Part 5

GLOSTER. Vait ollen poistuisinko, vaiko teitä Kovasti moittisin, -- en tiedä kumpaa Mun vaatis säätyni ja teidän arvo. Jos en ma vastaa, voitte luulla, että Vait'olollansa vallanhimo taipuu Kultaiseen kuninkuuden ikeesen, Jonk' alle tahdotte mun saattaa, houkot. Jos taasen teitä moitin pyynnöstänne, Jot' uskollinen rakkautenne höystää, Niin, toisaalt', ystäviäni ma loukkaan. Siis puhumalla välttääkseni toista Ja puheessani toista karttaakseni, Ma vastaan teille päättävästi näin: Hyvyydestänne kiitän, mutta halpa Mun arvoni niin suurta tointa kammoo. Vaikk' oisivatkin kaikki esteet poissa Ja tieni tasainen ja kruunu mulle Lain mukaan tuleva ja perimyksen, Niin suuri toki henkeni on köyhyys, Niin valtavat, niin monet puutteheni, Ett' ennen minä suuruuttani piilen, Venosen lailla, jok' ei tyrskää kestä, Kuin joudun oman suuruuteni piiloon Ja kunniani huuruun tukehdun. Mut, kiitos Jumalan, ei mua tarvis, Ja tarvis vaikka ois, en auttaa voisi. Kuningaspuusta meill' on hedelmä, Jok', aikain vierähtäissä kypsyneenä, Hyvinkin täyttää majesteetin paikan Ja meitä hallinnollaan onnistuttaa. Mit' aiotte te mulle, hänen on, Sen teltamoisen, perintö ja oikeus, Ja sit' en, Jumal'auta, hältä riistä.

BUCKINGHAM. Olette tunnokas, mylord, sen näämme, Mut syyt on teillä joutavat ja turhat, Jos kaikki kohdat tarkoin tutkitaan. Sanotte: Edward veljenne on poika; Niin on, mut Edwardin ei puolisosta, Hän ensin Lady Lucyn kihloiss' oli, -- Siit' äitinne on todistajana, -- Ja sitten Bonan kihlasi hän, Ranskan Kuninkaan kälyn, edusmiehen kautta; Nää työnsi syrjään köyhä anoja, Monien lasten surunsyömä äiti, Sulonsa menettänyt, kurja leski, Jok' aivan kukkeutensa iltapuolla Sai pauloihinsa hänen silmäns' irstaan Ja arvon kukkuloilta hänet vietti Likaiseen työhön, halpaan kaksoisnaimaan. Täst' epäliitosta se Edward syntyi, Joll' armosta on prinssin arvonimi. Puhua voisin vielä katkerammin, Mut kunnioitus eläviä kohtaan Mun kieltän' armotellen hillitsee. Siis oikeutenne nimess' ottakaa Tää tarjoomamme arvopaikka vastaan, Jos ette maan ja meidän onnen tähden, Niin nostaaksenne jalon sukupuunne Tään kieron ajan turmeluksesta Taas tosiluontaiseen ja suoraan suuntaan.

MÄÄRI. Niin, jalo herra, porvaristo pyytää.

BUCKINGHAM. Rakkauden tarjoust' älkää hyljätkö.

CATESBY. Se ilo heille tehkää: rukous kuulkaa.

GLOSTER. Oi, miksi mulle tämä huolten taakka? Ei arvot, majesteetit sovi mulle. Ma pyydän, älkää pahaksenne panko: En voi, en tahdo teille mieliks olla.

BUCKINGHAM. Jos rakkauden innost' estelette, Arastain lasta, tuota veljenpoikaa, -- Sill' onhan tuttu sydämmenne hellyys Ja vaimokas ja herkkä säälinne, Jot' aina osoititte suvullenne Ja kaiken-säätyisille poikkeuksetta, -- Niin tietäkää: jos suostutte tai ette, Nepaanne kuninkaaks ei tule koskaan; Valaistuimelle istutamme toisen Sukunne herjaksi ja turmioksi; On päätös tämä; jääkää hyvästi. -- Pois, porvarit; jo riittää rukoilu.

(Buckingham ja porvarit poistuvat.)

CATESBY. Palauttakaa heidät, prinssi hyvä; Rukoukseen suostukaa; jos kieltäytte, Niin koko maa saa siitä kärsiä.

GLOSTER. Maailman huolet mulle tyrkytätte. No, kutsu heidät: min' en kivest' ole, vaan herkkä ystävyyden pyynnölle,

(Catesby menee.)

Vaikk' onkin tunto sekä sielu vastaan. --

(Buckingham seuralaisineen palajaa.)

Buckingham lanko, -- vakaat, viisaat miehet, -- Kosk' onnen selkähäni sälytätte, Jos tahdon taikka en sen taakan ottaa, Niin täytynee se kärsimällä kantaa. Mut seuraus jos tästä toimestanne On ruma parjaus tai herja moite, Niin uuras pakotuksenne se puhtaaks Saa liasta ja tahrasta mun pestä; Jumala tietää, osittain myös tekin, Ett' olen tähän tuiki haluton.

MÄÄRI. Jumala siunatkoon teit', armo hyvä! Sen näemme ja sen sanomme.

GLOSTER. Ja silloin Sanotte totuuden.

BUCKINGHAM. Siis nimellänne Nyt teitä tervehdin: -- eläköön Richard, Englannin arvo kuningas!

KAIKKI. Aamen.

BUCKINGHAM. Huomenna mielittenkö ottaa kruunun?

GLOSTER. Jos te niin mielitte; on tahto teidän.

BUCKINGHAM. Tulemme huomenna siis pateillenne; Ja nyt vaan iloiset jäähyväiset.

GLOSTER (piispoille). Nyt pyhään toimeen taasen ryhtykäämme. -- Hyvästi, lanko; -- hyväst', ystävät!

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Towerin edustalla.

(Toiselta puolen tulevat kuningatar Elisabeth, Yorkin herttuatar ja markiisi Dorset; toiselta Anna, Glosterin herttuatar, taluttaen kädestä Margareeta Plantagenetiä, Clarencen nuorta tytärtä.)

HERTTUATAR. Ken? Plantagenet, poikaniko tytär, Taluttamana mummo Glosterin? Ja, toden totta, Toweriin on matka Sulasta rakkaudesta nuoreen prinssiin. -- Terveeksi, tytär!

ANNA. Iloist' onnenpäivää Jumala suokoon teidän armoillenne!

ELISABETH. Sinulle samaa, sisko; minne matka?

ANNA. Ei Toweria edemmä, ja, luulen, Samassa hurskaass' aikeessa kuin tekin, Tervehtimähän pikku prinssejä.

ELISABETH. Sua kiitän, sisko; yhtenä nyt sisään.

(Brakenbury tulee.)

Paraiksi tulee tässä linnan herra. -- Anteeksi, herra: teidän luvallanne, Kuin voivat York, mun poikani, ja prinssi?

BRAKENBURY. Hyvinpä, rouva; mutta, suokaa anteeks, En tohdi teitä päästää heidän luokseen: Kuningas kovin on sen kieltänyt.

ELISABETH. Kuningas? Kuka?

BRAKENBURY. Herra protektori.

ELISABETH. Jumala moisest' auta kuninkaasta! Hän mun ja heidän rakkautensa väliin Paneeko sulun? Äiti olen minä; Ken estää mua lapsieni luota?

HERTTUATAR. Min' olen isoäiti; sisään päästä.

ANNA. Min' olen tätipuoli, lemmen puolest' Äidinkin veroinen. Mua älä estä; Ma vastaan rikoksestasi ja otan Omalla uhallani virkas sulta.

BRAKENBURY. Ei, rouva, niin en virkaani ma heitä: Mua vala velvoittaa; siis anteeks suokaa.

(Menee.)

(Stanley tulee.)

STANLEY. Hetkistä myöhäisemmin, herttuatar, Teit' oisin tervehtinyt kahden kauniin Kuningattaren äidiksi. -- (Annalle.) Te, rouva, Westminsteriin mua joutuun seuratkaa, Richardin puolisona kruunattavaks.

ELISABETH. Kureeni auki, että hengen tilaa Saa ahdistettu sydän, muuten pyörryn Ma tähän surmasanaan.

ANNA. Kiusan sana! Vihattu viesti!

DORSET. Hyväll' olkaa mielin. -- Kuink', armollinen äiti, voitte?

ELISABETH. Dorset, Mua älä puhuttele; joutuun pois! Tuho ja surma kantapäilläs väijyy; Emosi nimi turmioks on lasten. Jos elää tahdot, mene merten taa, Richmondin luokse, helvettiä pakoon. Oi! vältä, vältä tätä murhan majaa, Niin ett'et lisää vainajien määrää Ja minä Margareetan kiroon kuole Leskenä, lapsetonna, kruunutonna.

STANLEY. Tää neuvonne on täysin viisas, rouva. -- Eduksi hetket kiirein käyttäkää; Mukaanne laitan kirjeen pojalleni: Hän teitä auttaa, teill' on vastassanne; Älytön viipy tyrmään teidät saattaa.

HERTTUATAR. Tuhoova surkeuden hirmumyrsky! Kirottu kohtuni, sa surman vuode! Maailmaan sinä haudoit basiliskin, Jonk' uupumaton katse viepi hengen.

STANLEY. Pois tulkaa, rouva; kiire mull' on toimi.

ANNA. Ma tulen, mutta vastenmielisesti. -- Suo, Jumalani, että kultavirve, Jok' otsahani pannaan, tulipunaist' Olisi rautaa, joka aivot polttaa! Mua voideltakoon kuolettavin myrkyin, Ett' ehdin kuolla ennen kuin soi huuto: "Eläköön kuningatar!"

ELISABETH. Sielu parka, En onneasi karsaa; mulle mieliks Äl' itsellesi tuskaa toivo.

ANNA. Enkö? Kun, viedessäni Henrikkiä hautaan, Hän tuli, joka nyt on puolisoni, Käsissä vielä veri, joka juoksi Tuost' enkelistä, ensi miehestäni, Ja tuosta pyhimyksestä, jot' itkin; Oi! Richardin kun silmiin silloin katsoin. Niin toivoin näin: kirottu sinä, joka Minusta nuoresta teit vanhan lesken! Jos nait, niin suru vuotees saartakoon, Ja vaimos olkoon -- jos on ken niin hupsu -- Elämäs kautta kurjempi, kuin miksi Teit minut puolisoni surman kautta! Mut kiroust' en toistaa ehtinyt, Kun äkisti naissydämeni oli Tuon mesikielen julkipauloiss' aivan Ja oman kiroukseni alainen, Jok' on mua siitä saakka valvottanut; Tuon miehen vuoteess' unen kultakastett' En koskaan tuntiakaan nauttinut, Kun havahduin jo ilkeist' unelmistaan. Lisäksi hän mua vihaa Warwickin, Isäni, tähden, ja mun pian surmaa.

ELISABETH. Hyvästi, sydän parka! Sua säälin.

ANNA. Ja mun on yhtä paljon teitä surku.

DORSET. Hyvästi, joka tuskall' arvoon nouset!

ANNA. Hyvästi, raukka, joka arvos heität!

HERTTUATAR. (Dorsetille) Richmondin luo käy sinä: onnen huomaan! (Annalle) Glosterin luokse sinä: Herran turviin! (Elisabethille) ja turvapaikkaas sinä: rauha sulle! Hautaani minä, jossa lepoon pääsen. Kahdeksankymment' elin vuotta, oi, Ja hetken ilo viikon tuskat toi!

ELISABETH. Seis! Katse vielä taakse Toweriin. Sa, vanha louhe, lapsuisia sääli, Jotk' ilkeys kytki muuriesi sisään! Sa, kova kehto hentoisille noille! Kolea, köntistynyt imettäjä, Ja jäykkä leikki veikko ruhtinaille! Oi, vaali heitä, sitä, houkka, anon; Kiville teille jäähyväiset sanon.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Valtasali hovilinnassa.

(Torventoitauksia. Richard, kruunu päässä, Buckingham, Catesby, hovipoika y.m. tulee.)

RICHARD. Pois kaikki syrjään! -- Lanko Buckingham, --

BUCKINGHAM. Kuninkaallinen majesteetti!

RICHARD. Kätesi! (Richard nousee valtaistuimelle.) Apusi ja neuvos kautta Näin ylös Richard kuningas on noussut: -- Mut kestääkö se päivän vaan, tää loisto, Vai kauemmin, ja iloako tuo se?

BUCKINGHAM. Viel' elää se ja ijät eläköön!

RICHARD. Ah, Buckingham! Nyt olen koitinkivi, Ja koitan, puhdastako olet kultaa. -- Nuor' Edward elää. -- Arvaa, mitä tahdon.

BUCKINGHAM. Sanokaa, rakas prinssi.

RICHARD. Sen ma sanon: Kuningas olla tahdon, Buckingham.

BUCKINGHAM. Se olette jo, armollisin herra.

RICHARD. Haa! Kuningasko olen? Niinpä olen; Mut Edward elää.

BUCKINGHAM. Totta, jalo prinssi.

RICHARD. Oi, mikä kirveltävä johtopäätös, Ett' Edward elää! -- "Totta, jalo prinssi!" -- Noin laimea et ennen ollut, lanko. -- Lausunko? -- Äpärille tahdon surman, Ja tahdon, että täytetään se oiti. Nyt mitä sanot? Joutuun, lyhyesti!

BUCKINGHAM. Tahtonne tehkää, armollinen herra.

RICHARD. Haa! Jäätä olet, lempesi jo hyytyy. No, sano, heidän surmaansako suostut?

BUCKINGHAM. Oi, hengenaikaa suokaa, pieni loma, Ett' asiaa saan tarkoin ajatella. Koht' annan teidän armollenne vastuun.

(Menee.)

CATESBY (syrjään). Kuningas vihoissaan on: puree huultaan.

RICHARD (astuu alas valtaistuimelta). Visapäät narrit, mielettömät pojat Ne mun on miehiäni; noist' en huoli, Jotk' urkkivat mua tutkivaisin silmin. Ylävä Buckingham käy juonikkaaksi. Hoi, poika!

HOVIPOIKA. Herra kuningas!

RICHARD. Tiedätkö miestä, jota kullan kiilto Vois salamurhan tekoon houkutella?

HOVIPOIKA. Ma tunnen nurkuvaisen herrasmiehen, Jonk' ylpeyteen ei vastaa köyhyytensä; Ei kymmenkunta puhujaa voi sitä, Min kulta voi; se hänen saa jos mihin.

RICHARD. Nimensä mikä?

HOVIPOIKA. Nimensä on Tyrrel.

RICHARD. Ma tunnen miehen; käske hänet tänne. --

(Hovipoika menee.)

Tuo mietteliäs, viekas Buckingham Ajuni uskotuks ei enää kelpaa. Näin kauan kestikö hän väsymättä Ja hengähtää nyt tahtoo? -- Hyvä, hyvä! --

(Stanley tulee.)

No, mitä nyt, lord Stanley? Mitä uutta?

STANLEY. Kuningas armollisin, tietäkää: Markiisi Dorset niille maille, kuulin, On paennut, miss' oleksii nyt Richmond.

RICHARD. Käy tänne, Catesby. Levittele huuto, Ett' Anna, vaimoni, on pahoin sairas: Ma laitan niin, ett' alallaan hän pysyy. Ja etsi köyhä aatelinen, jolle Clarencen tyttären voin heti naittaa; -- On poika typerä, en häntä pelkää. -- Mit' uneksit? -- Levitä, että sairas On Anna, kuningatar, kuolemallaan; No, joutuun! Poistaa täytyy kaikki toiveet, Joist' olla voisi vaaraa, jos ne kasvaa. --

(Catesby menee.)

Mun täytyy veljentyttäreni naida, Kuninkuuteni täpäräll' on muuten. -- Ma veljet murhaan, sitten siskon nain! Peliä rohkeaa! Mut veren tie On moinen: toinen synti toiseen vie. Tää silmä säälin kyyneleit' ei tunne. --

(Hovipoika palajaa Tyrrellin seurassa.)

Nimesi Tyrrel?

TYRRELL. James Tyrrel, nöyrin palvelijanne.

RICHARD. Oletko oikein?

TYRRELL. Koitelkaa mua, armo.

RICHARD. Tohditko tappaa yhden ystäväni?

TYRRELL. Miks ei; mutt' ennen kaksi vihamiestä.

RICHARD. Niin oikein: kaksi perivihollista Kaks unen viejää, rauhan häirijää; Mist' annan sinulle nyt tekemistä, Noist' äpäristä, näet, Towerissa.

TYRRELL. Jos vaan saan vapaan pääsön heidän luokseen Niin pelostanne teidät oiti päästän.

RICHARD. Säveltä somaa soitat. Tänne, Tyrrel: Kas, tässä merkki, -- nouse, korva tänne: (Kuiskaa hänen korvaansa.) Ei muuta mitään; -- sano: "se on tehty", Niin suosioni saat ja arvoon nouset.

TYRRELL. Sen heti toimitan. (Menee.)

(Buckingham palajaa.)

BUCKINGHAM. Tuot' olen seikkaa miettinyt, mylord, Jot' äsken tiedustitte.

RICHARD. Se saa jäädä. Richmondin luo on Dorset paennut.

BUCKINGHAM. Niin olen kuullut kuninkaani.

RICHARD. Stanley, Hän poikapuolenne on, -- huomatkaa.

BUCKINGHAM. Mylord, nyt pyydän lupaamanne lahjan. Jot' arvonne ja kunnianne takaa, Herefordin kreivikunnan sekä kaiken Minulle lupaamanne irtaimiston.

RICHARD. Varokaa vaimoanne, Stanley: kirjeet Käy Richmondille teidän vastuullanne.

BUCKINGHAM. Mik' armollisin vastuu pyyntööni?

RICHARD. Nyt muistan -- ennustihan Henrik kuudes. Ett' tulis Richmondista kuningas, Kun vielä piskuinen hän oli poika. Kuningas! -- ehkä --

BUCKINGHAM. Mylord, --

RICHARD. Mut miks ei ennustaja silloin Sanonut mulle, läsnäolevalle, Ett' olin minä hänet surmaava.

BUCKINGHAM. Mylord, tuo lupaamanne kreivikunta, --

RICHARD. Richmond! -- Kun Exeteriss' olin taannoin, Niin nöyrä määri näytti mulle linnaa; Sen nimi -- Rougemont -- mua hätkähdytti: Irlannin baardi kerran taikoi, että Richmondin näkemäst' en kauan eläis.

BUCKINGHAM. Mylord, --

RICHARD. Niin; mit' on kello?

BUCKINGHAM. Rohkenen Muistuttaa teitä lupauksestanne.

RICHARD. Mut mit' on kello?

BUCKINGHAM. Kuusi lyönnilleen.

RICHARD. No, lyököön ensin.

BUCKINGHAM. Miksi lyököön ensin?

RICHARD. Siks, että sinä, niinkuin kellonkieli Mun mietteitäni vongunnallas häirit; En ole tänään antimielellä.

BUCKINGHAM. Sanokaa toki, saanko vaiko en.

RICHARD. Mua häirit; nyt en sillä mielell' ole.

(Kuningas Richard seurueineen poistuu.)

BUCKINGHAM. Vai niin! Ivalla maksaa hartaan työni! Ma siksi teinkö hänet kuninkaaksi! Hastingsin muistan; Brecknockiin nyt vaan, Kun vielä mull' on pääni paikoillaan.

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Paikka sama.

(Tyrrel tulee)

TYRRELL. Työ verinen ja hirveä on tehty, Ilettävin ja kauhistavin murha, Mik' Englannin on syyksi koskaan tullut. Dighton ja Forrest, jotka ostin tähän Kamalaan tappotyöhön, vaikka ovat Pääkonnia ja verikoiria, sulivat säälistä ja hellyydestä, Kuin lapset itkein murhenäytelmälle. "Noin", sanoi Dighton, "makasivat piskut" -- "Noin", sanoi Forrest, "vyöttäin toisiansa Puhtailla alabaster-kätösillään, Ja huulet, niinkuin neljä ruusukukkaa Yhdellä varrella, ne toinen toistaan Kesäisess' upeudessaan suutelivat. Rukouskirja oli pieluksella: Tuo", sanoi Forrest, "oli muuttaa mielen; Mut paholainen" -- siihen päätti konna. Ja Dighton jatkoi näin: "Me tukautimme Täydellisimmän taitotyön, min luonto On luomispäiväst' alkain aikaan saanut." Niin tunnonvaivoiss' olivat, ett'eivät Puhua voineet; silloin heidät jätin Ja tiedon tuon nyt verikuninkaalle.

(Kuningas Richard tulee.)

Hän tuossa tulee. -- Terve, majesteetti!

RICHARD. No, onneako uutisesi tuovat?

TYRRELL. Jos se, ett' teko käsketty on tehty, On onnea, niin onnellinen olkaa, Se tehty on.

RICHARD. Näit heidät kuolleina?

TYRRELL. Näin, herra.

RICHARD. Myöskin haudattuina, mitä?

TYRRELL. Towerin kappalainen heidät hautas, Mut mihin, sit' en, toden totta, tiedä.

RICHARD. Tyköni tule illallisen jälkeen Ja kerro mulle heidän kuolemansa. Sill' aikaa mieti, mitä palkaks soisit, Niin toiveittesi perijäksi teen sun. Hyvästi siksi.

TYRRELL. Nöyrät jäähyväiset.

(Menee.)

RICHARD. Clarencen pojan olen kytkyyn pannut, Ja tytön halpaan säätyyn naittanut; Aapramin helmass' Edwardin on pojat, Ja Anna jättänyt on maailman. Kun tiedän, että Richmond silmäns' iskee Elisabethiin, veljentyttäreeni, Ja sitä tietä kuninkuuteen pyrkii, Niin uljaasti nyt itse kosin häntä.

(Catesby tulee.)

CATESBY. Kuningas, --

RICHARD. Hyvääkö vai pahaa tiedät, Kun noin vaan suoraan sisään ryntäät?

CATESBY. Pahaa: Richmondin luo on Morton paennut, Ja Walesin uljaat miehet Buckingham Vie taisteluun, ja joukkons' yhä kasvaa.

RICHARD. Pelottavammat Ely on ja Richmond, Kuin Buckinghamin haalitut on joukot. Sen tiedän, että arka mietiskely On hidas orja vitkan viivytyksen, Jot' ohjaa kerjuun rampa raakunkulku. Nyt nosta siipes, joutu tulisin, Sa airut kuninkaan ja Merkurin! Väkeä kokoon! Nyt vaan kysyn säilää; Kun uhkaa petturit, niin miekka häilää.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Hovilinnan edusta.

(Kuningatar Margareeta tulee.)

MARGAREETA. Nyt heidän onnens' alkaa olla kypsä Ja karistua surman mätään suuhun. Näill' olen mailla salaa väijynyt Tuhoa nähdäkseni vainoojaini. Kamalat alkajaiset näin; ja nyt Pois Ranskaan lähden toivoss', että jatko On yhtä synkkä, surkea ja musta. Pois kurja Margareeta! Joku tulee.

(Kuningatar Elisabeth ja Yorkin herttuatar tulevat.)

ELISABETH. Oi, prinssi raukat! hennot pisku piltit! Suloiset ummut, viel' ei puhjenneetkaan! Viel' ilmassa jos sielusenne lentää, Ijäiseen tuomioonsa kiintymättä, Liidelkää vaiheillani liihosiivin Ja kuulkaa äiti-raukan valitusta.

MARGAREETA (syrjään.) Liidelkää vaiheillaan ja sanokaa: Niin vaatii koston rankaiseva haamu, Ett' ikiyöksi muuttuu nuori aamu.

ELISABETH. Niin kurjuus vei mult' äänen, että kieli, Parusta uupunut, on vait ja mykkä. -- Edward Plantagenet, miks olet kuollut?

MARGAREETA (syrjään). Plantagenet Plantagenetin vaati, Edwardin Edwardista kuolo kaati.

ELISABETH. Miks, Jumala, noin hennot vuonat hylkäät Ja suden suuhun viskaat? Milloin ennen Moisilta töiltä silmäs ummistit?

MARGAREETA (syrjään). Kun poikani ja pyhä Henrik kuoli.

HERTTUATAR. Sokea näkö, kuollut elämä, Manalan haamu elävitten mailla, Sa tuskan kisakenttä, mailman herja, Elämän anastama haudan oikeus, Sa pitkäin päiväin lyhyt muistikirja, Lepuuta levottuuttas Englannin Lain turvaamassa maassa, jota näin Juovuttaa laittomasti syytön veri!

(Istuutuu.)

ELISABETH. Jos luilleni niin valeen haudan soisit, Kuin kolkon tarjoot istuimen, niin täss' en Lepuuttais niitä, tähän hautaisin ne. Ah, kell' on syytä surra, jos ei meillä?

(Istuutuu hänen viereensä.)

MARGAREETA (astuu esiin). Jos vanhalla on surull' arvo suurin, Niin mun on surullani iän etuus, Ylinnä sen siis suokaa valitella. Ja jos voi suru sietää toisen seuraa, (Istuutuu heidän viereensä.) Omaanne verratkaa mun suruihini. Mull' oli Edward, vaan sen Richard tappoi; Mull' oli Henrik, senkin Richard tappoi; Sull' oli Edward, vaan sen Richard tappoi; Sull' oli Richard, senkin Richard tappoi.

HERTTUATAR. Mull' oli Richard myös, sen sinä tapoit; Ja Rutland myös, ja senkin surmaa autoit.

MARGAREETA. Sull' oli Clarence myös, sen Richard tappoi. Sun kohdustas se manan koira kömpi, Jok' ajaa meidät hengiltä: tuo hurtta, Jok' ennenkuin se silmät sai, sai hampaat, Mill' uuhta raataa ja sen verta nuolla, Jumalan töiden häijy pilloja, Maailman valtatyranni, jonk' alaa On kurjain raukkain itkettyneet silmät, Se sinun kohtus onkalosta pääsi Ajamaan meitä hamaan hautaan asti. Vakava oikeuden Jumala, Sua kiitän, että tämä verihurtta Emonsa kohdun hedelmää nyt raataa Ja hänet tuntemaan saa muiden tuskaa.

HERTTUATAR. Tuskaani, vaimo Henrikin, äl' ilku: Sun tuskaas itkin minä, Herra tietköön.

MARGAREETA. Anteeksi suo: mun kostoa on nälkä Ja kyllält' ahmin nyt sen näkemistä. Sun Edwardis on kuollut, joka tappoi Mun Edwardini; toinen Edwardisi Myös kuollut minun Edwardini kostoks; York oli korvaus vaan, kun nämä kaksi Mun suurta hukkaani ei vastanneet. On kuollut sulta Clarence, joka surmas Mun Edwardini; synkkään hautaan syösty Tään raivon näytelmän on näkijätkin, Himokas Hastings, Rivers, Vaughan, Grey. Richard vaan elää, manan musta airut, Jonk' ammatti on ostaa sieluja Ja manaan laittaa; kohta, kohta hänkin Saa surkean ja surkuttoman lopun: Maa ammottaapi ja horna hehkuu Ja rymät ulvoo ja pyhät palvoo, Ett' äkkiä hän temmattaisiin täältä. -- Elämäst' irti hänet sano, Herra, Ett' eläissäni sanoa ma saisin: Se koira kuoli!

ELISABETH. Ennustitpa, että Apuas vielä kaipaan kiroomaan Mujuista tuota kyssää, rupikonnaa.

MARGAREETA. Ja valekuningattareks sun sanoin, Ett' olit vallastani kurja varjo, Mun olentoni pelkkä jälkikuva, Valeohjelma vaan julmaan näytelmään, Vivuttu ylös, syöstäväksi maahan, Emo, jok' ivakseen sai kauniit pojat, Unelma entuudestas, kirjolippu Jokaisen vaara-iskun maaliks pantu, Vaan korkeuden kare, kupla, kyltti, Vaan suotta-kuningatar näyttämöllä. Miss' on nyt miehesi? Ja veljes missä? Kaks poikaas missä? Missä ilon päiväs? Ken nöyrästi nyt polvistuu ja sanoo: Jumala varjelkoon kuningatarta? Miss' imarat ja pokkuroivat päärit? Miss' ympärilles tunkeilevat joukot? Oi, muista tää, ja nykyisyyttäs katso: Nyt onnen puoliso on one leski; Iloinen äiti lapseton nyt raukka; Kerjääjä nyt, jolt' äsken kerjäiltiin; Kuningatar nyt huolihuntu orja; Mun ilkkujani nyt mun ilkkumani; Nyt kaikkein pelko yhtä pelkäävä Ja kaikkivoipa nyt ei mitään voipa. Näin oikeuden on pyörähtynyt pyörä Ja jättänyt sun saaliiks ajan kouriin. Sull' on vaan muisto siitä, mitä olit Jott' enemmin sua vaivais se, mik' olet. Sa multa paikan veit ja etkö sillä Myös vienyt suruistani määräosaa? Puolt' iestäni ylvä niskas kantaa; Nyt pääni väsyneen sen alta vedän Ja taakan jätän sulle kokonaan. Hyvästi, Yorkin vaimo! Ranskan maalla Englannin tuskat vaihtuu ilohon; Hyvästi, ruhtinatar onneton!

ELISABETH. Oi, viivy, kiron oppinut, ja neuvo Mua vihamiehiäni kiroomaan!

MARGAREETA. Öit' älä nuku, paastoele päivät; Elävän tuskiin vertaa kuolleen onni; Suloista sulommiksi lapses kuvaa, Ja surmaajansa rumaa rumemmaksi; Katosi kanssa inhos kasvaa vaan; Sit' aattele, niin opit kiroomaan.

ELISABETH. Sä sanani voit tylsät teroittaa.

MARGAREETA. Ne tuskas kyllä teräviksi saa.

(Margareeta menee.)

HERTTUATAR. Miks onnirikoll' on niin runsaat sanat?

ELISABETH. Ilmaiset mykän tuskan apurit, Perijät välhöt perittömän riemun, Kurjuuden läähöttävät ilmituojat! Suo niille tilaa; jos ne muut' ei auta, Saa edes sydän helpon niiden kautta.

HERTTUATAR. Siis kieltäs älä säästä; seuraa mua, Niin katkeroiden sanojemme katkuun Mun inhan poikani me tukautamme. Mi kauniit poikas sulta tukautti.

(Torven toitaus kuuluu.)

(Kuningas Richard tulee marssien seurueineen.)

RICHARD. Ken kulussani mua pidättää?

HERTTUATAR. Hän, jonk' ois tullut sua pidättää, Kuristamalla kohtuuns' onnettomaan, Murhista noista tekemistäs, konna.

ELISABETH. Tuon otsan kultakruunullako peität, Johonka poltettavaks oikeus vaatis Sen prinssin veren, jonka kruunu oli, Ja poikaini ja veljieni hurmeet? Miss' on mun lapseni? sa konna, sano.

HERTTUATAR. Sa rupikonna, miss' on veljes Clarence Ja Ned Plantagenet, sen pikku poika?

ELISABETH. Ja missä uljas Rivers, Vaughan, Grey?

HERTTUATAR. Ja missä kunnon Hastings?

RICHARD. Soi, torvi, pärrää, rumpu, jotta taivas Ei kuulisi, kun Herran voideltua Herjaavat juoruämmät! Torvet soimaan! --

(Torvien toitausta ja rumpujen pärinää.)

Puhukaa maltilla ja kauniisti, Tai annan sodan rämisevän räikän Näin tukeuttaa teidän kirkunanne.

HERTTUATAR. Mun poikaniko sinä olet?

RICHARD. Olen; Luojalle, isälle ja teille kiitos.

HERTTUATAR. Maltilla siis mua maltitonta kuule.

RICHARD. Minuss' on hiukka teidän luonnettanne: Se moitteen äänt' ei siedä, rouvaseni.

HERTTUATAR. Oi, suo mun haastaa!

RICHARD. Kyllä; olen kuuro.

HERTTUATAR. Ma puhun lempeää ja hellää kieltä.

RICHARD. Ja lyhytt', äiti hyvä, mull' on kiire.