On menemäisillään.)
RICHARD. Ei, jääkää, rouva, mull' on puhumista.
ELISABETH. Ei kuninkaallist' enää poikaa mulla Sun murhatakses; -- tyttäreni, Richard, He rukoella saavat luostarissa, Eik' itkustella valtaistuimilla; Siis älä pyydä heidän henkeään.
RICHARD. Teill' yksi tytär on: Elisabeth, Siveä, kaunis, ylevä ja hurskas.
ELISABETH. Ja siksi surman saa? Suo hänen elää; Ma sulot hältä sotken, tavat tahraan, Aviorikoks itseäni herjaan, Häpeän hunnun hänen päälleen heitän: Jos sillä välttää surman verisen. Hänt' Edwardin en lapseks sano, en.
RICHARD. Hänt' älä soimaa: hän on prinsessa.
ELISABETH. Sen kiellän, säästääkseni hengen hälle.
RICHARD. Syntynsä yksin hengen hälle turvaa.
ELISABETH. Se turva hänen veljilleen toi surman.
RICHARD. He nurjan tähden alla syntyivät.
ELISABETH. Ei, nurjat ystävät heilt' otti hengen.
RICHARD. Ei kohtalon voi tuomiota kääntää.
ELISABETH. Ei, kohtalon jos kääntymätön määrää. Nuo piltit kauniimman ois kuolon saaneet. Jos sulle kauniimp' oisi elo suotu.
RICHARD. Minäkö orvot orpanani tapoin?
ELISABETH. Niin, orvot orpanasi; heiltä orvoit Vapauden, vallan, ilon, heimon, hengen. Ken sydämmet nuo hennot lävistikään, Sun pääsi ohjaton se ohjas iskun. Oli tylsä varmaan murhaveitsi, kunnes Sun kovan sydämmesi hiomana Se karitsaini sisuksissa riehui. Jos hurja tuska totunnast' ei talttuis, Niin poikiani nimiltä en ehtis Ma huutaa korviis, ennen kuin sun silmiis Jo ankkuroisi kynteni, ja minä Noin hirveässä surman poukamassa, Kuin haaksi, purjeitta ja taklingitta, Sun riuttarintahasi murskaantuisin.
RICHARD. Niin totta hankkeeni kuin onnistukoot Ja tämän verisodan vaaratoimet, Niin totta hyvää enemmän suon teille, Kuin mitä pahaa olen teille tehnyt.
ELISABETH. Mitäpä hyvää taivaan kasvot kätkee, Jonk' ilmisaanti hyväks olis mulle?
RICHARD. Lapsenne voivat nousta, arvo rouva.
ELISABETH. Pään menoksiko mestauslavalle?
RICHARD. Ei, onnen korkeuteen ja valta-arvoon, Ylimpään maisen loiston kunniaan.
ELISABETH. Hyväile tuolla tuskaani ja sano, Mink' arvon, kunnian ja onnen tilaan Sa yhdenkään voit lapsistani saattaa?
RICHARD. Mit' omaa mull' on, itseni ja kaikki Eräälle lapsellesi lahjoitan, Vihaisen sielus Letheen hukuta Siis kaikki muistot niistä vääryyksistä, Joit' arvelet sa minun tehneen sulle.
ELISABETH. Lyhemmin, muuten hyvyytesi tarjo Voi kestää kauemmin kuin itse hyvyys.
RICHARD. Sydämmestäni tytärtäsi lemmin.
ELISABETH. Sen äitinsäkin sydämmissään uskoo.
RICHARD. Mit' uskoo?
ELISABETH. Ett' tytärtäni sydämmissäs lemmit, Kuin veljiäänkin sydämmissäs lemmit, Ja siitä sydämmissäni sua kiitän.
RICHARD. Noin ruttoon älä sanojani väännä; Sydämmestäni tytärtäsi lemmin, Teen hänet tään maan kuningattareksi.
ELISABETH. Ken sitten tulee hänen kuninkaakseen?
RICHARD. He, kuningattareksi tekijänsä.
ELISABETH. Ken? Sinä?
RICHARD. Minä niin; mit' arvelette?
ELISABETH. Kuin saatat sinä häntä kosia?
RICHARD. Sen juuri tahtoisin ma teiltä tietää, Te parhain tuntenette tytön mielen.
ELISABETH. Tahdotko tietää?
RICHARD. Sydämmestän' aivan
ELISABETH. Veljeinsä murhaajalla laita hälle Verinen sydänpari; niihin uurra Edward ja York; jos hän siit' itkuun heltyy, Niin tuo, -- kuin isällesi Margareeta Rutlandin veriin kastetun toi liinan, -- Sinäkin hälle liina, joka, sano, Veljeinsä ruumiist' imi rusonesteen, Se anna hälle kuiveeks silmiensä. Jos täst' ei syötistä hän lempeen taivu, Niin laita hälle lasku urotöistäsi Sano, ett' tapoit Clarence setänsä Ja Rivers enonsa, ja hänen vuokseen Teit kelpo Anna tädist' äkkilopun.
RICHARD. Ivaatte, rouva; tätä tiet' en voittaa Voi tytärtänne.
ELISABETH. Muut' ei ole tietä, Jos et voi pukeutua toiseen muotoon Kuin Richardin, mi tään on kaiken tehnyt.
RICHARD. Mut jos tuon teinkin rakkaudesta häneen?
ELISABETH. Niin silloin hän sua toden totta vihaa, Kun moisin veritöin sa rakkautt' ostat.
RICHARD. Niin, mik' on tehty, sit' ei nyt voi muuttaa. Älyttä usein toimii ihminen, Katua saaden töitään ajan pitkään. Jos pojiltanne riistin valtakunnan, Niin palkkeeks tyttärellenne sen annan. Jos tapoin teiltä kohdunhedelmänne, Niin tyttärenne kohdusta ma taasen Herätän siemenenne uuteen eloon. Vähemmän ei lie mummon nimi rakas Kuin herttainen ja maire äidin nimi, Ja lapsia ne lapsenkin on lapset, Ne teidän voimaa on ja teidän verta Ja samaa vaiviota, -- se vaan ero, Ett' on nyt hänellä se tuskan yö, Mik' ennen teillä hänen tähtens' oli. Nuoruuden vaivaks omat oli lapset, Vanhuuden lohduks minun ovat teille. Kuninkaaks poikaanne kun ette saanut, Kuningattareks saatte tyttärenne. En palkita voi teitä niinkuin soisin, Siis ottakaa, mit' antaa hyvä tahto. Poikanne Dorsetin, jok' ulkomailla Arkaillen kuljeksii ja nurkumielin, Tää armas liitto pian kotiin kutsuu Ylhäisiin arvo-toimiin. Kuningaskin, Mi kaunotytärtänne vaimoks sanoo, Dorsetianne veljyekseen mainii. Kuninkaan äiti teistä tulee taaskin Ja sortoajan kaikki tuskat korvaa Taas kaksinkertaisesti runsas riemu. Oi, monta ilonpäivää vielä näämme: Hereät kyynelvetenne ne vielä Palaavat Idän helmiks muuttuneina, Näin onnen voiton kymmenkertaisen Koroiksi teille tuoden lainastanne. Mene, äiti, mene tyttäresi luo: Ujoa neittä tiedoillasi rohkaa, Totuta nuorta korvaa lemmen kieleen, Kultaisen korkeuden hehkaa lietso Sydämmeen hentoon; johda prinsessa Avio-ilon helliin salaisuuksiin. Tää käsi kun tuon kapinoivan kyyssän On suistanut, tuon tyhmän Buckinghamin, Palajan, voitonseppel' otsallani. Ja urhon vuoteeseen vien tyttäresi, Hänelle voitot luovutan, hän yksin On voittajatar. Caesar Caesarin.
ELISABETH. Mitenkä sanoisin? Ett' isän veli Hänt' anoo aviokseen? Vaiko setä? Vai veljien ja setäin murhaajako? Kenenkä nimeen kosisin, niin että Jumala, laki, kunnia ja lempi Sen hentuvalle tekis suotuisaksi?
RICHARD. Siin' aviossa, sano, maan on rauha.
ELISABETH. Jonk' ainaisella sodalla hän ostaa.
RICHARD. Kuningas, sano, käskijänä pyytää.
ELISABETH. Min kieltää kuningasten kuningas.
RICHARD. Sano, mahtikuningatar hänest' elpyy.
ELISABETH. Nimeään itkevä, kuin äitinsäkin.
RICHARD. Rakastan häntä ijät päivät, sano.
ELISABETH. Kuin kauan nämä iät päivät kestää?
RICHARD. Sen, minkä sulo ikä armahalla.
ELISABETH. Kuin kauan armahalla sulo ikää?
RICHARD. Niin kauan kuin vaan taivas suo ja luonto.
ELISABETH. Niin kauvan kuin vaan horna suo ja Richard.
RICHARD. Alainen hälle valtias on, sano.
ELISABETH. Hän, alaisena, inhoo moista valtaa.
RICHARD. Minulle hänet sulopuhein voita.
ELISABETH. Totuuden sana vaatii suoraa kieltä.
RICHARD. Siis suoraan hälle rakkauteni kerro.
ELISABETH. Ruma on suoruus ilman totuutta.
RICHARD. On syynne liian kevyet ja herkät.
ELISABETH. Ei, syyni liian raskaat on ja kuolleet: -- Laps raukat kuolleet raskaan mullan alla.
RICHARD. Sit' älä syytä koske; se on mennyt.
ELISABETH. Koskenpa, kunnes sydänsyyt ne kätkee.
RICHARD. Tään ristin, polvinauhan, kruunun, kautta, --
ELISABETH. Häväistyn, liatun ja anastetun!
RICHARD. Ma vannon.
ELISABETH. Tyhjään; se ei vala kelpaa. Häväisty ristisi on pyhä kiilto, Liattu polvinauhas ritar'arvo, Ryövätty kruunus kuninkuuden loisto; Jos valan tahdot uskottavan tehdä, Johonkin vanno, jot' et häväissyt.
RICHARD. No, maailmaan, --
ELISABETH. Se täynn' on ilkitöitäs.
RICHARD. Isäni kuoloon, --
ELISABETH. Elosi sen tahras.
RICHARD. No, itseeni, --
ELISABETH. Häväisit itse itses,
RICHARD. Siis, Jumalaan, --
ELISABETH. Jumalan herja pahin. Jos et ois rikkonut, min Häneen vannoit, Niin puolisoni rakentama sopu Ei rikki ois ja veljeni ei kuollut. Jos et ois rikkonut, min Häneen vannoit, Niin päätäs ympäröivä kultavanne Mun hennon Edwardini kiertäis otsaa Ja molemmat viel' eläisivät prinssit; Maan mullass' on nyt hentoisien kehto; Teit heistä madonruokaa, valarikko. Nyt mihin vannot?
RICHARD. Tulevaisuuteen.
ELISABETH. Sen menneisyydessä jo tahrasit. Tulevaisuuttan' kyynelin ma huuhdon, Kun tahrasit sa multa menneisyyden. Viel' elää lapset, joilta isät tapoit, Ikänsä itkein nuorta orpouttaan; Viel' elää isät, joilta lapset tapoit, Ikänsä itkein tyhjää ahteruuttaan. Tulevaisuuteen älä vanno, sen Pilasi menneisyytes verinen.
RICHARD. Niin totta hyvää tarkoitan ja kadun, Kuin tämän sodan vaaratöissä hyvin Mun käyköön! Oma käsi surmatkoon mun! Taivas ja sallimus mult' ilon vieköön! Yö, rauhas kiellä, päivä, valosi! Kaikk' olkoot onnen tähdet mulle nurjat, Jos hurskain mielin, pyhäss' aikehessa, Puhtaasta tosilemmestä en kosi Suloista tytärtäsi, prinsessaa! Hänessä mun on onneni ja sinun, Hänettä kohtaa sua, mua, häntä, Ja maatakin ja monta kristittyä Kadotus, surma, hävitys ja hukka, Jota ei muulla välttää voi kuin tällä, Ja jot' ei muulla välttää saa kuin tällä. Siis, kallis äiti, -- niin nyt teitä kutsun, -- Puhukaa puolestani, kertokaa, Mit' aion olla, eikä mitä olen, Ei hyveitäni, vaan mit' aion hyvää; Vedotkaa ajan luonteeseen ja pakkoon Ja suuriss' älkää hankkeiss' oikutelko.
ELISABETH. Näin perkeleenkö kiusata mua annan?
RICHARD. Niin kyllä, perkele jos hyvään kiusaa.
ELISABETH. Näin itse unhotanko itseni?
RICHARD. Niin, itsenne jos muisto teitä loukkaa.
ELISABETH. Mut murhasithan sinä lapseni.
RICHARD. Ne tyttärenne kohtuun minä hautaan; Ja siitä höystepesäst' iloksenne He nousevat kuin Phoenix uuteen eloon.
ELISABETH. Menenkö siis ja tyttäreni voitan?
RICHARD. Tulette sillä äidiks onnekkaaksi.
ELISABETH. No, menen. -- Kirje mulle pian laita, Niin hänen mielens' ilmoitan ma sulle.
RICHARD. Tää harras lemmenmuisku hälle viekää; Hyvästi! (Suutela häntä.)
(Kuningatar Elisabeth menee.)
Löyhä hupsu! Heikko vaimo! -- No, mitä? Mitä uutta?
(Ratcliff tulee: Catesby hänen jäljissään.)
RATCLIFF. Kuningas, herra! Länsirannikolle Suur' ahtaa laivasto, ja rantaan tunkee Epäiltäviä ystäviä joukoin; Aseitta ovat, veltot vastarintaan. Sen päälliköksi Richmondia luullaan. Se luovailee ja vartoo Buckinghamilt' Apua vaan, ett' astua vois maalle.
RICHARD. Norfolkin luokse juoksujalkaa viesti! -- Sa, Ratcliff, -- taikka Catesby; missä hän on?
CATESBY. Täss', armo herra.
RICHARD. Herttuan luokse lennä.
CATESBY. Kyll', armo herra, mitä kiiruimmin.
RICHARD. He, tänne, Ratcliff; mene Salisburyyn; Kun sinne saavut, -- (Catesbylle.) Mitä kuhnailet, Haluton hölmö, miks et lähde matkaan?
CATESBY. Suvaitkaa, kuningas, mun ensin tietää, Mik' armonne on käsky herttualle.
RICHARD. Niin, oikein, Catesby; käske, että oiti Hän kokoo voitavansa sotavoiman Ja kohtaa mua heti Salisburyssä.
CATESBY. Ma lähden.
(Menee.)
RATCLIFF. Suvaitkaatte ilmoittaa, Mit' on mun tekeminen Salisburyssä.
RICHARD. Mit' ennen mua siellä tekisit?
RATCLIFF. Te käskitte mun mennä ennakolta.
RICHARD. Nyt muutin mieleni. --
(Stanley tulee.)
Mit' uutta, Stanley?
STANLEY. Niin hyvää ei, ett' ilo sit' on kuulla, Mut ei niin pahaa, ett'ei kuulla voisi.
RICHARD. Hei, arvoitus! Ei hyvää, eikä pahaa! Miks siis noin monta peninkulmaa kierrät, Kun asian voit oikoteinkin ajaa? Mit' uutta, sano?
STANLEY. Vetten pääll' on Richmond.
RICHARD. Upotkoon sinne, vedet hänen päälleen? Se valkomaksa luopio mit' aikoo?
STANLEY. En tiedä, suuri valtias, mut arvaan.
RICHARD. No, mitä arvaat?
STANLEY. Että kiihtämänä Dorsetin, Mortonin ja Buckinghamin Hän tulee Englantiin ja kruunun vaatii.
RICHARD. Kuin? Onko istuin tyhjä? Miekka jouten Kuningas kuollut? Valtakunta päätön? Muit' eloss' onko Yorkeja kuin minä? Englannin eikö kuninkaita Yorkit? Siis sano, miksi vesillä hän liikkuu?
STANLEY. No, ell'ei siksi, niin en oikein arvaa.
RICHARD. Et arvaa, miksi tulee walesiläinen, Ell'ei hän tule kuninkaaksi sulle. Mun petät kai ja hänen luokseen karkaat.
STANLEY. En, hyvä kuningas; moist' älkää luulko.
RICHARD. Mut missä joukkos, millä häntä häädät? Miss' seuralaisesi ja vasallisi? Eivätkö ole länsirannikolla Ja auta kapinoitsijoita maalle?
STANLEY. Ei, ystäväni ovat pohjolassa.
RICHARD. Jääkylmät ystävät: miks pohjolassa, Kuninkaan lännessä kun heit' on tarvis?
STANLEY. He käskyä ei saaneet, majesteetti. Jos suvaitsette, herrani, niin heti Väkeni kokoan ja yhdyn teihin Miss' ikään vaan ja milloin käskette.
RICHARD. Niin, niin, sa Richardiin kai yhtyisit; En sua usko.
STANLEY. Suuri valtias, Te syyttä ystävyyttän' epäilette; En pettur' ole ollut enkä ole.
RICHARD. Väkeä nosta siis; mut poikas Yrjö Jälkeesi jätä. Sydämmes jos horjuu, Niin, tiedä, pojan pää ei lujass' ole.
STANLEY. Mun käytökseni mukaan hälle käyköön.
(Menee.)
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA. Suur' valtias, mull' ystävilt' on tieto, Ett' aseiss' ovat Devonshiressä Sir Edward Courtney ja sen vanhin veli, Tuo pöyhkä pappi, Exeterin piispa, Ja vielä monta muuta liittolaista.
(Toinen sanansaattaja tulee.)
2. SANANSAATTAJA. Kentissä aseiss' ovat Guildfordit, Ja joka hetki kapinoiviin liittyy Useita lisää; niiden voima paisuu.
(Kolmas sanansaattaja tulee.)
3. SANANSAATTAJA. Kuningas, suuren Buckinghamin joukko --
RICHARD. Pois, pöllöt! Ainaistako kuolin virttä? (Lyö häntä.) Kas tuossa, kunnes kerrot parempaa.
3. SANANSAATTAJA. Kuningas, kertoa ma teille aioin. Ett' äkkitulvat sekä rankkasateet Hajoittaneet on Buckinghamin joukon, Ja ett' on yksinään hän pakoon mennyt, Ei kukaan tiedä, minne.
RICHARD. Anteeks anna! Kas, tuossa kultaa vamman vaimenteeksi. Ja kukaan neuvokasko palkintoa Ei julistanut kiinni-ottajalle?
3. SANANSAATTAJA. Julistus moinen annettu on, herra.
(Neljäs sanansaattaja tulee.)
4. SANANSAATTAJA. Markiisi Dorset ja sir Thomas Lovel Yorkshiress' aseiss' ovat, sanotaan; Mut lohduksi ma saatan tämän tiedon: Bretagnen laivat haiskannut on myrsky; Richmond on Dorsetshirest' aluksella Kysymään pannut rannan asukkailta, Ovatko hänen puoltaan vaiko ei; Buckingham, sanoivat he, laittoi heidät Avuksi hälle, hän ei uskonut, Vaan täysin purjein läksi Bretagneen.
RICHARD. Mars, taisteluun, kun kerta aseiss' ollaan; Jos ulkovihollista emme voita, Niin kotikapinoitsijat me lyömme.
(Catesby tulee.)
CATESBY. Kuningas. Buckingham on saatu kiinni; Se paras uutiseni. Kreivi Richmond Milfordiin maatunut on suurin joukoin; Se pahemp' on, mut kerrottava sekin.
RICHARD. Pois Salisburyyn! Näin tässä juorutessa Ois valtatappelu jo suoritettu, Jokunen Buckinghamin toimittakoon Salisburyyn oiti; muut mua seuratkoot.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Huone Stanleyn asunnossa.
(Stanley Ja Cristopher Urswick tulevat.)
STANLEY. Sir Christopher, näin sano Richmondille. Tuon verta himoitsevan karjun lättiin On Yrjö poikani nyt salvattuna; Jos kapinoin, niin pojan menee pää; Se pelko pidättää nyt apuani. Niin, mene, terveiset vie herrallesi Ja sano: kuningatar hälle kernaast' Elisabethin antaa, tyttärensä. Mut sano, miss' on nyt se uljas Richmond?
URSWICK. Pembrokessa tai Harford-westissa.
STANLEY. Ketk' ovat mainemiehet hänen puoltaan?
URSWICK. Sir Walter Herbert, kuulu soturi, Sir Gilbert Talbot ja sir William Stanley, Pelätty Pembroke, Oxford, sir James Blunt, Ja Rice ap Thomas uljain joukkoinensa Ja monta muuta arvon, maineen miestä: Ja Lontooseen he voimans' ohjaavat, Jos heidän päällensä ei tiellä käydä.
STANLEY. Luo herras riennä; kättään suutelen; Miel'alani hän näkee kirjeestäni. Hyvästi!
(Antaa Urswickille papereita. Menevät.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Salisbury. Aukea paikka.
(Sheriffi vartijoineen vie Buckinghamin mestattavaksi.)
BUCKINGHAM. Siis kuningasta ei saa puhutella?
SHERIFFI. Ei, hyvä loordi; nyt vaan malttamusta.
BUCKINGHAM. Edwardin lapset, Hastings, Rivers, Grey, Sa, hurskas Henrik, kaunis poikas Edward, Vaughan ja kaikki, jotka tunnottomat, Salaiset ilkijuonet surmaan syöksi, Jos synkät suuttunehet sielunne Näkevät halki pilvein tämän hetken, Niin kostoks ilkkukaa mun loppuani! Nyt henkien on päivä, eikö niin?
SHERIFFI. On, hyvä herra.
BUCKINGHAM. Henkien siis päivä On minun ruumihini tuomiopäivä. Tää päivä se, jot' itselleni toivoin, Kun Edward eli, jos mua lapsillensa Tai vaimons' ystäville viekkaaks löyttäis. Tää päivä, jona sortuvani toivoin Paraimman uskottuni pettämänä. Tää henkein päivä, tää se viimeinen On määräpäivä henki raukalleni. Tuo kaikki näkevä, jot' ilkailin, Kääns' omaan päähän valherukouksen Ja todest' antoi, mitä suotta pyysin; Näin jumalattomain hän miekkaa ohjaa, Sen kääntäin kärjen haltijainsa rintaan; Näin Margareetan kirot päälleni Raskaina lankee: "Muista", niin hän sanoi, "Sydäntäs murehella kun hän raataa, Ett' oli Margareeta ennustaja." -- Häpeäpaaluun minut viekäätten; Syy luopi syyn ja vääryys vääryyden.
(Buckingham, sheriffi ja vartijat poistuvat.)
Toinen kohtaus.
Tasanko Tamworthin läheisyydessä.
(Richmond, Oxford, sir James Blunt, sir Walter Herbert y.m. tulevat helisevin soitoin ja liehuvin lipuin, marsittaen sotajoukkojaan.)
RICHMOND. Näin, rakkaat ystävät ja aseveikot, Te hirmuvallan ikeen ruhjomat, Maan sydämmeen näin kauas olemme Nyt estämättä marssineet, ja täällä Me Stanleylt', isältämme, kirjeen saamme, Mi täynn' on lohtua ja rohkaistusta. Tuo julma, ryösteliäs verikarju, Mi laihot, viinatarhat teiltä tonki, Ja ahmaa kuumaa vertanne kuin rapaa, Ruhonne raamastaen purtilokseen, Se rietas karju saaren sydämmessä Nyt Leicesteriä lähell' on, ma kuulin; Tamworthist' on vaan päivän matka sinne, Eteenpäin, Herran nimeen, uljaat veikot! Terävän sodan yksi veri-isku Ikuisen rauhan sadon meille korjaa.
OXFORD. Kuin tuhat miestä hyvä omatunto Tuot' inhaa verikoiraa vastustaa.
HERBERT. Varmaankin ystävänsä meihin liittyy.
BLUNT. Pelosta vaan he ystäviään ovat; Hänestä luopuvat, kun kovaan ottaa.
RICHMOND. Kaikk' eduksemme. Mars siis, Herran nimeen! Kuin pääsky liitää toivo: jumaluuttaa Kuninkaat, kuninkaiksi moukat muuttaa.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Bosworthin kenttä.
(Kuningas Richard sotajoukkoineen, Norfolkin herttua, kreivi Surrey y.m. tulevat.)
RICHARD. Tää Bosworthin on kenttä; teltat pystyyn! -- No, kreivi Surrey, miks on katsees synkkä?
SURREY. Sydän on mulla kymmenkertaisesti Katsettan' iloisempi.
RICHARD. Herttua Norfolk, --
NORFOLK. Täss', armollinen kuninkaani.
RICHARD. Norfolk, Tääll' iskuja ei säästetä, vai kuinka?
NORFOLK. Niit' annetaan ja saadaan, majesteetti.
RICHARD. Telttani pystyyn! Tän yön makaan tässä; Mut missä huomenna? -- No, yhtä kaikki. -- Kuin suuri lienee petturien joukko?
NORFOLK. Kuus-, seitsentuhansinen korkeintaan.
RICHARD. Kolmasti vahvempi on meillä voima, Ja nimi kuninkaan on luja linna, Jot' ovat vailla vihollisen puolla. Telttani pystyyn! -- Tulkaa, ylimykset, Nyt paikan etuisuutta tarkastamme. -- Kokeneet miehet tänne neuvonpitoon. Nyt tarkka kuri vaan! Pois velttous! Huomenna kova alkaa ponnistus.
(Menevät.)
(Kentän vastaiselta puolelta tulevat Richmond, sir William Brandon, Oxford ja muita sotaherroja. Sotamiehet pystyttävät Richmondin telttaa.)
RICHMOND. Väsynyt aurinko jo kultiin laski Ja tulivaunujensa kirkkaat jäljet Lupaavat ihanata huomispäivää. -- Te lippuani kannatte, sir Brandon. -- Telttaani mustetta ja paperia! Ma kaavan laitan, suunnan tappelulle, Kullekin päällikölle määrään työnsä Ja tarkoin osittelen joukkosemme. Te, kreivi Oxford, -- te, sir William Brandon, -- Ja te, sir Walter Herbert, jäätte tänne. Rykmenttins' ohjaksiin jää kreivi Pembroke: Sir Blunt, hyv' yötä hälle sanokaa Ja että kello kahdelt' aamuisella Ma häntä teltassani nähdä toivon. -- Viel' yksi pyyntö, herra kapteeni: Miss' on lord Stanleyn maja, tiedättenkö?
BLUNT. Jos en lie erehtynyt lipuistaan, -- Ja ett'en ole, siitä olen varma, -- Niin rykmenttins' on puolen peninkulmaa Kuninkaan valtajoukost' etelään.
RICHMOND. Jos vaaratta sen voitte, hyvä Blunt, Niin yrittäkää hänen puheillensa Ja viekää hälle tämä tärkki kirje.
BLUNT. Sen, herra, teen, niin totta kuin ma elän. Jumala teille rauhaist' yötä suokoon!
RICHMOND. Hyv' yötä, rakas Blunt! Nyt tulkaa, herrat: Neuvottelemme huomispäivän töistä; Telttaani tänne: ilm' on raakaa, kylmää.
(Menevät telttaan.)
(Kuningas Richard tulee teltallensa, Norfolk, Ratcliff ja Catesby hänen seurassaan.)
RICHARD. Mit' on nyt kello?
CATESBY. Illallisen aika: Yhdeksän lyönyt.
RICHARD. Nyt en illasta. -- Mustetta, paperia mulle tuokaa. -- Mun onko kypärini kevennetty Ja kaikki varukseni telttaan viety?
CATESBY. On, majesteetti; kunnossa on kaikki.
RICHARD. Nyt, hyvä Norfolk, joutuun asemaasi. Visusti tarkkaa; taatut ota vahdit.
NORFOLK. Paikalla, herra.
RICHARD. Havahdu kiurun kanssa, rakas Norfolk.
NORFOLK. Sen lupaan.
(Menee.)
RICHARD. Ratchff!
RATCLIFF. Armollinen herra?
RICHARD. Lähetä aseairut Stanleyn luokse, Ett' ennen aamun koittoa hän tänne Väkensä laittaa, muuten poikans' Yrjö Ijäisen yön pimeeseen loukkoon sortuu. -- Yökynttiläni! -- Sarkkaan viiniä! Kimoni Surrey aamuks satuloitkaa! Lujatko peitseni, eik' ylen raskaat? -- Ratcliff! --
RATCLIFF. Täss', armollinen herra.
RICHARD. Tuon valjun lord Northumberlandin näitkö?
RATCLIFF. Hämyssä kulki kreivi Surreyn kanssa Joukosta joukkoon kautta koko leirin Väkeä rohkaisten.
RICHARD. Vai niin; se hyvä. -- Pikari viiniä! Ei enää mulla Tuot' ole mieltä hilpeää kuin ennen, Ei samaa hengen pontta. -- Laske tuohon. -- Käsillä onko paperi ja muste?
RATCLIFF. On, armollinen herra.
RICHARD. Hereillä pidä vahdit. Menkää täältä. Telttaani tule, Ratcliff, puol'yön aikaan Ja yllen' asu auta. -- Menkää, sanon.
(Kuningas Richard vetäytyy telttaansa. Ratcliff ja Catesby poistuvat.)
(Richmondin teltta avautuu, josta näkyy hän itse ja hänen sotamiehensä y.m.)
(Stanley tulee.)
STANLEY. Kypäris onni kruunatkoon ja voitto!
RICHMOND. Elatus-isä jalo, sulle suokoon Yö synkkä kaiken voitavansa lohdun! Sanohan, kuinka jaksaa rakas äiti?
STANLEY. Mun kauttani sun äitisi sua siunaa, Rukoillen hyvää aina Richmondilleen. Se siitä. -- Hetket hiljaiset jo rientää, Idässä pimeys juovittuu ja taittuu. Lyhveen, sillä lyhyytt' aika vaatii, Varustu taistoon varhain huomenelta, Ja onnes heitä veri-iskujen Ja surmaa tuijottavan sodan varaan. Sen, minkä voin, -- en voi, näet, mitä soisin, -- Ma ensi tilass' aikaa koitan pettää Ja sua tässä vaaraleikiss' auttaa; Mut liiaks puoltasi en pitää tohdi, Jos nähdään se, niin nuori veljes Yrjö Isänsä nähden heti mestataan. Hyvästi! Kiireinen ja arka aika Meilt' ystävyyden juhlamenot kieltää Ja hellän haastelon ja sananvaihdon, Mi pitkäst' eroajast' olis hauskaa. Suo, Jumal', aikaa näihin lemmen juhliin! Hyvästi! -- Onnea ja rohkeutta!