Chapter 7

EDGAR. Nimeni on mennyt; Sen syönyt, kalvanut on konnan hammas. Tok' yhtä jalo lien kuin vastustaja, Jonk' esiin kutsun nyt.

ALBANIAN HERTTUA. Ken vastustajas?

EDGAR. Ken täss' edustaa Edmund Glosteria?

EDMUND. Hän itse; mitä tahdot?

EDGAR. Maalle miekkas, Ett' oikeuttas puoltaa voit, jos loukkaa Puheeni jalon mieltä. Täss' on mun; Valani, säätyni ja kunniani Edustaja se on. Ma julki lausun Uhalla ikäs, voimas, arvos, mainees, Voittoisan miekkas, upi-uuden onnes Ja miehenmieles uhall' -- olet konna, Jumalas, isäs, veljes pettäjä, Tuon jalon prinssin hengen vainolainen Ja viimeisestä kiireen huipust' alkain Tomuhun asti jalkopohjais alla Myrkkyinen konnanruoka; sen jos kiellät, Tää käs', tää miekka, parhaat voiman' alttiit Todistamaan on sydänverilläsi Sanasi valheeks.

EDMUND. Hyv' ois nimes tietää, Mut kun noin kaunis, sotainen on muotos. Ja haastis hiukan sivistystä henkää, Kaikk' epääväiset varokeinot, joita Ritaritapa sallis, ylenkatson. Petokset nuo sun omaan päähäs paiskaan, Sydämees survon mustan hornan valheen; Se, näät sen, liippas vaan ja koski tuskin, Mut miekka tää tien sille raivaa sinne, Miss' ijäkseen se levätköön. -- Soi, torvi!

(He taistelevat; Edmund kaatuu.)

ALBANIAN HERTTUA. Pelasta! pelasta!

GONERIL. Tää juont' on, Gloster. Ei aselaki käske oudon kanssa Sua miekkasille; voitettu et ole; Petetty, kavallettu.

ALBANIAN HERTTUA. Suusi, vaimo! Tai kirje tuo sen tukkii. (Edmundille.) Katsos tässä! -- (Gonerilille.) Sa hornaa mustempi, lue oma syntis! Sit' älä revi; tunnet, näen mä, sen.

(Antaa kirjeen Edmundille.)

GONERIL. No jos; lait määrään minä etkä sinä; Ken siitä oikeuteen mua haastaa tohtii?

ALBANIAN HERTTUA. Sa hirmuluoma! Tunnetko sen kirjeen?

GONERIL. Miks kysyt, kun sen tunnen.

(Lähtee.)

ALBANIAN HERTTUA. Seuratkaatte; Hän raivossaan on; häntä hillitkää.

(Sotaherra lähtee.)

EDMUND. Mist' oletten mua syyttänyt, sen tein ma, Ja paljon muuta; aika sen tuo ilmi. Nyt loppu sen ja mun. Mut ken sa olet, Sa, joka voitit mun? Jos ylimys, Sen anteeks suon.

EDGAR. Molemmin puolin anteeks: En verta ole halvempaa kuin sinä; Jos suurempaa, sen suurempi on syysi. Nimeni Edgar on, sun isäs poika. Jumalat vanhurskaat on; himoistamme He meille vitsan kiertää: sama musta Pahuuden paikka, jossa sun hän siitti, Vei näön hältä.

EDMUND. Totta, aivan totta. Nyt täys on kierto tehty: tässä olen.

ALBANIAN HERTTUA. Kuninkaallista verta käyntiskin Jo ilmoitti. Sua syleillä mun täytyy. Surusta sydämeni murtukoon, Jos sua vihasin tai isääs koskaan!

EDGAR. Sen tiedän, prinssi.

ALBANIAN HERTTUA. Missä piileilitte? Kuink' isän kurjuus tuli tietyks teille?

EDGAR. Ma häntä hoidin. Lyhyeen sen kerron, Ja kun se kerrottu on -- murru, sydän! Veristä tuomiota välttääkseni, Mi lähelt' uhkas, (kuink' on elo armas, Kun alat' ollaan kuolontuskiss' ennen Kuin kuollaan kerrassansa!) keinon keksin: Pukeudun hullun ryysyihin ja muotoon, Jot' inhoo koiratkin; ja tässä asuss' Isäni kohtaan, päässä verirenkaat, Joist' oli hiljan helmet viety; oppaaks Nyt tulen, johdan häntä, kerjään hälle, Pelastan hänet tuskistaan; mut (voi mua!) En itseäni ennen ilmaissut Kuin puoli tiimaa sitten, asehissa Ja kahden vaiheill' ollen voitostamme. Häll' anoin siunausta, kaikki kerroin Ma retkeni; mut särkynyt tuo sydän, Liiaksi heikko kestämähän kahta Niin eri tunnett': iloa ja tuskaa, Hymyhyn katkes.

EDMUND. Puhees liikuttaapi Ja hyvää kenties vaikuttaa; mut jatka: On niin kuin viel' ois sanomista sulla.

ALBANIAN HERTTUA. Yhäkö vielä haikeempaa, niin vaiti; Menehtyä jo olen tästäkin.

EDGAR. Kyllällen tää voi näyttää sille, jok' ei Surua rakasta; mut toinen saattaa Lisätä liika-paljoon vielä paljon Ja äärimmäisen määrän yli mennä. -- Kun ääneen itkin, tuli mies, jok' oli, Mun kurjimmassa tilassani nähden, Paennut inhaa seuraani; mut nyt, Kun kuuli, ken se näin oli kärsinyt, Hän kaulahani vankat kätens' iski Ja huus ikäänkuin taivaan halkaistakseen; Isääni heittäysi, ja tarun kertoi Surkeimman, mit' on kuultu, Learista Ja itsestänsä. Tuota kun hän kertoi, Kovaksi tuska paisui; katkeemallaan Ol' elon jänteet. Toiste soi nyt torvi; Jäi tainnoksiin hän siihen.

ALBANIAN HERTTUA. Ken se oli?

EDGAR. Kent, pakolainen Kent, mi valepuvussa Kuningastansa, vihamiestään, seuras Ja töitä teki, joit' ei tekis orja.

(Ritari tulee verinen veitsi kädessä.)

RITARI. Avuksi, avuks!

EDGAR. Kelle?

ALBANIAN HERTTUA. Puhu!

EDGAR. Mitä? Verinen veitsi?

RITARI. Kuuma on se, suitsee; Juur' rinnast' otettu -- Oi, hän on kuollut!

ALBANIAN HERTTUA. Ken kuollut! Puhu, mies!

RITARI. Rouvanne, herra, rouvanne! Hän siskons' On myrkyttännä, sen hän tunnusti.

EDMUND. Ma kihloiss' olin kumpaisenkin kanssa, Nyt kaikki kolme naittaa kuolo.

EDGAR. Kent!

ALBANIAN HERTTUA. Ne tuokaa, olkoot elävät tai kuolleet! -- Tää taivaan tuomio vaan kauhistuttaa, Ei sääliä se nosta. (Ritari lähtee.) (Kent tulee) Tuoko hän? Ei kohtelua tavan vaatimaa Nyt aika myönnä.

KENTIN KREIVI. Tulen sanomaan Ijäksi hyvää yötä kuninkaalle. Hän eikö täällä?

ALBANIAN HERTTUA. Paras unhotettu! -- Miss', Edmund, on kuningas ja Cordelia? -- Näetkös tuota, Kent?

(Gonerillin ja Reganin ruumiit kannetaan sisään.)

KENTIN KREIVI. Oi! mutta miksi?

EDMUND. Rakastettu ol' Edmund kuitenkin! Mun tähten' toinen toisen myrkytti Ja surmas sitten itsensä.

ALBANIAN HERTTUA. Niin aivan. -- Peite heidän kasvoillensa!

EDMUND. Eloa haukon. -- Vastoin luontoani Jotakin hyvää teen nyt. Sana joutuun -- Niin oiti, oiti -- linnaan; käskyn annoin Cordelian ja Learin hengilt' ottaa. Ajoissa, joutuun!

ALBANIAN HERTTUA. Juoskaa, juoskaa, juoskaa!

EDGAR. Mut kenen luo? Kell' ompi toimi? Merkki Peruuttamisest' anna.

EDMUND. Aivan oikein. Tuoss', ota miekkani, päämiehellen Se näytä.

ALBANIAN HERTTUA. Joudu, jos on henkes kallis.

(Edgar lähtee.)

EDMUND. Mult' on ja vaimoltanne käsky hällä Cordelia vankihuonehessa hirttää Ja syyttää, että epätoivost' itse Hän surmas itsensä.

ALBANIAN HERTTUA. Jumalat häntä varjelkoot! -- Pois tuo!

(Edmund kannetaan pois.)

(Lear palajaa kantaen sylissään kuollutta Cordeliata. Edgar, sotaherroja ja muita tulee.)

LEAR. Uliskaa, ulvokaa ja vonkukaa! -- Oi, kivest' oletten! Jos teidän silmät Ja kielet mulla ois, niin taivaan holvit Parusta särkyis! -- Ijäks on hän mennyt! -- Ma tiedän, eloss' onko ken vai kuollut: Hän kuollut on kuin maa. -- Hoi, peili tänne; Sen pinnan hengellään jos himmentää hän, Hän silloin elää.

KENTIN KREIVI. Tämäkö se on Se ennustettu loppu?

EDGAR. Nääkö kauhut Sen enteitä?

ALBANIAN HERTTUA. Tää häviö ja hukka?

LEAR. Hän elää! Höyhen liikkuu! Niin jos on, Niin palkitsee se onni kaikki tuskat, Joit' ikänäni kärsin.

KENTIN KREIVI (polvistuen). Hyvä herra!

LEAR. Pois, pois!

EDGAR. Se jalo Kent on, ystävänne.

LEAR. Kirotut konnat, murhaajat te kaikki! Pelastunut hän ois; nyt ijäks mennyt! -- Cordelia, Cordelia, varro hiukan! -- Haa! mitä? -- Äänes oli aina vieno, Sävykäs, hellä: vaimoss' oiva merkki. -- Ma orjan tapoin, joka hirtti sun.

SOTAHERRA. Niin, sen hän teki.

LEAR. Niin, mies, enkö tehnyt? Ol' aika, jolloin säilän' oiva heitä Ois pannut hyppimään. Nyt olen vanha, Ja huolet nää mun murtaa. -- Ken sa olet? On silmät mulla heikot: -- oiti sanon.

KENTIN KREIVI. Jos vihansa ja lempens' esineestä Kahdesta onni kerskaa, tuoss' on toinen.

LEAR. Näköni tylstynyt on. -- Kent kai olet?

KENTIN KREIVI. Niin sama miesi: palvelijanne Kent. Mut miss' on teidän palvelijanne Cajus?

LEAR. Siin' oli miestä, tiedäs; kyllä tuntui, Kun iski hän. -- Hän kuollut on ja mätä.

KENTIN KREIVI. Ei, herrani, min' olen sama mies.

LEAR. Sen kohta nään.

KENTIN KREIVI. Jok' alennuksessanne Teit' alust' alkain murheen tiellä seuras.

LEAR. No tervetullut!

KENTIN KREIVI. Sit' ei ole kenkään. On synkkää, kuollutt', ilotonta kaikki: Vanhemmat tyttärenne itsens' surmas, He epätoivoon kuolivat.

LEAR. Sen luulen.

ALBANIAN HERTTUA. Ei tiedä mitä lausuu hän. On turhaa Nyt hälle ilmoittaita.

EDGAR. Turhaa, turhaa.

(Sotaherra tulee.)

SOTAHERRA. Edmund on kuollut.

ALBANIAN HERTTUA. Syrjäseikka tässä! -- Mua kuulkaa, jalot ystävät ja lordit. Tän ylt'yleisen turman lievikkeeksi Me teemme kaikki: vallan luovutamme Tuon vanhan majesteetin elinkaudeks Hänelle nyt. -- (Edgarille ja Kentille.) Te saatte oikeutenne, Ja arvot, antimet, joit' yltä-kyllin On työnne ansainneet. -- Kaikk' ystävämme Saa palkan kunnostaan ja vihamiehet Rikoksen kalkin juoda. -- Oi! kas, kas!

LEAR. Laps raukkan' hirtetty! Ei henkeä, ei! Miks elää koira, hevonen ja hiiri, Ja sin' et hengi laisin? Sin' et palaa, Et koskaan, koskaan, koskaan, koskaan, koskaan! -- Tuost' auki nappi! -- Kiitos, ystäväni! -- Kah näetkös? Katsos häntä -- katsos -- huulet, -- Kas tuossa, kas! --

(Kuolee.)

EDGAR. Hän pyörtyy! -- Herrani!

KENTIN KREIVI. Oi, murru, sydän, murru, minä pyydän!

EDGAR. Oi, herra, kuulkaa!

ALBANIAN HERTTUA. Anna hengen mennä; Sit' älä kiusaa! Vihamies hänt' enää Tän tylyn mailman piinapenkissä Kiduttaa tahtois.

EDGAR. Totta, hän on kuollut!

KENTIN KREIVI. Ihmeellist' että näinkin kauan kesti Tuo varjo-elämä.

ALBANIAN HERTTUA. Nuo täältä viekää! -- Yleinen suru olkoon ensi työmme. (Kentille ja Edgarille.) Te henki-ystävät, te vallan saatte: Sairasta valtakuntaa tukekaatte.

KENTIN KREIVI. Mun pakko täält' on heti matkustaa: Isäntä vartoo, viipyä en saa.

ALBANIAN HERTTUA. Tät' ajan synkkää valtaa täytyy kuulla; Tunteella nyt on käskemist', ei muulla. Pahinta vanhus kärs'; me nuoret emme; Niin kauan elä, moista nähdäksemme.

(Lähtevät, surumarssin soidessa.)