Chapter 6

LEAR. Haa! Goneril! -- Valkealla parralla! -- He liehakoivat ympärilläni kuin koirat, ja sanoivat parrassani olleen valkeita karvoja, ennenkuin siihen mustia tuli. "Niin" ja "ei" kaikkeen mitä sanoin. -- "Niin" ja "ei" yhtä haavaa ei ole hyvää raamatun oppia. Kun sade mua kerran kasteli ja tuuli kalisutti hampaitani; kun herranvoima ei käskystäni vaiennut; silloin sain heistä selvän ja tulin heidän jäljillensä. Ei, heidän sanoihinsa ei ole luottamista: he sanoivat minun voivan kaikkea. Se on valhe: en voi mitään kuumeelleni.

GLOSTER. Tuon äänen laadun hyvin muistan. Onko Se kuningas?

LEAR. Kuningas päästä jalkaan: Kun katson, kas, niin vapisevat orjat! Tuo mies mult' armon saa. Mik' oli tekos? Aviorikos? -- Sin' et kuolla saa! Aviorikoksesta kuolla? Ei! Kas hottiset ja pikku kultasääsket Tuoss' aivan edessäni huorii. Kasva, Paritus! Glosteria huorilaps Enemmän lempii kuin mua tyttäreni, Vihityn hurstin alla siitetyt. Hei, irstaus, työhön! Sotureit' on tarvis! Kas tuossa tuota hempukkaa! Näöstä luulis helman lumikylmäks: Pyhyyttä teeskelee hän, päätään puistain, Hekuman nimen kun vaan kuulee. Mut hilleri ja suviin pantu tamma: Himoissaan ei niin hillitön. Alaspäin lanteista he kentaureit' on, Vaikk' yläpuol' on vaimon. Jumalat vyötäisiin vaan hallitsevat, Kaikk' alapuolla perkeleen on omaa: Siell' ompi horna, pimeys, rikki-alhot, Mädätys, palo, haisu, kärvennys, Hyi, hyi, hyi! Pah, pah! Hyvä rohtoherra, Hajua rahtu kuvituksen höysteeksi Kas, tuossa raha!

GLOSTER. Oi, suudella mun suokaa tuota kättä!

LEAR. Annas kun ensin pyyhin sitä: se tulee ruumiille.

GLOSTER. Rikottu luonnon taideteos! Noin raukee Maailma kaikki tyhjään! -- Lienkö tuttu?

LEAR. Hyvin kyllä sinun silmäsi muistan. Vilkutko minuun? Tee pahintasi, sokko Cupido; minussa et lempeä nosta. -- Lue tuo vaatimuskirje: tarkkaapa käsialaa.

GLOSTER. En näkis, vaikk' ois sanat auringoita.

EDGAR. En huhuun luottaa tahtonut; nyt näen sen, Ja sydän multa murtuu.

LEAR. Lue!

GLOSTER. Kuin? Näillä silmäkuopillako?

LEAR. Ahaa! Onko laita semmoinen? Ei silmiä päässä! eikä rahaa kukkarossa? Silmät raskaat ja kukkaro kevyt. Ja kuitenkin näet, miten mailmassa käy.

GLOSTER. Sen näen tuntemalla.

LEAR. Mitä? Oletko hullu? Voi sitä nähdä, miten mailmassa käy, silmittäkin. Katso korvillasi: katsos, kuinka tuo tuomari tuossa tuota tyhmää varasta sortaa. Korvas auki nyt: paikan muutos ja -- pieni kiekaus! Kuka on nyt tuomari, kuka varas? -- Oletko nähnyt lampurin koiran kerjäläistä haukkuvan?

GLOSTER. Kyll' olen, herra.

LEAR. Ja se kurja raukka pakeni rakkia! Siinä saatat nähdä vallan ja voiman suuren esikuvan: koiraakin virkatoimissaan totellaan.

Pidätä verikättäs, pyövel' lurjus! Miks huoraa vitsot? Suomi omaa selkääs; Himoitset häntä käyttää siihen, josta Nyt häntä ruoskit. Konna hirttää varkaan. Risoista pikkuviat hohtaa; puuhkat Ja kaaput kaikki peittää. Kultaa synti, Lain vankka peitsi siihen pirstaks särkyy; Pue ryysyyn se, sen puhkoo kerin korsi. Ei syntiä tee kenkään, ei, ei kenkään: Lupani heill' on; usko pois se, veikko! Ma kyllä tukin syyttäjältä suun. Lasiset silmät osta, ja kuin muutkin Katalat valtaviisaat, näkevinäs Tok' ole, vaikk'et näe. -- Nyt, nyt, nyt, nyt, Pois saappaat! -- Lujaan, lujemmin, -- kas niin!

EDGAR. Mielettömyyttä, mieltä sekaisin! Älyä hulluudessa!

LEAR. Itkeä Jos mua tahdot, silmät ota multa. Sun hyvin tunnen: nimesi on Gloster. Rohkaise mieltäs! Itkein tänne tultiin: Jo' ensi hengenvedost' ulvoimme Ja voivotimme. Saarnan pidän; huomaa!

GLOSTER. Voi, tuskan päivää, voi!

LEAR. Jo syntyissämme Pamimme tuloamme tänne narrein Isolle näyttämölle. -- Kelpo hattu! -- Älykäs sotajuoni huopakenkiin Pukea hevosjoukko! Täytyy koittaa. Vävyihin näin kun sitten varkain karkaan, Niin silloin lyö ja tapa, lyö ja tapa!

(Muuan ritari tulee, palvelijoita mukana.)

RITARI. Tääll' on hän. Kiinni hänet pankaa! -- Herra, Parahin tyttärenne --

LEAR. Pelastust' eikö? Vangiks? Haa! Voi mua! Täys onnen narri! -- Kohdelkaa mua hyvin; Ma lunnait' annan. Haavureita tuokaa: Sain aivoihini iskun.

RITARI. Kaikki saatte.

LEAR. Apua eikö? Yksin aivan? Oi, tää voi suolaks ihan miehen muuttaa Ja silmät ruiskukannuiks, joilla syksyn Pölyä kastellahan.

RITARI. Hyvä herra, --

LEAR. Jalona kuolen, niinkuin kaunis ylkä. Mik' on? Iloinen olla tahdon. Pois te! Kuningas olen; tietäkää se, herrat.

RITARI. Täys kuningas: me teitä palvelemme.

LEAR. Onhan sitte vielä elämisen toivoa. Jos mielitte senkin ottaa, niin kyllä juosta saatte. Sa, sa, sa, sa!

(Lähtee juoksemaan, palvelijat perässä.)

RITARI. Tuollaisna sääli kurjinta on raukkaa; Kuningast' ylenmäärin! -- Tytär sull' on, Mi luonnon siitä kirouksesta päästää, Johonka toiset kaks sen saattaneet on.

EDGAR. Terveeksi, herra!

RITARI. Kost' jumala! Mitä?

EDGAR. Alkaako tappelu jo, tiedättenkö?

RITARI. Se tietty on ja varma; sen on kuullut, Kell' ompi korvat kuulla.

EDGAR. Suvaitkaatte: Kuin lähellä on toinen sotajoukko?

RITARI. Lähellä; lentäin kulkee se; voi kohta Jo olla täällä.

EDGAR. Kiitos! Muut' en pyydä.

RITARI. Vaikk' eri syistä kuningatar tääll' on, On joukkomme jo tiellä.

EDGAR. Kiitos, herra!

(Ritari lähtee.)

GLOSTER. Mult' ikihyvät luojat, henki viekää, Ett'ei taas paha viettelis mua surmaan, Ennenkuin te sen suvaitsette!

EDGAR. Hyvin Rukoiltu, isä!

GLOSTER. Mut ken oletten?

EDGAR. Mies kurja, kohtalonsa nöyräks lyömä, Ja kovain murheen koitoksien kautta Säälillen tullut herkäks. Käsi mulle! Tyyssijan teille hankin.

GLOSTER. Hellin kiitos! Taivasten siunaus ja armo runsas Sen palkitkoon!

(Oswald tulee.)

OSWALD. Nyt palkan saan! Nyt kelpaa! Tuo pääsi silmitön on onnen portaaks Minulle luotu. -- Vanha ilki-konna, Eroas joutuun mieti! -- Maall' on miekka, Jok' etsii surmaas.

GLOSTER. Kättäs armeliasta -- Nyt käytä niinkuin mies! --

(Edgar astuu väliin.)

OSWALD. Haa! pöyhkä moukka! Suojaatko julkipetturia? Pois! Tai muuten hänen kohtalonsa rutto Sinuunkin tarttuu. Laske hänet irti!

EDGAR. En maar laskekkan! kyll täst viäl tule toinen peli.

OSWALD. Lasketko, orja, taikka surmas saat!

EDGAR. Herra hyvä, korjakka' konttin ja jättäkkä' muit ihmissi raohan! Jos levi kita olis saan' minust hengen hakatuks, niin kyll se maar olis menn' ennen nelitoist päivä. Älkkä' pistäk itten liian liki vanhha äijä! Pysykkä' vaan alallan, sen minä kattoisin teill parhaks, sill muuton taatusten tulett koettamahan, kump on vahvemp, teiän kali pahaseng vai minun köppin. Minä en surkele suinkkan minä.

OSWALD. Pois, ryötys!

EDGAR. Kyllä minä teiän hamppaitan kalistelen, pistäkkä' tänn vaan! Minä en pelkkä' teiän kommerkonttejan.

(He taistelevat, ja Edgar paiskaa hänet maahan.)

OSWALD. Mun tapoit, orja. -- Kukkaroni ota. Jos rauhaa toivot, hautaa minut, lurjus, Ja kirjeet, jotka taskussan' on, anna Lord Edmund Glosterille; Englannin Hän leiriss on. -- Voi, liian varhain kuolen!

(Kuolee.)

EDGAR. Sun hyvin tunnen, nöyräselkä konna; Emäntäs paheita niin palvelit sa, Kuin häijyys suinkin toivoo.

GLOSTER. Kuoliko hän?

EDGAR. Levätkää, isä: istukaatte tuohon! -- Nyt taskus näytä: kirje, josta kerroit, Voi hyödyks olla. -- Hän on kuollut; sääli, Ett' olen minä surmamies! -- Kas tässä! Sallitko, vaha? Ethän soimaa, siveys? Vihollisemme mielen nähdäksemme Avaamme rinnan; kirjett' eikö siis!

(Lukee) "Muistakaa molemminpuoliset valamme. Monta on tilaisuutta teillä saada hänet hengiltä; jos vaan ei tahtoa puutu, on aikaa ja paikkoja runsaasti tarjona. Jos hän voittajana palajaa, ei auta mikään: silloin olen minä vankina ja hänen vuoteensa minun vankityrmäni. Sen tympeästä tunkasta pelastakaa minut, ja vaivastanne astukaa hänen sijaansa. Teidän (vaimonne, tahtoisin sanoa) uskollinen palvelijanne Goneril."

Oi, kuink' on naisen himo määrää vailla! Yrittää hengilt' ottaa kunnon miestään Saadakseen -- veljeni! -- Ma santaan tuohon Sun kuoppaan, murhallisen irstaisuuden Pyhyytön viesti! Ja kun aika täyttyy, Niin kuolon pauloiss' olleen herttuan eteen Tuon kurjan kirjeen vien. Hän mielistyy, Kun kuulla saa, mik' oli surmas syy.

(Edgar raastaa ruumiin ulos.)

GLOSTER. Lear hulluna! Kuin jäykkä mull' on mieli, Kun pystyss' seison, vaikka selvään tunnen Tuskaini painon! Paremp' olla hullu Erillään huolist' aatos silloin oisi, Ja kuvitusten houreiss' itseänsä! Ei tuskat tajuaisi.

(Edgar palajan. Rummutusta kuuluu etäältä.)

EDGAR. Käsi mulle! On niin kuin kuuluis kaukaa rummunlyönti. Pois, isä! Ystävän ma teille hankin.

(Lähtevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Teltta ranskalaisten leirissä. (Cordelia, Kent, lääkäri ja muuan ritari tulevat.)

CORDELIA. Sa kelpo Kent, kuink' elämällä, työllä Hyvyytes palkitseisin? Elämäni; On liian lyhyt, mitat kaikki pienet.

KENTIN KREIVI. Oi, rouva, tunnustus on runsain palkka. Se, minkä kerroin, täytt' on totta kaikki, Ei päälle eikä vaille.

CORDELIA. Vaattees muuta; Pukusi mieleen tuo nuo synkät ajat; Oi, pois se heitä!

KENTIN KREIVI. Anteeks, hyvä rouva; Nyt tunnetuks jos tulen, raukee tuuma. Ma soisin ett'etten mua tuntis, kunnes Sen hyväks näemme, minä sekä aika.

CORDELIA. No, hyvä herra, olkoon sitten niin. (Lääkärille.) Kuink' ompi kuninkaan?

LÄÄKÄRI. Hän yhä nukkuu.

CORDELIA. Oi, hyvät jumalat, te ehjäks tehkää Rikotun mielen suuret säröt nuo! Soinnuttakaa tuon lapsestuneen isän Särisevät ja soinnuttomat aistit!

LÄÄKÄRI. Suvaitsetteko, että herätämme Kuninkaan nyt? Hän on jo kauan maannut.

CORDELIA. Seuratkaa taitoanne vaan ja tehkää Min parhaaks näätte. Onko vaatteissaan hän?

(Palvelijat kantavat Learin sisään nojatuolissa.)

RITARI. On, rouva: kun hän sikeimmällään nukkui, Puimme uudet vaatteet hänen ylleen.

LÄÄKÄRI. Läsn' olkate, kun hänet herätämme; Ma kyllin tyyneks hänet luulen.

CORDELIA. Hyvä!

LÄÄKÄRI. Lähemmäks tulkaa, pyydän. -- Soitto soimaan!

CORDELIA. Oi, isä kallis! Kostutus, nyt rohtos Huuliini kiinnä: lääkitköön tuo muisku Ne tuimat haavat, joita siskot löivät Sun kunnon päähäs!

KENTIN KREIVI. Kuinka lämmin, hellä!

CORDELIA. Vaikk' et sa heille isä oiskaan, säälin Jo lumihapses vaatis. Nuoko kasvot Vois myrskysäätä vastustaa, ja kestää Pauhaavan ukkos-ilman hirmuisuutta? Kun nopeaan ja ristiin rastiin julmaa Lyö tulta? vahdiss' olla (surman suussa!) Ja päässä kypäri noin hienoinen? Vihollis-koirakin, vaikk' ois mua purrut, Sais moisna yönä liedelläni paikan. Ja sinun, isä-parka, maata täytyi Sikojen, ryöväritten keskellä Lyhyillä, nihkeill' oljilla? Voi sentään! On ihme, ett'ei henkes, järkes, kaikki Kerrassaan mennyt! -- Puhukaa, hän herää.

LÄÄKÄRI. Se sopivint' on teille, rouva hyvä.

CORDELIA. Kuink' on nyt herrani ja kuninkaani? Kuin voitte, majesteetti?

LEAR. Väärin tehty, Mua haudast' ottaa maalle. -- Autuas Sin' olet sielu; minä, tulipyörään Sidottuna, sit' itkullani kalttaan Kuin sulaa lyijyä.

CORDELIA. Mun tunnettenko?

LEAR. Kyll': olet henki. Milloin sinä kuolit?

CORDELIA. Oi, paljon, paljon puuttuu!

LÄÄKÄRI. Tuskin on hän Hereille päässyt. Hetken lepo vielä.

LEAR. Miss' olenkaan? Miss' olen? -- Kirkas päivä? -- Loukattu olen kovin. -- Jos näin olis toinen, Säälistä kuolisin. -- Kuink' ompi laita? -- Omakseni en tuota kättä vannois -- Kas niin vaan: neula pistää! Jos vaan saisin Tilani selväks!

CORDELIA. Katse minuun luokaa; Ja kädet siunaten mun pääni päälle! Ei, älkää polvistuko!

LEAR. Pilkkaattenko? Oi, älkää! Hupsu olen, tyhmä vanhus, Kahdeksankymment' ainakin, ja yli, Niin, aivan silmälleen! Mut suoraan puhuin, Niin pelkään ett'en ole oikein viisas. Mun pitäis tuo mies tuntea ja teidät; Epäilen toki. Perin outo mulle Tää paikka on, ja laisin näitä vaatteit' En jaksa muistaa, enkä missä olin Ma viime yön. Niin totta kuin ma elän -- Mua älkää naurako! -- niin on tuo nainen Cordelia lapseni!

CORDELIA. Niin, niin, niin olen.

LEAR. Märkääkö itkus? Totta maar! Äl' itke! Jos myrkkyä sä mulle tuot, niin juon sen. Et lemmi mua, sen tiedän; sillä siskos, Jos oikein muistan, loukanneet mua ovat. Sull' oli hiukan syytä, heill' ei laisin.

CORDELIA. Ei, syyt' ei mitään.

LEAR. Ranskassako olen?

KENTIN KREIVI. Omassa valtakunnassanne, herra.

LEAR. Mua älä peijaa!

LÄÄKÄRI. Tyyn' olkaa, rouva! Pahin raivo, nähkääs, Jo antunut on; vaarallist' on sentään Hänelle mennytt' aikaa muistiin johtaa. Sisähän häntä pyytäkää; ja jääköön Hän rauhaan, kunnes enemmän hän tointuu.

CORDELIA. Suvaitsetteko tulla, kuningas?

LEAR. Mua kärsikää! Unohtakaa, ma pyydän, Ja anteeks suokaa! Vanha olen, hupsu.

(Lear, Cordelia, lääkäri ja seuralaiset poistuvat.)

RITARI. Tott' onko, että Cornwall on saanut Semmoisen lopun?

KENTIN KREIVI. Toden totta, herra.

RITARI. Ken johtaa hänen joukkoaan?

KENTIN KREIVI. Glosterin äpärä, niin olen kuullut.

RITARI. Maanpakolainen Edgar, sanotaan, On Kentin kreivin kanssa Saksanmaalla.

KENTIN KREIVI. On huhu muuttuvaa. Mut aika on Silmäillä ympärilleen: kiirehesti Etenee valtakunnan sotajoukko.

RITARI. Verinen varmaan tulee ratkaisu. Hyvästi, herra!

(Lähtee.)

KENTIN KREIVI. Nyt työn' on täytetty, nyt loppu koittaa. Hyväkö? Pahako? Siin' on, ken voittaa.

(Lähtee.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Englantilaisten leiri Doverin lähellä.

(Liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa astuu sisään Edmund, Regan, sotaherroja, sotamiehiä ja muita.)

EDMUND. Tiedusta, aikeessaanko herttua pysyy, Vai onko myöhemmin hän jostain syystä Mieltänsä muuttanut. Hän epävakaa Ja horjuvainen on. Tuo varma tieto.

(Sotaherra lähtee.)

REGAN. Siskomme mies on varmaan hukkatiellä.

EDMUND. Pelättävää se on.

REGAN. No, rakas kreivi. Te tiedätten, mink' onnen teille aion; Siis -- suoraan -- selvä totuus -- lemmittenkö Mun siskoani?

EDMUND. Puhtaudess' aivan.

REGAN. Mut lankonihan teitä ette koskaan Kiellettyyn paikkaan käynyt?

EDMUND. Rietas aatos!

REGAN. Niin liki liittyneiksi varon teitä, Ett' aivan hänen omansa te liette.

EDMUND. En, rouva, kunniani nimess': en!

REGAN. En koskaan sitä sallis. Rakas kreivi, Erillä hänest' olkaa!

EDMUND. Huoleti! -- Kah, hän ja herttua, hänen puolisonsa!

(Albania, Goneril ja sotureita tulee.)

GONERIL (syrjään). Ma ennen voiton annan pois, kuin siskon Hänestä ennen mua voiton saada.

ALBANIAN HERTTUA. No, armain sisko, hauska nähdä teitä! -- Cordelian luo kuningas kuuluu menneen Ja muutkin, joita kova hallintomme On loukannut. Jos en voi olla suora, En uljas olla voi. Mua tähän sotaan Vaan vaatii Ranskan päällekarkaus, Eik' apu, min saa kuningas ja muut, Joill', arvaan, suurt' on syytä vastustukseen.

EDMUND. Jalosti lausuttu!

REGAN. Haa, lörpötystä!

GONERIL. Kaikk' yksin voimin vihollista vastaan! Ei yksityisiin perheriitoihin Tass' ole paikka.

ALBANIAN HERTTUA. Sota-urhoinemme Siis päättäkäämme, mit' on tehtävä.

EDMUND. Ma hetken päästä telttahanne saavun.

REGAN. Te, sisko, seuraatten kai meitä?

GONERIL. En.

REGAN. Se sopivinta lienee; pyydän, tulkaa!

GONERIL (syrjään). Haa! minä huomaan! -- Seuraan teitä.

(Edgar tulee valepuvussa.)

EDGAR. Koskaan Jos olette näin köyhää puhutellut, Niin sana kuulkaa.

ALBANIAN HERTTUA. Oiti tulen. -- Puhu!

(Edmund, Regan, Goneril, sotaherrat, soturit ja seuralaiset lähtevät.)

EDGAR (antaen kirjeen). Tuo ennen tappelua lukekaa. Jos voiton saatte, kutsukohon torvi Sen tuojaa esiin. Kurjalta ma näytän, Mut urhon hankin, joka todistaapi Tuon kirjeen lausehet. Jos kaadutten, Niin päättynyt on työnne maailmassa, Ja kaikki juonet taukoo. Onni teille!

ALBANIAN HERTTUA. Jää, kunnes luen kirjeen.

EDGAR. Sit' en tohdi. Kun aik' on, huutakoon mun esiin airut, Ma silloin ilmestyn.

ALBANIAN HERTTUA. Hyvästi sitten! Kirjettäs ma silmään.

(Edgar lähtee) (Edmund palajaa.)

EDMUND. Asentoon! Näkyviss' on vihollinen. Tass' arvattu sen luku on ja voima Niin tarkalleen kuin saattaa. Rientäkää! Nyt suur' on tarve.

ALBANIAN HERTTUA. Ajast' otan vaarin.

(Lähtee.)

EDMUND. Ma kummallenkin heistä lemmen vannoin. He toinen toistaan varovat, kuin kyytä Se, jota kyy on purrut. Kumman otan? Molemmat? Toisen? Vai en kumpaakaan! En toista saa, jos molemmat he elää; Jos otan lesken, suuttuu sisko hulluks; Ja tuskin minä aikeheni voitan, Jos elossa on mies. No, hänen valtaans' Sodassa käytän. Siitä kun on päästy, Niin tuo, ken hänest' irti pyrkii, tehköön Hänestä lopun. Mitä armoon tulee, Min kuuluu Lear ja Cordelia saavan, -- Kun voitamme ja he on vallassamme, Ei puhett' armosta. Kun näin on laita, Ei auta miettiä, vaan puolustaita.

(Lähtee.)

Toinen kohtaus.

Kenttä kahden leirin välillä.

(Sotahuutoja ulkopuolella. Lear ja Cordelia sotajoukkoineen kulkevat näyttämön poikitse liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa, Gloster ja Edgar tulevat.)

EDGAR. Puun vieraanvaraisessa varjoss', isä, Tass' olkaa; rukoilkaa, ett' oikeus voittais. Jos luoksenne ma koskaan palajan, Tuon teille lohdun.

GLOSTER. Herra teitä kaitkoon!

(Edgar lähtee.) (Sotahuutoja; sen jälkeen pako. Edgar palajaa.)

EDGAR. Pois, vanhus! Käsi tänne! Voitettuna On Lear ja tyttärineen vankina. Kätenne! Tulkaa!

GLOSTER. Täst' en liiku: voipi Mädätä tässäkin.

EDGAR. Kuin? Taas tuo synkkyys? Pitääpi täältä lähtöänsä kestää Kuin tänne tuloaankin. Valmis olla, Siin' ompi kaikki. Tulkaa!

GLOSTER. Aivan oikein.

(Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Englantilaisten leiri Doverin lähellä.

(Edmund tulee voittajana liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa, Lear ja Cordelia vankeina. Päälliköitä, sotaherroja, sotureita y.m.)

EDMUND. Pois viekää nuo ja tarkoin vartioitkaa, Siks kunnes korkeampi valta heistä Päätöksen antaa.

CORDELIA. Min' en ainoo kai, Jonk' aikeet parhaat palkan huonon sai. Sun kiusaamistas, isä, murehdin; Kyll' onnen kiusat itse kestäisin. Näemmekö nuo tyttäret, nuo siskot?

LEAR. Ei, ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään. Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden; Jos siunaust' anot sinä, polvillani Min' anon anteeksi. Näin elellään me, Rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan, Hymyillään kultaperhoille, ja kuullaan, Kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo; Muassa haastellaan, ken voittaa, tappaa, Ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan Kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme Vältämme suurten lahkojuonet, jotka Kuun mukaan nousee, laskee.

EDMUND. Pois nuo viekää!

LEAR. Cordelia, uhriin moisiin suitsutustaan Jumalat itse kylvää. Taasko sain sun? Ken meit' eroittaa, taivaan kekäleillä Meit' ajaa saa kuin ketun luolastansa. Oi, pyyhi silmäs! Rutto heiltä ennen Luut, lihat syö, kuin itkun saa he meistä; He ennen itse nälkään kuolee. Tule!

(Lear ja Cordelia lähtevät vartioittuina pois.)

EDMUND. Lähemmäks, päämies! Kuule, Tuo paper' ota; seuraa heitä tyrmään. Kohonnut olet askeleen; jos teet Min tuossa näet, niin onnen kukkuloille Sa raivaat tiesi. Huomaa: niin kuin aika On ihminenkin; herkkätuntoisuus ei Sovellu miehellen. Sun suuri toimes Ei salli kysymistä, sano, teetkö, Vai onneasko muualt' etsiä?

PÄÄMIES. Teen sen.

EDMUND. Siis toimeen! Varma onnes on, jos teet sen. Mut oiti, kuuletko! ja aivan niin Kuin tuoss' on määrätty.

PÄÄMIES. En auraa vetää voi, en syödä kauraa; Mut teen mit' ihmisen on mahdollista.

(Lähtee.)

(Torventoitauksia. Albania, Goneril, Regan, sotaherroja ja seuralaisia tulee.)

ALBANIAN HERTTUA. Osoitittepa tänään miehen mieltä; Teit' onni aivan suosi. Vankinanne Tänpäiväiset on vastustajamme. Ne vaadimme nyt teiltä, tehdäksemme, Mit' ansainneet he on ja mitä muuten Turvamme vaatii.

EDMUND. Paras luulen, olis Lähettää kuningas, se vanha raukka, Johonkin säilyyn tarkan vahdin alle. Ijällään tenhoo hän ja enemmän Viel' arvollaan, ja kansan mielet voittaa, Ja pestaamamme keihäät meihin kääntää, Päämiehiinsä. Cordelian laitoin myötä Samasta syystä. Huomenna tai toiste He valmiit saapumaan on istuntoonne. Hiessä, veriss' ollaan tällä haavaa; Kadottanut on ystäv' ystävänsä; Ja itse tuless' oikeaakin sotaa Kiroopi se, jok' äilyn siitä tuntee. Cordelian ja Learin kuulustus Paremman paikan vaatii.

ALBANIAN HERTTUA. Anteeks, herra; Sodassa teitä pidin palkollisna, En veljenä.

REGAN. Se mun on vallassani. Mua teidän olis tullut kuulla ennen Kuin teitte tuon. Hän joukkoani johti, Edustain mua ja mun arvoani; Ken siinä asemass' on, rohjennee kai Sanoa teitä veljeks.

GONERIL. Hiljaa, hiljaa! Enemmän häntä nostaa oma arvo Kuin teidän antamat.

REGAN. Mun oikeuksiini Puettuna hän parhaan vertainen on.

ALBANIAN HERTTUA. Niin silloin korkeintaan, jos nais hän teidät.

REGAN. Useinpa iva ennustukseks kääntyy.

GONERIL. Hohoo! Se ken sen sanoi, katsoi karsaan.

REGAN. Voin pahoin, lady; muuten purkaisin nyt Sisuni puhtaaks. -- Kenraali, sun on Soturini ja vankini ja maani; Mua vallitse ja niitä: sun on linna. Maailman nähden miehekseni tässä Valitsen sun.

GONERIL. Ja luulet hänet saavas?

ALBANIAN HERTTUA. Sun estees täss' ei auta.

EDMUND. Eikä sun.

ALBANIAN HERTTUA. Mut auttaa, senkin sekasikiö!

REGAN (Edmundille). Nyt rummut soimaan; näytä uusi arvos!

ALBANIAN HERTTUA. Seis! Kulkaa syy: sun, Edmund, vangitsen ma Maanpetturina; ja tuon kultakäärmeen (osoittaen Gonerilia) Samassa myös. -- Mun täytyy, kaunis sisko, Pyyteenne kieltää puolisoni hyväks; Hän sivukihloiss' on tuon herran kanssa, Ja miehenään teilt' estän kuulutuksen. Mua kosikaa, jos halu teillä naimaan Tilattu vaimoni on.

GONERIL. Huvinäytös!

ALBANIAN HERTTUA. Aseissa olet, Gloster: -- torvi soimaan! Jos täss' ei kenkään muu sua vasten partaa Osoita kurjaks julkipetturiksi, Niin tuoss' on panttini. (Heittää maahan sormikkaansa.) En leipää maista, Siks kunnes surmallasi näytän että Sen nimen siedät.

REGAN. Sairas olen, sairas!

GONERIL (syrjään). Jos et, niin koskaan rohtoihin en luottais.

EDMUND. Mun tuoss' on panttini. (Heittää maahan sormikkaansa.) Ken ikään väittää Mua petturiks, valehtelee kuin konna. Hoi, soikoon torvi! Ken nyt tulla tohtii, Niin häntä, teitä, vaikka ketä vastaan Lujasti minä kunniaani puollan. --

ALBANIAN HERTTUA. Hoi, airut!

EDMUND. Airut tänne! Airut, hoi!

ALBANIAN HERTTUA. Nyt omaan tarmoos turvaa; soturis, Nimeeni pestatut, mun nimessäni Myös eron saivat.

REGAN. Sairaus vaan yltyy!

ALBANIAN HERTTUA. Hän ei voi hyvin; telttaan hänet viekää.

(Regan talutetaan pois.) (Airut tulee.)

ALBANIAN HERTTUA. Lähemmäks, airut! -- Toitauta torvees, Ja lue julki tuo.

PÄÄMIES. Mies, torves soimaan!

(Torventoitaus.)

AIRUT (lukee). Tahtooko kukaan säätymies tai ylimys tässä sotajoukossa todistaa Edmundista, luullusta Glosterin kreivistä, että hän on täysi petturi, niin astukoon esiin kolmannella torventoitauksella. Hän on valmis puolustaimaan.

EDMUND. Puhalla!

(Torventoitaus.)

AIRUT. Kerran vielä!

(Torventoitaus.)

AIRUT. Vielä kerran!

(Torventoitaus.) (Torvi vastaa ulkoa. Edgar tulee sota-aseissa, torvensoittaja edellä.)

ALBANIAN HERTTUA. Tiedusta, mitä tahtoo ja miks saapuu Hän torven käskystä.

AIRUT. Ken oletten te? Nimenne? Arvonne? Miks vastaatten Te tähän haastoon?