Part 4

ROUVA ARVIK. Tietysti. Mutta kun ajattelee, että olento, joka on niin rehellinen ja yläpuolella kaikkea alhaista kuin Marna, joutuu alttiiksi jollekin niin...

HELENA (on tullut paikalle). Olisittepa nähneet hänet, kun tulimme ylös huoneeseen, kuinka hän heittäytyi vuoteelle ja nyyhkytti ääneensä.

ROUVA ARVIK. Todellako! Lapsi parka! Lapsi parka!

(Alberta itkee).

ARVIK. Ymmärrättehän te, että minunkin on sääli häntä. Minä en tahtoisi vain, että asiaa liioiteltaisiin. Sillä se tekee pahan vain pahemmaksi.

ALBERTA (voimakkaasti). Ei tässä ole kysymyskään liioittelusta! Koko juttu on ilettävä ja raaka!

HELENA (katkerasti). Sen minäkin sanon! Koko sydämestäni minäkin sen sanon!

ARVIK. Minun mielestäni tämä on juuri liioittelua,

ROUVA ARVIK. Meidän mielipahammeko, meidän osanottommeko? — Häpeä toki, ettet itsekin tunne sitä!

ALBERTA. Ethän voine tässäkin asiassa olla meitä vastaan, isä?

ARVIK. En minä ole yhtään teitä vastaan. Mutta minä tahtoisin saada teidät ymmärtämään, että tämä tuska menee ohitse. Muutamat merkit viittaavat jo siihen. Sitä minä vain tarkoitan.

ROUVA ARVIK. Onko ennen kuultu kummempaa? Onhan se silti yhtä vaikeaa nyt, vaikka se menisikin ohi.

ARVIK. Niin, niin. Vaikeaa se on. Hyvinkin vaikeaa. Minä lisään vaan, että se loukkaus, joka koskee meidän turhamaisuuttamme, tuntuu aina ensi hetkessä kaikkein vaikeimmalta. Mutta se menee pikemmin ohi.

ROUVA ARVIK (katkerasti). Minusta ei ole kaunista, että tänä hetkenä puhut lapsesi turhamaisuudesta.

HALL. Minä ihailen sinua, lanko!

ARVIK. Niin, sen voit mielelläsi tehdä.

HALL. Mutta en psykologiaasi; ei, minä ihailen sinua, kun voit käsittää asian noin kevyeltä kannalta.

ROUVA ARVIK. Hän käsittää kaikki asiat kevyeltä kannalta.

MARNA (avaa ikkunan toisessa kerroksessa oikealla. Keskimmäisen. Äänettömyys. Kaikki katsovat ylös).

MARNA. Minä tahtoisin vain sanoa sinulle, isä, että olet ilkeä.

ARVIK. Sinäkö siellä, tyttöseni?

MARNA. Minä kuulin mitä sanoit. (Sulkee ikkunan).

ARVIK (kovalla äänellä). Voisit kernaasti tulla tänne meidän luoksemme.

ROUVA ARVIK (myöskin kovalla äänellä). Niin, tule, Marna! Puhutaan asiat selviksi!

MARNA (avaa jälleen ikkunan). Kyllä tulen. (Sulkee ikkunan).

ROUVA ARVIK. Käydään istumaan! (Käy istumaan, samoin Arvik).

ALBERTA. Hän tulee tuota tietä. (Viittaa verandaoveen). Minä kuulen hänen askeleensa sisältä.

(Molemmat, jotka ovat käyneet istumaan, muuttavat asentoa).

MARNA (hatutta, tulee ovelle ja jää siihen seisomaan). Isän ei pitäisi ihmetellä, että nainen voi olla liian ylpeä surrakseen kaikkien nähden. Hän peittää suruaan komealla puvulla. Hän peittää sen toimeliaisuudella. Silloin ei uteliaisuus eikä juorut pääse liian likelle. Eikä liioin sääli.

ALBERTA. Minä ymmärrän sinua, Marna!

HELENA. Minä myöskin!

HALL (astuu Helenan luo. Hän asettuu hänen viereensä).

MARNA (astuu käsikaiteen luo). Mutta te ette tiedä mitä tämä merkitsee. Sillä kukaan ei teistä tiedä, miltä tuntuu kun tulee petetyksi.

ROUVA ARVIK. Ei.

MARNA. Minäpä sanon sen teille. Ajatelkaahan ihmistä, joka ei mielellään paljasta sisäisiä ajatuksiaan toiselle. Nuorta naista, joka mieluimmin kätkee kaikki sydämeensä. Ne ovat hänelle sitä kalliimpia, kun ei kellään ole niistä aavistusta.

Mutta kuvailkaa sitten mielessänne, että nuori ystävä tulee hänen luoksensa ja pyytää, että hän antaisi kaikki salaisuutensa hänelle; sillä hänelle ei kukaan muu merkitse mitään. Joko hän tai ei kukaan. Tuo ystävä on terve ja iloinen, hänellä on suuria aikeita, jotka hän heti uskoo naiselle. Ja nainen tulee mielestään äkkiä sen kautta rikkaammaksi ja itsenäisemmäksi. Ja hän menee tuon miehen luo. Hän uskoo salaisuutensa hänelle. Hän ei edes itse tunne kaikkia, ennenkuin hän näkee niiden kuvastuvan miehen silmissä. Hän antaa hänelle senkin, mikä on kaikkein syvimmällä sielussa; vaikka ilman sanoja. (Liikutettuna). Kunnes eräänä päivänä hän huomaa, että salaisuudet ovat paljastetut toiselle! Eräälle, jota mies siten tahtoo mielistellä. Jotta itse voisi iloita nähdessään kuinka paljoa täydellisempi hän on. Kuinka paljoa kalliimpi miehelle.

Siten hän tuli petetyksi. Toinen paljasti hänet toisen edessä. Se, jolle hän oli uskonut kaikki salaisuutensa, paljasti hänet. Nuo salaisuudet, jotka olivat aiotut hänelle yksin.

Siten hän tuli petetyksi.

(Hän menee taas sisään ja ilmestyy myöhemmin ikkunaan).

(Naiset ovat liikutetut. Rouva Arvik ja Alberta ovat käyneet istumaan. Helena painautuu Hallia vasten).

HALL (hiljaa). Teidän tulee saada olla nyt yksin. Minä palaan pian takaisin.

(Poistuu äänettömästi oikealle).

MARNA (tulee taustalta vasemmalta ja astuu etualalle).

ARVIK (kun hän astuu hänen ohitseen, hätkähtää ja kysyy). Mitä nyt?

MARIA. Telefoni.

ARVIK. Minuako?

MARIA. Ei, vaan rouvaa.

ROUVA ARVIK (nousee ja menee verandalle vasemmalle ja sisään).

MARIA (palaa takaisin sinne, mistä hän tulikin).

ALBERTA. Mitä sinä nyt sanot, isä?

ARVIK. Minun täytyy tunnustaa, että tämä oli pahempaa kuin mitä aavistin. Kerrassaan ilkeää.

ALBERTA. Niin, onko kukaan ennen mokomaa kuullut?

ARVIK. Kyllä, kyllä. Miehet ovat raakoja.

ALBERTA. Oi, jospa minä olisin Marnan sijassa! Minä kyllä voittaisin tämän asian; vaan Marna —?

HELENA. Marna ei voi sitä koskaan voittaa.

ARVIK. Minäkin pelkään, että hänen on vaikea sitä voittaa.

ALBERTA. Tietysti. (Nousee). Mutta kuinka hän saattoikaan...? Ei, ei huolita alkaa taas uudestaan!

HELENA. Hän oli niin kaunis. Ja niin iloinen. Ja niin ihmeen rakastunut.

ALBERTA. Ja Marna tahtoi mennä naimisiin.

ARVIK. Sepä se! Hän tahtoi mennä naimisiin.

ALBERTA. Hän halusi olla itsenäinen, Marna. Hän luuli, että hän... (kauhistuneena). Mutta äiti, mitä tämä on?

ROUVA ARVIK (tulee ulos vasemmanpuolisesta ovesta ja astuu verandalle). Alberta!

ALBERTA (niinkuin ennenkin). Niin, mitä on tapahtunut?!

ROUVA ARVIK. Sanoinhan minä sinulle, lapsi! Täti oli telefonissa ja ilmoitti, että hänen täytyi varoittaa poliisia; hän pelkäsi häntä.

ALBERTA (huudahtaa heikosti).

ARVIK. Ketä?

ROUVA ARVIK (astuu alas). Karl Tonningia. Hän ampui revolverilla. Huoneessa ja käytävässä. Kaikki talon asukkaat hyökkäsivät paikalle. Silloin hän läksi karkuun.

ARVIK. Tännekö —?

ROUVA ARVIK (joka nyt on toisten luona). Vasta myöhemmin täti tuli ajatelleeksi, että ehkäpä täällä oli jotakin tapahtunut, ja että hän tahtoi tulla tänne. Silloin hän varoitti poliisia. Ja nyt hän ilmoitti, että hänet todellakin oli nähty täälläpäin.

ARVIK (joka seisoo peremmällä kuin toiset, katsoo vaistomaisesti taakseen ja huutaa). Tuolla hän on! (Hän kiirehtii oikealle ja ulos).

ALBERTA. HELENA (huutavat molemmat ja hyökkäävät toistensa luo).

ROUVA ARVIK (pistää oikean kätensä taskuunsa). Älkää pelätkö, lapset! Minä otin revolverin mukaan...

ALBERTA. HELENA (kauhuissaan keskeyttävät hänet). Mutta äiti —!

ROUVA ARVIK. Kun vastikään kuulin, että täällä oli murtauduttu sisään, niin latasin sen.

ARVIK (palaa). Ei, — en minä nähnyt ketään. Sepä oli ihmeellistä; sillä minusta tuntui aivan selvään... Mutta mitä on tapahtunut? Aiotaanko täällä ampua revolverilla?

ROUVA ARVIK. Niin, minulla on revolverini mukana.

ARVIK. Kas vaan! Kas vaan! — Sitähän minä olen sanonut, että se joka haluaa tulla tähän perheeseen, hän saa kokea monta yllätystä. Esimerkiksi sen, että hän tulee ammutuksi. Mitä on tapahtunut?

ROUVA ARVIK. Ei mitään.

ARVIK. Hm. Revolveri ei tavallisesti laukea itsestään. Jotakin on varmaan jo aikaisemmin tapahtunut. — Jokin alkusoitto?

ROUVA ARVIK. Ei, ei. — Mitäpä täällä olisi tapahtunut?

ARVIK. Enhän minä tiedä. Minähän olen kaiken ulkopuolella. Mutta jos tyttärien naittamispuuhaa jatkuu yhä edelleen, niin minä laitatan itselleni huoneen katolle. Täällä alhaalla en ole enää turvassa.

ROUVA ARVIK. Onhan niitä vanhempia, jotka ovat siksi itsekkäitä.

ARVIK. Suoraan sanoen: — etkö sinäkin jo arvele, että tätä vähitellen voi riittää?

ROUVA ARVIK. Oi, kuinka se on sinun tapaistasi! Heti kun joku ikävyys sattuu tielle, olet sinä valmis karkaamaan.

ARVIK. Minä myönnän, että mielelläni haluaisin rauhaa. Ja myöskin hiukan hauskuutta. Enhän minä koskaan kotiin tullessani voi tietää, mitä sillä välin täällä on tapahtunut. Onko koko liuta matka-arkkuja minua vastassa, siksi että naitu tyttäremme on palannut kotiin, — vai saanko revolverikuulan päähäni toisen tyttäremme sulhaselta...

ALBERTA. Hän ei ole minun sulhaseni!

ARVIK. Sitä pahempi! Jos nekin, jotka kosivat sinua, alkavat meitä ampua, niin täytyypä minun sanoa, että se on aivan uusi ja varsin vaarallinen kosimistapa. Siksi, niinkuin jo sanoin, minä asetun mielemmin katolle asumaan. Tai muutan mäelle.

ALBERTA. HELENA (nauravat).

ARVIK. Niin, te nauratte, te; mutta... Kas, tuli ja leimaus, tuossa hän on taaskin! (Kiiruhtaa nopeasti oikealle. Nyt toisetkin hyökkäävät jäljessä, rouva Arvik oikea käsi taskussa. Arvik poistuu; toiset jäävät paikoilleen).

HELENA (hetken kuluttua). Ei siellä ole ketään.

ALBERTA (helpoituksella). Ei ketään! (He palaavat taas takaisin).

HELENA. Mikä isää vaivaa?

ROUVA ARVIK. Hän kiihottaa itseään omilla puheillaan. Se ei tapahdu ensi kertaa.

HELENA. Mutta onhan se hiukan omituista. Isä, joka on niin järkevä.

ARVIK (palaa jälleen). Joko minä olen tullut hulluksi — eikä se olisikaan niin kummaa — tai myöskin?... Tai siellä on joku!

ROUVA ARVIK. Tarkoitatko joku näkymätön?

HELENA. Kummitus?

ARVIK. En minä usko kummituksiin.

ROUVA ARVIK. Mutta miksi sinun pitää nähdä jotakin, jota me muut emme näe?

ARVIK. Minä näen paljon sellaista, mitä te ette näe.

ROUVA ARVIK. Miksi sinä et sitten kerro sitä meille?

ARVIK. Siksi ettei minun puheihini panna mitään huomiota.

ROUVA ARVIK. Väitätkö sinä nyt sitä taaskin! (Juhlallisesti). Minä sanon sinulle, — minä sanon sinulle, Vilhelm, ja kaikki ovat samaa mieltä kuin minäkin: tässä talossa otetaan aina sinun toivomuksesi huomioon. Kaikissa asioissa!

ALBERTA. HELENA. Kaikissa asioissa!

ARVIK. Minun toivomukseniko?!

ALBERTA. HELENA. Juuri sinun.

MARNA (avaa ikkunan). Aivan aina!

ROUVA ARVIK. Me emme tee mitään ottamatta sinun toivomuksiasi huomioon.

KAIKKI KOLME. Emme yhtään mitään!

ALBERTA. Ja mitä kaikkea me sinun tähtesi olemme tekemättä!

KAIKKI NELJÄ. O—o!

ARVIK. Ei, — ei, tämä on minulle selitettävä. (Käy istumaan). Sen hauskempaa en vielä koskaan ole kuullut. Siis! Aloita sinä, Helena!

HELENA. No niin! Minä alan kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta. Meillä muilla on sama maku kuin äidillä. Me pidämme esim. niin tavattoman paljon hyvistä liemiruuista. Makeasta sopasta, lihaliemestä, kalasopasta, vihannessopasta...

ARVIK (keskeyttää). Ah tuollaista sotkua! Siinä ei ole ravintoa nimeksikään!

HELENA. Sen johdosta ei meidän pöytäämme koskaan tuoda soppaa. Emmekö me ota sinun toivomuksiasi huomioon?

ARVIK. Kaipaatteko te todellakin sellaista kuin makeaa soppaa?

HELENA. Emme! Sillä me syömme sitä kyökissä. Väen kanssa.

ROUVA ARVIK. Minäpä mainitsen vielä pienen esimerkin. Aivan viime päiviltä. Kun Karstensilla murtauduttiin sisään, aivan naapuritalossa, tahdoin minä koettaa revolveriani. Mutta sinä et pidä siitä. Siksi ei minun mieleeni edes juolahtanutkaan, että ampuisin sinun kuultesi. Minä pidin varani, kun sinä olit poissa.

ARVIK. Niin, kun minä olin metsässä. Luuletko sinä, ettei sinne kuulu laukausta?

ROUVA ARVIK. Kuulitko sinä?

HELENA. Ja sinä et pidä makeisista etkä sokerileivoksista...

ARVIK. Niillähän vain pilaa hampaansa.

HELENA. Meillä on kaikilla erinomaiset hampaat.

ROUVA ARVIK. Niistä minä olen pitänyt huolta.

HELENA. Me hankimme makeisia kaupungista; me syömme silloin, kun sinä et näe. Tahdotko sinäkin —?

ALBERTA (tulee). Sinä et tahdo, että me pitäisimme tanssijaisia.

ARVIK. Nyt sitä vasta alkaa tulla!

ALBERTA. Sinun mielestäsi ei tanssijaisissa saisi olla muuta kuin ani harvoja pareja.

ARVIK. Eihän ne muunlaiset olekkaan tanssijaisia.

ALBERTA. Mutta me emme voi olla pitämättä suuria tanssijaisia. Olemmehan me kutsutut kaikkien muidenkin luo.

ARVIK. Mitä te siis teette?

ALBERTA. Me käytämme hyväksemme sitä aikaa, jolloin sinä olet poissa. Maanviljelyskokouksessa, metsäkomiteassa tai muussa sellaisessa.

ARVIK. Entäs sitten —?

ALBERTA. Silloin me tilaamme laivan vieraita varten ja soittokunnan kaupungista. Sitten me panemme toimeen suuret, suuret tanssijaiset. Ja ilotulituksen yöllä vuonolla! Me pidämme niin ihmeellisen hauskaa!

ARVIK. Sen kyllä uskon! — Ja tälläkö tavalla te otatte minun toivomukseni huomioon?! Se on aivan uusi tapa. Sitä kannattaa muillekin suositella.

ROUVA ARVIK. Mehän koetamme olla häiritsemättä sinua. Toimimatta vastoin sinun tahtoasi.

ARVIK. Vaan sen sijaan te toimitte salassa?

ROUVA ARVIK. Noin viattomia asioita! Me toimimme parhaan kykymme mukaan. Eikä se maksa sinulle äyriäkään.

ARVIK. Se vielä puuttuisi! Kummallista, ettei kukaan ole kertonut minulle mitään? Ei naapurit, ei sukulaiset eikä ystävät?... Ihmeellistä todellakin.

ROUVA ARVIK. Siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki pitävät meidän puoltamme. Kaikkein mielestä sinä vaadit mahdottomuuksia.

HELENA. Me, isä, otamme huomioon kaikki sinun mahdottomat vaatimuksesi. Eikö se ole kauniisti tehty?

ARVIK. Sinun ei ole hyvä seurustella Alvilden kanssa! Millainen veitikka sinusta on tullut! — — Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa, Alberta?

ALBERTA. On, vaikka kuinka —?! Melkein joka päivä on jotakin tekeillä. Me olemme niin tottuneet siihen, ettemme enää osaa pitää lukuakaan. Se on aivan totta, jos me nyt kerran puhumme suoraan. Mutta me kärsimme siitä.

ARVIK. Todellako? Teidän kärsimyksenne näyttää esiintyvän varsin hauskoissa muodoissa.

ALBERTA. Vaan ajatteleppas, mistä kaikesta meidän täytyy kieltäytyä, isä?!

ARVIK. Kieltäytyä—? Teidänkö?

ALBERTA. Kun sinua ei saa mihinkään mukaan.

ARVIK. Esimerkiksi?

ALBERTA. Matkustamaan! Emmehän me pääse koskaan minnekään.

ARVIK. Olettehan te matkustaneet!

ALBERTA. HELENA. Yhden ainoan kerran!

ALBERTA. Ainoastaan Kööpenhaminaan asti!

ARVIK. Olihan meidän tarkoituksemme matkustaa kauemmaksikin.

ALBERTA. Tarkoitus kyllä! Tarkoitus matkusti pitemmälle. Mutta me jäimme Kööpenhaminaan.

ARVIK. Ja näitte Thorwaldsenin museon, apinat ja pyökkimetsän ja vanhan Rosenborgin linnan...

ALBERTA (keskeyttäen). Emmehän me saaneet sinua juuri minnekään mukaan! Yhden ainoan kerran sinä olit teatterissa.

ARVIK. Katselemassa säärien sätkyttelemistä!

HELENA. Emmehän me koskaan olleet nähneet balettia!

ALBERTA. Emmekä koskaan pääse minnekään!

ARVIK. Seis! — Tahdotko tulla Lontooseen?

ALBERTA. Minäkö? Milloin?

ARVIK. Heti paikalla! Esim. huomenna?

ALBERTA. Kenenkä kanssa? sinunko?

ARVIK. Minun kanssani. Ja hauskassa seurassa. Tahdotko —?

ALBERTA. Tarkoitatko täyttä totta?

ARVIK. Aina te kysytte, tarkoitanko minä täyttä totta.

ALBERTA. Niin, sillä ei kukaan tiedä, milloin sinä lasket leikkiä ja milloin puhut täyttä totta.

ARVIK. Te salaatte minulta niin paljon. Kai minäkin joskus saan salata teiltä jotakin? Vai mitä?

ALBERTA. Aiotko todellakin matkustaa? Ethän sinä koskaan matkusta. — Ei, sinä lasket vain leikkiä!

ARVIK. Luuletko niin? Voisinhan minäkin haluta jotakin, mistä teillä muilla ei ole tietoa? Tehdä jotakin salassa?

ROUVA ARVIK. Loruja, Vilhelm! Me emme usko sanaakaan sinun puheistasi.

KAIKKI KOLME. E-e-i!

ARVIK. Vai niin? No, se riippuu siitä —. (Katsoo ylös). Mutta sinä, Marna? — Etkö sinäkin tahdo olla mukana? — Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?

MARNA. Minullako? Kyllä, hyvinkin tärkeää! Sinun mielestäsi me emme koskaan voi olla kyllin huonosti puettuina.

KAIKKI KOLME. Älähän Marna!!!

MARNA. Ei, nyt on kaikki sanottava!

ARVIK (tarkkaavaisesti). Mitä sinä tarkoitat?

ROUVA ARVIK. Ei mitään! Se ei koske sinuun. Kyllä tämä nyt saa riittää!

MARNA. Isää se juuri koskeekin.

ARVIK. Olkaa vaiti ja antakaa Marnan —! Mistä on kysymys?

MARNA. Ottaen sinun toivomuksesi huomioon me kävimme kaikki täällä puettuina kuin moukat. Etenkin äiti. Niin, sellaisena äiti käy vieläkin. Täyttääksensä sinun toiveesi. Ja oikeastaan me muutkin.

ARVIK (rouva Arvikille). Eivätkö lapset ole kyllin somat?

MARNA. Sitä sinä et enää yhtään ymmärrä. Sinusta on tullut talonpoika, isä. Mutta sellaisina me tietysti emme voineet esiintyä kaupungissa. Nimittäin kun olimme siellä yksin tai äidin kanssa. Ja siellähän me melkein aina olimmekin. Silloin me saimme äidin suostumaan...

ROUVA ARVIK. Mitä varten sinä nyt vedät tämän esille —?

ARVIK. Sh! — Te saitte äidin suostumaan —?

MARNA. Että säilytimme paremmat pukumme tädin luona. Kävelypuvut, juhlapuvut...

ARVIK. Tämä on nyt sentään liikaa! Tästä minä en ole kuullut hiiskaustakaan!

MARNA. Ei, siksi ettei kukaan muu sitä tiedä, paitsi me itse. Ja täti.

ARVIK. Tiesinhän minä, että olin kaiken ulkopuolella. Mutta siihen määrään —! (Rouva Arvikille). Ettäs sinäkin pidit yhtä heidän kanssaan!

ROUVA ARVIK. Mitä minä saatoin tehdä? Meidän täytyi auttaa itseämme niin hyvin kuin suinkin. Me emme voi seurata kaikkia sinun oikkujasi. Meidän täytyy pukeutua samalla tavalla kuin muutkin meidän asemassamme. Ja oman aistimme mukaan. Voiko se todellakin loukata sinua, kun se ei maksa sinulle mitään?

ARVIK. Aina sinä vedät sitä virttä, ettei se maksa minulle mitään. Se on vielä uusi loukkaus. Mutta siitä tässä ei nyt olekkaan kysymys.

ROUVA ARVIK. Mistä sitten?

ARVIK (katselee heitä). Jollette te sitä itse ymmärrä, — niin en minäkään huoli sitä sanoa.

ROUVA ARVIK. Sano pois vaan! Koska tässä kerran tehdään tiliä, niin sano pois vaan!

MARNA. Mutta älä syytä yksin äitiä! Me olemme täysikasvuisia, me toisetkin.

ALBERTA. Onko se todellakin niin kovin vaarallista että äiti elää hiukan meidänkin kanssamme? Ethän sinä sitä kuitenkaan tee!

ARVIK (katselee häntä).

ROUVA ARVIK. Ei se minulle ole niinkään helppoa. Täytyyhän minun ottaa lastenkin toivomukset huomioon.

ARVIK. Lastenko vuoksi sinä...? Ei, sehän voi olla aivan yhdentekevää!

KAIKKI. Ei, sano nyt vaan suoraan!

ROUVA ARVIK. Mitä se on? — Vilhelm?

ARVIK (epäröityään hiukan). Lastenko vuoksi sinä - muutit pois minun luotani?

ROUVA ARVIK. Muutin pois? Minäkö?!

ARVIK. Kun Marna meni naimisiin. — — Ethän sinä edes ymmärrä mitä minä tarkoitan?!

ROUVA ARVIK. Ah — sitäkö? Että minä annoin muuttaa vuoteeni Marnan huoneeseen! Toisten viereen. He pyysivät niin hartaasti, ja minä luulin... (lyö kätensä yhteen).

HELENA. No mutta isä?! Valitatko sinä sitäkin?

ALBERTA. Sehän tapahtui vaan siksi, että saisit nukkua rauhassa aamuisin! Ja jotta olisi mukavampi. — Mutta isä —!

HELENA. Sinä tahdot nukkua aamuisin. Ja äidin täytyy nousta varhain ehtiäkseen ensimäisellä laivalla kaupunkiin. Liikeasioittensa vuoksi.

ALBERTA. Nythän sinä saat nukkua rauhassa. Sinulla on koko kerros hallussasi. Paitsi vierashuoneet.

HELENA. Äidin pukuhuoneen sinä sait; kylpyhuoneen, makuukamarikin on nyt yksin sinun.

ALBERTA. Sen sijaan äiti ja me asumme yhdessä. Ahdasta meillä on, sen voin vakuuttaa. Me olemme aina toistemme jaloissa. Mutta hauskaa se sittenkin on.

MARNA. Isä! Sinähän aina valitit, että äiti kuorsaa.

ARVIK. Sitä minä en ole tehnyt! — Niin, yhden ainoan kerran, kun en saanut nukkua...

ALBERTA. HELENA. MARNA. No mutta —!!

ARVIK (kiivaasti). Te käsitätte kaikki niin sananmukaisesti. Kaikkea sitä mitä sanoa tokaisen, kun te pakoitatte minut niin varhain aamupuurollenne...

ALBERTA. Ja me, jotka juuri iloitsimme sinun puolestasi, kun saimme äidin suostumaan siihen.

HELENA. Sinä osoitat todellakin kovin suurta kiittämättömyyttä äitiä kohtaan.

MARNA. Niin, sitä minäkin arvelen.

ROUVA ARVIK. Se loukkasi minua. Sen myönnän. Mitenkä se on mahdollista, että me niin pitkän yhdyselämän jälkeen emme ymmärrä toisiamme, Vilhelm?

ARVIK. Siinäpä se juuri onkin.

(Hän menee rouva Arvikin ohi katsellen häntä. Sitten toistenkin ohi katsellen heitäkin. Sitten hän poistuu hitaasti vasemmalle).

ALBERTA. Lähdetkö sinä —? No mutta isä —?

(Helena, Arvik poistuu näkyvistä).

KAHDEKSAS KOHTAUS

Kaikki seisovat äänettöminä.

ALBERTA. Hän loukkaantui? (Taaskin äänettömyys).

HELENA. Hän katseli niin kummasti äitiä.

ALBERTA. Meitä muita myöskin.

MARNA. Minä kuulen hänen astuvan käytävässä ja menevän huoneeseensa. Lähdenkö hänen jälkeensä?

ROUVA ARVIK. Ei, ei!

HELENA. Me teimme varmaan tyhmästi?

ALBERTA. Täytyihän se kerran tulla sanotuksi.

MARNA. Ja se kävi niin luonnollisesti.

ALBERTA. Niin minustakin. Ensiksi aivan vain leikillä.

HELENA. Mutta hän ymmärsi sen toisin.

MARNA. Ei, nyt minun täytyy tulla teidän luoksenne! (Sulkee ikkunan).

ALBERTA (Helenalle). Katsoppas äitiä!

ROUVA ARVIK (seisoo samalla paikalla kuin Arvikin lähtiessä. Hän näyttää olevan liikutettu).

HELENA (rouva Arvikille). Äiti —?

ROUVA ARVIK (katselematta häntä). Niin, lapseni.

HELENA (jälleen Albertalle). Ei taida maksaa vaivaa.

MARNA (tulee. Hänellä on taaskin hattu päässä). Tässä on tapahtunut jotakin, jota me emme ymmärrä.

HELENA. Luuletko todellakin?

ALBERTA. Isä karttaa ikäviä kohtauksia. Siksi sitä on niin vaikea tietää. Mutta...

MARNA. Kuulkaa: mennään isän luo!

ALBERTA. HELENA. Mennään!

MARNA. Niin siitä ei tule sen enempää.

HELENA. Emmekö voisi pyytää häneltä anteeksi?

ROUVA ARVIK (kääntyy heidän puoleensa). Mitä?!

HELENA (huudahtaa samassa). Tuossa hän taaskin on!

KAIKKI (kääntyvät oikealle).

KARL TONNING (seisoo siinä synkkänä, lujana. Hän katselee Albertaa).

HELENA (hyökkää Albertan luo, ikäänkuin tahtoen suojella häntä).

MARNA (tekee samoin).

ROUVA ARVIK (äkkiä aivan tajussaan). Ei askeltakaan edemmäksi! (Hän on pistänyt oikean kätensä taskuun).

KARL TONNING. Tällä kertaa en tottele teidän käskyjänne. (Tulee).

ROUVA ARVIK (astuu häntä vastaan). Pankaa ensin pois revolverinne. Tuohon pöydälle!

KARL TONNING. Sitäkään käskyä en tottele.

ROUVA ARVIK (vimmoissaan). Mitä? —

ALBERTA (riistäytyy irti ja heittäytyy väliin). Äiti, anna minun! — Menkää kaikki sisään! Antakaa minun —!

ROUVA ARVIK. Mitä sinä sitten aiot —?

ALBERTA (astuu Karl Tonningia vastaan). Antakaa minulle revolverinne!

KARL TONNING (katselee epäröiden häntä).

ALBERTA. Antakaa se tänne!

KARL TONNING (ottaa sen taskustaan. Katselee Albertaa. Laskee sen hänen käteensä).

ALBERTA. Menkää te nyt sisään!

ROUVA ARVIK (astuu verannalle, vasemmalle. Pysähtyy siihen). Uskaltaisinko?

ALBERTA. Näethän sinä, että uskallat.

ROUVA ARVIK (astuu ovesta sisään).

MARNA. HELENA (astuvat jäljessä sisään oikeanpuolisesta verandaovesta).

ALBERTA. Oletteko ollut täällä jo kauan?

KARL TONNING. Vain vähän aikaa.

ALBERTA. Miksi te menitte piiloon? Miksi te ette tullut näkyviin?

KARL TONNING. Teidän isänne oli täällä.

ALBERTA. Pelkäättekö te isääni?

KARL TONNING. En. Mutta hän on minua vastaan.

ALBERTA. Me olemme kaikki teitä vastaan.

KARL TONNING (kiihkeästi). Mutta puhukaa minun kanssani! Kuunnelkaa minua!

ALBERTA. Millä tavalla te käyttäydytte —?

KARL TONNING. Se meni jo ohitse. Nyt minä taas näen teidät.

ALBERTA (hetken kuluttua). Tuossa on teidän revolverinne!

KARL TONNING (ei käsitä).

ALBERTA. Ottakaa!

KARL TONNING (ottaa sen koneellisesti ja pistää sen taskuunsa, tuijottaen häneen).

ALBERTA. Te käytätte aivan vääriä keinoja. Minua ei voi pakoittaa.

KARL TONNING. En minä ole aikonutkaan pakoittaa teitä. En hetkeäkään! Ei, ei!

ALBERTA. Minä luulen ymmärtäväni, mitä te olette aikonut..?

KARL TONNING (painaa päänsä alas).

ALBERTA. Ei mitään skandaalia! Minä en tahdo skandaalia! Siksi te saatte nyt lähteä pois kaupungista.

KARL TONNING (katsahtaa ylös). Minä en voi.

ALBERTA. Kyllä te voitte! Sillä kahden vuoden perästä... (vaikenee).

KARL TONNING (hyvin kiihkeänä, odottaa).

ALBERTA. Jos te kestätte koetuksen... (vaikenee jälleen).

KARL TONNING (samoin kuin ennenkin).

ALBERTA. Tulen minä teidän luoksenne. Olkaa rauhallinen! Minä tiedän, että te kestätte koetuksen. Minä tiedän, että teidän uskollisuutenne äitiä kohtaan ulottuu minuunkin. Ja silloin minä tulen.

KARL TONNING. Kaksi vuotta! Kaksi vuotta!

ALBERTA. Onko se liikaa?

KARL TONNING. Kaksi päivääkin on liikaa. Te ette ymmärrä minua.

ALBERTA. Sanokaamme sitten: vuosi.

KARL TONNING. Kokonainen vuosi — —!

ALBERTA. Kokonainen vuosi. Niin — — —