Part 1
E-text prepared by Tapio Riikonen
KUNINGAS HENRIK NELJÄS I
Kirj.
WILLIAM SHAKESPEARE
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1897.
Näytelmän henkilöt.
KUNINGAS HENRIK NELJÄS. HENRIK, Walesin prinssi, | kuninkaan pojat. JUHANA, Lancasterin prinssi, | Westmorelandin kreivi. Sir WALTER BLUNT, THOMAS PERCY, Worcesterin kreivi. HENRIK PERCY, Northumberlandin kreivi. HENRIK PERCY, liikanimeltä HOTSPUR, hänen poikansa. EDMUND MORTIMER, Marchin kreivi. SCROOP, Yorkin arkkipiispa. ARCHIBALD, Douglaan kreivi. OWEN GLENDOWER. Sir RICHARD VERNON. Sir JOHN FALSTAFF. POINS. GADSHILL. PETO. BARDOLPH. LADY PERCY, nuoren Percyn vaimo, Mortimerin sisar. LADY MORTIMER, Glendowerin tytär, Mortimerin vaimo. ROUVA VILKAS, Eastcheapin ravintolan emäntä. Loordeja, virkamiehiä, sheriffi, viinuri, passari, tallirenki, ajureita, matkustajia ja seuralaisia.
Tapaus Englannissa.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Lontoo. Huone kuninkaan linnassa.
(Kuningas Henrik, Westmoreland, Sir Walter Blunt ja muita tulee.)
KUNINGAS HENRIK. Mureesta kalvaana ja murtuneena, Puhaltaa säikytetyn rauhan suomme Ja äännähdellä uusist' otteluista, Jotk' ennen pitkää alkaa kaukomailla. Tään mannun nielu janoinen ei huultaan Saa omain lasten verill' enää kastaa, Sen peltoja ei sodan veitsi viiltää, Ei vainovarsain rautakengät sortaa Sen kukkia. Nuo vihassilmät, jotka, Kuin meteoorit pilvitaivahalla, -- Kaikk' yhtä maata, yhtä alkujuurta, -- Yhtyivät äsken hurjass' ottelussa Ja veljesmurhan verilöylyssä, Nyt käyvät sovussa ja parittaisin Kaikk' yhtäänne, eik' enää heimolaistaan, Maanmiestänsä ja ystäväänsä vastaan. Ei sodan terä herraans' enää vihlo Kuin veitsi tupeton. Siis, ystävät, Kristuksen haudalle, -- jonk' olemme Soturi nyt ja jonka pyhän ristin Olemme ottaneet, -- het' aiomme Lähettää Englannista sotajoukon, Jon kädet äidinkohdussa jo luotiin Pakanan ajoon noilla pyhäin mailla, Miss' astuneet nuo siunatut on jalat, Nuo neljätoista sataa vuotta sitten Naulitut meidän tähden ristinpuuhun. On vuoden vanha päätöksemme; turhaa Siis sanoakin, että lähdemme; Sen vuoksi emme tänne yhteen tulleet. -- Westmoreland, armas lanko, soisin kuulla, Mit' eilen neuvostossa päätettiin Tään hurskaan hankkeen edistämiseksi.
WESTMORELAND. Kuningas, intoa vaan kiira antoi, Ja monta menoarviota tehtiin Jo eilisiltana, kun esteeks saapui Walesista kuorma raskait' uutisia; Pahin ol', että jalo Mortimer, -- Kun taisteluun vei Herefordshiren miehet Rajua, hurjaa Glendoweria vastaan, Tuon tylyn walesilaisen vangiks joutui Ja tuhatmäärä väestänsä teuraaks, Joidenka ruumihia Walesin naiset Niin petomaisesti ja julkeasti Silpoivat, rääkkäsivät, ett'ei siitä Punastumatta saata kertoakaan.
KUNINGAS HENRIK. Siis tieto tästä kahakasta näyttää Katkaisseen retken tuumat pyhään maahan.
WESTMORELAND. Niin, kuninkaani, sen ja monta muuta. Viel' oli pahempi ja ikävämpi Sanoma pohjoisesta; näin se kuului: Urhakka Hotspur, nuori Henrik Percy, Ja kelpo Archibald, tuo ikiuljas, Koiteltu skottilainen, Holmedoniss' Yhtyivät ristinpäivänä, ja siellä Heill' oli verinen ja kuuma hetki, Mikäli saattoi tykkein jyskehestä Ja muusta sellaisesta aavistaa; Näet sanantuoja ratsun selkään astui, Kun käsikähmä oli kuumimmallaan, Ja siis ei tuloksesta mitään tiennyt.
KUNINGAS HENRIK. Täss' uupumaton, harras ystävä, Sir Walter Blunt, juur alas ratsailt' astui, Likaamana jos jonkinlaisen pölyn Tään linnan välillä ja Holmedonin. Hyviä tuo hän, hauskoj' uutisia: On Douglas kreivi perin pohjin lyöty; Kakskolmatta hän näki ylimystä Ja kymmentuhatt' ylvää skottilaista Verissään tanterella pinottuina. Hotspurin vangiks Mordake, Fifen kreivi, Samaisen Douglaan vanhin poika, joutui Ja Anguksen, Atholin, Menteithin Ja Murrayn kreivit. Eikö kelpo saalis Ja kunnon voitto tää? Niin, eikö, lanko?
WESTMORELAND. On tosiaan se voitto, josta prinssit Vois ylpeillä.
KUNINGAS HENRIK. Nyt murheeseen mun saatat Ja syntisesti kadehtimaan, ett' on Northumberlandilla noin kelpo poika, Noin maineen kielten kilvan kiittämä, Solein taimi koko puistikossa, Imaran onnen lemmikki ja ylpeys, Jonk' ylistystä kun ma katselen. Näen otsall' oman Henrikkini pelkkää Häpeän, räähkän tahraa. Jospa joku Yöleikko keiju lapsemme jo kehdoss' Ois vaihtanut, ja mun jos pojastani Ois tullut Percy, hänen Plantagenet! Mun Henrikkini hän sais, minä hänen. Mut hänt' en huoli muistaa. -- Mitä, lanko, Tuon nuoren Percyn korskast' arvelette? Hän vangit, jotka taistelussa otti, Omanaan pitää, mulle laittain tiedon, Ett' yksin Mordake mun on, Fifen kreivi.
WESTMORELAND. Tuon oppi sedältään hän, Worcesterilta, Jok' aina turmantähtenne on ollut; Siks arvoanne vastaan pöyhistellen Nyt nostelee hän nuoruutensa harjaa.
KUNINGAS HENRIK. Mut siitä vaadin häntä tilille; Ja siksi täytyy pyhän retkemme Jerusalemiin jäädä tuonnemmaksi. Ens tiistaina on meillä neuvottelu Windsorissa, se loordein tiedoks viekää; Mut takaisin te itse joutuun tulkaa: Enemp' on puhuttavaa, tehtävää, Kuin mitä vihast' ilmaista nyt saatan.
WESTMORELAND. Käskynne täytän, armollinen herra.
(Poistuvat.)
Toinen kohtaus.
Paikka sama. Toinen linnan huone.
(Henrik, Walesin prinssi, ja Falstaff tulevat.)
FALSTAFF. No, Heikku, mikä aika nyt on päivästä, poikaseni?
PRINSSI HENRIK. Sinä olet niin paksupääksi tullut vanhan sektin juonnista, nappiesi päästelemisestä ruoan jälkeen ja iltapäivin rahilla loikomisesta, ett'et oikein muista kysyä, mitä oikein tahdot tietää. Mitä hittoa päivän aika sinuun koskee? Jos tunnit olisivat sektikippoja, minuutit salvokukkoja, kellonläpät parittajain kieliä, viisaritaulut porttolain nimikilpiä ja itse Jumalan aurinko kaunis lutka-liekiö tulipunaisessa silkkiharsossa, niin silloin ymmärtäisin, miksi olet niin hillittömän utelias tietämään päivän aikaa.
FALSTAFF. Totta totisesti, osasitpa oksaan, Heikku; sillä me, jotka kaappaamme kukkaroita, me seuraamme kuuta ja Otavaa, emmekä Phoiboa, tuota "kulkija-ritaria sievää". Ja kuulehan nyt, sinä herttapoika, kun sinä tulet kuninkaaksi, -- niin totta kuin Jumala varjelkoon sinun armoasi, -- majesteettiasi, aioin sanoa, sillä armosta sinä et tule osalliseksi.
PRINSSI HENRIK. Mitä? Enkö armosta?
FALSTAFF. Et, piru vieköön, et senkään vertaa, että sillä siunaisit munapaistikkaasi.
PRINSSI HENRIK. No, entä sitte? Puhu suusi puhtaaksi.
FALSTAFF. No niin, sinä herttapoika, kun sinä tulet kuninkaaksi, niin älä salli, että meitä, jotka olemme harmaan yön vartiojoukkoa, sanotaan armaan päivän partiojoukoksi; anna meille nimeksi Dianan metsänvartijat, hämärän teikarit, kuun lellipojat, ja anna ihmisten sanoa meistä, että olemme hyväsuuntaisia ihmisiä; sillä meitä, niinkuin mertakin, suuntaa kuutar, tuo jalo ja siveä valtijaamme, jonka turvissa me sukellamme.
PRINSSI HENRIK. Hyvin puhuttu ja suunnilleen osattu; sillä meidän onnemme, meidän, kuun ihmisten, nousee ja laskee, niinkuin merikin, koska sitä, niinkuin mertakin, suuntaa kuu. Esimerkiksi: kukkaro kultaa siepataan jumulla maanantaiyönä ja hukataan humulla tiistaiaamuna; raastetaan kiroten: seis, mies! ja haaskataan kirkuen: hoi, viinuri! Milloin lasku niin alhainen kuin tikapuun alin porras, milloin nousu niin korkea kuin hirsipuun ylin huippu.
FALSTAFF. Jumaliste, puhutpa totta, poikaseni. Mutta eikö tuo kapakan-emäntämme ole sangen suloinen naikko?
PRINSSI HENRIK. Niinkuin Hyblan hunaja, ukkoseni. Ja eikö puhlunnahkainen nuttu[1] ole sangen suloinen ja tyrmä kapine?
FALSTAFF. Mitä nyt taas, sinä hulluttelija? Joko taaskin noita pistopuheita ja kompia? Mitä hemmetissä puhlunnahkainen nuttu minuun koskee?
PRINSSI HENRIK. Ja mitä hittoa tuo kapakan-emäntämme koskee minuun?
FALSTAFF. Olethan useamman kuin yhden kerran hänen kanssaan maksusta sopinut.
PRINSSI HENRIK. Huusinko koskaan sinua osaasi maksamaan?
FALSTAFF. Et, siinä olet oikeassa; siellä sinä yksin suoritit kaikki.
PRINSSI HENRIK. Niin, siellä ja muuallakin, minkä vaan kukkaro kesti; ja kun se ei riittänyt, käytin luottoani.
FALSTAFF. Niin kyllä, ja käytit sitä niin, että, jos et olisi luultava vallan perillinen, olisi vallan luultavaa, -- Mutta kuulehan, sinä herttapoika, vieläkö täällä tulee olemaan hirsipuita Englannissa, kun sinä tulet kuninkaaksi? Ja vieläkö, niinkuin nyt, laki, tuo vanha pilkkakirves, saa miehuutta räävätä ruostuneilla kankisuitsillaan? Sinä kun tulet kuninkaaksi, älä ketään varasta hirtä.
PRINSSI HENRIK. En; sen saat sinä tehdä.
FALSTAFF. Minäkö? Sepä oivaa! Minusta tulee kelpo lainlukija.
PRINSSI HENRIK. Väärin jo luit; tarkoitan, että sinä saat toimiksesi varkaitten hirttämisen, ja näin sinusta tulee oiva hirttomies.
FALSTAFF. Hyvä vaan, Heikku, hyvä vaan; ja tavallaan se onkin luonteeni makaista, yhtä hyvää kuin hovissa palveleminen, tiedä se.
PRINSSI HENRIK. Virkapukuunko nähden?
FALSTAFF. Niin kyllä, virkapukuun nähden, joista mestaajalla ei suinkaan ole puutetta. Hitto vieköön! olen niin alakuloinen kuin vanha kollikissa tai riepoteltu aljokarhu.
PRINSSI HENRIK. Tai vanha leijona tai rakastelijan kannel.
FALSTAFF. Niin, tai Lincolnshiren säkkipillin pärinä.
PRINSSI HENRIK. Tai jänis, -- mitä sanot siitä? -- tai alakuloinen, haiseva allikko?
FALSTAFF. Sinulla on mitä äitelimpiä vertauksia ja olet toden totta mitä kekseliäin, konnankurisin -- herttaisin nuori prinssi. -- Mutta, Heikku, minä pyydän, älä kiusaa minua enää turhuuksiin. Suokoon Jumala, että tietäisimme sinä ja minä, mistä mukavasti saisi ostaa hyvää nimeä. Vanha neuvosmies tuossa taannoin haukkui minua kadulla teidän tähtenne, herraseni; vaan en ollut hänestä millänikään; ja kuitenkin hän haastoi sangen viisaasti; mutta minä en ottanut siitä vaaria; ja kuitenkin hän haastoi viisaasti, ja keskellä katua lisäksi.
PRINSSI HENRIK. Siinä teit oikein; "sillä viisaus kaduilla äänensä ilmoittaa, eikä yksikään ota siitä vaaria".
FALSTAFF. Oo, sinähän matkit raamattua kuin paholainen; voisit, piru vieköön, vietellä itse pyhimyksenkin. Sinä olet minussa saanut paljon pahennusta aikaan, Heikku, -- Jumala sen sinulle anteeksi suokoon! Ennen kuin sinut tunsin, Heikku, olin viatoin kuin lapsi; ja nyt, jos oikein totta puhun, en ole paljoa parempi noita maailman lapsia. Minun täytyy tästä elämästä lakata, ja tahdonkin siitä lakata. Jumal'auta, konna olen, jos en sitä tee. En tahdo kadotukseen joutua minkään kuninkaanpojan takia koko kristikunnassa.
PRINSSI HENRIK. Mistä me huomenna kaappaamme kukkaron, Hannu?
FALSTAFF. Tuhat tulimmaista! Mistä vaan, poikaseni, minä olen myötä; jos en, niin sano konnaksi ja pitele minua koirana.
PRINSSI HENRIK. Hyvinpä se näyttää käyvän, se elämän parannus: rukouksesta näpistelyyn.
(Poins lähestyy etäältä.)
FALSTAFF. Niin, niin, Heikku; se on minun ammattini, Heikku; ei silloin tee ihminen syntiä, kun työskentelee ammatissaan. Poins! -- Nyt saamme kuulla, onko Gadshill jotakin vainustellut meille. -- Oi, jos ihminen tulisi autuaaksi ansiostaan, niin mikäpä soppi helvetissä olisi kyllin kuuma hänelle? Hän on kaikkivaltiain konna, mikä milloinkaan on huutanut "seis" kunnon miehelle.
PRINSSI HENRIK. Huomenta, Eetu!
POINS. Huomenta, rakas Heikku! -- Mitä sanoo monsieur Omatunto? Mitä sanoo sir John Sokeri-sekti? Hannu, kuinka sinä ja piru sovitte sielustasi, jonka hänelle möit viime pitkänäperjantaina lasillisesta madeiraa ja kylmästä salvokukon reidestä?
PRINSSI HENRIK. Sir John pysyy sanassaan ja piru saa saatavansa; sillä hän ei ole koskaan ollut mikään sananlaskun rikkoja, -- hän antaa pirulle, mitä pirulle tulee.
POINS. Joudut siis kadotukseen, kun täytät lupauksesi pirulle.
PRINSSI HENRIK. Hän joutuisi muuten kadotukseen pirun pettämisestä.
POINS. Mutta pojat, pojat, huomenaamulla varhain kello neljältä Gadshilliin. Toivioretkeläisiä on menossa Canterburyyn, rikkaat uhrilahjat matkassa, ja kauppiaita ratsastamassa Lontooseen, kukkarot pulleina. Minulla on naamarit teille kaikille, hevoset teillä on itsellänne. Gadshill makaa tämän yötä Rochesterissa; huomenehtooksi olen tilannut illallisen Eastcheapiin; me voimme sen tehdä yhtä taatusti kuin nukkua. Jos tahdotte tulla mukaan, niin sullon kukkaronne täyteen kruunuja; jos ette tahdo, niin jääkää kotiin ja menkää hirteen.
FALSTAFF. Kuuleppas, Eetu. Jos minä jään kotiin enkä tule matkaan, niin annan hirttää teidät siitä, että menette matkaan.
POINS. Vai niin, sinä lihamöhkäle!
FALSTAFF. Heikku, tuletko mukaan?
PRINSSI HENRIK. Ken? Minäkö rosvo? Minäkö varas? En, totta maarin, minä.
FALSTAFF. Ei ole kunniata, miehuutta eikä hyvää toveruutta sinussa, etkä ole sinä kruunupään verta, jos et uskalla kaapata muutamaa kruunua.
PRINSSI HENRIK. No, olkoon menneeksi, kerran elämässäni tahdon olla huimapää.
FALSTAFF. No, sepä järkevää puhetta.
PRINSSI HENRIK. Ei; tulkoon mitä tulee, minä jään kotiin.
FALSTAFF. No, sitten minä, jumaliste, rupeen maankavaltajaksi, kun sinä tulet kuninkaaksi.
PRINSSI HENRIK. Sitä en sure.
POINS. Sir John, kuulehan! Jätä minut prinssin kanssa kahden kesken; minä hänelle tätä seikkailua niin perustelen, että hän lähtee mukaan.
FALSTAFF. Hyvä; Jumala suokoon sinulle suostuttelijan hengen ja hänelle opinhaluiset korvat, niin että se, mitä sinä puhut, tepsisi, ja että se, mitä hän kuulee, herättäisi uskoa, niin että tuosta oikeasta prinssistä, pilan vuoksi vaan, tulisi väärä varas; sillä ajan väärinkäytökset kaipaavat, poloiset, kehotusta. Hyvästi! Eastcheapissa tavataan.
PRINSSI HENRIK. Hyvästi, myöhä kevät! Hyvästi, marraskesä!
(Falstaff menee.)
POINS. Hyvä, kiltti, herttainen prinssi, tulkaa matkaan huomenna; minulla on hankkeessa kuje, jota en voi yksin toimittaa. Falstaff, Bardolph, Peto ja Gadshill saavat ryöstää nuo miehet, joista jo olemme vainun saaneet. Te ja minä emme ole mukana; mutta kun he ovat saaliinsa saaneet, jos emme me silloin sitä heiltä ryöstä, me molemmat, niin annan pääni.
PRINSSI HENRIK. Mutta miten pääsemme heistä irti, lähtöä tehdessä?
POINS. No, lähdemme joko ennen tai jälkeen heitä ja määräämme heille jonkun yhtymäpaikan, johon meidän on vallassamme olla saapumatta; silloin heidän on pakko omin päin ryhtyä yritykseen, ja heti kun sen ovat tehneet, karkaamme me heidän niskaansa.
PRINSSI HENRIK. Niin, mutta luultavaa on, että he tuntevat meidät hevosistamme, vaatteistamme ja lukemattomista muista seikoista.
POINS. Ei hätää! Hevosiamme eivät saa nähdä, ne sidon kiinni metsään; naamarimme vaihdamme toisiin, kun pääsemme heistä irti, ja, nähkääs, minulla on vartavasten kanvastiverhoja mukanani, millä peitämme tavalliset päällysvaatteemme.
PRINSSI HENRIK. Mutta pelkään, että heistä on meille liian kova vastus.
POINS. Jopa! Kaksi heistä, sen tiedän, on niin aito pelkureita, että heti ottavat sääret selkäänsä; ja mitä kolmanteen tulee, jos hän taistelee kauemmin kuin minkä parhaaksi huomaa, niin en, jumal'auta, enää tahdo miekkaa käyttää. Parasta koko lystissä on ne käsittämättömät valheet, joita tuo lihava lurjus on meille kertova, kun yhdymme illallisella: kuinka hän tappeli vähintäin kolmeakymmentä vastaan, mitä työkkäyksia, iskuja, hengenvaaroja hän kesti, ja näiden vaiheiden paljastamisessa, siinäpä se hauskuus.
PRINSSI HENRIK. Hyvä, minä lähden mukaan; hanki meille kaikki tarvittavat ja yhdy minuun huomenehtoolla Eastcheapissa; siellä aion illastella. Hyvästi!
POINS. Hyvästi, prinssi!
(Poins menee.)
PRINSSI HENRIK. Ma teidät tunnen; vielä jonkun aikaa Irstaita laiskan ilveitänne autan. Mut näin vaan jäljittelen aurinkoa. Jok' inhan, saastahisen pilven sallii Sen kauneutta kaihtaa maailmalta, Ett', taas kun tahtoo oma itsens' olla, Enemmän kaivattua ihailtaisi, Kun päältään luo se häijyn, herjan huurun, Jonk' usvaan se jo tukehtuvan näytti. Jos juhlaa vietettäisiin vuosi umpeen, Niin huvi yhtä raskast' ois kuin työkin; Mut haluttu on harvakseltaan juhla, Ja mikään ei niin viehätä kuin outous. Näin kun nää löyhät menoni ma heitän Ja lupaamattanikin velan maksan, Niin kansan toiveet petän saman verran, Kuin itse paremp' olen lupaustani. Kuin kirkas kulta tummall' alustalla, Parannus loistaa virheitteni yli Ja kauniimp' on ja silmää häikäävämpi, Kuin mit' ois ilman alustaa se ollut. Näin virheitäni taidolla ma säännän, Vähimmin luultaissa ne parhaaks käännän.
(Poistuu.)
Kolmas kohtaus.
Paikka sama. Toinen linnan huone.
(Kuningas Henrik, Northumberland, Worcester, Hotspur. Sir Walter Blunt y.m. tulevat.)
KUNINGAS HENRIK. Vereni liian kylmää oli, tyyntä, Moisesta herjauksesta kuohahtaakseen. Mun tunsitte ja siksi malttiani Te poljitte; mut tietkää: vasta tahdon Enemmän olla oma itseni, Enemmän mahtava ja peljättävä, Kuin mitä vaatis luonto, jok' on ollut Kuin öljy lienteä, kuin höyhen pehmyt. Ja siksi mult' on vienytkin sen arvon, Jonk' ylväät henget ylväille vaan suovat.
WORCESTER. Kuningas, huoneemme ei ansainnut Näin tulla vallan ruoskan alaiseksi, Samaisen vallan, jonka omin käsin Noin pöyhkäks autoimme.
NORTHUMBERLAND. Kuningas hyvä, --
KUNINGAS HENRIK. Pois, Worcester, tiehssi! Ma katseessasi Nään ynseyttä, uhkaa. Herraseni, Teill' liian ylväs on ja röyhkä käytös, Ja majesteettius ei kärsi nähdä Alaisen otsall' yrmin hivenettä. Eronne saatte. Kun on meille tarvis Apunne, työnne, teidät kutsutamme. -- (Worcester menee.) (Northumberlandille.) Puhua aioitte.
NORTHUMBERLAND. Niin, kuninkaani. Nuo vangit, jotka korkeutenne vaati Ja jotka Percy Holmedoniss' otti, Niin jyrkkään niit' ei kielletty, hän väittää, Kuin kerrottu on teille, majesteetti. Siis kateus on tai väärinkäsitys Syy tähän virhiin, eikä poikani.
PERCY. Kuningas, vankeja en kieltänyt. Mut muistan, että, taistelun kun jälkeen, Vihasta, reudonnasta raukeana, Nojasin huohottaen miekkaani, Lähestyi muudan herra, hieno, siisti, Veres kuin sulho, parta ajeltuna Kuin sänkipelto viljankorjuun jälkeen. Hän haiskahteli niinkuin kauppasaksa, Ja peukalon ja sormen välissä Ol' lemutuosa, jota vuoron perään Nokalleen vei ja otti pois, jok' aina, Kun taas hän toi sen, suuttuneena tuosta, Päräytti vastaan aimo aivastuksen. Hän aina hymyili ja lorueli; Kun miehet kantoi ruumiit pois, hän sanoi, Ett' ovat säädyttömät, tyhmät tollot, Kun hänen nenänsä ja tuulen väliin Likaisen, inhottavan ruumiin tuovat. Naislauseilla ja juhlajuoruilla Mua tutkisteli; muun muassa multa Hän majesteetin hyväks vangit vaati. Vilusta haavojani karvasteli, Ja niin mua kiusasi tuo papukaija, Ett' ärtyneenä sekä tuskissani Äryllä ärjäisin, en tiedä mitä: Jaa tahi ei; -- mun oli hulluks tehdä Helyjen helke tuo ja lemun löyhkä Ja rouvasrupatukset rummuista, Tykeistä, haavoista, niin, herra nähköön! Hän mulle neuvoi, ett' on spermaceti Sisäiseen vammaan vallan verratonta Ja ett' on sula synti, oikein totta, Maan viattomist' uumist' esiin kaivaa Tuot' ilkkaa salppia, mi luimuun surmaan Niin monta pulskaa kelpo miest' on syössyt; Ja jos ei noita tykki-pahoja oisi, Niin oisi hänkin tullut soturiksi. Tuollaiseen tyhjään, löyhään jaaritukseen Ma, niinkuin sanoin, kaartain vastasin. Kuningas, pyydän: moisen puhe älköön Pätekö saamaan uskollisuuttani Syynalaiseksi majesteetin luona.
BLUNT. Kuningas, asiaa jos aprikoidaan, Niin, mit' on Henrik Percy lausunut Moiselle henkilölle moiseen aikaan Moisella paikalla, se kaikkinensa Voi syystä raueta eik' enää nousta Hänelle haitaksi tai kanteheksi, Jos nyt hän lausumansa pyörryttää.
KUNINGAS HENRIK. Ja kuitenkaan hän vankeja ei anna, Pait sillä välipuheella ja ehdoll', Ett' omin varoin irti lunastamme, Lankonsa Mortimerin, senkin hupsun, Jok' ehdoin tahdoin, jumal'auta, hengen Kavalsi niiltä, joita sotaan johti Glendoweria vastaan, lemmon noitaa, Jonk' äsken, kuten kuulin, tytär naitu On Marchin kreiville. Vai aartehemme Me petturien lunnaiks tuhlaisimme! Kavallust' ostaisimme, liiton tehden Henkensä myyneen arkalaisen kanssa! Ei, kaljuun vuoristoon hän kuolkoon nälkään; En koskaan sitä katso ystäväksi, Ken vaatii mua pennin uhraukseen Hyväksi kavaltajan Mortimerin.
PERCY. Kavaltajanko Mortimerin! Kuningastaan ei pettänyt hän koskaan, Vaan sotaonni häntä. Todisteeksi Ei muuta kieltä tarvis kuin nuo haavat, Nuo ammottavat suut, joit' urhoon lyötiin Severnin kaislarannall' ihanalla, Miss' osan parhaan tunnista hän kesti, Mies miestä vastaan vaihtelevin onnin Otellen ylvään Glendowerin kanssa. Kolmasti hengähtivät, kolmasti Sopivat juomaan Severn-virran vuosta, Mi heidän verikatsettansa säikkyin Kamolla piili väräjävään kaislaan, Kähäräpäänsä kätkein rannan hiekkaan, Tuon uljaan urhoparin veristämään. Ei halpa, laho vilppi ole koskaan Punannut töitään moisin kuolinhaavoin; Ei koskaan voinut jalo Mortimer Niin monta haavaa ottaa ehdollansa. Hänt' olkaa petturiksi parjaamatta!
KUNINGAS HENRIK. Valeita ajat, Percy, valeit' ajat! Hän Glendowerin kanss' ei ole koskaan Mitellyt miekkaa. Tiedä, yhtä hyvin Otella rohkeis pirun kanssa kahden Kuin Owen Glendoweria vastustaa. Häpeä vähän! Mortimerist' ällös Vast'edes sanaakaan sa mulle hiisku, Saat muuten kuulla moista, jok' ei liene Juur' mieleistä. -- My lord Northumberland, Olette vapaa lähtöön poikinenne. -- Sa laita vangit tänne, muuten kuulet!
(Kuningas Henrik, Blunt ja seurue poistuvat.)
PERCY. Vaikk' itse piru niitä multa karjuis, Niin niit' en laita. -- Jäljest' oiti riennän Ja sanon sen; sydäntäni ma tahdon Keventää, vaikka maksaisi se pääni.
NORTHUMBERLAND. Kuin? Käykö sappi päähän? Malta mielesi Setäsi tulee tuossa.
(Worcester palajaa)
PERCY. Mortimerist' Ei sanaakaan! Haa, tuhat tulimmaista! Hänestä haastaa tahdonkin ja, vaikka Siit' autuus menisi, myös puoltaan pitää. Tyhjentää tahdon kaikki suoneni, Tipoittain sydänvereni hiekkaan valaa Ja Mortimerin nostaa polkeuksista Yht' ylhäälle kuin kuningas tuo luihu, Tuo kiittämätön, mätä Bolingbroke.
NORTHUMBERLAND (Worcesterille). Kuningas vimmannut on veljes pojan.
WORCESTER. Ken mentyäni tämän liekin nosti?
PERCY. Hän tahtoo, mukamakin, kaikki vangit. Ja vaimoni kun veljestä ma taaskin Lunnaita vaadin, vaaleni hän aivan Ja kalman silmäyksen minuun iski, Vavisten nimeäkin Mortimerin.
WORCESTER. En moiti häntä; Richard vainaa tämän Julisti perillisekseen.
NORTHUMBERLAND. Niin teki; Ma julistuksen kuulin; se ol' silloin, Kun kuningas tuo rukka -- Jumal' anteeks Tekomme pahat häntä kohtaan suokoon! -- Läks sotaretkellensä Irlantiin, Jost' ennen aikaa palattuaan joutui Vallastaan syöstyksi ja surmatuksi.
WORCESTER. Ja jonka surmasta me häväistystä Ja pilkkaa kuullaan koko mailman suusta.
PERCY. Vaietkaa, pyydän! Richard kuningasko Kytyni määräs, Edmund Mortimerin, Perillisekseen?
NORTHUMBERLAND. Niin, sen itse kuulin.
PERCY. Siis kuningasta, serkkuaan, en soimaa, Jos kaljuun vuoristoon sois hänen kuolleen. Mut niinkö te, te, jotka asetitte Tuon epäpädön miehen päähän kruunun Ja hänen takiansa salamurhan Häpeätahran saitte, niinkö te Myös koko mailman kirot kestää saatte, Kuin mitkä kätyrit tai kurjat koneet, Kuin nuorat, tikapuut, kuin hirttomiehet? -- Anteeksi, että alennun ma näin Ja näytän, minkä aseman ja arvon Tuo viekas kuningas on teille suonut. -- Hyi, näinkö pitää nykypolven kuulla Ja aikakirjain haastaa jälkeisille, Ett' teidän arvoisenne mahtimiehet Vääryyden toimiin myivät itsensä, -- Niinkuin te, jumal' armahtakoon, teitte, -- Survaisten Richardin, tuon jalon ruusun, Ja sijaan pannen koison Bolingbroken? Pitääkö kuulla vielä häpeämpää: Ett' ivan, potkun palkaks saitte siltä, Jonk' edestä tään pilkan kärsitte? Ei, viel' on aika teidän vapaaks ostaa Maanpakoon syösty kunnia ja jälleen Palauttaa entiselleen mainehenne Ja kostaa ivailut ja ylenkatseet Tuon ylvään kuninkaan, jok' yöt ja päivät Vaan miettii teille loppusuoritusta Omalla verisellä surmallanne. Siis, sanon minä --
WORCESTER. Lanko, vait! Jo riittää. Ja nyt ma teille avaan salakirjan Ja pikatajuiselle vihallenne Syvistä vaara-asioista kerron, Niin vaarallisist', uhkarohkeista, Kuin ryöppyvän on virran yli kulku Keihäällä jalan alla keinuvalla.
PERCY. Jos kätkee, hyvää yötä! -- Ui tai uppoo! Rajutkoon vaara idäst' aina länteen, Kun pohjast' etelään vaan kunnia vastaa! Otelkoot vaan he! Verta huumaavampi Usuttaa leijonaa kuin jänist' ajaa!