Part 5
3 AATELISMIES. Kykyni mukaan. Kuningattaren Kun ladyjen ja loordein vuolas virta On korokkeelle kuoriin saattanut, Vetäytyy pois se; hänen armonsa Komealt' istuimellaan huokaa sitten Noin puolen tuntia ja kansan sallii Vapaasti ihanuuttaan ihailla. Hän totta onkin kauniin nainen, mit' on Mies ikänänsä syleillyt. Kun kansa Siin' oikein hänet näki, nousi telme Kuin myrskyn riehtoessa purjeita, Niin sekava ja hurja: hatut, takit, Jakutkin ilmaan lensi; nokat menneet Ois saman tien, jos ei ois kiinni olleet. Moist' iloa en ole koskaan nähnyt. Mahakkaat vaimot, aivan viimeisillään, Kuin entisaikain muurinsärkijät Tungokseen töytäsivät, joka horjuin Pakeni tieltä. Mies ei voinut väittää: "Tuo mun on eukkoni", niin yhdess' oli Mytyssä siinä kaikki.
2 AATELISMIES. Mitä sitten?
3 AATELISMIES. Nyt kuningatar nousi, nöyräst' astui Luo alttarin ja polvistui ja nosti Ihanat silmäns' ylös taivaaseen, Kuin pyhimys, rukoillen hartahasti. Nous sitten, kumartaen kansalle. Nyt hälle Canterburyn arkkipiispa Kuningattaren merkit, pyhän öljyn, Ja Edvard Tunnustajan kruunun, sauvan Ja rauhankyyhkyn antoi ynnä muut Ylevät arvonmerkit; sitten kuoro, Maan valituimman soiton säistämänä, Viritti yhdessä _Te Deum_ virren. Samalla loistolla he palasivat York-placeen, miss' on juhlapidot nyt.
1 AATELISMIES. York-place ei enää ole sen se nimi On mennyttä, kun kardinaali kaatui. Se Whitehall on ja kruunun nyt.
3 AATELISMIES. Tuon tiedän; Se nimi uusi on, ja kielell' yhä On entinen.
2 AATELISMIES. Nuo kaksi arvon piispaa Molemmin puolin kuningatarta Keit' olivat?
3 AATELISMIES. Stokesley ja Gardiner: Winchesterin on toinen -- äskettäin Viel' oli kuninkaalla kirjurina -- Ja Lontoon toinen.
2 AATELISMIES. Winchesterin piispa Ei katso hyvin silmin arkkipiispaan, Vakaaseen Cranmeriin.
3 AATELISMIES. Sen tietää kaikki; Mut viel' ei välit rikki; niiks jos tulee, Peloton ystävä on Cranmerilla.
2 AATELISMIES. Sanokaa, kuka on se?
3 AATELISMIES. Thomas Cromwell, Kuninkaan suosittu ja todellakin Tehokas ystävä. Hän kutsuttu On kruununkalleuksien vartijaksi Ja salaneuvoston jo jäsen on.
2 AATELISMIES. Hän vielä nousee.
3 AATELISMIES. Varmaankin. Mut Nyt, hyvät herrat, mukanani hoviin. Mun olkaa vierainani; jotain siellä Voin tarjota, ja sinne matkalla -- Ma lisää kerron.
MOLEMMAT. Niinkuin käskette.
Toinen kohtaus.
Kimbolton.
(Entinen kuningatar Katariina, sairaana; häntä taluttavat sisään Griffith ja Patience.)
GRIFFITH. Kuink', armo, voitte?
KATARIINA. Kuoloon valmis, Griffith; Kuin raskaat oksat maahan taipuu polvet, Väsyen kuormaansa. Tuo mulle tuoli. -- Kas niin, -- nyt tuntuu hiukan helpommalta. Sanoithan, Griffith, kun mua talutit, Ett' on tuo maineen laps, tuo suuri Wolsey, Jo kuollut.
GRIFFITH. Sanoin, rouva, mutta luulin Ett' ette surultanne sitä kuullut.
KATARIINA. Oi, Griffith, kerro, kuinka kuoli hän; Jos hyvin, niin hän edelläni kulki Esikuvana.
GRIFFITH. Näin sitä kerrotaan: Kun hänet tuikea Northumberland Yorkissa vangitsi ja oikeuteen Toi syytteest' ankarasta vastaamaan, Niin äkisti hän sairastui niin pahoin, Ett' istua ei voinut muulillaan.
KATARIINA. Mies-parka!
GRIFFITH. Vihdoin, vähin, erin, pääsi Hän Leicesteriin ja poikkes luostariin, Miss' abbotti ja koko veljeskunta Hänt' otti kunnioittavasti vastaan. Hän sanoi abbotille: "Hyvä isä. Mies vanha, vallan puuskain murjoma, Väsyneet luunsa tänne lepoon laskee; Maa-muru hälle rakkaudesta suokaa!" Näin kääntyi vuoteeseen, ja tauti yhä Paheni vain; ja kolmantena yönä Kahdeksan aikaan -- itse oli tunnin Hän ennustanut -- hiljaa mietiskellen Ja surren, katuen ja itkien, Pois arvoloistons' antoi maailmalle, Sielunsa taivaalle, ja nukkui rauhaan.
KATARIINA. Niin levätköönkin: älköön painako Rikokset häntä! Sen vain sanon, Griffith, Mut rakkaudessa: hillimätön oli Hänellä ylpeys; ruhtinasten pyrki Hän verroille; hän koko valtakunnan Juoniinsa kiersi; virkain myynti työnä, Lakina oma tahto; hovissa Valeita kylvi; kahtamoiset aina Sanat ja mieli; sääliä ei hällä, Pait milloin jonkun aikoi kukistaa; Lupaukset suuret, niinkuin itse silloin, Mut täytäntö, mit' itse nyt on, tyhjää. Lihaansa palveli ja huono oli Papeille esikuva.
GRIFFITH. Armo hyvä, Me toisten virheet vaskeen uurramme, Mut hyveet veteen kirjoitamme. Suokaa Mun hiukan häntä kiittää.
KATARIINA. Tee se, Griffith, Olisin muuten häijy.
GRIFFITH. Kardinaali, Vaikk' oli halpaa juurta, kieltämättä Jo kehdoss' oli luotu suuruuteen. Hän opiss' oli syvällinen, tarkka, Älykäs, varma, kaunopuheinen, Kopea, tyly vihamiestään kohtaan, Mut ystävilleen lempeä kuin kesä. Vaikk' oli pohjaton hän pyyteissään -- Se synti on -- niin antelias oli Kuin ruhtinas; sen aina todistavat Nuo kasvattamans' opin kaksoiset, Ipswich ja Oxford.[13] Toinen kohta kaatui; Ei hyväntekijästään eloon jäänyt; Mut toinen, vaikka keskoinen, jo kuulu Ja kukoistava on ja yhä kasvaa, Ett' ei sen vertaa kristikunnas' ole. Tuhonsa hälle tosi-onnen toi; Nyt, eikä ennen, itsensä hän tunsi, Nyt koki, mik' on autuus olla pieni Sai vanhus armon suuremman kuin mitä Voi mailma antaa: nukkui Herrassa.
KATARIINA. Muut' airutta en kuoltuani toivo, Parempaa puhujaa, jok' elämääni Ja mainettani suojaa herjaukselta, Niin ylevää kuin sinä, kunnon Griffith, Pahimman vihamiehen tomullekin Mun pani osoittamaan kunniaa Tuo hurskaan mieles nöyryys. Rauha hälle! -- Patience, käy tänne, alemmaks mua auta, En sua enää kauan vaivaa. -- Griffith, Nyt tuota surun sävelt' anna soittaa, Jot' aina kuolinkelloikseni sanoin; Sill' aikaa hengessäni kuuntelen Jo lähenevää taivaan sulosointaa.
(Surullista ja juhlallista soittoa.)
GRIFFITH. Hän nukkuu. Hiljaa, tyttö, istukaamme, Ett' ei hän herää. Hiljaa, hyvä Patience!
(Uni-ilmiö. Juhlallisessa, hiljaisessa kulussa leijailee näyttämölle, toinen toisensa jälkeen, kuusi haamua valkoisissa vaatteissa, päässä laakeriseppeleet, kultaiset naamarit kasvoilla ja laakeri- tai palmunoksat kädessä. Tehtyään muutamia kierroksia, kaksi ensimmäistä pitää kukkasseppelettä hänen päänsä päällä, jolla aikaa toiset neljä kunnioittavasti kumartavat. Sitten ne kaksi, jotka seppelettä kannattivat, antavat sen kahdelle seuraavalle, jotka liikkeissään noudattavat samaa järjestystä ja pitävät seppeliä hänen päänsä päällä. Nämä jättävät sitten seppeleen kahdelle viimeiselle, jotka nekin noudattavat samoja menoja. Sen jälkeen Katariina, ikäänkuin haltioissaan, osoittaa ilon ilmeitä ja nostaa kätensä taivaaseen. Sitten haamut tanssien katoavat, vieden seppeleen mukanaan. Soittoa jatkuu.)
KATARIINA. Miss' olette, te rauhan henget? Poissa? Ja jätitte mun yksin kurjuuteeni?
GRIFFITH. Täss' olemme.
KATARIINA. En teitä kutsunut. Kun nukuin, näittekö te mitä?
GRIFFITH. Emme.
KATARIINA. Vai ette? Ettekö vastikään nähneet, Kuink' enkeljoukko pitoihin mua kutsui? Tuhansin sätein niiden kasvot loisti Kuin auringon. He lupasivat mulle Ikuisen onnen, toivat seppeleitä, Joit' en ma vielä kelpaa kantamaan, Mut kohta varmaan, Griffith.
GRIFFITH. Iloitsen, Ett' elvyttävät teidän mieltänne Noin kauniit unet.
KATARIINA. Vaientakaa soitto; Se viiltää korviani.
(Soitto taukoaa.)
PATIENCE. Huomaatteko, Kuink' armo äkisti on muuttunut? Kuink' ovat kasvot kaidat, katse kalvas, Jääkylmä? Nähkääs silmiä?
GRIFFITH. Hän kuolee. Rukoile, rukoile!
PATIENCE. Hänt' auta, taivas!
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA. Suvaitkaa, armo, --
KATARIINA. Häpeemätön mies, Noin meitä kunnioitatko?
GRIFFITH. On väärin Noin törkeästi häntä kohdella, Kun tiedätte ett' entinen on suuruus Hänelle rakas. Polvistukaa joutuin!
SANANSAATTAJA. Anteeksi, armollisin majesteetti! Unohdin tavat kiireessäni. Tuolla Kuninkaan lähettämä herra vartoo.
KATARIINA. Tuo hänet sisään, Griffith; tuota miestä En siedä nähdä.
(Griffith ja sanansaattaja menevät.)
(Griffith palaa, mukanaan Capucius.)
Jos ei näkö petä, Olette lähettämä keisarin, Mun lankoni, ja nimenne Capucius.
CAPUCIUS. Niin, nöyrin palvelijanne.
KATARIINA. Ah, mylord, Kovinpa ajat muuttuneet ja arvot On viime näkemästä. Mikä teidät On tänne johdattanut?
CAPUCIUS. Arvon rouva, Lähinnä halu palvella; ja sitten Kuninkaan käsky käydä pateillanne. Hän säälii tautianne, terveiset Lähettää kauttani, ja sydämmestään Hän pyytää saada teitä lohduttaa.
KATARIINA. Mylord, se lohtu tulee liian myöhään: Kuin teloituksen jälkeen armahdus. Se lääke ajoiss' oisi auttanut, Nyt rukoukset ainoa on lohtu. Kuningas voiko hyvin?
CAPUCIUS. Hyvin, rouva.
KATARIINA. Niin aina voikoon, kukoistakoon aina, Kun minä toukkain tulen saaliiksi Ja nimenikin tääll' on pannaan pantu. -- Sa lähetitkö kirjeen, Patience, jonka Sun käskin kirjoittaa?
PATIENCE. En, hyvä armo.
(Antaa kirjeen Katariinalle.)
KATARIINA. Siis nöyräst' anon, että antaisitte Tään kuninkaalle.
CAPUCIUS. Mielelläni, rouva.
KATARIINA. Ma siinä hänen nuorta tytärtään, Tuot' oman puhtaan rakkautemme kuvaa, Hänelle hellimmästi suositan; Valukoon häneen taivaan runsas siunaus! -- Kuningas häntä hurskaaks kasvattakoon, -- Nuor' on hän, jalon kaino; hyväks hänet Myös soisin -- kalliina hän pitäköön Hänt' äidin tähden, jolle itse oli, Ties taivas, kuinka kallis. Toinen pyyntö On, että majesteetti hiukan säälis Naisparkojani, jotka uskolliset On mulle kaikiss' onnen vaiheiss' olleet; Ei heissä yhtä, vannon sen, -- ja nyt En valehtele -- jonka sielun somuus, Siveys, kainous ja puhdas käytös Ei ansaitsisi miestä parasta, Vaan vaikka ylimyksen; niin, ne miehet On onnelliset, jotka heidät saavat. Lopuksi, palvelijani, -- köyhät ovat, Mut köyhyydessään ei mua hyljänneet -- He saakoot täyden palkkansa ja hiukan Sen lisäksikin, multa muistoksi; Jos taivas mulle viel' ois elämää Ja varaa suonut, näin en erois heistä. Niin, siinä kirjeen sisällys. Mylord, Nyt kaiken kautta teille kalleimman, Ja haudan rauhan kuolleille jos suotte, Niin noiden raukkain olkaa ystävä, Ja tämä viime oikeus mulle suomaan Kuningas pakottakaa.
CAPUCIUS. Kautta taivaan, Sen teen, niin totta miehestä kuin käyn.
KATARIINA. Suur' kiitos, kunnon loordi! Nöyrimmät Mun terveiseni viekää kuninkaalle; Sanokaa: hänen pitkä piinans' eroo Nyt maailmasta; kuollen häntä siunaan; Se sanokaa. -- Jo näkö hämärtyy. -- Hyvästi! -- Griffith, hyvästi! -- Ei, Patience, Sin' et saa mennä. Halaan vuoteeseen; Enemmän kutsu tänne naisia. Kun olen kuollut, kunnialla minut Sa, tyttö, hautaan laita; immenkukkaa Sirota sille, jotta mailma tietköön, Ett' olin puhdas vaimo hautaan asti. Minut balsamoi ja pane näytteille; Ja vaikk' en enää kuningatar ole, Niin hautaa minut kuningattarena, Kuninkaan tyttärenä. Muut' en jaksa.
(Menevät, taluttaen Katariinaa.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Sali kuninkaanlinnassa.
(Gardiner, Winchesterin piispa, tulee, edellä poika, joka kantaa soihtua. Hänet kohtaa sir Thomas Lovell.)
GARDINER. Kai kello jo on yksi?
POIKA. Löi vast'ikään.
GARDINER. Nää hetket eivät ole huvin vuoksi, Vaan tarpeen; luonnon vahvistukseks näitä Ja lepoon tulis käyttää, eikä turhiin. Hyv' yötä, Lovell; mihinkä näin myöhään?
LOVELL. Kuninkaan luota tekö tulette?
GARDINER. Niin, jätin hänet lyömään prima vistaa[14] Suffolkin kanssa.
LOVELL. Ennen makuu-aikaa Minunkin täytyy luonaan käydä. Anteeks!
GARDINER. Ei vielä, Lovell. Missä asioissa? On kiire teillä; jos en sillä loukkaa, Niin, pyydän, suokaa öisist' aikeistanne Myös ystävälle vihja. Askareet, Jotk' aaveen lailla öisin liikkuvat, Rajumpaa ovat luontoa kuin konsaan On päivät toimet.
LOVELL. Teitä rakastan, -- Ja salaisuuden, vielä suuremmankin Kuin tämän, teille uskon. Setkissä On kuningatar; suuri vaara pyörii; Pelätään että kuolee.
GARDINER. Hedelmälleen Rukoilen hartaast' elon onnea Ja menestystä; mutta runko, Lovell, Sen tien sais mennä.
LOVELL. Siihen minä voisin Lisätä "aamen"; tunto toki sanoo, Ett' on hän herttainen ja hyvä nainen, Paremman toivotuksen arvoinen.
GARDINER. Mut, herra, herra. -- Kuulkaa, herra Lovell Ylimys ootte, karvaa oikeaa, Ja viisaaksi ja hurskaaks teidät tunnen -- Mua kuulkaa, Lovell: siit' ei tule hyvää, Ei koskaan hyvää, kunnes Cranmer, Cromwell, Nuo hänen kaksi kättään, ja hän itse Makaavat haudassa.
LOVELL. Nyt mainitsitte Kaks valtakunnan mahtavinta. Cromwell, Tuo kruununkalleuksien vartija, Suur'arkkivaariksi on koroitettu Ja lisäks valtasihteeriksi, josta Tie ajan tullen auki korkeimpiin On valta-asemiin. Ja arkkipiispa Kuninkaan käsi on ja kieli; mene Ja häntä vastaan sano!
GARDINER. Kyllä, Lovell, On niitäkin, enk' itse minä pelkää Puhua julki mieltäni; juur' tänään -- Voin ilmaista sen teille -- raivoon sain Ma raatiherrat; sanoin, että on hän -- Jonk' itse, niin kuin minä, tietävät -- Pääkerettiläinen, joka ruttona Maan saastuttaa. Sen suuttuneina veivät Kuninkaan tietoon. Hän nyt syytöksen On korviins' ottanut, ja suosiosta Ja armosta ja hyvin ymmärtäen Sen hirmuvaaran, jonka ilmi toimme, Nyt huomen-aamuks hänet haastattanut On neuvostoon. Se ruma rikkaruoho On juurittava pois. Mut toimistanne Teit' estän liiaks. Hyvää yötä, Lovell.
LOVELL. Levollist' yötä. Nöyrin palvelijanne.
(Gardiner ja kantapoika menevät.)
(Kun Lovell on menemäisillään, tulevat kuningas ja Suffolkin herttua.)
KUNINGAS HENRIK. En pelaa enää tänä yönä, Kaarle; Hajall' on mieleni; sa voitat minut.
SUFFOLK. En koskaan ole teitä voittanut.
KUNINGAS HENRIK. Vain joskus, Kaarle; mutta sin' et voita, Jos olen kyllin huolellinen vain. -- No, Lovell, mitä kuningattaresta?
LOVELL. En asiaanne hälle itse voinut Ma esittää; mut hänen neitsyensä Sen toimittivat. Kaikkein nöyrimmästi Hän teitä kiittää, pyytäin että hartaast' Edestään rukoilette.
KUNINGAS HENRIK. Mitä sanot? Rukoilla? Mitä? Onko setkissä?
LOVELL. Niin sanoi naisensa, ja joka tuska On miltei kuolon tuskaa.
KUNINGAS HENRIK. Vaimo-parkaa!
SUFFOLK. Jumala helpoks hälle tehköön taakan, Ett' armoanne pian ilahuttais Hän perillisellä!
KUNINGAS HENRIK. On kesk'yö, Kaarle; Käy maata sinä; kuningatar-parkaa Rukouksissasi muista. Jätä minut; Nyt ajatukseni ei seuraa siedä.
SUFFOLK. Levollist' yötä teidän armollenne. Ma hyvän emäntäni puolesta Rukoilla tahdon.
KUNINGAS HENRIK. Hyvää yötä, Kaarle.
(Suffolk menee.)
(Sir Anthony Denny tulee.)
No, mitä uutta?
DENNY. Käskystänne tänne Toin arkkipiispan.
KUNINGAS HENRIK. Haa! Vai Canterburyn?
DENNY. Niin, armo.
KUNINGAS HENRIK. Oikein, niin. Miss' on hän, Denny?
DENNY. Odottaa ulkona.
KUNINGAS HENRIK. Tuo hänet sisään.
(Denny menee.)
LOVELL (syrjään). Niin, siinä on se, mistä puhui piispa. Hyväänpä tulin aikaan.
(Denny palaa, mukanaan Cranmer.)
KUNINGAS HENRIK. Tyhjäks sali!
(Lovell näyttää aikovan jäädä.)
Haa! Ettekö te kuule? Menkää! Mitä?
(Lovell ja Denny menevät.)
CRANMER (syrjään). Mua pelottaa. -- Miks otsaa rypistää? Tuo hirmun katse on: ei tiedä hyvää.
KUNINGAS HENRIK. No niin, mylord, te tahtonette tietää, Miks teidät tänne kutsuin.
CRANMER. Tehtäväni On kuningasta kuulla.
KUNINGAS HENRIK. Ei, ei, nouskaa, Hyvä ja arvoisa lord Canterbury. Kävellään tässä vähän yhdessä. Kätenne mulle! Uutisia tiedän. Ah, loordi, tuska siit' on puhua Ja sääli antaa teille tämä tieto: Olemme suruksemme äsken kuullut Pahoja syytöksiä teitä vastaan, Pahoja, sanon, joiden johdosta Olemme, neuvosto ja minä, tänne Täks aamuks teidät haastaneet; kun ette, Sen tiedän, nyt voi täysin puhdistauta, Niin toiseen kuulusteluun asti, jossa On vastaus annettava, täytyy teidän Tytyä Towerissa asumaan; Kun meikäläinen olette, niin täytyy Näin menetellä, todistusta mieli Jos yhtään saada.
CRANMER. Kiitän nöyrimmästi. Iloitsen, kun saan tilaisuutta tulla Niin täysin pohdituks, ett' akanoista Erottuu puhdas vilja; tiedän sen, Ett' ilkikielet ketään niin ei parjaa Kuin mua, raukkaa.
KUNINGAS HENRIK. Nouse, Canterbury; Vakava kuntos meihin, ystävääsi, On juurehtinut. Käsi mulle! Nouse! Kävellään tässä. Kautta pyhän äidin, Mik' olette te miehiänne? Luulin, Ett' anoisitte oikein karttaen Ett', asettaen vastatuksin teidät Ja syyttäjänne, teitä kuulustaisin Vangitsematta.
CRANMER. Suuri valtias, Ma kuntooni ja kunniaani turvaan; Jos pettää ne, niin vihamiehen kanssa Vain ilkun itselleni; ilman näitä Avuja olen tyhjän arvoinen. Sanokoot mitä hyvänsä, en pelkää.
KUNINGAS HENRIK. Siis ette tiedä, mitä mailma tietää Ja mikä suhteenne on maailmaan. Mont' on ja suurta vihamiestä teillä, Ja juonet saman mukaiset; ei aina Totuus ja oikeus, niinkuin pitäisi, Lain eessä voita. Väärän valan tekoon Voi halpa konna toisen halvan konnan Rahalla ostaa; onhan moista nähty. On valtavia teillä vainoojia Ja pahuus heissä yhtä valtava. Teill' oisko vääriin todistajiin nähden Parempaa onnea kuin mestarilla Ja herrallanne, hänen kulkeissaan Tään inhan ilman alla? Varokaa! Ken kuilun yli hyppää lystikseen? Vain omaa tuhoanne kosioitte.
CRANMER. Jumala vain ja teidän armonne Mun kaitkoon syyttömyyttäni, ma muuten Pahojen ansaan sorrun.
KUNINGAS HENRIK. Rohkeutta! Muut' eivät voi, kuin mitä minä sallin. Huoletta olkaa, tulkaa tänään varhain Vain heidän eteensä; jos yrittävät Esittää syitä, joist' on vankeutta, Niin vastaväitteit' älkää säästäkö, Vaan taistelkaa niin tulisesti vastaan, Kuin tarve vaatii; jos ei pyynnöt auta, Niin heille tämä sormus näyttäkää Ja heistä vedotkaa mun tuomiooni. -- Hän itkee, hyvä mies! On. toden totta, Hän uskollinen. Kautta pyhän äidin! Hän taattu on, sen vannon. -- Menkää nyt Ja tehkää niinkuin sanoin. --
(Cranmer menee.)
Itkuun hältä Tukehtui kieli.
(Vanha hovinainen tulee.)
HOVIHERRA (ulkoa). Seis, seis! Minne matka?
HOVINAINEN. En seiso. Sanaa saatan, joka puoltaa Mun rohkeuttani. -- Hyvät enkelit Kuninkaan-pääsi päällä liidelkööt ja Pyhillä siivillään sua varjelkoot!
KUNINGAS HENRIK. Jo katseestasi asiasi arvaan. Mitä? Onko kuningatar synnyttänyt? On, sano vain, ja pojan.
HOVINAINEN. On, on, armo, Ihanan pojan; häntä nyt ja aina Jumala siunatkoon! -- Se kyll' on tyttö, Mut siit' on poikain toivo. Kuningatar Odottaa teitä, jotta matkalaiseen Te tutustuisitte; hän tulee teihin Kuin marja marjaan.
KUNINGAS HENRIK. Lovell!
(Lovell palaa.)
LOVELL. Herra!
KUNINGAS HENRIK. Anna Hänelle sata markkaa. Menen nyt Kuningattaren luo. --
HOVINAINEN. Vain sata markkaa! Enemmän tahdon, kautta päivän valon! Sehän on halvan tallirengin palkka. Enemmän tahdon, vaikka haukkumalla. Sanoinhan, että tyttö tulee häneen! Sen peruutan, jos enempää en saa; Takoa täytyy, kun on rauta kuuma.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Eteiskäytävä valtakunnan-neuvoston istuntosalin edessä.
(Cranmer tulee. Palvelijoita, ovenvartijoita y.m. odottamassa.)
CRANMER. En myöhästynyt lie; se herra, joka Toi neuvostolta haasteen, pyysi mua Tulemaan joutuin. Ovet kiinni! Mitä? Hoi! Ovenvahti! -- Lienen tuttu?
OVENVARTIJA. Kyllä, Mut en voi teitä auttaa.
CRANMER. Miksi niin?
OVENVARTIJA. Odottaa täytyy kutsua.
(Tohtori Butts tulee.)
CRANMER. Vai niin.
BUTTS (syrjään). Mit' ilkeyttä! Hyvä, että satuin Tulemaan tätä tietä. Kuningas On tästä tiedon saapa.
(Menee.)
CRANMER (syrjään). Se on Butts, Kuninkaan lääkäri. Kuink' ankarasti Mua mennessään hän katsoi! Suokoon taivas, Ett' ei vain tuhoani ennustaisi Tää varmaan pahain tahallist' on juonta -- Jumala heidet paratkoon! En koskaan Ma heidän ilkeyttään härnännyt -- Mua solvatakseen; häpeisivät muuten Ovella seisottaa mua, vertaistaan, Lakeijain, renkien ja poikain kanssa. Mut tehkööt tahtonsa, ma tyynnä varron.
(Kuningas ja Butts ilmestyvät katon rajalla olevaan ikkunaan.)
BUTTS. Nyt saatte nähdä oudon näyn, --
KUNINGAS HENRIK. Mitä?
BUTTS. Jot' ette ole moneen aikaan nähnyt.
KUNINGAS HENRIK. Tuli ja leimaus! Mitä?
BUTTS. Nähkääs tuossa. Kuink' on lord Canterbury ylennetty: Hovia pitää ovensuussa renkein Ja juoksupoikain kanssa.
KUNINGAS HENRIK. Toden totta! Mokoman arvon toisilleenko suovat? Hyv' ett' on heitä ylempikin. Uskoin Heiss' olevan sen verran kunniaa -- Häpyä ainakin -- etteivät sallis Noin jalon miehen, meidän suosikkimme, Mokomain herrain olla passarina, Ovella lisäks, niinkuin postimiehen. Butts, kautta Maarian, se koiruutt' on! Mut olkoot; vedä eteen esirippu! Me kohta saamme lisää kuulla.
(Poistuvat.)
Neuvossali.
(Lord kansleri, herttua Suffolk, kreivi Surrey, lord kamariherra, Gardiner ja Cromwell tulevat. Kansleri asettuu pöydän yläpäähän vasemmalle; arkkipiispa Canterburyn paikka hänen ylipuolellaan jää tyhjäksi. Muut asettuvat järjestyksessä kummallekin puolen pöytää; Cromwell pöydän alapäähän, sihteerinä.)
KANSLERI. No, käydään toimeen, herra sihteeri. Mit' asioita on?
CROMWELL. Jos suvaitsette, Niin ensinkin lord Canterburyn juttu.
GARDINER. Hän onko haasteen saanut?
CROMWELL. On.
NORFOLK. Ken tuolla?
CROMWELL. Tuoll' ulkonako?
GARDINER. Niin.
CROMWELL. Lord arkkipiispa; Jo puolen tuntia on odottanut.
KANSLERI. Hän tulkoon sisään.
CROMWELL. Käykää sisään, armo.
(Cranmer lähestyy neuvospöytää.)
KANSLERI. Lord arkkipiispa, syvään surettaa Täss' istua, kun tuo on paikka tyhjä. Mut ihmisiä kaikki olemme, Ja heikot luonnosta ja lihan orjat; On harvat enkeleitä. Moinen heikkous Ja älyn puute vietellyt on teitä -- Jonk' oisi tullut muille opiks olla -- Rikokseen suureen, ensin kuningasta Ja sitten hänen sääntöjänsä kohtaan, Kun valtakuntaan te ja pappinne -- Niin kuuluu -- levitätte vaarallista Ja harhauskoist' uutta oppia; Jos tät' ei ehkäistä, niin perii turma.
GARDINER. Ja heti, herrat, on se ehkäistävä. Ken villihevosia kesyttää, Ei sitä käsin tee, vaan kankisuitsin Hän niitä pakottaa ja kannuksin, Siks että talttuvat. Jos velttoudesta Tai yhden miehen mainett' arastellen Tään ruton suvaitsemme levitä, Hyvästi silloin lääkkeet! Mik' on seuraus? Kapinat, riidat, koko valtakunnan Yleinen turmelus; siit' Ylä-Saksass' On naapurimme kalliin maksaneet,[15] Jost' yhä meillä surkea on muisto.
CRANMER. Ain' olen, hyvät herrat, elämässä Ja virassani vakaast' ahkeroinut, Ett' opetukseni ja valtani Ain' yhtä varmaa suuntaa noudattaisi; Päämääräni ol' aina tehdä hyvää; Eik' ole sitä miestä -- hyvät herrat, Vakaasta sydämmestä sanon sen -- Jok' yksityisenä ja virkamiesnä Enemmän inhoisi ja vastustaisi Yleisen rauhan rikkojaa, kuin minä Rukoilen, ettei koskaan kuningas Vähemmän uskollista miestä löytäis. Ne, joiden ruokana on kateus Ja kiero kavaluus, ne parempaansa Purevat aina. Pyydän, hyvät herrat, Ken tässä kantajani lieneekin, Ett' avosilmin astuisi hän esiin Ja julki mua syyttäis.
SUFFOLK. Ei, mylord, Ei käy se: neuvoskuntaan kuulutte Ja siinä teit' ei tohdi kukaan syyttää.