Part 2

KUNINGATAR MARGAREETA. Northumberland ja Clifford, urhot jalot, Mies tuokaa t‰h‰n myyr‰nm‰tt‰h‰lle; H‰n oikok‰sin vuoriin kurkoitteli, Mut k‰dell‰‰n vain jakoi varjoa. Sin‰kˆ, sin‰, aiot kuninkaaksi? Sin‰kˆ parlamentiss' ‰‰nt‰ pidit Ja suurta sukuper‰‰s saarnasit? Miss' on nyt poikalaumas, auttajasi? Se hurja Edward ja se hauska Yrjˆ? Ja ihmelaps, se uljas kyss‰selk‰, Se Riku-poika, joka k‰rein ‰‰nin Kapinaan is‰-taataa houkutteli? Ja miss‰ Rutland-lemmikki ja muut? Kas, York! Tuon liinan min‰ kastoin vereen, Jot' uljas Clifford miekank‰rjell‰‰n Herutti pojan povesta. Jos silm‰s Voi h‰nen surmastansa vetty‰, Niin ota t‰m‰ posken pyyhkimeksi. York-parka! Verivihalta jos voisin, Niin surkeata tilaas itkisin. Syd‰nny, York, mua sill‰ hauskuttaisit! Mit‰? Niinkˆ tulisyd‰n tuntos poltti, Ett' ei j‰‰ kyynelt‰k‰‰n Rutlandille? Miks levollinen noin? Jos hurjistuisit! Ja jotta hurjistuisit, n‰in sua ilkun. Hammasta pure, riehu, jalkaa polje, Min' ett‰ tanssia ja laulaa saisin! Vaan -- palkkaa, n‰en ma, vaadit hauskutteestas. Ei puhu York, jos h‰ll' ei kruunua. -- Yorkille kruunu! -- Polvistukaa, loordit! -- Pidelk‰‰ h‰nt‰, ett‰ saan sen p‰‰h‰n.

(Asettaa paperisen kruunun h‰nen p‰‰h‰ns‰.)

Kas noin! Nyt n‰yt‰t oikein kuninkaalta! Niin, tuo se istuimen vei Henrikilt‰, Ja tuo se h‰nen perij‰kseen tehtiin! -- Mut kuinka suur' Plantagenet n‰in v‰leen Nyt kruunataan, ja kalliin valan rikkoi? Minusta h‰n ei kuninkaaks sais tulla, Ennenkuin kuololle lyˆ Henrik k‰tt‰. Henrikin s‰teikkˆˆnkˆ pist‰t p‰‰si Ja ryˆst‰t virveen h‰nen kulmiltaan El‰iss‰‰n viel‰, vastoin pyh‰‰ valaa? Oo, se on anteeks antamaton synti! -- Pois, kruunu pois, ja kruunun kanssa p‰‰! P‰‰ pois, ma muuten en voi hengitt‰‰!

CLIFFORD. Se mun on teht‰v‰ni, is‰n t‰hden.

KUNINGATAR MARGAREETA. Ei viel‰! Kuullaan kuinka rukoilee h‰n.

YORK. Oo, sin‰ em‰susi Ranskanmaan, Pahempi viel‰ kuin sen koirassudet, Kyyn hammasta on kieles myrkkyisempi! Kuink' alentavaa sukupuolellesi Iloita, niinkuin amatsooni-naikko, Sen tuskista, jonk' onni kahlehtii! Jos ei ois muuttumattomat kuin toukka Sun kasvosi ja ilkitˆist‰ riettaat, Niin yritt‰isin, ylv‰ kuningatar, Sua punastuttaa; jos ma sanoisin, Mist' olet tullut, mist‰ sukus juurrat, Niin h‰peisit, jos h‰py‰ sull' ois. Is‰ll‰s Napolin ja Sisiliain Ja Jerusalemin kuninkaan on nimi, Mut rikkaamp' Englanniss' on talonpoika. Noin kˆyh‰st‰kˆ herrast' opit korskas? Ei siihen auta mik‰‰n, ylv‰ rouva, Ett' ei k‰y toteen vanha sananlasku: "Kun kerj‰‰j‰ saa juuston, niin sen paistaa." Somuus se usein ylv‰ks tekee naisen, Mut v‰h‰n sit' on, taivas n‰hkˆˆn, sulla. Hyve se h‰net ihailtavaks saattaa, Sinussa vastakohtaa ihmetell‰‰n. Siveys se h‰nen tekee taivaalliseksi, Sen vajaus sinut inhottavaksi. Niin vastakkaist' on sulle kaikki hyv‰, Kuin antipodit ovat meihin n‰hden Tai niinkuin pohjaan n‰hden etel‰. Tiikerin syd‰n naisen nahkassa! Kuink' elinveren lapsest' ottaa voit Ja is‰lle sen silm‰in pyyhkeeks antaa Ja sent‰‰n olla hahmoltasi nainen? Nainen on hyv‰, laupias, hell‰, vieno; Sin' olet tyly, kova, turta, raaka. Mun k‰skit riehua: on k‰skys kuultu. Mun tahdoit itkem‰‰n: on tahtos tehty. N‰et, riehka rajutuuli vett‰ kaivaa, Ja kun on myrsky laannut, alkaa sataa. N‰‰ kyyneleet ne rakkaan Rutlandini On peijaiset, ja joka pisar huutaa Kostoa h‰nen kuolemastaan teille, Kavala ranskatar ja julma Clifford!

NORTHUMBERLAND. Niin, totta vie, mua liikuttaa tuo tuska, Ett' tuskin pid‰tt‰‰ voin itkuani!

YORK. Tuon kasvoja ei ahnaat ihmissyˆj‰t Ois koskeneet, ei veriin tahranneet. Mut sin‰ kymmenesti kovemp' olet Ja julmempi kuin Hyrcanian tiiker' Oi, katso is‰-raiskan kyyneleit‰, Tunnoton kuningatar! Liinan tuon Sa armaan poikaseni vereen kastoit, Ja min‰ kyynelin sen huuhdon pois. Tuoss' ota liinas, ylv‰stele sill‰!

(Antaa takaisin nen‰liinan.)

T‰‰n synk‰n tarinan jos oikein kerrot, Niin, totta, virroin virtaa kyyneleit‰; Niin, vihamiehenikin saineest' itkee Ja sanoo: "Ah, mik' inhottava teko!" Tuoss', ota kruunu! Kiroukses se olkoon, Ja h‰d‰ss' auttakoon sua sama lohtu, Mink' ilkik‰tesi nyt mulle tarjoo! -- Nyt, julma Clifford, korjaa minut t‰‰lt‰; Taivaaseen sielu, veri teid‰n p‰‰h‰n!

NORTHUMBERLAND. Vaikk' olis sukuni h‰n surmannut, Niin, jumaliste, itke‰ mun t‰ytyy, Kun n‰en, mi painaa syv‰ suru h‰nt‰!

KUNINGATAR MARGAREETA. Kuin? Lord Northumberlandko itkusuin? Vain muista mit' on pahaa meille tehnyt, Niin kyll‰ hell‰t kyyneleesi kuivuu.

CLIFFORD. Valasta tuo, tuo is‰n surmasta!

(L‰vist‰‰ h‰net.)

KUNINGATAR MARGAREETA. Tuo hell‰n kuninkaamme oikeudesta!

(L‰vist‰‰ h‰net.)

YORK. Vanhurskas Herra, armos portit avaa! Haavoista n‰ist‰ sielu luokses lent‰‰.

(Kuolee.)

KUNINGATAR MARGAREETA. P‰‰ poikki! Naulatkaa se Yorkin porttiin, York ett‰ katsella saa kaupunkiaan.

(Torventoitaus. Menev‰t.)

TOINEN NƒYT÷S.

Ensimm‰inen kohtaus.

Tasanko Mortimerin-ristin l‰hell‰ Herefordshiressa.

(Marssi. Edward ja Richard tulevat sotajoukkoineen.)

EDWARD. Miten lie ylv‰ is‰ pakoon p‰‰ssyt? Ja onko pakoon p‰‰ssyt h‰n, vai eikˆ, Northumberlandia ja Cliffordia? Jos vangittu h‰n on, se olis kuultu; Jos kaatunut h‰n on, se olis kuultu; Jos pakoon p‰‰ssyt on, niin minust' oisi Siit' ilosanoma jo meille tullut. -- Mik' on sun, veli? Miks noin olet synkk‰?

RICHARD. Iloita en voi, kunnes varmaan tied‰n, Mitenk‰ uljaan is‰mme on k‰ynyt. N‰in h‰nen tappelussa hyˆriv‰n Ja huomasin, kuink' etsi Cliffordia. H‰n seisoi taajimmassa ahdingossa Kuin jalopeura nautalaumassa Tai niinkuin karhu koirain saartamana, -- Se naappaa jonkun, joka huudon nostaa, Mut toiset seisoo kaukana ja haukkuu. N‰in ottel' is‰ vihollisen kanssa. N‰in uljast' is‰‰ vihollinen v‰isti. On kunniaksi olla moisen poika! Kas, kuinka kultaporttins' avaa koitar Ja ylv‰‰ aurinkoa hyv‰stelee! Se kuinka nuoruutensa loistoss' ent‰‰ Kuin siro sulho armastansa vastaan!

EDWARD. Hourinko? Kolme aurinkoa n‰en!

RICHARD. Niin, kolme t‰ytt‰, kirkast' aurinkoa; Ne hattarain ei ole katkaisemat, Sekeell‰ taivaall' ovat erill‰‰n. Kas, -- yhtyv‰t, halaavat, suutelevat, Ik‰‰nkuin vannoisivat pyh‰n liiton! Nyt yks on valo vain, yks aurinko. Jotakin n‰m‰ taivaan merkit tiet‰‰.

EDWARD. Ihmett‰, kummaa! Moist' ei ole kuultu. Se meit‰, veli, varmaan taistoon kutsuu: Me, pojat uljaan Plantagenetin, Jotk' omillamme loistamme jo kukin, N‰in yhdist‰mme valomme ja, niinkuin Tuo maailmaa, me maata valaisemme. Mut mit‰ tiet‰neekin, kilvess‰ni Ma vasta pid‰n kolme aurinkoa.

RICHARD. Auringotarta, tarkoitit kai? Anteeks, Sinulle naaras rakkaamp' on kuin koiras!

(Sanansaattaja tulee.)

Ken sin‰, jonka synkk‰ katse tiet‰‰, Ett' onnettomuus pyˆrii kielell‰s?

SANANSAATTAJA. Mies olen, joka surkutellen n‰in, Kuink' ylv‰ Yorkin herttua surmattiin, Jalo is‰nne ja rakas is‰nt‰ni.

EDWARD. ƒl' en‰‰ puhu: liiaksi jo kuulin.

RICHARD. Ei, puhu: min‰ tahdon kuulla kaikki.

SANANSAATTAJA. Vihollisjoukon oli saartamana Ja sit‰ pid‰tti kuin Trojan toivo Kaupunkiin tunkeuvat kreikkalaiset. Mut Herkuleskin ylivoimaa v‰istyy, Ja taajat iskut, vaikk' on kirves pieni, Kovimman tammen alistaa ja kaataa. Is‰nne kukistivat monet k‰det, Mut julmin k‰sin h‰net tappoivat Tuo raaka Clifford sek‰ kuningatar, Jok' ivaks herttuan kruunasi ja h‰nt‰ Suun sis‰‰n nauroi; h‰n kun tuskast' itki, Niin julmus posken pyyhkeeks antoi liinan, Jok' oli kastettuna nuoren, kauniin Rutlandin vereen, jonka Clifford tappoi. N‰in rumasti ja kauan ilkuttuaan P‰‰n ottivat ja Yorkin portin p‰‰lle Sen panivat; ja siin‰ se on viel‰, Kamalin n‰ky, mink‰ olen n‰hnyt.

EDWARD. Oi, kallis York, jok' olit tukemme! Poiss' olet nyt, ja meill' ei nojaa, turvaa. Oi, Clifford! julma Clifford! sin‰ tapoit Euroopan ritariston kaunistuksen; Vilpill‰ h‰net voitit; sill‰ h‰n, Mies miest‰ vastaan, voittanut ois sinut. Nyt tyrm‰ks sieluni on linna tullut; Oi, murra kahlees, sielu, ett‰ ruumis Maan poveen k‰tkett‰isiin lepohon! On ilo multa mennyt ij‰ksi, Iloita en voi en‰‰ koskaan, koskaan.

RICHARD. Pois itku! Kaikki nesteet ruumiissani Ei sammuttaa voi syd‰mmeni lieskaa, Ei kieli kevent‰‰ voi poven taakkaa; Se henki, jolla puhuisi, se lietsois Vain hiilosta, mi povess' ylt‰‰n hehkuu Tuleksi, jonka kyynel sammuttaisi. Itkusta laakenee vain surun syvyys. Lapsille itkut; kosto, miekka mulle! Richard, mull' on sun nimes; kuolos kostan Tai kuolen kunnialla yritykseen.

EDWARD. Nimens‰ uljas herttua j‰tti sulle, Mun herttuakuntans' on ja istuimensa.

RICHARD. Ei, jos tuon valtakotkan poika olet, T‰hyst‰‰ voinet suoraan aurinkoon. Vai herttuakunta? Sano: valtakunta; Jos sit' et saa, et h‰nen poikans' ole.

(Marssi. Warwick ja Montague tulevat sotajoukkoineen.)

WARWICK. No, loordit; mit‰ kuuluu?

RICHARD. Suuri Warwick, Jos hirmusanomamme kertoisimme, Ja kertomamme joka sanasta Lihaamme tikareilla raadeltaisi, Niin sanat vihlois pahemmin kuin haavat. Oi, loordi, herttua York on surmattu!

EDWARD. Oi, Warwick, Warwick! Se Plantagenet, Mi sua helli niinkuin sieluansa, Tylylt‰ Cliffordilt' on surman saanut.

WARWICK. Tuon tiedon kymmenen jo p‰iv‰‰ sitten Hukutin kyyneliin, ja tulen nyt Lis‰‰m‰‰n tuskianne uusill' yh‰. Wakefieldin verilˆylyn j‰lkeen heti, Miss' uljaan heitti henkens' is‰nne, Sain surmastaan ja tappiostanne Niin joutuun tiedon kuin voi viesti lent‰‰. Kuninkaan vartijana Lontooss' ollen Kokosin yst‰v‰ni, miehet katsoin, Ja riensin uhkein voimin, niinkuin luulin, Kuningatarta vastaan Sanct-Albansiin, Kuninkaan ottain hyˆdykseni mukaan; Sill' urkkijani kertoivat, ett' aikeet Kuningattarell' oli kumota Viimeinen s‰‰typ‰‰tˆs, joka koski Kuninkaan valaa, teid‰n perimyst‰. Lyhyesti: Sanct-Albansiss' yhdyimme Ja kahden puolen tuimast' ottelimme; Mut kuninkaanko kylmyys, h‰n kun katsoi Niin hell‰st' urhokasta puolisotaan, Se miestemmekˆ kuuman innon kylm‰s, Vai huhu Margareetan voitosta, Vai pelko Cliffordinko julmuudesta, Jok' uhkas vangituille verta, surmaa, En tied‰ sanoa; mut se vain varma, Ett' iski salamoina noiden miekat, Kun meid‰n -- niinkuin huuhkan vitka lento Tai niinkuin laiskan puimamiehen varsta -- Suhahti hiljaa niinkuin yst‰viin. Kehoitin asiamme oikeudella, Lupasin lahjoja ja suurta palkkaa, Mut turhaa: heiss' ei taistomielt‰, meiss‰ Ei voiton toivoa. N‰in pakenimme, Kuningattaren tykˆ kuningas, Veljenne Yrjˆ, Norfolk sek‰ min‰ Riensimme kiirein teihin yhtym‰‰n, Kun n‰ill‰ mailla teid‰n kuulimme V‰ke‰ ker‰ilev‰n uuteen taistoon.

EDWARD. Mut miss' on herttua Norfolk, hyv‰ Warwick? Ja milloin Yrjˆ tuli Burgundista?

WARWICK. Kuus virstaa t‰‰lt' on Norfolk joukkoineen; Ja veljell‰nne taas vast'ik‰‰n laittoi T‰tinne, jalo herttuatar Burgund, H‰t‰‰mme t‰nne oivan apujoukon.

RICHARD. Siis ylivoimaa varmaan Warwick v‰istyi: H‰nt' aina vainoojaksi ylistettiin, Ei ennen pakenijaks soimattu.

WARWICK. Ei h‰nt‰ nytk‰‰n siksi soimata; Se tied‰: t‰m‰ vahva k‰si voi Henrikin heikon p‰‰st‰ riist‰‰ kruunun Ja v‰‰nt‰‰ kourast' ylv‰n valtikan. Vaikk' yht‰ urhea h‰n sodass' oisi, Kuin rauhass' on h‰n laupias ja hurskas.

RICHARD. Tuon hyvin tied‰n, Warwick; ‰l‰ toru; Rakastan mainettasi, siksi puhuin. Mut, t‰ss‰ pulassa nyt mit‰ tehd‰? Pois rautapaitammeko heit‰mme Ja mustaan murhevaippaan pukeumme, Lukien helminauha-rukouksia? Vai vihamiestemmekˆ kyp‰riin Kostomme hartautta harjoitamme? Jos niin, niin sano pois, ja toimeen, loordit!

WARWICK. Niin, siksi tulinkin sua tapaamaan, Ja siksi veljenikin, Montague. Mua kuulkaa, loordit! Korska kuningatar, Ja Clifford, ja Northumberland, se pohva, Ja muutkin pˆyhk‰t linnut samaa maata, Kuningas-pahaa vatkaavat kuin vahaa. H‰n valall' otti teid‰t perij‰kseen, Se vala parlementin kirjoiss' on; Ja nyt on Lontooseen se joukko mennyt Tehd‰kseen valan tyhj‰ksi ja muuten Lancaster-suvun haitaks toimiakseen. Kolmekymment‰tuhatta on miest‰ heill‰; Jos Norfolkin ja minun apujoukot Ja, kreivi March, ne yst‰v‰iset, jotka Uskollisesta Walesista saat kokoon, Viiskolmattakin-tuhatt' oisi vain, Niin, mars! Me miehin menn‰‰n Lontooseen, Vaahtoisen ratsun selk‰‰n taaskin nousten Ja taaskin huutain: "hakkaa, hakkaa p‰‰lle!" Mut emme koskaan en‰‰ pakoon k‰‰nny.

RICHARD. Nyt Warwick-urhon kuulen puhuvan! Se ‰lkˆˆn aurinkoista p‰iv‰‰ n‰hkˆ, Ken huutaa: "pois!" kun Warwick sanoo: "seis!"

EDWARD. Lord Warwick, min‰ hartiaasi nojaan, Ja jos sa kaadut -- Jumal' est‰kˆˆn! -- Myˆs Edward sortuu, josta kaitkoon taivas!

WARWICK. Et en‰‰ kreivi March, vaan herttua York; Ens porras Englannin on valtaistuin. Joka kyl‰ss‰, mist' ohi kuljemme, Englannin kuninkaaks sun julistamme; Ja ilosta ken lakkiaan ei huiskaa, Se p‰‰ll‰‰n rikoksensa maksaa saa. Kuningas Edward! Richard! Montague! ƒlk‰‰mme mainett' en‰‰ uneksiko! Ei, torvet soimaan vain, ja joutuin toimeen!

RICHARD. Ter‰st‰ vaikk' ois syd‰mmesi, Clifford, Niinkuin se tˆist‰s kivikovaks n‰htiin, Niin l‰vist‰n sen, tai vie omani.

EDWARD. Soi, r‰ikk‰! Jumala ja pyh‰ Yrjˆ!

(Sanansaattaja tulee.)

WARWICK. No mit‰? Mit‰ uutta?

SANANSAATTAJA. Mun herttua Norfolk laittoi sanomaan, Ett' uhkein voimin kuningatar saapuu, Ja pyyt‰‰ heti kuulla neuvojanne.

WARWICK. Se sopii; tulkaa, kelpo soturit!

(Menev‰t.)

Toinen kohtaus.

Yorkin edustalla.

(Torventoitauksia. Kuningas Henrik, kuningatar Margareeta, Walesin prinssi, Clifford ja Northumberland tulevat rumpujen ja torvien soidessa.)

KUNINGATAR MARGAREETA. No, tervetultuanne hyv‰‰n Yorkiin! Kas, tuoss' on verivihollisen p‰‰, Jonk' aikoi kaunistaa h‰n kruunullanne: Se n‰ky eikˆ syd‰nt' ilahuta?

KUNINGAS HENRIK. Kuin luoto haaksirikon pelk‰‰j‰‰: Tuo n‰ky syd‰nt‰ni ihan vihloo. -- Pid‰t‰ kostos, Herra! Mun ei syy, Valaani rikkonut en ehdoin tahdoin.

CLIFFORD. Tuo liika hellyys, arvon majesteetti, Tuo v‰‰r‰ s‰‰li t‰ytyy teid‰n heitt‰‰. Kehenk‰ leijona luo hell‰n katseen? Ei petoon, mi sen luolan aikoo ryˆst‰‰. Kenenk‰ k‰tt‰ mets‰n karhu nuolee? Ei sen, ken suoraan silt‰ pennun tappaa. Ken luihun k‰‰rmeen kuolinpiston v‰ltt‰‰? Ei se, ken astuu jalkansa sen niskaan. Matokin kiemuroi, kun sit‰ poljet, Ja kyyhky nokkii, kun se poikaans' suojaa. York vallanahnas kruunus aikoi ryˆst‰‰: S‰ hymyilit, kun rypisti h‰n otsaa. H‰n, pelkk‰ herttua, tahtoi kuninkaaksi Poikansa saada ja, kuin hell‰ is‰, Sukunsa nostaa; sin‰, kuningas Ja kauniin pojan is‰, sin‰ suostuit Tekem‰‰n t‰m‰n perinnˆttˆm‰ksi, N‰in n‰ytt‰in, ett‰ tyly olet is‰. Poikaansa el‰in j‰rjetˆnkin ruokkii, Ja, vaikka pelk‰‰, ihmisen kun n‰kee, Niin katsos, kuinka pienoistensa suojaks Samoilla siivill‰, joit' usein on Se arkamaiseen pakoon k‰ytt‰nyt, Sit' ahdistaa se, joka pes‰‰n kiipee, Ja henkens' antaa sikiˆns‰ suojaks! H‰pe‰, Henrik! Opiks ota n‰m‰. Oi, mik‰ s‰‰li, jos tuo kaunis poika Menett‰is is‰n t‰hden perintˆns‰ Ja joskus vasta sanois pojalleen: "Mit' iso-is‰ ja sen is‰ voitti, Sen is‰ antoi heikkoudessaan pois!" Oi, sit‰ h‰pe‰t‰! Katso poikaa; Tuo katse miehek‰s, jok' onnen suosin H‰nelle lupaa, mieles karaiskoon, Ett' omas pid‰t, omas h‰lle j‰t‰t.

KUNINGAS HENRIK. Kyll' oiva puhuja sa olet, Clifford, Ja p‰tevi‰ syit‰ esiin tuot. Mut sano, Clifford, etkˆ koskaan kuullut, Ett' onneksi ei ole v‰‰rin saatu? Ja pojalleko hyv‰ks aina oisi, Ett' is‰ itsens' itaroisi hornaan? Ma j‰t‰n pojalleni hyv‰t tyˆni; Josp' is‰ muut' ei j‰tt‰nyt ois mulle! Muu kaikk' on joutavaa; sen s‰ilymisest' On huolta tuhat kertaa enemm‰n Kuin ilon rahtua sen nautinnosta. York-lanko, oi, josp' yst‰v‰si tiet‰is, Kuin surettaa mua, ett' on p‰‰si tuossa!

KUNINGATAR MARGAREETA. Rohkeutta, Henrik! Vihollinen saapuu; Tuo hempeys heikontaa vain v‰ke‰nne. Ritariks pojan lupasitte lyˆd‰; Siis miekka maalle, ja se oiti tehk‰‰! Polvistu, Edward!

KUNINGAS HENRIK. Edward Plantagenet, nouse ritarina, Ja miekallas vain oikeutta puolla.

PRINSSI. Ylev‰ is‰, teid‰n luvallanne Ma sill‰ kruunun perimyst‰ puollan Ja t‰ss‰ k‰yt‰n sit‰ hamaan kuoloon.

CLIFFORD. Se vasta puhetta on uljaan prinssin!

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Kuninkaan sotaherrat, olkaa valmiit! Kolmekymmen-tuhantisen joukon kanssa York-herttuan puoltajana tulee Warwick, Ja joka kaupungissa Yorkin huutaa H‰n kuninkaaks, ja monet h‰nt‰ seuraa. Koht' ovat t‰‰ll‰; rivit j‰rjestykseen!

CLIFFORD. Suvaitkaa, majesteetti, j‰tt‰‰ tanner; Poiss' ollessanne kuningattarella On onni parempi.

KUNINGATAR MARGAREETA. Niin, kuninkaani, Soisimme j‰‰d‰ oman onnen nojaan.

KUNINGAS HENRIK. Mun onneni on teid‰n; siksi j‰‰n.

NORTHUMBERLAND. Mut tehk‰‰ luja p‰‰tˆs taistella.

PRINSSI. Karkaiskaa, is‰, n‰m‰ jalot loordit Ja kaikki, jotka sotii puolestanne. Miekkanne maalle, huutain: "pyh‰ Yrjˆ!"

(Marssi. Edward, Yrjˆ, Richard, Warwick, Norfolk, Montague ja sotureita tulee.)

EDWARD. Valapatto Henrik, antautko armoon Ja panet kruunusi mun p‰‰h‰ni, Vai miekan varaan henkesikˆ heit‰t?

KUNINGATAR MARGAREETA. H‰vytˆn poika, hempujasi hauku! Noin rˆyhke‰sti sun ei sovi haastaa Esivaltasi ja kuninkaasi kuullen.

EDWARD. Min' olen h‰nen kuninkaansa; h‰nen Pit‰isi polvistua; perilliseks Ma tulin h‰nen suostumuksellaan. Mut vala rikottiin; te, niinkuin kuulin, Te, joll' on valta, vaikk' on h‰ll‰ kruunu, Uudessa parlamentiss' yllytitte H‰nt' erottamaan minut sek‰ sijaan Panemaan poikansa.

CLIFFORD. Ja syyst‰ kyll‰: Ken is‰n perij‰ on muu kuin poika?

RICHARD. Sin‰kˆ, tappuri! -- Oh! Tukehdun!

CLIFFORD. Niin, v‰‰r‰selk‰! T‰ss‰ vastaan sua Ja ket‰ vain sun-laistas ˆyhk‰ri‰.

RICHARD. Sin‰h‰n nuoren tapoit Rutlandin?

CLIFFORD. Ja vanhan Yorkin, niin, ja viel' en tyydy.

RICHARD. Nyt taiston merkki, loordit, jumalauta!

WARWICK. Mit‰ sanot, Henrik? Luovutatko kruunun?

KUNINGATAR MARGAREETA. Suupaltti Warwick! Sin‰ tohdit haastaa? Kun viimein Sanct-Albansiss' yhdyttiin, Sua auttoi koivet enemm‰n kuin kourat.

WARWICK. Mull' oli silloin pako, nyt on sulla.

CLIFFORD. Niin kerskuit silloinkin, ja v‰istyit vain.

WARWICK. Cliffordin uljuus ei mua karkoittanut.

NORTHUMBERLAND. Eik' oma miehuutesi pid‰tt‰nyt.

RICHARD. Northumberland, ma sua kunnioitan. Lopeta puhe; hillit‰ voin tuskin Syd‰mmen katkeruutta purkaumasta Cliffordiin, julmaan lapsenmurhaajaan.

CLIFFORD. Is‰si tapoin; oliko h‰n lapsi?

RICHARD. Kuin arka, luihu pelkuri sen teit, Niinkuin sa tapoit nuoren Rutlandinkin. Mut ennen iltaa tyˆt‰s viel‰ kiroot.

KUNINGAS HENRIK. Heretk‰‰, loordit; kuulkaa minua!

KUNINGATAR MARGAREETA. No, n‰yt‰ kovaa siis, tai ole vaiti!

KUNINGAS HENRIK. Ma pyyd‰n, ‰l‰ suista kielt‰ni; Kuningas olen, mull' on puhevalta.

CLIFFORD. Kuningas, sanat sit' ei haavaa sido, Mink' iski t‰m‰ kohtaus: vaiti siis!

RICHARD. Siis miekkas paljasta, sa pyˆveli! Sen kautta, joka meid‰t loi, ma vannon, Ett' uljuus Cliffordin on kielen p‰‰ss‰.

EDWARD. No, Henrik, saanko oikeutta, vai enkˆ? Tuhannet t‰n‰‰n murkinoineet eiv‰t Syˆ lounatta, jos kruunuas et anna.

WARWICK. Jos kiell‰t, niin sun p‰‰h‰s niiden veri! Sill' oikeus Yorkin aseitten on puolla.

PRINSSI. Jos oikein se, min Warwick siksi sanoo, Ei v‰‰rin ole mik‰‰n, kaikk' on oikein.

RICHARD. Ken sinut siittik‰‰n, niin tuoss' on ‰itis: Sinull' on, toden totta, ‰itis kieli.

KUNINGATAR MARGAREETA. Mut sin' et tule is‰‰n etk‰ ‰itiin, Vaan inhaan, kuvattomaan hirviˆˆn, Jonk' onni merkki, sit' ett' osais karttaa Kuin myrkkysammakkaa tai varkaan kielt‰.

RICHARD. Napolin rauta, Englannissa kullattu, Jonk' is‰‰ puhutellaan kuninkaaksi -- Niinkuin jos mereks sanois l‰t‰kˆn -- Sin' etkˆ h‰pe‰, kun syntys tied‰t, Halpuuttas viel‰ kielin ilmaista?

EDWARD. Sata puntaa olkihuiskasta,[2] jos sill‰ Tuon riettaan itsetuntemukseen saisi! Sua kauniimp' oli Helena, vaikk' onkin Sun miehes Menelaus;[3] tuo viekas nainen H‰n Agamemnonin ei velje‰ Niin h‰v‰issyt kuin kuningastas sin‰. T‰‰n is‰ Ranskan syd‰mmess‰ telmi, Kuninkaan suisti, taltutti Dauphinin; Ja s‰‰dyst‰‰n jos olis Henrik nainut, Niin viel‰kin se s‰ilyis sama loisto. Mut kerj‰‰j‰n kun otti vuoteeseensa Ja kˆyh‰n is‰s nosti apekseen, Auringon silloin peitti sadekuuro, Mi Ranskast' is‰n maineen huuhtoi pois Ja kotimaassa kapinan sai aikaan. T‰‰n riidan syyn‰ mik‰ muu kuin korskas? Jos siivoll' oisit, nukkuis oikeutemme Ja hell‰‰ kuningasta s‰‰lien Vaateemme j‰tt‰isimme toiseen aikaan.

YRJ÷. Mut kun me n‰imme, ett‰ aurinkomme Kev‰imen sulle toi, ja ettei kes‰s Hedelm‰‰ meille tuonut, silloin kirveen Me tunkeilevaan juurees iskimme; Ja vaikka meit‰kin sen ter‰ repi, Niin tied‰, -- iske‰ kun alamme, Me emme lakkaa ennen, kuin sa kaadut Tai kuuma veremme sun kasvus kastaa.

EDWARD. N‰in lujass' aikeessa sua taistoon vaadin, Enk' en‰‰ suostu keskusteluun, koska Hyv‰lt‰ kuninkaalta puheen kielsit. -- Soi, torvi! -- Verilippu liehumaan! Se voittoon meid‰t vie tai kuolemaan.

KUNINGATAR MARGAREETA. Oi, viivy, Edward!

EDWARD. Ei, torahammas! Nyt ei viipy auta: T‰‰ riita t‰n‰‰n tuhanten on hauta.

(Menev‰t.)

Kolmas kohtaus.

Tappelutanner Towtonin l‰hell‰.

(Sotamelskett‰. Hyˆkk‰yksi‰. Warwick tulee.)

WARWICK. V‰synyt olen niinkuin kilparatsu; Hetkeksi tuohon lasken heng‰ht‰m‰‰n. Mont' iskua ma sain, ja monta annoin, Se j‰ykist‰kin j‰nteist' otti voiman, Ja pakostakin lev‰t‰ mun t‰ytyy.

(Edward tulee juosten.)

EDWARD. Hymyile, sulo taivas, taikka iske, Suloton surma! Maailma on musta Ja Edwardin on p‰iv‰ pilveen mennyt.

WARWICK. No, miten onnen k‰y, ja kuink' on toivon?

(Yrjˆ tulee.)

YRJ÷. Vei onnen hukka, toivon ep‰toivo: Rivit on rikki, tuho meit‰ vainoo. Nyt mik‰ neuvoks? Mihin pakenemme?

EDWARD. Ei pako auta; vainoojill' on siivet; Me heikot olemme, heit' emme kest‰.

(Richard tulee.)

RICHARD. Ah, Warwick, miksi sin‰ j‰tit meid‰t? Janoinen maa on juonut veljes veren, Cliffordin peitsenter‰n vuodattaman; Ja kesken kuolontuskiaan h‰n huusi Kuin kaukaa kumiseva torven ‰‰ni: "T‰‰ kosta, Warwick; kosta surmani!" N‰in vatsan alla sotaratsuin, joiden Kaviot tiukkui h‰nen kuumaa vertaan, Ritari jalo heitti henkens‰.

WARWICK. Maa juopukoon siis meid‰n verest‰mme! Heponi tapan, paeta en tahdo. Miks t‰ss‰ seist‰‰n, hukkaa vaikeroiden Kuin vennot vaimot, vihamies kun riehuu, Ja katsellaan kuin murhen‰ytelm‰‰, Jota n‰yttelij‰t ratoks n‰yttelev‰t? T‰ss' eess‰ taivaan polvillani vannon Ett'en ma lep‰‰ enk‰ seisahdu, Ennenkuin kuolo sulkee silm‰ni Tai onni mulle t‰yden koston hankkii.

EDWARD. Ma kanssas polvistun ja samaa vannon, N‰in kiint‰in sieluni sun sieluus, Warwick! Ja ennenkuin maan kylm‰n kasvoilta Taas nostan polveni, niin k‰det, silm‰t Ja syd‰mmeni nostan Sinun puolees, Jok' ylenn‰t ja kaadat kuninkaat, Rukoillen, -- jos on tahtos, ett‰ t‰ytyy T‰‰n ruumiin vihamiehen saaliiks tulla, -- Ett' avaat toki taivaan vaskiportit Ja sis‰‰n p‰‰st‰t sielun syntisen. -- Nyt eroon, loordit, kunnes tavataan, Miss' ik‰n‰ns‰, taivaassa tai maassa!

RICHARD. K‰tesi, veli! -- hyv‰ Warwick, salli Mun k‰sin v‰synein sua syleill‰. On vierast' itku mulle, nyt se valuu, Kun talvi kauniin kev‰h‰mme kaluu.

WARWICK. Pois, pois! Hyv‰sti, loordit, viel‰ kerran!

YRJ÷. Kaikk' yhten‰ nyt joukkojemme luo! Sen suokaa menn‰, jok' ei j‰‰d‰ tahdo, Ja pylv‰‰ks sit‰ sanokaa, ken pysyy; Jos hyvin k‰y, h‰n palkan moisen saakoon, Kuin voittaja Olympin voitteloissa; Se rohkeutt' arkaan poveen vuodattaa; Viel' el‰m‰ on toivossa ja voitto. Pois viipy nyt, ja toimeen yhteisvoimin!

(Menev‰t.)

Nelj‰s kohtaus.

Toinen kohta tappelutannerta.

(Hyˆkk‰yksi‰. Richard ja Clifford tulevat.)

RICHARD. Nyt, Clifford, tapasin sun vihdoin yksin! T‰‰ k‰si herttua Yorkin puolest' on, T‰‰ Rutlandin, ja kumpikin ne kostaa, Vaikk' ymp‰rˆisi sua vaskimuurit.

CLIFFORD. Nyt, Richard, olen t‰ss‰ yksin kanssas. T‰‰ k‰si, t‰‰ se is‰s Yorkin tappoi, T‰‰ k‰si surmas veljes Rutlandin; T‰‰ syd‰n, noiden surmast' ilakoiden, Kehoittaa n‰it‰ k‰si‰, jotk' is‰n Ja veljen sulta tappoi, samaan tekoon Sun suhtees ryhtym‰‰n. Siis, pid‰ puoltas!

(Taistelevat. Warwick tulee; Clifford pakenee.)

RICHARD. Ei, Warwick, valikoi sa toinen otus; Ma itse t‰m‰n suden surmaan ajan.

(Menev‰t.)

Viides kohtaus.

Toinen kohta tappelutannerta.

(Sotamelskett‰. Kuningas Henrik tulee.)